Testing testing

In English: Testing testing

Muutama päivä sitten tein pitkästä aikaa postauksen sosiaaliseen mediaan:

"Maailman vaikeinta on katsoa peiliin.

Maailman helpointa on syyttää muita. On helppoa ajatella: ”Jos toi ei ois tehny noin tai se ei tekis näin tai jos toi vaan muuttais itseään, niin sitten…”.

Mutta me ei katsota sinne peiliin. Ja siitä meidän pitäisi aloittaa.

Muutos ei ala siitä, että odotetaan hallituksen tai jonkin muun muuttuvan. Se alkaa peiliin katsomisesta ja itsensä muuttamisesta. 

En voi hallita sitä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta voin hallita itseäni ja reaktioitani. Maailmanrauha alkaa minusta. Minun omasta sisäisestä rauhastani.

Aito rakkaus ei todellakaan katso ikää, kokoa, titteleitä tai lompakon paksuutta. Se ei tunne uskontoja tai poliittisia näkemyksiä. Se ei hallitse, manipuloi tai aseta ehtoja. Rakkaus ei syrji, leimaa, tuomitse, väittele, valehtele, pelaa pelejä, riitele, käy sotaa tai satuta. Rakkaus hyväksyy, kunnioittaa ja on armollinen. Se ottaa muut huomioon ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Jos haluan muuttaa tätä maailmaa, se alkaa minusta. Ei syyttämällä kaikkia ja kaikkea, vaan katsomalla peiliin."

Tein postauksen ja jäin seuraamaan omia reaktioitani. En muiden, vaan omiani. Minullahan ei todellakaan ole kuin muutama kymmenen kaveria sosiaalisessa mediassa, joten tällä ei ollut mitään tekemistä muiden kanssa. Tämä oli jokin testi itselleni itsestäni, ja se tapahtui jotenkin luonnollisesti. Ikään kuin vain huomasin kirjoittavani ja postaavani sen kummemmin miettimättä asiaa.

Olen ollut pitkään poissa sosiaalisesta mediasta enkä tunne siihen enää kovinkaan suurta resonaatiopintaa. Mutta nyt halusin kokeilla.

Ihan ensiksi huomasin itsessäni, että oma tekstini tuntui jotenkin "syyllistävältä". Hmm, jännä homma! Siitä pääsinkin kysymykseen: "Miksi minusta tuntui niin?" Asuuko minussa vielä jokin vanha kuvio, että kaikkien pitäisi ajatella kuin minä? Vieläkö haluan painostaa muita johonkin muutokseen? Syyllistinkö oikeasti tekstissäni muita?

YES! Ihan mahtavaa! Sain itseni kiinni tästä ikivanhasta toimintamallista, jonka nyt näin selkeästi ja josta voin viimein päästää irti lopullisesti. En missään nimessä halua syyllistää ketään mitenkään = en halua syyllistää itseäni enää mitenkään.

Sen jälkeen tajusin, että teksti oli jotakin sellaista, jota "vanha Saija" olisi kirjoittanut. Vielä muutamia vuosia sitten tällainen teksti olisi tullut sydämestäni. Vuosia jaoin sisäistä matkaani ja ajatuksiani sosiaalisessa mediassa ja tein sen todella autenttisesti, suodattamatta. Minulle oli tärkeää jakaa syvimpiäkin tuntoja ja oivalluksia ja tuoda ne näkyväksi. Välillä käyn lukemassa postauksiani ja ihmettelen vieläkin, että olenko minä todella osannut kirjoittaa noin viisaita juttuja!

Lueskelen ihmisten reaktioita ja kommentkeja ja mietin mielessäni, että hyvä minä! Olen uskaltanut olla avoin ja herättää keskustelua! Olen herättänyt ärsytystä, mutta saanut myös valtavasti kannustusta.

Nyt tuntuu, että tuo Saija on kadonnut savuna ilmaan. Hiljentynyt. Vaiennut. Siirtynyt tarkkailijaksi. Nuo tekstit tuntuvat todella kaukaisilta. Vanhoilta ehkä siksi, että ne ovat nyt itsestäänselviä asioita elämässäni ja koska asiat on nyt käsitelty, eheytetty.

Luin postaamani tekstin uudelleen parin päivän kuluttua. Ei, tämä ei ole enää minua. Hiukan jopa hymyilytti, sillä jokin uusi keveys haluaa ottaa minussa tilaa, eikä kirjoittamani teksti resonoinut millään lailla. Se tuntui itse asiassa raskaalta, enkä minä halua enää olla saarnaamassa, miten ihmisten pitäisi tätä elämää elää. Tehköön jokainen niin kuin parhaaksi näkee.

