Mitä tapahtuu, kun "reipas tyttö" minussa kuolee?

Olen syntynyt vahvaksi. En fyysisesti, vaan henkisesti. Pienestä pitäen, olen ollut "reipas tyttö". 

Koko elämäni on heijastanut tätä vahvuutta tavalla tai toisella. Siitä on tietenkin ollut valtavasti hyötyä, mutta se on myös tehnyt paljon hallaa. Vahvana, reippaana tyttönä olen tehnyt ihan liikaa ja antanut asioiden mennä liian pitkälle. Se on ajanut minut tilanteisiin, joissa olen joutunut todella koville sekä  henkisesti että välillä myös fyysisesti, että romahdus on ollut väistämätön. Tämä romahdus tapahtuu minun tapauksessani aina sekä mielessä että kehossa.

Olen niin äärettömän väsynyt, etten jaksa kissaa sanoa. Joko laihdun tai lihon. Saatan menettää hiuksia. Iho muuttuu elottomaksi. Kuume nousee, yskittää. Koko kehoa särkee. Hetkeksi menetän elämän kipinän ja huomaan hukanneeni itseni muiden tarinoihin. Ja tämä kaava on aina toistanut itseään. 

Reippaan tytön rooli, se surullisen kuuluisa "vahva kaiken jaksava ja yksin kantava", on ollut ainut keino selviytyä elämässä. Muusta en tiedä. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoja. 

Mutta mitä tapahtuu, kun reipas tyttö minussa ei enää jaksa kannatella ketään, ottaa vastuuta muista tai olla vastuussa kenenkään hyvinvoinnista? Mitä tapahtuu, kun päätän päästää irti valtavista taakoista hartioillani ja uskallan romahtaa olohuoneen lattialle polvilleni ja huutaa: ”En jaksa enää esittää urheaa, vahvaa ja niin vitun voimakasta! EN MINÄKÄÄN AINA JAKSA TAI PÄRJÄÄ!"

Eilen mieleeni tuli myös sellainen jännä ajatus, että olenko koskaan tullut hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen? Tämä kysymys on yksi peruspilari, joka on pitänyt pystyssä reippaan tytön rooliani: jokainen elämäni ihminen hyväksyy ne osat minusta, joiden kanssa heidän on helppo olla tekemisissä, mutta ei niitä, jotka herättävät heissä itsessään ärsykkeitä, tunteita tai ajatuksia. Reippaana tyttönä olen siis lakaissut maton alle niitä piirteitä itsessäni, joita ihmiset eivät halua nähdä. Mukaudun jouhevasti muita varten. Hienoa! Reipas tyttö!

Eikö olekin jännää, että olen elänyt rohkeaa ja itseni näköistä elämää ja silti muokannut itseäni koko ajan muiden mukaan?! Sellainen se reipas tyttö on! Tekee uskaliaita päätöksiä, valloittaa maailmaa ja hoitaa asiat siellä maailmallakin loistavasti!

Reipas tyttö kyllä rakentaa talot ja remontoi asunnot. Kantaapa tuo vielä hartioillaan puut ja männynkävytkin! Reippaan tytön rooliin kuuluu ulkokuori, joka näyttää kaikille, että ei mitään hätää, homma hoidossa, vaikka nyt vähän vittumaista onkin ollut viime aikoina. Ettei tarvitse huolehtia, mä pärjään kyllä!

Olenko yleensäkään antanut mahdollisuutta tulla hyväksytyksi omana itsenäni, sillä minähän se olen, joka reippaan tytön roolia on ylläpitänyt? Reipas tyttö ei nimittäin helposti paljasta haavoittuvaa puoltaan. Olen ottanut vastuun, hoitanut hommat ja varmistanut, että kaikki pelittää. Ei, en vilpittömästi usko, että olen tullut hyväksytyksi ihan sellaisena kuin olen, sillä en ole tainnut koskaan olla siihen valmis. Ennen kuin nyt. 

On aivan sika pelottavaa päästää irti tästä reippaan tytön suojakuoresta, sillä silloin paljastan itsestäni – itsellenikin – ihan uusia piirteitä. Joudun paljastamaan maailmalle ja itselleni sen pehmeämmän, aidomman, rakastavamman, hitaamman, rauhallisemman, ei niin kunnianhimoisen tyypin, joka ei olekaan täynnä tulienergiaa (voisi kai sitä vihaksikin kutsua). Yhtäkkiä ei ole määränpäätä eikä viiden vuoden suunnitelmia. 

