Testing testing

In English: Testing testing

Muutama päivä sitten tein pitkästä aikaa postauksen sosiaaliseen mediaan:

"Maailman vaikeinta on katsoa peiliin.

Maailman helpointa on syyttää muita. On helppoa ajatella: ”Jos toi ei ois tehny noin tai se ei tekis näin tai jos toi vaan muuttais itseään, niin sitten…”.

Mutta me ei katsota sinne peiliin. Ja siitä meidän pitäisi aloittaa.

Muutos ei ala siitä, että odotetaan hallituksen tai jonkin muun muuttuvan. Se alkaa peiliin katsomisesta ja itsensä muuttamisesta. 

En voi hallita sitä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta voin hallita itseäni ja reaktioitani. Maailmanrauha alkaa minusta. Minun omasta sisäisestä rauhastani.

Aito rakkaus ei todellakaan katso ikää, kokoa, titteleitä tai lompakon paksuutta. Se ei tunne uskontoja tai poliittisia näkemyksiä. Se ei hallitse, manipuloi tai aseta ehtoja. Rakkaus ei syrji, leimaa, tuomitse, väittele, valehtele, pelaa pelejä, riitele, käy sotaa tai satuta. Rakkaus hyväksyy, kunnioittaa ja on armollinen. Se ottaa muut huomioon ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Jos haluan muuttaa tätä maailmaa, se alkaa minusta. Ei syyttämällä kaikkia ja kaikkea, vaan katsomalla peiliin."

Tein postauksen ja jäin seuraamaan omia reaktioitani. En muiden, vaan omiani. Minullahan ei todellakaan ole kuin muutama kymmenen kaveria sosiaalisessa mediassa, joten tällä ei ollut mitään tekemistä muiden kanssa. Tämä oli jokin testi itselleni itsestäni, ja se tapahtui jotenkin luonnollisesti. Ikään kuin vain huomasin kirjoittavani ja postaavani sen kummemmin miettimättä asiaa.

Olen ollut pitkään poissa sosiaalisesta mediasta enkä tunne siihen enää kovinkaan suurta resonaatiopintaa. Mutta nyt halusin kokeilla.

Ihan ensiksi huomasin itsessäni, että oma tekstini tuntui jotenkin "syyllistävältä". Hmm, jännä homma! Siitä pääsinkin kysymykseen: "Miksi minusta tuntui niin?" Asuuko minussa vielä jokin vanha kuvio, että kaikkien pitäisi ajatella kuin minä? Vieläkö haluan painostaa muita johonkin muutokseen? Syyllistinkö oikeasti tekstissäni muita?

YES! Ihan mahtavaa! Sain itseni kiinni tästä ikivanhasta toimintamallista, jonka nyt näin selkeästi ja josta voin viimein päästää irti lopullisesti. En missään nimessä halua syyllistää ketään mitenkään = en halua syyllistää itseäni enää mitenkään.

Sen jälkeen tajusin, että teksti oli jotakin sellaista, jota "vanha Saija" olisi kirjoittanut. Vielä muutamia vuosia sitten tällainen teksti olisi tullut sydämestäni. Vuosia jaoin sisäistä matkaani ja ajatuksiani sosiaalisessa mediassa ja tein sen todella autenttisesti, suodattamatta. Minulle oli tärkeää jakaa syvimpiäkin tuntoja ja oivalluksia ja tuoda ne näkyväksi. Välillä käyn lukemassa postauksiani ja ihmettelen vieläkin, että olenko minä todella osannut kirjoittaa noin viisaita juttuja!

Lueskelen ihmisten reaktioita ja kommentkeja ja mietin mielessäni, että hyvä minä! Olen uskaltanut olla avoin ja herättää keskustelua! Olen herättänyt ärsytystä, mutta saanut myös valtavasti kannustusta.

Nyt tuntuu, että tuo Saija on kadonnut savuna ilmaan. Hiljentynyt. Vaiennut. Siirtynyt tarkkailijaksi. Nuo tekstit tuntuvat todella kaukaisilta. Vanhoilta ehkä siksi, että ne ovat nyt itsestäänselviä asioita elämässäni ja koska asiat on nyt käsitelty, eheytetty.

Luin postaamani tekstin uudelleen parin päivän kuluttua. Ei, tämä ei ole enää minua. Hiukan jopa hymyilytti, sillä jokin uusi keveys haluaa ottaa minussa tilaa, eikä kirjoittamani teksti resonoinut millään lailla. Se tuntui itse asiassa raskaalta, enkä minä halua enää olla saarnaamassa, miten ihmisten pitäisi tätä elämää elää. Tehköön jokainen niin kuin parhaaksi näkee.

Eilen päätin poistaa postauksen. Kokeilu oli ohi, ja postauksen poistaminen tuntui huojentavalta. Huh, ei tätä enää! Tämä testi osoitti kuitenkin sen, miten paljon olen sisäisesti muuttunut. Maailmanpelastaja on kuopattu. Eikös se riitä, että pelastin itseni?

Minussa tapahtuu sisäisesti jotain maagista. Sellaista, jota en ole koskaan eläessäni kokenut. Olen kuin tietokone, josta vanha ohjelmointi on poistettu ja uutta ladataan. Vanhasta tietokoneesta ei koskaan saa ihan uuden veroista, mutta jos siitä poistetaan vanhat, raskaat ohjelmoinnit, tottahan toki tuo tietokone kevenee, nopeutuu ja teho paranee.

Juuri nyt ei ole aika miettiä sosiaalista mediaa ja postauksia, vaan sisäinen työ jatkuu. Nyt se on kuitenkin jonkin uuden esiintuloa. Tuleva luovuus ei enää lähde eheytymisen näkökulmasta, vaan rakkaudesta "sen jonkin" tekemiseen. Teen, koska se tekee minut onnelliseksi. Sen ei tarvitse olla intohimo tai elämäntehtävä, eikä sillä tarvitse tienata rahaa tai rakentaa valtavaa bisnestä.

