Viime aikoina omaa sisäistä rauhaa on todella koeteltu erilaisin muodoin. Olen suuren unelmani äärellä ja jotenkin minulla on ollut ajatus, että koska näin on tarkoitettu, kaikki sujuu, kuin rasvattu. Noh, elämä yllättää ihan aina. Kaikki ei siis ole mennyt kuin strömsössä.
Eilen olin täynnä pyhää vihaa asioiden saamista käänteistä. Miten tämä voi olla, kun olen itse tehnyt kaiken niin kuin kuuluukin ja pitänyt oman osani sopimuksesta?! Miten minua voidaan kohdella näin väärin?!
Ymmärsin, että tässä kohtaa vihalla oli minulle tärkeä sanoma. Sen sijaan, että olisin kanavoinut vihani itseni ulkopuolelle, käänsin sen itselleni voimavaraksi. Nyt oli entisen miellyttäjän aika huolehtia omista rajoistaan ja tehdä se todella tiukasti. Vihan ja suuttumuksen tunne antoi valtavan voiman, jonka avulla sain pidettyä puoleni. En ketään haukkuen, ihan asialinjalla, mutta tiukasti ja varmasti. Ja jälkikäteen täytyy sanoa, että olen oikein ylpeä itsestäni!
Minä siis päätän miten asioihin reagoin. Ihan joka hetki. Mitäpä jos hyväksyn itsessäni kaikki tunteet, sillä niitä on ja tulee olemaan niin kauan, kuin minussa henki pihisee. Kyse onkin vain siitä MITEN suhtaudun näihin tunteisiin ja MITEN käytän niitä.
Paineen alla tulee usein reagoiduttua todella voimakkaasti asioihin. Joskus toimin impulsiivisesti, joskus maltan ottaa askeleen taaksepäin, hengitellä ja reagoin vasta sen jälkeen. Eilen en hengitellyt, vaan annoin vihan voiman tuoda voiman myös kirjoittamaani sähköpostiin. Tunsin, että vastaanottajat tarvitsevat nyt selkeät rajat ja että vain kunnioittamalla itseäni, voin olettaa sitä heiltä. En siis missään kohtaa heittäytynyt henkilökohtaisuuksiin, vaan totesin vain faktat.
Sydän hakkaa rinnassani vieläkin, sillä olen sen verran "konfliktipelkoinen". Yritän aina sovitella asiat mahdollisimman kauniisti ja vältän riitatilanteita mahdollisimman pitkään. Kertakaikkiaan inhoan niitä! Kunnes nyt päätin toisin. En halua inhota, vaan hyväksyä.
Nyt ymmärrän, että nuo pelot saavat mennä ja että tänä päivänä pystyn hoitamaan konfliktitilanteet asiallisesti. Ja että pystyn myös kohtaamaan ne. Minun ei tarvitse haistatella, eikä lähteä toisen mielen matkaan. Voin hoitaa riitatilanteet vihan voimalla, mutta ilman haukkumasanoja ja ilman henkistä väkivaltaa. Ja yht' äkkiä nämä haastavat tilanteet eivät tunnu niin kammottavilta. Ne ovat vain elämän asioita, jotka tulee kohdata ja hoitaa.
Olen henkinen olento vain olemalla minä. Annan itselleni anteeksi kaikki tavat, joilla reagoin asioihin. Se on ok. Hyväksyn huonot päivät ja hyvät päivät. En yritä väkisin saada huonoa tuulta, ärsytystä tai ahdistusta katoamaan, vaan hyväksyn nekin osana itseäni. Itseasiassa pysähdyn kuulemaan niiden viestiä. Ja minun päiväni voi olla ihan onnistunut kaikista tunnetiloista huolimatta. Minä päätän. Minä valitsen.
Konfliktitilanne on nyt ratkennut ja hoituu itse asiassa vielä hienommalla tavalla, kuin uskalsin edes unelmoida. Onko siis niin, että jokainen konfliktitilanne on itse asiassa siunaus valeasussa, vaikkei se sillä hetkellä siltä tunnukaan. Tilanteen selvittyä näen selvemmin miksi näin pitikin mennä.
Kiitän siis näistä tiukoistakin tilanteista, sillä niissä piilevät suurimmat opetukset. Kiitän huonoista päivistä, kiitän hyvistä päivistä. Elämä on joskus paskaa, olkoon sitten niin. En ole sen huonompi ihminen, eikä mikään kirous lankea ylleni, vaikka sanon sen ihan suoraan. Päinvastoin! Luulen olevani oikealla henkisellä tiellä, kun myönnän kaiken rehellisesti.
Elämä tapahtuu minusta huolimatta. Minä kuitenkin päätän ihan kaikesta minuun liittyvästä, myös mielentilastani. Vastuuta omista oloistani en voi siirtää kenellekään. Tänä aamuna ketutti, mutta päätän, että siitä huolimatta, tästä tulee hyvä päivä. So be it.
