In English: Fresh start
Mä olen halunnut aloittaa "puhtaalta pöydältä" jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut sisäistä selvyyttä siihen miten sen tekisin. Kunnes eilen tajusin, että enhän mä voi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman mun menneisyyttä, jota mä kunnioitan liikaa pyyhkiäkseni sen kokonaan pois. Enhän mä olis minä, jos mun menneisyyttä ei olisi!
Eilen oli huikea päivä ihanine yllätyksineen ja päädyin lopulta pitkän pyörälenkin jälkeen kotiin. Upea kohtaaminen taidenäyttelyssä avasi silmiä jälleen näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Musta on ihan mieletöntä miten mä olen uskaltanut kirjoittaa ajatuksia ylös selventääkseni asioita itselleni.
Ja siksi mä olen taas täällä!
"Minua ei kiinnosta mitä kaikkea olen tehnyt ja milloin. Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miten kohtaamani ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, kuka tänään olen."- Saku Tuomisto -
No totuudellisesti, mä olen toki kiinnostunut siitä mitä mä olen tehnyt, mutta ilman muuta suurin syy sisäiseen muutokseen ovat olleet kohtaamani ihmiset ja se miten he ovat vaikuttaneet muhun.
Olen tarvinnut reilun vuoden itseni kanssa oloa, melkein eristyksissä. Paitsi, että tarvitsin aikaa itselleni, myös kehoni on käynyt suuren transformaation läpi. Kaikki kivut, jotka olivat hautautuneet jonnekin syvälle, pääsivät nyt pintaan. Sekä tunteina, että ihan fyysisenä kipuna. Mieli ja keho olivat tosi kovilla. Joskus pystyin tekemään jonkinlaisen liikunta harjoituksen, jos keho sen salli. Mutta oli myös aika, jolloin se ei suostunut minkäänlaiseen liikuntaan. Suorittaja-Saijan selkäkipu äityi välillä niin ankaraksi, ettei oikein tiennyt miten päin olla.
Hermoston uudelleen virittäytyminen "survival modista" rauhan ja luottamuksen tilaan, ei ole ollut helppo. En usko, että olen kehoni kanssa ihan vielä voiton puolella, mutta ihan eri paikassa kuitenkin kuin vaikka vielä kuukausi sitten.
Tajusin jossain kohti eheytymisen matkaani, että terapia ei riitä mulle. Terapiassa mieli saa ymmärryksen menneisyyden tapahtumista ja niiden aiheuttamista traumoista, mutta yhtä tärkeää oli alkaa tuntemaan niitä tukahdutettuja tunteita. Siihen tarvitsin jotain muuta kuin terapiaa. Minulle se oli jooga, energiahoidot ja milloin mikäkin, jotta pääsin hiljentymään kehoni äärelle. Pääsin tuntemaan! Näin syntyi yhteys kehoon, kaikkien mun tarinoiden ja tunteiden, koko olemukseni tärkeimpään viestijään.
Lueskelin eilen "päiväkirjaa", jota aloin kirjoittamaan vuoden 2024 alussa. Kauaa en sitä jaksanut tehdä, sillä päivät olivat hyvin pitkälti samanlaisia; rauhallinen aamu, ehkä kävelylenkki ja kaupassa käynti. Muutoin yksin kotona. Seurana Netflix. Muutos oli valtava, tulinhan Suomeen 120 neliön asunnosta ja sosiaalisesta kulttuurista, joka heijasti paremmin minua kuin tämä uusi, eristäytynyt oleminen pienessä 20 neliön asunnossa. Olin syvästi yllättynyt siitä miten paljon kiire ja kontrollointi oli täällä lisääntynyt.
Jouduin palaamaan vielä kerran "vanhan Saijan" rooliin ja käymään ihmissuhteitani läpi yksitellen. Mitä autenttisemmaksi ja rehellisemmäksi tulin, sitä useammin jäin yksin. Olen viettänyt yksin joulut, vaput, pääsiäiset ja muut juhlapyhät. Minua ei yksinkertaisesti kutsuttu. Tai sitten en itse enää halunnut mennä.
Olen elänyt ilman aikatauluja, ilman kiirettä, ilman yhteisöä, kädestä suuhun. Minulla ei ole ollut varaa matkustella tai ostaa uusia vaatteita muutoin kuin kirppiksiltä.
Olen ottanut vastaan lukemattoman määrän puukkoja selkään vailla anteeksipyyntöjä, selitellyt olemistani ja olotilojani ihan liikaa sekä ottanut vastaan kritiikkiä, joka perustui toisen triggereihin. Oli valtavan surullista huomata, etten ollut kenenkään prioriteetti listalla ja jäin täysin yksin omien haasteideni kanssa.