Reippaan tytön alta paljastuu tyyppi, joka on ihan pihalla, eivätkä asiat olekaan niin helvetin hyvin hallussa ja hoidossa. Tämä tyyppi vain haahuilee päivästä toiseen saamatta mitään valtavan valloittavaa tai merkittävää aikaan. Sieltä paljastuu tyyppi, joka ei jaksa enää pitää yllä jotain menestyjän superviittaa. Reippaan tytön suojamuurin mukana roskiin lentää ajatus, että kaikki pitää tehdä itse.

Sivuhuomautus: hitto mua pyörryttää, kun kirjoitan tätä! Tämä on niin valtavan iso irtipäästö! Äärimmäisen pelottavaa, mutta äärimmäisen vapauttavaa! Ilmankos olen ollut reilun viikon super kipeä! Vanha palaa pois!

Reipas tyttö syntyi olosuhteiden pakosta ja on pitänyt minut hengissä tähän saakka. Kiitän sydämeni pohjasta tätä ihanaa, kaunista roolia, joka on ollut suojanani näin kauan! Nyt päästän kuitenkin suurella rakkaudella irti reippaasta tytöstä ja päästän esiin sen Saijan, jota tuo kuori suojeli. 

Olen viimein tarpeeksi ”vahva” olemaan ”heikko”.

Testing testing

In English: Testing testing

Muutama päivä sitten tein pitkästä aikaa postauksen sosiaaliseen mediaan:

"Maailman vaikeinta on katsoa peiliin.

Maailman helpointa on syyttää muita. On helppoa ajatella: ”Jos toi ei ois tehny noin tai se ei tekis näin tai jos toi vaan muuttais itseään, niin sitten…”.

Mutta me ei katsota sinne peiliin. Ja siitä meidän pitäisi aloittaa.

Muutos ei ala siitä, että odotetaan hallituksen tai jonkin muun muuttuvan. Se alkaa peiliin katsomisesta ja itsensä muuttamisesta. 

En voi hallita sitä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta voin hallita itseäni ja reaktioitani. Maailmanrauha alkaa minusta. Minun omasta sisäisestä rauhastani.

Aito rakkaus ei todellakaan katso ikää, kokoa, titteleitä tai lompakon paksuutta. Se ei tunne uskontoja tai poliittisia näkemyksiä. Se ei hallitse, manipuloi tai aseta ehtoja. Rakkaus ei syrji, leimaa, tuomitse, väittele, valehtele, pelaa pelejä, riitele, käy sotaa tai satuta. Rakkaus hyväksyy, kunnioittaa ja on armollinen. Se ottaa muut huomioon ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Jos haluan muuttaa tätä maailmaa, se alkaa minusta. Ei syyttämällä kaikkia ja kaikkea, vaan katsomalla peiliin."

Tein postauksen ja jäin seuraamaan omia reaktioitani. En muiden, vaan omiani. Minullahan ei todellakaan ole kuin muutama kymmenen kaveria sosiaalisessa mediassa, joten tällä ei ollut mitään tekemistä muiden kanssa. Tämä oli jokin testi itselleni itsestäni, ja se tapahtui jotenkin luonnollisesti. Ikään kuin vain huomasin kirjoittavani ja postaavani sen kummemmin miettimättä asiaa.

Olen ollut pitkään poissa sosiaalisesta mediasta enkä tunne siihen enää kovinkaan suurta resonaatiopintaa. Mutta nyt halusin kokeilla.

Ihan ensiksi huomasin itsessäni, että oma tekstini tuntui jotenkin "syyllistävältä". Hmm, jännä homma! Siitä pääsinkin kysymykseen: "Miksi minusta tuntui niin?" Asuuko minussa vielä jokin vanha kuvio, että kaikkien pitäisi ajatella kuin minä? Vieläkö haluan painostaa muita johonkin muutokseen? Syyllistinkö oikeasti tekstissäni muita?

YES! Ihan mahtavaa! Sain itseni kiinni tästä ikivanhasta toimintamallista, jonka nyt näin selkeästi ja josta voin viimein päästää irti lopullisesti. En missään nimessä halua syyllistää ketään mitenkään = en halua syyllistää itseäni enää mitenkään.

Sen jälkeen tajusin, että teksti oli jotakin sellaista, jota "vanha Saija" olisi kirjoittanut. Vielä muutamia vuosia sitten tällainen teksti olisi tullut sydämestäni. Vuosia jaoin sisäistä matkaani ja ajatuksiani sosiaalisessa mediassa ja tein sen todella autenttisesti, suodattamatta. Minulle oli tärkeää jakaa syvimpiäkin tuntoja ja oivalluksia ja tuoda ne näkyväksi. Välillä käyn lukemassa postauksiani ja ihmettelen vieläkin, että olenko minä todella osannut kirjoittaa noin viisaita juttuja!