Tiedän, että rakastan kirjoittamista. Tiedän, että haluan ihmisten ja tämän maapallon voivan hyvin. Tiedän, että rakastan rakkautta ja sen voimaa. Tiedän, että ihmismieli kiehtoo minua valtavasti. Vanhasta luopuminen ja uuden oppiminen on ihan sika siistiä! Oma emotionaalinen kehitykseni on yksi intohimon kohteistani.

Vanha Saija halusi auttaa ihmisiä, ja osa minusta varmasti jakoi ajatuksiaan tänne blogiin ja sosiaaliseen mediaan myös tästä syystä. Minä jotenkin ajattelin, että tämä tietoisuuden kasvu, sisäinen eheytyminen ja sen viisaudet voisivat auttaa muitakin.

Nyt ajattelen, että jos motiivinani olisi "toisten auttaminen", olisi se aika ylimielistä ja omahyväistä. Ikään kuin minä tietäisin jotenkin toisten elämästä enemmän kuin he itse. Tai peräti niin, että minä olisin jotenkin "ylempänä" kuin joku toinen. Että minulla olisi jotakin spesiaalia tietoa, jota muilla ei ole.

Minulla ei ole mitään halua olla "opettaja tai valmentaja".

Nyt kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Jaan syvimpiä ajatuksiani, koska rakastan sitä ja se on minusta kiehtovaa ja mielenkiintoista. Ne ovat minun ajatuksiani, totuuksiani ja minun arvomaailmaani, mutta niiden ei tarvitse olla sitä kenellekään muulle. Jos joku saa niistä uutta näkökulmaa, mahtavaa, mutta minä kirjoitan ajatuksiani auki itselleni. Kirjoittaminen ja ajatusteni avaaminen on minulle luontaista. Se vain tapahtuu silloin kun tapahtuu, sen kummemmin ajattelematta.

Kiitän siis itseäni vielä kerran, että postasin. Herran pieksut, mitä siitä opin ja mitä kaikkea se minussa avasi, ihan mahtavaa! Ja kehtasinpa vielä poistaakin sen, kun se oli tehtävänsä tehnyt!

Testi on nyt suoritettu ja se meni justiinsa täydellisesti!

Odotushuoneessa

In English: Waiting room

Joskus elämässä päädytään ajanjaksoon, jossa on vain tyhjyyttä. Mikään ei liiku. Päivät ovat samanlaisia, rutiininomaisia. 

Minulla ei ole ideoita tulevasta. Ei minkäänlaista selkeää kuvaa siitä, mitä tekisin seuraavaksi. Mistä aloittaa. Tiedän jo sisimmässäni, että kaikki ulkoinen ei ole linjassa itseni kanssa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten ratkaista tilanne. Mistään ei saa kiinni. 

Olen ollut tällaisessa tilanteessa jo vuosia. Ennen pintaan nousi ahdistusta ja turhautumista. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän hyväksyn sen, etten tiedä mistään mitään. 

Me ihmiset olemme tässä tekemisen maailmassa tottuneet siihen, että "koko ajan pitää mennä eteenpäin". Tehdä lisää, kehittyä, muuttua, kasvaa suuremmaksi. Meidät on ehdollistettu siihen, että paikalleen ei saa jäädä, vaan "laita hihat heilumaan" ja make it happen! 

Missään nimessä emme saa jäädä paikalleen nauttimaan jo saavutetusta! 

Mutta mitä tapahtuu, kun kaikki muutos elämässäni onkin ollut vain sisältä käsin tapahtuvaa? Minulla ei ole mitään näyttöä ulkoisesti, mutta voisin saada tuhat diplomia sisäisestä muutostyöstä. Tällaista, sisäisesti tapahtuvaa "työtä", tämä maailma ei tunnusta. En ole vielä törmännyt sisäisen eheytymistyön Emmy -palkintoon. 

Tällaista välitilaa ei voi pakottaa liikkumaan ulkoisesti. Kaikki tapahtuu sitten, kun tapahtuu. Me puhumme tällaisesta ajasta ihmisen elämässä ihan liian vähän, vaikka totuus on, että jokainen meistä joutuu jossain kohti elämäänsä käymään tämän vaiheen läpi. Eikä se rajoitu yhteen kertaan, vaan tällaisia ajanjaksoja tulee useita. 

Haet työtä, mutta ei tärppää. Mitä voit tehdä? Et voi pakottaa asioita tapahtuvaksi, eikö niin?

Tällaiset elämänvaiheet ovat turhauttavia ja siksi sallin itselleni kaikki tunnetilat, joita itsessäni nousee tämän johdosta. Olen kyllästynyt sellaisiin fraaseihin kuin: ”ajattele positiivisesti” tai ”mieti yhtä askelta, jolla voit alkaa luoda haluamaasi muutosta”. 

No, joskus sitä ei vain tiedä mitä tehdä. Täysin inhimillistä. Mutta ei hyväksyttyä maailman silmissä. 

Aikani taisteltuani tätä tilannetta vastaan, päätin hyväksyä sen täysin. Päätin, että kunnioitan tätäkin vaihetta elämässäni, sillä tämä jos mikä on oivallinen tilanne oppia lisää itsestäni, reaktioistani ja päästellä irti vanhoista tavoista toimia. 

Tyhjä tila on ihan okei. Se on täysin okei. Minun ei tarvitse aina tietää, eikä minussa ole yhtään mitään vikaa, jos en tiedä. Joskus turhautuminen vie voiton, ja sekin on okei. Joskus ärsyynnyn ja poljen jalkaa, sekin on normaalia! On äärimmäisen rankkaa entiselle kontrollifriikille elää ja olla tilanteessa, jossa tuntuu, ettei mikään ole omissa käsissäni. 