Olen istunut satoja tunteja Tuusulan järven rannalla miettien syntyjä syviä. Olen kävellyt miljoonia kilometrejä musiikkia kuunnellen. Olen katsonut tuhansia leffoja. Olen tuijotellut seiniä tai pilviä sohvan pohjalla. Olen pitänyt omia skumppabileitä ja nauranut vedet silmissä Instan reelseille.
Minulla ei ole ollut pakopaikkaa. Ei kesämökkiä, eikä etelänreissuja. Oli pakko sukeltaa sielun syvyyksiin ja putsata vielä loputkin sisimmästäni. Halusin tai en. Monta kertaa olen ajatellut, että kovin moni ihminen ei olisi selvinnyt hengissä näistä vuosista, joista minä selvisin. Ja melkein en selvinnytkään.
Luettuani noita muutamia merkintöjä viime vuoden alusta huomaan, miten paljosta olen joutunut päästämään irti. Ei siis vain sisäisistä asioista (pelot, uskomukset, traumat jne.), vaan myös ulkoisesti.
Mutta tiedättekö, että mikään ei ole sattumaa. Kun ulkopuoleltani oleva "kaivo kuivui" (ihmiset, raha, yhteisö), löysin kaiken itsestäni: tuen, turvan, vastuun, rakkauden, kunnioituksen, läsnäolon. "Minä olen tästä lähtien aina tässä, enkä ikinä enää hylkää! En minkään, enkä kenenkään vuoksi!" Kaikki maskit ja muiden tarinat hävisivät lopullisesti ja jäljelle jäi aito, oikea minä.
Ja kun tähän tilaan pääsi, ilmaantui syvälle sisimpään sellainen rauha, etten ole sellaista ikinä ennen kokenut!
Nyt poissa on draama, epälojaalisuus, valehtelu, juoruilu, ilkeily, vittuilu, manipulointi, muiden miellyttäjät, selkäänpuukottajat, viikkojen päähän aikataulutetut tapaamiset. Jäljelle jäivät aidot, oikeat ihmiset, jotka hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. He eivät ole kateellisia, eivätkä he tarvitse/odota minulta mitään. Me ei märehditä maailman menoa tai muiden olemista. Ketään ei tuomita, eikä alenneta. Meidän ei tarvitse päteä tai coutsata ketään. Meidän ei tarvitse todistella, että ollaan oikeassa, vaan hyväksytään kaikki näkemykset.
He VALITSEVAT minut elämäänsä samoin, kuin minä valitsen heidät. He järjestävät aikaa minulle ja HALUAVAT viettää aikaa kanssani. Heidän kanssaan minun ei tarvitse miettiä uskallanko soittaa tai puhutaanko minusta paskaa, kun en ole paikalla, vaan he pitävät puoliani silloinkin, kun minä en ole läsnä. Ja jokainen juttutuokio on äärimmäisen antoisa!
Minä näen tämän maailman niin, että jokainen ihminen on minulle peili johonkin osaan itsessäni ja sitä mukaa, kun sisäinen putsaus eteni, myös nuo ulkoiset peilit alkoivat muuttumaan. Tietenkin. Minun maailmani heijastaa sitä mitä minä olen sisimmässäni.
Jos puhut muista paskaa selän takana olen sata varma, että oma sisäinen puhe itsestäsi on kritisoivaa, nimimerkillä "kokemuksen syvä ääni". Eli kyllä, olen ollut kaikkea sitä mistä yllä kirjoitin ja josta olen nyt uloskasvanut.
On aivan sikasiistiä päästä käsiksi omaan sisimpään ja löytää sieltä tämä lojaali, isosydäminen tyyppi, joka on iloluontoinen, autenttinen, äänekäs, hiljainen, höpöttelijä, mietiskelijä. Joka rakastaa ihmisiä, mutta tarvitsee paljon omaa tilaa. Joka nyt viihtyy yksin. Joka on rauhallinen, kärsivällinen, välillä vittuuntunut. Rakastaa kirjoittaa ja sisustaa. Rakastaa värejä ja vivahteita. Ja viherkasveja.
Annan anteeksi, mutta muistan mitä olen tilanteesta oppinut. Kuuntelen, mutta uskallan pitää puoleni. Olen kiltti, mutten ole enää kynnysmatto. Olen empaattinen, kärsivällinen ja ymmärtäväinenkin, mutta en suostu manipuloitavaksi tai ota vastaan epäkunnioittavaa käytöstä. Olen rauhan rakentaja, mutta pidän kiinni rajoistani. Olen lempeä, mutta selkeä ja suora. Olen armollinen, mutta en halua toksista käytöstä ympärilleni. Välitän syvästi, mutten enää koskaan laiminlyö omia tarpeitani. Rakastan, mutta joskus kauempaa.