Eilen päätin poistaa postauksen. Kokeilu oli ohi, ja postauksen poistaminen tuntui huojentavalta. Huh, ei tätä enää! Tämä testi osoitti kuitenkin sen, miten paljon olen sisäisesti muuttunut. Maailmanpelastaja on kuopattu. Eikös se riitä, että pelastin itseni?

Minussa tapahtuu sisäisesti jotain maagista. Sellaista, jota en ole koskaan eläessäni kokenut. Olen kuin tietokone, josta vanha ohjelmointi on poistettu ja uutta ladataan. Vanhasta tietokoneesta ei koskaan saa ihan uuden veroista, mutta jos siitä poistetaan vanhat, raskaat ohjelmoinnit, tottahan toki tuo tietokone kevenee, nopeutuu ja teho paranee.

Juuri nyt ei ole aika miettiä sosiaalista mediaa ja postauksia, vaan sisäinen työ jatkuu. Nyt se on kuitenkin jonkin uuden esiintuloa. Tuleva luovuus ei enää lähde eheytymisen näkökulmasta, vaan rakkaudesta "sen jonkin" tekemiseen. Teen, koska se tekee minut onnelliseksi. Sen ei tarvitse olla intohimo tai elämäntehtävä, eikä sillä tarvitse tienata rahaa tai rakentaa valtavaa bisnestä.

Tiedän, että rakastan kirjoittamista. Tiedän, että haluan ihmisten ja tämän maapallon voivan hyvin. Tiedän, että rakastan rakkautta ja sen voimaa. Tiedän, että ihmismieli kiehtoo minua valtavasti. Vanhasta luopuminen ja uuden oppiminen on ihan sika siistiä! Oma emotionaalinen kehitykseni on yksi intohimon kohteistani.

Vanha Saija halusi auttaa ihmisiä, ja osa minusta varmasti jakoi ajatuksiaan tänne blogiin ja sosiaaliseen mediaan myös tästä syystä. Minä jotenkin ajattelin, että tämä tietoisuuden kasvu, sisäinen eheytyminen ja sen viisaudet voisivat auttaa muitakin.

Nyt ajattelen, että jos motiivinani olisi "toisten auttaminen", olisi se aika ylimielistä ja omahyväistä. Ikään kuin minä tietäisin jotenkin toisten elämästä enemmän kuin he itse. Tai peräti niin, että minä olisin jotenkin "ylempänä" kuin joku toinen. Että minulla olisi jotakin spesiaalia tietoa, jota muilla ei ole.

Minulla ei ole mitään halua olla "opettaja tai valmentaja".

Nyt kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Jaan syvimpiä ajatuksiani, koska rakastan sitä ja se on minusta kiehtovaa ja mielenkiintoista. Ne ovat minun ajatuksiani, totuuksiani ja minun arvomaailmaani, mutta niiden ei tarvitse olla sitä kenellekään muulle. Jos joku saa niistä uutta näkökulmaa, mahtavaa, mutta minä kirjoitan ajatuksiani auki itselleni. Kirjoittaminen ja ajatusteni avaaminen on minulle luontaista. Se vain tapahtuu silloin kun tapahtuu, sen kummemmin ajattelematta.

Kiitän siis itseäni vielä kerran, että postasin. Herran pieksut, mitä siitä opin ja mitä kaikkea se minussa avasi, ihan mahtavaa! Ja kehtasinpa vielä poistaakin sen, kun se oli tehtävänsä tehnyt!

Testi on nyt suoritettu ja se meni justiinsa täydellisesti!

Odotushuoneessa

In English: Waiting room

Joskus elämässä päädytään ajanjaksoon, jossa on vain tyhjyyttä. Mikään ei liiku. Päivät ovat samanlaisia, rutiininomaisia. 

Minulla ei ole ideoita tulevasta. Ei minkäänlaista selkeää kuvaa siitä, mitä tekisin seuraavaksi. Mistä aloittaa. Tiedän jo sisimmässäni, että kaikki ulkoinen ei ole linjassa itseni kanssa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten ratkaista tilanne. Mistään ei saa kiinni. 

Olen ollut tällaisessa tilanteessa jo vuosia. Ennen pintaan nousi ahdistusta ja turhautumista. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän hyväksyn sen, etten tiedä mistään mitään. 