Mutta joskus se luovuus ei vain virtaa. Joskus sydämeni ei vain puhu, eikä mikään määrä meditaatiota voi sitä muuttaa. Joskus ei ole mitään muuta tehtävissä kuin hengittää. Hengittää ja hyväksyä tilanne. Hyväksyä se, että tänään olen ihan paskana, mutta seuraavana päivänä onkin jo kevyempi olo ja tunnen oloni jälleen rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Tämä kaikki on NORMAALIA!

Minusta tosiaan tuntuu, ettemme kunnioita näitä elämämme "välitiloja" tarpeeksi. Nämä hetket ovat meille valtava lahja. Mutta nuo lahjat (opit) jäävät saamatta, koska jahtaamme jo seuraavaa siirtoamme. Ja jos tällaisessa tilanteessa nousee niitä "negatiivisia tunteita", niin silloin varsinkin meillä on kiire muuttaa tilanne nopeasti. 

En oikein tiedä miksi meillä aina pitäisi mennä niin hyvin? Elämään kuuluu hyvät jaksot, mutta myös vähemmän hyvät. Miksi meille ei ole opetettu, että elämä on täynnä haasteita ja se tuo mukanaan ihan kaikenlaista. Meistä riippuen tai meistä riippumatta. Miksi meitä ei ole opetettu kohtaamaan näitä haasteita? Miksi ihmeessä meille on opetettu, ettei meillä mene hyvin elämässä, jos elämme hetkellisesti tällaisessa "välitilassa"? 

Miksi kaikki menestys mitataan vain ulkoisilla meriiteillä? 

Muistan, kun sain idean Villa Vapauden perustamisesta. Etsin liiketilaa kaksi (2) vuotta! Oikea tila ei vain yksinkertaisesti tullut vastaan, enkä voinut mitenkään pakottaa oikeaa tilaa ilmaantumaan minun toivomassani ajassa. 

Kärvistelin ja turhauduin tuhansia kertoja. Kävin katsomassa monia kymmeniä liiketiloja. Ja vaikka kovasti halusin tästä "välitilasta" pois, sydämeni sanoi joka ikinen kerta EI. Tämä ei ole oikea paikka. 

Onneksi kuuntelin sisäistä ohjaustani, vaikka se ei helppoa ollutkaan. Ties mihin soppaan olisin joutunut, jos olisin toiminut kärsimättömyydestäni käsin!

Eräänä iltana ystäväni kehoitti minua avaamaan tietokoneen ja käymään liiketilat läpi vielä kerran. Ja sitten yht' äkkiä, kahden vuoden etsimisen jälkeen, se oli siinä. Tiesin heti vain kuvat nähtyäni, että tämä se on. Ja niin se meni. Jonkin universaalin ajoituksen mukaisesti. 

Toisen kerran muistan eläneeni "odotushuoneessa" reilun vuoden verran. Tulin Gambiasta Suomeen, koska sydän niin ohjasi. En kuitenkaan koko aikana tuntenut oloani kovin kotoisaksi omassa kotimaassani. Olin paljon yksin ja jatkoin sisäistä työtäni. Jostain syystä sisäinen "spark" häviää aina Suomessa ollessani. Mielentilani ei siis ollut kovinkaan hyvä, painoni alkoi nousta ja halusin vain pois. Takaisin Afrikkaan. Sydämeni ei kuitenkaan puhunut. Ohjausta ei kuulunut. Sisäinen työ kuitenkin jatkui. 

Kunnes tuli päivä, jolloin tunsin, että jotain suurta on tulossa. En tiennyt vielä silloin mitä tunsin, mutta myöhemmin selvisi, että kyseessä oli korona. 

Ensin tunsin siis tuon jonkin suuren olevan tulossa ja sen jälkeen pieni ääni sisälläni sanoo selkeästi: "nyt voit varata lennot takaisin Afrikkaan." Ja niin minä tein. 

Lähdin takaisin maaliskuun alussa, enkä tiedä mitään siitä valtavasta korona -hysteriasta, joka Euroopassa käytiin läpi. Se ei yltänyt Afrikkaan saakka siinä mittakaavassa kuin mitä se täällä Suomessa oli. Meillä elämä oli suht normaalia, eikä rajoituksia ollut lentokentän sulkemista lukuunottamatta. 

Huomaatteko nyt miten sydämen ohjaus tapahtuu aina oikeaan aikaan ja miten näemme vasta jälkikäteen miksi mitään ei tapahtunut silloin, "kun minä halusin sen tapahtuvan".

Sen sijaan siis, että taistelisin "välitilaa, jossa mitään ei tapahdu" vastaan, osaan nyt ottaa tämän vaiheen elämässäni paljon rennommin. Ja osaan kerätä opit, jotka tällaisesta elämänvaiheesta saan. 

Olen siis hyvinkin intuitiivinen, mutta juuri nyt ohjausta ei kuulu. On vain täydellinen hiljaisuus. Minussa ei ole mitään vikaa, enkä tee mitään väärin. Aika ei vain ole oikea seuraaville askelille. Energia liikkuu joka tapauksessa aina eteenpäin, juuri nyt se vain omalla kohdallani tapahtuu sisäisenä liikkeenä ja muutoksena. Kun aika on oikea, tapahtuu muutos myös ulkoisesti. 

Jos siis elät tällaista "välitilan" -vaihetta, on ihan ok tuntea mitä vaan. On okei olla aivan sekaisin ja turhautunut. On okei tuntea luovuttamisen tunteita. Tämä on niin normaalia. Ja jälleen kerran, sinussa ei ole mitään vikaa! Ja on täysin normaalia nostaa kädet pystyyn ja huutaa: ”Minä luovutan!” Näin minä olen nyt tehnyt: I GIVE UP! Tarkoittaen sitä, että luovutan ohjakset jollekin suuremmalle voimalle kuin minä. 