Olen älyttömän herkkä energioille ja jos ennen pidinkin tätä heikkoutena, nyt se on yksi supervoimistani. Aistin heti, jos jokin ei ole kunnossa. Aistin valehtelut, juonittelut, maskit, feikin ystävällisyyden, traumat, pelot, kaiken. Sanat voivat olla jotain, mutta minä aistin aina sanojen alla piilevän energian.
Olen oppinut olemaan selittelemättä olotilojani tai sisäistä kasvuani ihmisten kanssa, jotka eivät ole sitä kokeneet, eivätkä näin voi mitenkään ymmärtää mitä tarkoitan. Se on kallisarvoisen aikani hukkaa. Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä muut minusta ajattelevat. Koska triggerit on käsitelty, minussa ei viisarikaan värähdä jonkun sanoista. En siis ota enää mitään henkilökohtaisesti.
Supervoimani, herkkyyteni kautta olen oppinut, että ihmiset paljastavat muutamassa sekunnissa sen keitä he ovat. En enää näe potentiaalia, vaan totuuden. Ennen kuuntelin triggereilläni, nyt kuulen oikeasti mitä toinen sanoo. En enää suostu toisten kannattelijaksi. Tai terapeutiksi.
Lähipiirini suhteen tiedän tasan tarkkaan millaista energiaa ympärilleni haluan, enkä tingi siitä enää tippaakaan. Oikeiden ihmisten kanssa oleminen on helppoa, se on sitoutumista, haluamista, kunnioitusta ja sitä rakkautta isolla R:llä. Puhelimet soivat puolin ja toisin.
En ole täydellinen, enkä sitä enää itseltäni vaadikkaan. Mä mokailen, mutta otan vastuun mokistani. osaan pyytää anteeksi ja pyrin oppimaan niistä. Senhän takia mä täällä ihmiselämässä olen. Pyhää ihmistä musta ei siis saa tekemälläkään, hyvin tietoisen kyllä!
Mä olen tehnyt yhtä paljon paskaa, kuin olen sitä osakseni saanut (karma is a bitch!) ja se toksinen kierre on nyt loppu.
Oma arvomaailma on nyt kunnossa. Ja miten siistiä on, kun olen rahallisesti köyhempi kuin koskaan ja samaan aikaan olen rikkaampi kuin olen ikinä ollut. Omaa arvoani en enää mittaa millään ulkoisella, saatika muiden sanomisilla.
Tiedättekö, että tietoa saa kirjoista luku tolkulla, mutta viisaus ja taidot tulevat kokemuksesta, tekemisen ja erehtymisen kautta. Ja tämä melkein 20 vuoden sisäinen matka on tuonut mukanaan sellaisen määrän viisautta, ettei sitä voi rahassa mitata. Näen nyt selkeästi, että olen jakanut tuota viisautta ihmisille, jotka eivät osaa sitä arvostaa, jotka eivät ole avoimia oppimaan itsestään lisää, eivätkä omaa taitoa itsensä reflektointiin. Musta-valkoisuus on minusta hävinnyt ja ymmärrän, että elämä on täynnä miljoonia sävyjä, eikä mikään ole niin "yks-oikoosta". Kaiken kyseenalaistaminen on viisauden merkki!
En tarvitse enää kenenkään kommenteja tai neuvoja, mutta pysyn aina avoimena kaikenlaisille elämän katsontakannoille.
Kuka helvetti päätti mikä täällä maapallolla on se "oikea tapa elää"?!?
Eiköhän meistä jokainen käy tällä maapallolla jonkinlaisen helvetin läpi, joten olisiko aika olla armollisempi. Itselle ja muille? En tiedä miksi minussa tapahtui "herääminen", mutta mistään en voisi olla kiitollisempi. Maailmasta puuttuu tällä hetkellä rakkautta, kunnioitusta, selkärankaa sekä vastuunottamista, eikä ilman niitä voi olla todellista vapautta. Olen ylpeä siitä, että minä olen nyt yksi heistä, joka ei enää lisää kärsimystä tälle planeetalle ja että olen vihdoin oikeasti aikuistunut.
Olen vilpittömän ylpeä minusta ja rohkeudestani.
"Tämä planeetta ei kaipaa enää lisää menestyviä ihmisiä. Mitä tämä planeetta epätoivoisesti kaipaa on lisää rauhanrakentajia, tarinankertojia, luovuutta, iloa, vastuunottajia ja ennen kaikkea kaikenlaista rakkautta."
Halauksin,
Saija 😍