Me ihmiset olemme tässä tekemisen maailmassa tottuneet siihen, että "koko ajan pitää mennä eteenpäin". Tehdä lisää, kehittyä, muuttua, kasvaa suuremmaksi. Meidät on ehdollistettu siihen, että paikalleen ei saa jäädä, vaan "laita hihat heilumaan" ja make it happen! 

Missään nimessä emme saa jäädä paikalleen nauttimaan jo saavutetusta! 

Mutta mitä tapahtuu, kun kaikki muutos elämässäni onkin ollut vain sisältä käsin tapahtuvaa? Minulla ei ole mitään näyttöä ulkoisesti, mutta voisin saada tuhat diplomia sisäisestä muutostyöstä. Tällaista, sisäisesti tapahtuvaa "työtä", tämä maailma ei tunnusta. En ole vielä törmännyt sisäisen eheytymistyön Emmy -palkintoon. 

Tällaista välitilaa ei voi pakottaa liikkumaan ulkoisesti. Kaikki tapahtuu sitten, kun tapahtuu. Me puhumme tällaisesta ajasta ihmisen elämässä ihan liian vähän, vaikka totuus on, että jokainen meistä joutuu jossain kohti elämäänsä käymään tämän vaiheen läpi. Eikä se rajoitu yhteen kertaan, vaan tällaisia ajanjaksoja tulee useita. 

Haet työtä, mutta ei tärppää. Mitä voit tehdä? Et voi pakottaa asioita tapahtuvaksi, eikö niin?

Tällaiset elämänvaiheet ovat turhauttavia ja siksi sallin itselleni kaikki tunnetilat, joita itsessäni nousee tämän johdosta. Olen kyllästynyt sellaisiin fraaseihin kuin: ”ajattele positiivisesti” tai ”mieti yhtä askelta, jolla voit alkaa luoda haluamaasi muutosta”. 

No, joskus sitä ei vain tiedä mitä tehdä. Täysin inhimillistä. Mutta ei hyväksyttyä maailman silmissä. 

Aikani taisteltuani tätä tilannetta vastaan, päätin hyväksyä sen täysin. Päätin, että kunnioitan tätäkin vaihetta elämässäni, sillä tämä jos mikä on oivallinen tilanne oppia lisää itsestäni, reaktioistani ja päästellä irti vanhoista tavoista toimia. 

Tyhjä tila on ihan okei. Se on täysin okei. Minun ei tarvitse aina tietää, eikä minussa ole yhtään mitään vikaa, jos en tiedä. Joskus turhautuminen vie voiton, ja sekin on okei. Joskus ärsyynnyn ja poljen jalkaa, sekin on normaalia! On äärimmäisen rankkaa entiselle kontrollifriikille elää ja olla tilanteessa, jossa tuntuu, ettei mikään ole omissa käsissäni. 

Mutta joskus se luovuus ei vain virtaa. Joskus sydämeni ei vain puhu, eikä mikään määrä meditaatiota voi sitä muuttaa. Joskus ei ole mitään muuta tehtävissä kuin hengittää. Hengittää ja hyväksyä tilanne. Hyväksyä se, että tänään olen ihan paskana, mutta seuraavana päivänä onkin jo kevyempi olo ja tunnen oloni jälleen rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Tämä kaikki on NORMAALIA!

Minusta tosiaan tuntuu, ettemme kunnioita näitä elämämme "välitiloja" tarpeeksi. Nämä hetket ovat meille valtava lahja. Mutta nuo lahjat (opit) jäävät saamatta, koska jahtaamme jo seuraavaa siirtoamme. Ja jos tällaisessa tilanteessa nousee niitä "negatiivisia tunteita", niin silloin varsinkin meillä on kiire muuttaa tilanne nopeasti. 

En oikein tiedä miksi meillä aina pitäisi mennä niin hyvin? Elämään kuuluu hyvät jaksot, mutta myös vähemmän hyvät. Miksi meille ei ole opetettu, että elämä on täynnä haasteita ja se tuo mukanaan ihan kaikenlaista. Meistä riippuen tai meistä riippumatta. Miksi meitä ei ole opetettu kohtaamaan näitä haasteita? Miksi ihmeessä meille on opetettu, ettei meillä mene hyvin elämässä, jos elämme hetkellisesti tällaisessa "välitilassa"? 

Miksi kaikki menestys mitataan vain ulkoisilla meriiteillä? 

