Minä olen

In English: I am

Nimeni on Saija. Olen 57 -vuotias ja voisi oikeastaan sanoa, että olen uuden elämäni edessä. Ymmärtääksenne mistä puhun, minun on palattava hetkeksi menneeseen.

Työhullu. Suorittaja. Perfektionisti. Uhrautuja. Kuulostaako tutulta? No, sellainen olen ollut. Olen paiskinut töitä koko ikäni. Korostan sanaa "paiskinut", sillä se on ainoa oikea sana kuvaamaan tapaani työskennellä. Olen vaihtanut töitä ja asuntojakin tasaiseen tahtiin, jotta en joutuisi pysähtymään. 

Olen ollut rohkea tekemisissäni, mutta aina syvällä sisimmässäni pelännyt ihmisten reaktioita ja kommentteja tekemistäni valinnoista. Itsetuntoni on ollut niin huono, että ohjeiden, neuvojen tai minkäänlaisen palautteen vastaanottaminen on ollut todella vaikeaa. Koin ne kritiikkinä ja arvosteluna; enkö vieläkään ollut riittävä, vaikka olin yrittänyt niin paljon?

Piilotin itseni "vahvuuteni" alle, eikä kenelläkään tullut mieleenkään epäillä, ettenkö pärjäisi tässä elämässä. Olin "rautakanki". Minua ei saanut halata, enkä minä osannut halata. En edes omaa lastani. Parisuhteet kaatuivat riitoihin ja mustasukkaisuuteen, sillä hylkäämisen pelkoni teki rakastamisen mahdottomaksi. Syyllinen pahaan olooni oli aina joku muu ja itseni ruoskiminen sai suorastaan mahdottomat mittasuhteet. Voi miten olisin joskus maksanut vaikka miljoonan, jos joku olisi nähnyt vahvan kuoreni lävitse, tajunnut hätäni ja pahan oloni. Mutta eihän kukaan niin tehnyt, sillä suurin hylkääjäni olin minä itse!

Noin 16 vuotta sitten, muistan päivän vieläkin, tulin viimein siihen pisteeseen, jossa vain tiesin, että näin ei voi jatkua. Miten vaikea kysymys onkaan "kuka olen"? Jos minua eivät määritäkään ulkoiset "tittelit", kuten tytär, äiti, puoliso tai aluemyyntipäällikkö? Kuka silloin olen? 

Olen niin onnekas, että löysin apua pysähtymisen hetkellä. En olisi koskaan selvinnyt tilanteesta yksin. Joskus me vain olemme niin syvällä oman metsämme uumenissa, että emme mitenkään voi löytää oikeaa polkua ulos. Pienetkin asiat saavat valtavat mittasuhteet, ja paha olo lisääntyy. Kun viimein tajusin pyytää apua, minua ei - luojan kiitos! - siloteltu päähän, eikä minulle kerrottu asioita, joita "halusin kuulla". Päähän taputtelun aika oli ohi ja oli aika ottaa vastuu omasta elämästä!

Huomasin pian, että päästäkseni eteenpäin minun oli pakko ottaa etäisyyttä kaikkeen. Päätin repäistä itseni hetkeksi kokonaan irti kaikesta, jotta kuulisin itseäni paremmin. Tein ison ja rohkean päätöksen. Jätin hyvän työn kaikkine etuineen, laitoin asuntoni vuokralle ja lähdin kahden matkalaukun kanssa kohti Afrikkaa. Kuinka pitkäksi aikaa, siitä minulla ei ollut tietoa.

Tuo aika venyi melkein kolmeksi vuodeksi. Millaiseen oppikouluun pääsinkään! Jouduin kyseenalaistamaan kaikki uskomukseni itsestäni sekä kaiken siihen mennessä oppimani: suhtautumiseni rahaan, aikaan, aikatauluihin, sääntöihin, "omaan tilaan", sosiaalisuuteen ja niin edelleen. 

Afrikassa eivät päteneet mitkään säännöt ja elämää elettiin päivä kerrallaan. Ihan mieletön opin paikka minulle, joka en ollut koskaan myöhässä, olin aina tehnyt sen mitä olin luvannut ja vielä puolet enemmän ja joka sosiaalisuudestaan huolimatta kaipasi omaa rauhaa ja hiljaisuutta! 

Ja mikä ihmeellisintä, kukaan ei ollut kiinnostunut siitä mitä teen työkseni, onko minulla meikkiä tai mitä olen pukenut päälleni tai minkä kokoinen olen. Ensimmäisen kerran sain kokemuksen siitä mitä on olla hyväksytty. Ihan sellaisena kuin on. Ilman vaatimuksia. Ihmeellistä!