Kun olemme tässä tyhjässä tilassa, sanomme yleensä olevamme jumissa. Koska minut on ehdollistettu uskomaan, että minä ”luon oman todellisuuteni” eikä mitään tapahdu, minun täytyy olla jumissa. Minussa on pakko olla jotain vikaa. Minun pitäisi tehdä enemmän, yrittää enemmän. 

Mutta ”kulissien takana” tapahtuu niin paljon enemmän, kuin mistä olemme tietoisia. Tässä elämäksi kutsutussa palapelissä on miljoonia palasia, joita me emme pieninä ihmisinä pysty näkemään. Joka ikisen palapelin palasen tulee olla kohdallaan, ennen kuin asiat liikkuvat eteenpäin. Juuri se oikea ihminen oikeassa paikassa, jonne minä saavun "sattumalta" ja yht' äkkiä asiat alkavat tapahtumaan. 

Minun sanavarastossani ei ole sanaa ”jumissa”. Itse asiassa minun totuuteni on, ettemme voi koskaan olla jumissa. Kyse on vain ajoituksesta. Joskus voi olla niin, että tiedät jo mitä haluat, mutta pelkäät tehdä päätöksen. Ja vasta kun teet sen, asiat voivat taas liikkua. Siihen saakka kaikki on sisäistä prosessia - oppia ja valmistautumista uuteen elämänvaiheeseen. 

Me ihmiset olemme niin tottuneita asioiden kontrollointiin, että jos ja kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelimme, se on valtava pettymys. Syytämme sitä sun tätä ja tietysti itseämme. Mutta mitä jos onkin niin, että tässä "odotushuoneessa" huomiotasi tarvitaan jossain muualla. 

Voi olla, ettet ole pitänyt itsestäsi tarpeeksi hyvää huolta, ja siksi Universumi antaa sinulle tämän ajan levätä. Voi olla, että sinulla on vielä asioita opittavana nykyisestä tilanteesta, ennen kuin eteenpäin suuntautuva liike voi tapahtua.

Minusta tuntuu, että sen sijaan, että pakottaisimme asioita tapahtumaan silloin, kun aika ei ole oikea, voisimme oppia kunnioittamaan tätä tyhjyyttä. Tätä tilaa ilman mitään eteenpäin vievää liikettä. Jopa nauttimaan siitä. 

Teen sen mitä pystyn ja sen jälkeen, päästän irti. Opettelen luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, vaikken näännyttäisi itseäni hengiltä yrittämällä ja pakottamalla. 

Nämä tyhjät, liikkumattomat hetket eivät kerro mitään kyvystäni luoda. Ne eivät kerro mitään siitä, miten huono olen manifestoimaan. Ne eivät kerro mitään taidoistani tai siitä, että olisin menettänyt sisäisen ohjaukseni. Tai intuitioni.

Ja entä jos onkin niin, että minua suojellaan? Minua ehkä suojellaan tilanteilta, jotka eivät olisi minulle hyviä. Kuten työpaikka, jota en saa. Mitä jos minulle on tulossa jotain vielä parempaa kuin minkä itse pystyn kuvittelemaan rajoitetulla mielelläni? Mitä jos se on jotain, joka saa sydämeni laulamaan?!

Minun on vain luotettava elämään ja sen luomaan ajoitukseen. Minun on unohdettava mitä muut sanovat ja luotettava omaan sisäiseen kompassiini. En enää kuuntele sellaisia lauseita kuin "ei ne asiat sohvalla makaamalla muutu." Mutta mitä jos se onkin juuri se oikea tapa minulle muuttaa asioita myös ulkoisesti? Olemalla kuulen minua ja näin kuulen myös sisäisen ohjaukseni äänen satavarmasti. 

Joten minä pysyttelen tässä "odotushuoneessa" ja teen parhaani. "Lääkäri kutsuu minut sisään, kun on minun vuoroni". Minä tiedän mitä tehdä, kun sen aika on. Joskus meillä ei vain ole aavistustakaan, ja se on okei! 

Opin sen sijaan enemmän itsestäni ja elämästäni. Rentoudun. Tai olen aivan sekaisin. Koska loppujen lopuksi, jonakin yönä tai aamuna herään ja vain tiedän. Tiedän täsmälleen, mitä tehdä. Elämä on täynnä yllätyksiä, ja se yllättää minut silloin, kun vähiten odotan sitä. 

Tärkeintä on olla ruoskimatta itseään siksi, ettei tiedä.

Kyllä, olemme oman elämämme luojia. Kyllä, olemme voimakkaita. Ja kyllä, intuitiomme on erittäin vahva. Mutta joskus asiat eivät ole meidän käsissämme. 

Joskus kyse on vain ja ainoastaan ajoituksesta. Siinä kaikki.

Onko maailma mennyt sekaisin?

In English: Has the world lost its mind?

Viimeiset vuodet olen ollut rutiinieni orja, sillä nuo rutiinit ovat tuoneet arkeeni edes jonkinlaista stabiilisuutta silloin, kun kaikki muu ympäriltäni on hajonnut ja hävinnyt. Mun aamut on hitaita ja pitkiä ilman kiirettä. Ihanaa! 

Reilu vuosi sitten, kun siirryin eristäytymisvaiheeseeni päätin, että poistan kaikki sosiaalisen median profiilit. Aloitin poistamalla kamut ja sen jälkeen tarkoitus oli poistaa sekä FB että Insta. Sitten päädyin selaamaan kuviani ja postauksiani, enkä vain yksinkertaisesti pystynyt poistamaan niitä. Siellä on niin paljon hyvää kamaa!

Sitä mukaa, kun fyysinen elämäni hiljeni, niin hiljeni myös sosiaalinen mediani. Naiseksi, jolla oli ennen niin paljon sanottavaa, ei ollut nyt intoa postata yhtään mitään. Muutamia kertoja avasin sovelluksen ja todella halusin tehdä postauksen. Mutta mitään ei tullut ulos. Ei yhtään mitään! Enkä minä enää tee väkipakolla yhtään mitään.