Muistan, kun sain idean Villa Vapauden perustamisesta. Etsin liiketilaa kaksi (2) vuotta! Oikea tila ei vain yksinkertaisesti tullut vastaan, enkä voinut mitenkään pakottaa oikeaa tilaa ilmaantumaan minun toivomassani ajassa. 

Kärvistelin ja turhauduin tuhansia kertoja. Kävin katsomassa monia kymmeniä liiketiloja. Ja vaikka kovasti halusin tästä "välitilasta" pois, sydämeni sanoi joka ikinen kerta EI. Tämä ei ole oikea paikka. 

Onneksi kuuntelin sisäistä ohjaustani, vaikka se ei helppoa ollutkaan. Ties mihin soppaan olisin joutunut, jos olisin toiminut kärsimättömyydestäni käsin!

Eräänä iltana ystäväni kehoitti minua avaamaan tietokoneen ja käymään liiketilat läpi vielä kerran. Ja sitten yht' äkkiä, kahden vuoden etsimisen jälkeen, se oli siinä. Tiesin heti vain kuvat nähtyäni, että tämä se on. Ja niin se meni. Jonkin universaalin ajoituksen mukaisesti. 

Toisen kerran muistan eläneeni "odotushuoneessa" reilun vuoden verran. Tulin Gambiasta Suomeen, koska sydän niin ohjasi. En kuitenkaan koko aikana tuntenut oloani kovin kotoisaksi omassa kotimaassani. Olin paljon yksin ja jatkoin sisäistä työtäni. Jostain syystä sisäinen "spark" häviää aina Suomessa ollessani. Mielentilani ei siis ollut kovinkaan hyvä, painoni alkoi nousta ja halusin vain pois. Takaisin Afrikkaan. Sydämeni ei kuitenkaan puhunut. Ohjausta ei kuulunut. Sisäinen työ kuitenkin jatkui. 

Kunnes tuli päivä, jolloin tunsin, että jotain suurta on tulossa. En tiennyt vielä silloin mitä tunsin, mutta myöhemmin selvisi, että kyseessä oli korona. 

Ensin tunsin siis tuon jonkin suuren olevan tulossa ja sen jälkeen pieni ääni sisälläni sanoo selkeästi: "nyt voit varata lennot takaisin Afrikkaan." Ja niin minä tein. 

Lähdin takaisin maaliskuun alussa, enkä tiedä mitään siitä valtavasta korona -hysteriasta, joka Euroopassa käytiin läpi. Se ei yltänyt Afrikkaan saakka siinä mittakaavassa kuin mitä se täällä Suomessa oli. Meillä elämä oli suht normaalia, eikä rajoituksia ollut lentokentän sulkemista lukuunottamatta. 

Huomaatteko nyt miten sydämen ohjaus tapahtuu aina oikeaan aikaan ja miten näemme vasta jälkikäteen miksi mitään ei tapahtunut silloin, "kun minä halusin sen tapahtuvan".

Sen sijaan siis, että taistelisin "välitilaa, jossa mitään ei tapahdu" vastaan, osaan nyt ottaa tämän vaiheen elämässäni paljon rennommin. Ja osaan kerätä opit, jotka tällaisesta elämänvaiheesta saan. 

Olen siis hyvinkin intuitiivinen, mutta juuri nyt ohjausta ei kuulu. On vain täydellinen hiljaisuus. Minussa ei ole mitään vikaa, enkä tee mitään väärin. Aika ei vain ole oikea seuraaville askelille. Energia liikkuu joka tapauksessa aina eteenpäin, juuri nyt se vain omalla kohdallani tapahtuu sisäisenä liikkeenä ja muutoksena. Kun aika on oikea, tapahtuu muutos myös ulkoisesti. 

Jos siis elät tällaista "välitilan" -vaihetta, on ihan ok tuntea mitä vaan. On okei olla aivan sekaisin ja turhautunut. On okei tuntea luovuttamisen tunteita. Tämä on niin normaalia. Ja jälleen kerran, sinussa ei ole mitään vikaa! Ja on täysin normaalia nostaa kädet pystyyn ja huutaa: ”Minä luovutan!” Näin minä olen nyt tehnyt: I GIVE UP! Tarkoittaen sitä, että luovutan ohjakset jollekin suuremmalle voimalle kuin minä. 

Kun olemme tässä tyhjässä tilassa, sanomme yleensä olevamme jumissa. Koska minut on ehdollistettu uskomaan, että minä ”luon oman todellisuuteni” eikä mitään tapahdu, minun täytyy olla jumissa. Minussa on pakko olla jotain vikaa. Minun pitäisi tehdä enemmän, yrittää enemmän. 