Palasin Suomeen alkukeväästä 2014 ja voitte vain kuvitella miten ne asiat, joita olin ”paennut” Afrikkaan, potkaisivat takalistoon oikein kunnolla. Ei auttanut kuin ottaa lapio kauniiseen kouraan ja jatkaa sisäistä kaivamista. Suorittaja minussa otti vallan ja niinpä ryhdyin ”suorittamaan” henkistä kasvua. Kyllä minusta vielä täydellinen saadaan, kun muutan sitä tätä ja vielä tuonkin! Jos olen ihan rehellinen, taisin vetäistä oikein kunnon ”henkiset överit”.

Omaa eheytymispolkua on nyt takana noin 16 vuotta. Afrikasta tuli lopulta toinen kotini ja elin melkein 14 vuotta kahden maan välillä. 

Kova ja kipeäkin työ on kannattanut, sillä nyt koen olevani pisteessä, jossa elän itseäni kuunnellen. Traumat, uskomukset, ehdollistumiset ja pelot on käsitelty ja nyt olen sinut itseni kanssa ihan joka tasolla. En enää juokse pakoon pimeää puoltani, vaan hyväksyn itseni kaikenlaisena. Enkä pyri enää pois mistään tunnetilasta. Ne saavat olla ja näkyä. 

Minä olen elämäni johdossa, ei se mitä olen muilta oppinut tai se mitä minulle on joskus tapahtunut. 

Ilo on löytänyt tiensä takaisin elämääni ja se tuntuu älyttömän hyvältä. Pääasia on kuitenkin valtava sisäinen rauha ja mielen vapaus, jollaista en ole eläessäni kokenut. Olen opetellut pois muiden miellyttämisestä, olen opetellut vetämään rajat ja kaiken keskiössä on se, että päätin luopua uhrin roolista. Minä päätän miten elämäni elän, enkä enää syytä ketään muuta omista olotiloistani. 

Se, että pystyn kertomaan itsestäni näinkin henkilökohtaisia asioita, kertoo minusta paljon. Minulla ei ole mitään salattavaa. En pelaa pelejä, enkä yritä esittää mitään, mitä en ole. Minulle saa nauraa ja minua saa arvostella, sillä sehän ei kerro minusta mitään, vaan henkilöstä, joka niin tekee. 

Olen viimein antanut itselleni anteeksi, etten ole ollut täydellinen äiti, puoliso, tytär tai työntekijä. Olen antanut itselleni anteeksi kaikki ne sanat ja teot, jotka sanoin ja tein omasta pahasta olostani käsin. 

Omasta kokemuksestani tiedän myös, että kaikki meille tapahtunut löytyy kehosta. Keho on kuin kassakaappi, joka säilöö uumeniinsa kaikki ne tunteet, joita en suostunut kohtaamaan. Siellä kassakaapissa nuo tunteet sitten kasautuvat ja hautuvat. Jos jätätte leivän pitkäksi aikaa pöydälle, sehän homehtuu, eikö totta. Näin ne meidän käsittelemättömät tunteetkin lopulta tekevät eli keho alkaa oireilemaan eri tavoin. 

Siksi omaan prosessiini onkin kuulunut ensin mielen puhdistus ja sisäisen kriitikon hautajaiset ja sen jälkeen kehon eheytyminen. Kaikki se, minkä ennen piilotin kehoni uumeniin, sai nyt nousta pintaan. Tämä vaati elämäntahdin hiljentymistä, rauhoittumista, olemista ja kaikkien kipujen hyväksymistä. 

Suurinta rakkautta itseään kohtaan on siis pysähtyä itsensä äärelle ja todella kuulla, mitä sisimpämme ja kehomme yrittää meille viestittää. 

Nyt tiedän, että oikeasti tyytyväinen ihminen ei koskaan satuta ketään, sillä ketä lopulta satutan. Vain itseäni. Kateus ja katkeruus on kuin myrkkyjuoma, jota juotan itselleni odottaen, että toinen siihen kuukahtaa. Miten paljon hallaa tein itselleni turhalla itsekritiikillä ja huonolla itsetunnolla. Miten vaadinkin itseltäni täydellisyyttä ja pelkäsin mokaavani. Miten paljon kärsimystä me ihan itse itsellemme aiheutamme kuuntelemalla kaikkia muita paitsi itseämme. Ainut tie omaan onnellisuuteen on kuunnella omaa sydäntään ja omaa sisäistä ohjaustaan huolimatta siitä mitä muut sanovat.  

Rankka ja pitkä tie eheytymiseen on takana, mutta se oli sen arvoista. Tietoisuuteni taso on huipussaan ja oikeasti aikuistuminen on todella vapauttavaa. 

Onpa mahtavaa viimein olla oma, autenttinen itsensä ja ja tarpeeksi täydellinen! Pikku Saija on nyt rakastettu ehjäksi.

”Antaudun rakkaudelle. Mikä rauha minussa vallitseekaan. Ymmärrystä ylempi tieto.”

Halauksin,

Saija 😍