Aiemmin jaoin ajatuksiani sosiaalisessa mediasssa pitkän aikaa, koska se oli minulle oivallinen työväline itseni ja pelkojeni kohtaamiseen. 

Nyt kun katson sosiaalisen median sisältöä ainoa ajatukseni on, etten halua tuhlata kallisarvoista energiaani ja viisauttani sellaisiin paikkoihin, joissa sitä ei aidosti arvosteta.

On uskomatonta miten paljon energia näissä sovelluksissa onkaan muuttunut vuosien varrella!

Muistatteko vielä, kun FB tuli markkinoille? Se oli aivan mahtavaa! Mikä upea tapa löytää kauan kadotettuja sukulaisia, ystäviä ja entisiä työkavereita! Muistan miten siistiä oli saada yhteys kaveriin, joka asui jenkeissä tai Afrikassa. Tämä oli mullistava keksintö, jossa sain itse luoda oman sosiaalisen verkostoni ja minulla oli mahdollisuus päästä osaksi muiden elämää, vaikka he asuivat toisella puolella maapalloa! Silloin oli ihana postata kuvia ja tekstejä näihin kanaviin ja seurata ystävieni elämää. Kaiken takana oli yhdistyminen ja yhteys muihin ja nautin siitä todella. 

Sitten tuli Instagram ja olen pitänyt siitäkin alusta saakka. Ihanan simppeli, upeita kuvia! 

Pikku hiljaa tämä kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Rahan vuoksi. Feediin alkoi ilmestyä enemmän mainoksia ja ystävien päivitykset jäivät niiden jalkoihin. Muutamien vuosien sisällä kaikki glamour näistä upeista keksinnöistä oli poissa. Se ilo ja keveys, joka siellä ennen vallitsi, oli poissa. 

Ja vain rahan vuoksi.

Sosiaalinen media tuntuu tällä hetkellä todella raskaalta ja jopa ahdistavalta. Vaikka yritän kontrolloida sisältöäni, en voi aina uskoa mitä kaikkea tavaraa feediini ilmaantuu. Minut halutaan pitää koukussa skrollaamassa ja klikkailemassa lisää.

Ja jälleen, vain rahan vuoksi.

Mitään sääntöjä ei ole mitä näihin sovelluksiin saa ja voi postata!

Sisältö on aivan uskomatonta - aivan sairasta jopa! Kaikkea ja kaikkia kuvataan häpeämättä. Huomionhaku on epätoivoista ja seuraajia pitää saada keinolla millä hyvänsä ilman mitään kunnioitusta itseä tai muita kohtaan. Jopa OF sisältöä kuvataan pienten lasten nähden jalkapallopelissä tai vaikkapa kuntosalilla.

Ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja tekemään mitä vaan. 

Mistään et tiedä mikä on oikeaa ja mikä tekoälyn luomaa. 

Me syytämme nuorisoa siitä, että heillä on puhelin liimattuna käteen ja sen vuoksi sosiaaliset taidot ovat katoamassa. Ja tietysti masennus kasvaa. 

Mutta sen sijaan, että me syytellään nuorisoa, olisi meidän aikuisten aika katsoa peiliin. Pitkään ja hartaasti. Aikuiset ne pakenevat omaa elämäänsä tuohon pieneen boxiin, jota puhelimeksi kutsutaan ja addiktoituvat siihen. Siellä me sitten seurataan ihmisiä ja tapahtumia, joilla ei lopulta ole meille mitään merkitystä. Ja samaan aikaan, me ignoorataan elämämme tärkeimmät ihmiset. 

Jonkun kuolema tai hakkaaminen on vain yksi reeli muiden joukossa. 

Minä joskus ajattelen, että tämä maailma on tullut aivan hulluksi! Avaan appini ja tuijotan sitä suu auki. Olenko mä ainoa, jolla on vielä maalaisjärkeä päässä?!

Koska meistä tuli niin tiedostamattomia siitä mikä on oikein ja mikä väärin?! Olenko minä ainut, joka näkee miten lapsellisia ja vastuuttomia ihmiset nykyään ovat?!

En ole mikään salateoreetikko tai hippi, mutta kyllä oma eheytyminen (aikuistuminen) on avannut silmäni sille, miten rikki tämä maailma on!

Me hyväksymme toksisen käytöksen ilman rohkeutta puuttua siihen millään lailla. Minä kutsun tätä toksiseksi empatiaksi. Me ymmärretään paskaa käytöstä ihan liikaa ja nyt me sitten konkreettisesti nähdään mitä tuo ylenpalttinen “ymmärtäminen” on maailmalle tehnyt. Vähän niin kuin ostaisi viinaa alkoholistille ja sitten ihmettelisi miksi “Jamppa” juo. 

Sivistynyt käytös, käytöstavat, “kiitos” ja “ole hyvä” ovat katoamassa sukupuuttoon. Samoin on käymässä vastuun ottamiselle tai anteeksipyytämisen taidolle. Me ei enää edes tajuta mikä käytös on epäkunnioittavaa ja mikä ei! Rajat ovat täysin hämärtyneet!

Se mitä nyt tapahtuu on traumojen ylösnousemus! Kaikki loukkaantuvat kaikesta. Jokaista tekoa ja henkilöä kritisoidaan ja kiusataan. Kiistoja käydään ei niin mistään. Ihmiset pahoittavat mielensä, joutuvat ahdistelluiksi ja joitakin jopa uhataan väkivallalla tai kuolemalla!

Näin reagoi emotionaalisesti epäkypsä henkilö. Ja nämä samat ihmiset siirtävät omat paskalastinsa (traumansa) lastensa, läheistensä ja koko ympäristönsä niskaan sen sijaan, että uskaltaisivat katsoa peiliin ja alkaa eheyttämään omaa sisäistä maailmaansa. Reaktio reflektoinnin sijaan!