Mutta ”kulissien takana” tapahtuu niin paljon enemmän, kuin mistä olemme tietoisia. Tässä elämäksi kutsutussa palapelissä on miljoonia palasia, joita me emme pieninä ihmisinä pysty näkemään. Joka ikisen palapelin palasen tulee olla kohdallaan, ennen kuin asiat liikkuvat eteenpäin. Juuri se oikea ihminen oikeassa paikassa, jonne minä saavun "sattumalta" ja yht' äkkiä asiat alkavat tapahtumaan. 

Minun sanavarastossani ei ole sanaa ”jumissa”. Itse asiassa minun totuuteni on, ettemme voi koskaan olla jumissa. Kyse on vain ajoituksesta. Joskus voi olla niin, että tiedät jo mitä haluat, mutta pelkäät tehdä päätöksen. Ja vasta kun teet sen, asiat voivat taas liikkua. Siihen saakka kaikki on sisäistä prosessia - oppia ja valmistautumista uuteen elämänvaiheeseen. 

Me ihmiset olemme niin tottuneita asioiden kontrollointiin, että jos ja kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelimme, se on valtava pettymys. Syytämme sitä sun tätä ja tietysti itseämme. Mutta mitä jos onkin niin, että tässä "odotushuoneessa" huomiotasi tarvitaan jossain muualla. 

Voi olla, ettet ole pitänyt itsestäsi tarpeeksi hyvää huolta, ja siksi Universumi antaa sinulle tämän ajan levätä. Voi olla, että sinulla on vielä asioita opittavana nykyisestä tilanteesta, ennen kuin eteenpäin suuntautuva liike voi tapahtua.

Minusta tuntuu, että sen sijaan, että pakottaisimme asioita tapahtumaan silloin, kun aika ei ole oikea, voisimme oppia kunnioittamaan tätä tyhjyyttä. Tätä tilaa ilman mitään eteenpäin vievää liikettä. Jopa nauttimaan siitä. 

Teen sen mitä pystyn ja sen jälkeen, päästän irti. Opettelen luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, vaikken näännyttäisi itseäni hengiltä yrittämällä ja pakottamalla. 

Nämä tyhjät, liikkumattomat hetket eivät kerro mitään kyvystäni luoda. Ne eivät kerro mitään siitä, miten huono olen manifestoimaan. Ne eivät kerro mitään taidoistani tai siitä, että olisin menettänyt sisäisen ohjaukseni. Tai intuitioni.

Ja entä jos onkin niin, että minua suojellaan? Minua ehkä suojellaan tilanteilta, jotka eivät olisi minulle hyviä. Kuten työpaikka, jota en saa. Mitä jos minulle on tulossa jotain vielä parempaa kuin minkä itse pystyn kuvittelemaan rajoitetulla mielelläni? Mitä jos se on jotain, joka saa sydämeni laulamaan?!

Minun on vain luotettava elämään ja sen luomaan ajoitukseen. Minun on unohdettava mitä muut sanovat ja luotettava omaan sisäiseen kompassiini. En enää kuuntele sellaisia lauseita kuin "ei ne asiat sohvalla makaamalla muutu." Mutta mitä jos se onkin juuri se oikea tapa minulle muuttaa asioita myös ulkoisesti? Olemalla kuulen minua ja näin kuulen myös sisäisen ohjaukseni äänen satavarmasti. 

Joten minä pysyttelen tässä "odotushuoneessa" ja teen parhaani. "Lääkäri kutsuu minut sisään, kun on minun vuoroni". Minä tiedän mitä tehdä, kun sen aika on. Joskus meillä ei vain ole aavistustakaan, ja se on okei! 

Opin sen sijaan enemmän itsestäni ja elämästäni. Rentoudun. Tai olen aivan sekaisin. Koska loppujen lopuksi, jonakin yönä tai aamuna herään ja vain tiedän. Tiedän täsmälleen, mitä tehdä. Elämä on täynnä yllätyksiä, ja se yllättää minut silloin, kun vähiten odotan sitä. 

Tärkeintä on olla ruoskimatta itseään siksi, ettei tiedä.

Kyllä, olemme oman elämämme luojia. Kyllä, olemme voimakkaita. Ja kyllä, intuitiomme on erittäin vahva. Mutta joskus asiat eivät ole meidän käsissämme. 

Joskus kyse on vain ja ainoastaan ajoituksesta. Siinä kaikki.