Lueskelen ihmisten reaktioita ja kommentkeja ja mietin mielessäni, että hyvä minä! Olen uskaltanut olla avoin ja herättää keskustelua! Olen herättänyt ärsytystä, mutta saanut myös valtavasti kannustusta.

Nyt tuntuu, että tuo Saija on kadonnut savuna ilmaan. Hiljentynyt. Vaiennut. Siirtynyt tarkkailijaksi. Nuo tekstit tuntuvat todella kaukaisilta. Vanhoilta ehkä siksi, että ne ovat nyt itsestäänselviä asioita elämässäni ja koska asiat on nyt käsitelty, eheytetty.

Luin postaamani tekstin uudelleen parin päivän kuluttua. Ei, tämä ei ole enää minua. Hiukan jopa hymyilytti, sillä jokin uusi keveys haluaa ottaa minussa tilaa, eikä kirjoittamani teksti resonoinut millään lailla. Se tuntui itse asiassa raskaalta, enkä minä halua enää olla saarnaamassa, miten ihmisten pitäisi tätä elämää elää. Tehköön jokainen niin kuin parhaaksi näkee.

Eilen päätin poistaa postauksen. Kokeilu oli ohi, ja postauksen poistaminen tuntui huojentavalta. Huh, ei tätä enää! Tämä testi osoitti kuitenkin sen, miten paljon olen sisäisesti muuttunut. Maailmanpelastaja on kuopattu. Eikös se riitä, että pelastin itseni?

Minussa tapahtuu sisäisesti jotain maagista. Sellaista, jota en ole koskaan eläessäni kokenut. Olen kuin tietokone, josta vanha ohjelmointi on poistettu ja uutta ladataan. Vanhasta tietokoneesta ei koskaan saa ihan uuden veroista, mutta jos siitä poistetaan vanhat, raskaat ohjelmoinnit, tottahan toki tuo tietokone kevenee, nopeutuu ja teho paranee.

Juuri nyt ei ole aika miettiä sosiaalista mediaa ja postauksia, vaan sisäinen työ jatkuu. Nyt se on kuitenkin jonkin uuden esiintuloa. Tuleva luovuus ei enää lähde eheytymisen näkökulmasta, vaan rakkaudesta "sen jonkin" tekemiseen. Teen, koska se tekee minut onnelliseksi. Sen ei tarvitse olla intohimo tai elämäntehtävä, eikä sillä tarvitse tienata rahaa tai rakentaa valtavaa bisnestä.

Tiedän, että rakastan kirjoittamista. Tiedän, että haluan ihmisten ja tämän maapallon voivan hyvin. Tiedän, että rakastan rakkautta ja sen voimaa. Tiedän, että ihmismieli kiehtoo minua valtavasti. Vanhasta luopuminen ja uuden oppiminen on ihan sika siistiä! Oma emotionaalinen kehitykseni on yksi intohimon kohteistani.

Vanha Saija halusi auttaa ihmisiä, ja osa minusta varmasti jakoi ajatuksiaan tänne blogiin ja sosiaaliseen mediaan myös tästä syystä. Minä jotenkin ajattelin, että tämä tietoisuuden kasvu, sisäinen eheytyminen ja sen viisaudet voisivat auttaa muitakin.

Nyt ajattelen, että jos motiivinani olisi "toisten auttaminen", olisi se aika ylimielistä ja omahyväistä. Ikään kuin minä tietäisin jotenkin toisten elämästä enemmän kuin he itse. Tai peräti niin, että minä olisin jotenkin "ylempänä" kuin joku toinen. Että minulla olisi jotakin spesiaalia tietoa, jota muilla ei ole.

Minulla ei ole mitään halua olla "opettaja tai valmentaja".

Nyt kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Jaan syvimpiä ajatuksiani, koska rakastan sitä ja se on minusta kiehtovaa ja mielenkiintoista. Ne ovat minun ajatuksiani, totuuksiani ja minun arvomaailmaani, mutta niiden ei tarvitse olla sitä kenellekään muulle. Jos joku saa niistä uutta näkökulmaa, mahtavaa, mutta minä kirjoitan ajatuksiani auki itselleni. Kirjoittaminen ja ajatusteni avaaminen on minulle luontaista. Se vain tapahtuu silloin kun tapahtuu, sen kummemmin ajattelematta.

Kiitän siis itseäni vielä kerran, että postasin. Herran pieksut, mitä siitä opin ja mitä kaikkea se minussa avasi, ihan mahtavaa! Ja kehtasinpa vielä poistaakin sen, kun se oli tehtävänsä tehnyt!

Testi on nyt suoritettu ja se meni justiinsa täydellisesti!