Aikuinen, emotionaalisesti ehjä ja tyytyväinen ihminen ei KOSKAAN tunne tarvetta kiusata ketään. Ketään ei tarvitse pienentää, eikä uhata millään tavalla. Emotionaalisesti ehjä aikuinen kunnioittaa kaikkien näkemyksiä ilman vihaa tai pakottavaa tarvetta muuttaa toisen mielipidettä.

Minä itse kaipaan maailmaan ja sosiaaliseen mediaan enemmän autenttisuutta ja syvyyttä. Kaipaan TERVETTÄ empatiaa ja sympatiaa. Lisää rakkautta! Kaipaan sitä energiaa, joka joskus oli läsnä näillä alustoilla, ennen kuin raha ja huomionkipeys vei voiton. 

Oman eheytymisen myötä oma maailmani näyttää niin valtavan erilaiselta kuin minua ympäröivä maailma. Kun muut huutavat huomiota ja kaipaavat ulkoista vahvistusta olemiselleen, oma maailmani käy seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Mä en kaipaa enää vahvistusta olemisestani keneltäkään. Kun ulkomaailma tulee aina vaan kiireisemmäksi, omani hidastuu entisestään. Kun kärsivällisyys katoaa ulkomaailmasta, minussa se kasvaa. Kun muut yrittävät olla täydellisiä mokaamatta, minä olen niin valtavan onnellinen tarpeeks täydellisenä. Jos sä haluat arvottaa mut ulkonäön perusteella, etkä mun persoonan perusteella, sä et ansaitse mua. 

Minua ei kiinnosta paskaakaan mitä sinulla on päälläsi, vaan se kuka sinä olet. Minua ei myöskään kiinnosta paljonko rahaa sinulla on, vaan se miten sinä kohtelet perhettäsi ja yleensä ihmisiä. Minua eivät kiinnosta tittelisi, mutta olen kyllä todella kiinnostunut arvomaailmastasi. 

Nykyään, jos joku kysyy mitä minä teen, vastaan että asioita, joista tulen onnelliseksi. Tai jos joku kysyy mitä tavoitteita minulla on niin vastaan, että ylläpitää ja kasvattaa sisäistä rauhaa. Ja jos minulta kysytään mitä haluan vielä saavuttaa, niin vastaukseni on, että haluan nauttia elämästä ihan kybällä. 

En tiedä kestäisikö kehoni enää paluuta kiireiseen elämänrytmiin. Vuosien “selviytymis elämän” jälkeen haluan totisesti oppia siitä pois. Siinä on minun tavoitteeni. 

Mä olen luova tyyppi ja mulla on tämä valtava kokemuksesta kumpuava viisaus. Joskus tunnen sellaista sisäistä painetta saada purkaa tätä kokemusta jotenkin ja tuoda sitä näkyville tähän maailmaan. Miten tai mihin, en tiedä ja tämä turhauttaa minua aina silloin tällöin. 

Niinpä postaamisen sijaan, hengittelen sisääni raikasta ilmaa, laitan lenkkarit jalkaan ja lähden haahuilemaan metsän uumeniin ihailemaan peltoja, kukkia ja puita. Ihana syksyn tuoksu leijuu ilmassa. 

Puhelimeni tai sosiaalinen media eivät koskaan ole olleet prioriteettilistan ykkösiä. Mulle ei tuota mitään ongelmaa olla tavoittamattomissa. Skrollaaminen ei ole niin tärkeää, enkä tosiaankaan ole addiktoitunut siihen. Mun elämä on niin paljon enemmän kuin tuo pieni boxi, eikä sosiaalinen media todellakaan määritä mua millään lailla. 

Olkoon maailma siis sekaisin. Ainakaan mä en luo tänne lisää kaaosta. Ihan päinvastoin. 

Yksinkertainen elämä, jonka itse määritän omanlaiseksi. Se on mun juttu!

Uusi alku

In English: Fresh start

Mä olen halunnut aloittaa "puhtaalta pöydältä" jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut sisäistä selvyyttä siihen miten sen tekisin. Kunnes eilen tajusin, että enhän mä voi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman mun menneisyyttä, jota mä kunnioitan liikaa pyyhkiäkseni sen kokonaan pois. Enhän mä olis minä, jos mun menneisyyttä ei olisi!

Eilen oli huikea päivä ihanine yllätyksineen ja päädyin lopulta pitkän pyörälenkin jälkeen kotiin. Upea kohtaaminen taidenäyttelyssä avasi silmiä jälleen näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Musta on ihan mieletöntä miten mä olen uskaltanut kirjoittaa ajatuksia ylös selventääkseni asioita itselleni. 

Ja siksi mä olen taas täällä!

"Minua ei kiinnosta mitä kaikkea olen tehnyt ja milloin. Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miten kohtaamani ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, kuka tänään olen."- Saku Tuomisto - 

No totuudellisesti, mä olen toki kiinnostunut siitä mitä mä olen tehnyt, mutta ilman muuta suurin syy sisäiseen muutokseen ovat olleet kohtaamani ihmiset ja se miten he ovat vaikuttaneet muhun. 

Olen tarvinnut reilun vuoden itseni kanssa oloa, melkein eristyksissä. Paitsi, että tarvitsin aikaa itselleni, myös kehoni on käynyt suuren transformaation läpi. Kaikki kivut, jotka olivat hautautuneet jonnekin syvälle, pääsivät nyt pintaan. Sekä tunteina, että ihan fyysisenä kipuna. Mieli ja keho olivat tosi kovilla. Joskus pystyin tekemään jonkinlaisen liikunta harjoituksen, jos keho sen salli. Mutta oli myös aika, jolloin se ei suostunut minkäänlaiseen liikuntaan. Suorittaja-Saijan selkäkipu äityi välillä niin ankaraksi, ettei oikein tiennyt miten päin olla. 

Hermoston uudelleen virittäytyminen "survival modista" rauhan ja luottamuksen tilaan, ei ole ollut helppo. En usko, että olen kehoni kanssa ihan vielä voiton puolella, mutta ihan eri paikassa kuitenkin kuin vaikka vielä kuukausi sitten. 

Tajusin jossain kohti eheytymisen matkaani, että terapia ei riitä mulle. Terapiassa mieli saa ymmärryksen menneisyyden tapahtumista ja niiden aiheuttamista traumoista, mutta yhtä tärkeää oli alkaa tuntemaan niitä tukahdutettuja tunteita. Siihen tarvitsin jotain muuta kuin terapiaa. Minulle se oli jooga, energiahoidot ja milloin mikäkin, jotta pääsin hiljentymään kehoni äärelle. Pääsin tuntemaan! Näin syntyi yhteys kehoon, kaikkien mun tarinoiden ja tunteiden, koko olemukseni tärkeimpään viestijään. 

Lueskelin eilen "päiväkirjaa", jota aloin kirjoittamaan vuoden 2024 alussa. Kauaa en sitä jaksanut tehdä, sillä päivät olivat hyvin pitkälti samanlaisia; rauhallinen aamu, ehkä kävelylenkki ja kaupassa käynti. Muutoin yksin kotona. Seurana Netflix. Muutos oli valtava, tulinhan Suomeen 120 neliön asunnosta ja sosiaalisesta kulttuurista, joka heijasti paremmin minua kuin tämä uusi, eristäytynyt oleminen pienessä 20 neliön asunnossa. Olin syvästi yllättynyt siitä miten paljon kiire ja kontrollointi oli täällä lisääntynyt. 

Jouduin palaamaan vielä kerran "vanhan Saijan" rooliin ja käymään ihmissuhteitani läpi yksitellen. Mitä autenttisemmaksi ja rehellisemmäksi tulin, sitä useammin jäin yksin. Olen viettänyt yksin joulut, vaput, pääsiäiset ja muut juhlapyhät. Minua ei yksinkertaisesti kutsuttu. Tai sitten en itse enää halunnut mennä. 

Olen elänyt ilman aikatauluja, ilman kiirettä, ilman yhteisöä, kädestä suuhun. Minulla ei ole ollut varaa matkustella tai ostaa uusia vaatteita muutoin kuin kirppiksiltä. 

Olen ottanut vastaan lukemattoman määrän puukkoja selkään vailla anteeksipyyntöjä, selitellyt olemistani ja olotilojani ihan liikaa sekä ottanut vastaan kritiikkiä, joka perustui toisen triggereihin. Oli valtavan surullista huomata, etten ollut kenenkään prioriteetti listalla ja jäin täysin yksin omien haasteideni kanssa. 

Olen istunut satoja tunteja Tuusulan järven rannalla miettien syntyjä syviä. Olen kävellyt miljoonia kilometrejä musiikkia kuunnellen. Olen katsonut tuhansia leffoja. Olen tuijotellut seiniä tai pilviä sohvan pohjalla. Olen pitänyt omia skumppabileitä ja nauranut vedet silmissä Instan reelseille. 

Minulla ei ole ollut pakopaikkaa. Ei kesämökkiä, eikä etelänreissuja. Oli pakko sukeltaa sielun syvyyksiin ja putsata vielä loputkin sisimmästäni. Halusin tai en. Monta kertaa olen ajatellut, että kovin moni ihminen ei olisi selvinnyt hengissä näistä vuosista, joista minä selvisin. Ja melkein en selvinnytkään.

Luettuani noita muutamia merkintöjä viime vuoden alusta huomaan, miten paljosta olen joutunut päästämään irti. Ei siis vain sisäisistä asioista (pelot, uskomukset, traumat jne.), vaan myös ulkoisesti. 

Mutta tiedättekö, että mikään ei ole sattumaa. Kun ulkopuoleltani oleva "kaivo kuivui" (ihmiset, raha, yhteisö), löysin kaiken itsestäni: tuen, turvan, vastuun, rakkauden, kunnioituksen, läsnäolon. "Minä olen tästä lähtien aina tässä, enkä ikinä enää hylkää! En minkään, enkä kenenkään vuoksi!" Kaikki maskit ja muiden tarinat hävisivät lopullisesti ja jäljelle jäi aito, oikea minä. 

Ja kun tähän tilaan pääsi, ilmaantui syvälle sisimpään sellainen rauha, etten ole sellaista ikinä ennen kokenut! 

Nyt poissa on draama, epälojaalisuus, valehtelu, juoruilu, ilkeily, vittuilu, manipulointi, muiden miellyttäjät, selkäänpuukottajat, viikkojen päähän aikataulutetut tapaamiset. Jäljelle jäivät aidot, oikeat ihmiset, jotka hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. He eivät ole kateellisia, eivätkä he tarvitse/odota minulta mitään. Me ei märehditä maailman menoa tai muiden olemista. Ketään ei tuomita, eikä alenneta. Meidän ei tarvitse päteä tai coutsata ketään. Meidän ei tarvitse todistella, että ollaan oikeassa, vaan hyväksytään kaikki näkemykset. 

He VALITSEVAT minut elämäänsä samoin, kuin minä valitsen heidät. He järjestävät aikaa minulle ja HALUAVAT viettää aikaa kanssani. Heidän kanssaan minun ei tarvitse miettiä uskallanko soittaa tai  puhutaanko minusta paskaa, kun en ole paikalla, vaan he pitävät puoliani silloinkin, kun minä en ole läsnä. Ja jokainen juttutuokio on äärimmäisen antoisa! 

Minä näen tämän maailman niin, että jokainen ihminen on minulle peili johonkin osaan itsessäni ja sitä mukaa, kun sisäinen putsaus eteni, myös nuo ulkoiset peilit alkoivat muuttumaan. Tietenkin. Minun maailmani heijastaa sitä mitä minä olen sisimmässäni. 

Jos puhut muista paskaa selän takana olen sata varma, että oma sisäinen puhe itsestäsi on kritisoivaa, nimimerkillä "kokemuksen syvä ääni". Eli kyllä, olen ollut kaikkea sitä mistä yllä kirjoitin ja josta olen nyt uloskasvanut. 

On aivan sikasiistiä päästä käsiksi omaan sisimpään ja löytää sieltä tämä lojaali, isosydäminen tyyppi, joka on iloluontoinen, autenttinen, äänekäs, hiljainen, höpöttelijä, mietiskelijä. Joka rakastaa ihmisiä, mutta tarvitsee paljon omaa tilaa. Joka nyt viihtyy yksin. Joka on rauhallinen, kärsivällinen, välillä vittuuntunut. Rakastaa kirjoittaa ja sisustaa. Rakastaa värejä ja vivahteita. Ja viherkasveja. 

Annan anteeksi, mutta muistan mitä olen tilanteesta oppinut. Kuuntelen, mutta uskallan pitää puoleni. Olen kiltti, mutten ole enää kynnysmatto. Olen empaattinen, kärsivällinen ja ymmärtäväinenkin, mutta en suostu manipuloitavaksi tai ota vastaan epäkunnioittavaa käytöstä. Olen rauhan rakentaja, mutta pidän kiinni rajoistani. Olen lempeä, mutta selkeä ja suora. Olen armollinen, mutta en halua toksista käytöstä ympärilleni. Välitän syvästi, mutten enää koskaan laiminlyö omia tarpeitani. Rakastan, mutta joskus kauempaa. 

Olen älyttömän herkkä energioille ja jos ennen pidinkin tätä heikkoutena, nyt se on yksi supervoimistani. Aistin heti, jos jokin ei ole kunnossa. Aistin valehtelut, juonittelut, maskit, feikin ystävällisyyden, traumat, pelot, kaiken. Sanat voivat olla jotain, mutta minä aistin aina sanojen alla piilevän energian. 

Olen oppinut olemaan selittelemättä olotilojani tai sisäistä kasvuani ihmisten kanssa, jotka eivät ole sitä kokeneet, eivätkä näin voi mitenkään ymmärtää mitä tarkoitan. Se on kallisarvoisen aikani hukkaa. Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä muut minusta ajattelevat. Koska triggerit on käsitelty, minussa ei viisarikaan värähdä jonkun sanoista. En siis ota enää mitään henkilökohtaisesti. 

Supervoimani, herkkyyteni kautta olen oppinut, että ihmiset paljastavat muutamassa sekunnissa sen keitä he ovat. En enää näe potentiaalia, vaan totuuden. Ennen kuuntelin triggereilläni, nyt kuulen oikeasti mitä toinen sanoo. En enää suostu toisten kannattelijaksi. Tai terapeutiksi. 

Lähipiirini suhteen tiedän tasan tarkkaan millaista energiaa ympärilleni haluan, enkä tingi siitä enää tippaakaan. Oikeiden ihmisten kanssa oleminen on helppoa, se on sitoutumista, haluamista, kunnioitusta ja sitä rakkautta isolla R:llä. Puhelimet soivat puolin ja toisin. 

En ole täydellinen, enkä sitä enää itseltäni vaadikkaan. Mä mokailen, mutta otan vastuun mokistani. osaan pyytää anteeksi ja pyrin oppimaan niistä. Senhän takia mä täällä ihmiselämässä olen. Pyhää ihmistä musta ei siis saa tekemälläkään, hyvin tietoisen kyllä! 

Mä olen tehnyt yhtä paljon paskaa, kuin olen sitä osakseni saanut (karma is a bitch!) ja se toksinen kierre on nyt loppu. 

Oma arvomaailma on nyt kunnossa. Ja miten siistiä on, kun olen rahallisesti köyhempi kuin koskaan ja samaan aikaan olen rikkaampi kuin olen ikinä ollut. Omaa arvoani en enää mittaa millään ulkoisella, saatika muiden sanomisilla. 

Tiedättekö, että tietoa saa kirjoista luku tolkulla, mutta viisaus ja taidot tulevat kokemuksesta, tekemisen ja erehtymisen kautta. Ja tämä melkein 20 vuoden sisäinen matka on tuonut mukanaan sellaisen määrän viisautta, ettei sitä voi rahassa mitata. Näen nyt selkeästi, että olen jakanut tuota viisautta ihmisille, jotka eivät osaa sitä arvostaa, jotka eivät ole avoimia oppimaan itsestään lisää, eivätkä omaa taitoa itsensä reflektointiin. Musta-valkoisuus on minusta hävinnyt ja ymmärrän, että elämä on täynnä miljoonia sävyjä, eikä mikään ole niin "yks-oikoosta". Kaiken kyseenalaistaminen on viisauden merkki! 

En tarvitse enää kenenkään kommenteja tai neuvoja, mutta pysyn aina avoimena kaikenlaisille elämän katsontakannoille. 

Kuka helvetti päätti mikä täällä maapallolla on se "oikea tapa elää"?!? 

Eiköhän meistä jokainen käy tällä maapallolla jonkinlaisen helvetin läpi, joten olisiko aika olla armollisempi. Itselle ja muille? En tiedä miksi minussa tapahtui "herääminen", mutta mistään en voisi olla kiitollisempi. Maailmasta puuttuu tällä hetkellä rakkautta, kunnioitusta, selkärankaa sekä vastuunottamista, eikä ilman niitä voi olla todellista vapautta. Olen ylpeä siitä, että minä olen nyt yksi heistä, joka ei enää lisää kärsimystä tälle planeetalle ja että olen vihdoin oikeasti aikuistunut. 

Olen vilpittömän ylpeä minusta ja rohkeudestani. 

"Tämä planeetta ei kaipaa enää lisää menestyviä ihmisiä. Mitä tämä planeetta epätoivoisesti kaipaa on lisää rauhanrakentajia, tarinankertojia, luovuutta, iloa, vastuunottajia ja ennen kaikkea kaikenlaista rakkautta." 

Halauksin,

Saija 😍