Mielen vapautumista

Vietin huikeat kolme viikkoa töissä toisessa kotimaassani Gambiassa ison ryhmän kanssa. Kurssin nimi oli "armeliaisuuden matka omaan itseen". Nyt täällä Suomessa omalla kotisohvalla saan istua ja pureksia noiden menneiden viikkojen tapahtumia omassa rauhassa ja ajan kanssa.

Tunnen koko kehossani, että Gambiaan jäi paljon vanhaa ja mielen vapaus lisääntyi huimasti. Miten sitä vanhaa kökköä ja uskomuksia riittääkin aina vaan, vaikka olen tätä tietoista polkua itseeni taivaltanut jo vuosiakausia!

Ensimmäisenä mieleeni nousee miellyttäminen. Miten sitä on taipunut sen tuhannelle mutkalle, jotta en vaan suututtaisi ketään. Jotenkin oma voima on nyt kasvanut siihen mittaan, etten enää välitä. Saat ajatella minusta ja tekemisistäni ihan mitä haluat. Se on sinun juttusi, ei minun.

Toinen iso asia on kaikenlaisen hyväksyminen. Ihan kaiken. Sillä kun hyväksyn, kenet lopulta hyväksyn? Itseni! En jaksa enää tuomita, kritisoida, arvottaa ja arvostella. Se tuntuu kehossa kireytenä, pääkipuna, ahdistuksena ja ärtymyksenä. Olen niin onnellinen tästä! Miten vapauttavaa! Mikä fiilis, kun unohtaa muut ja keskittyy omaan elämäänsä täysillä! Siihen mikä tuottaa minulle iloa. Siihen miltä minusta tuntuu. Ja siihen missä ja kenen kanssa minun on hyvä olla. Nykyinen mottoni onkin: "muut eivät kuulu minulle, vain Saija kuuluu Saijalle". Olen siis viimein hyväksynyt itseni ihan täysin ja tästä olen ihan suunnattoman kiitollinen!

Kolmanneksi huomaan oman sisäisen matkani tuloksia ulkoisessa maailmassani. Rakkaus ja hyväksyntä ovat lisääntynyt ympärilläni. Kun minä aidosti hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, tapahtuu se myös itseni ulkopuolella. Tänä päivänä olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka nyt vilpittömästi hyväksyvät minut kaikenlaisena. Muut ovat jääneet ja sen olen hyväksynyt. Se on ok. Saan kiitosta, kehuja ja arvostusta. Rakkautta siis kaikenlaisissa muodoissaan. Minulla on loistavat tukiverkot, joiden kanssa saan olla oma itseni ja avata mieltä painavat asiat. Näin ne nousevat näkyviksi ja hajoavat universumin tuuliin, eivätkä jää painamaan mieltä tai kehoa.

Tässä hetkessä opettelen vastaanottamaan rakkautta sen kaikissa muodoissa. Opettelen kuulemaan kehut ja kiitokset itseäni mitenkään väheksymättä. Opettelen ottamaan vastaan huomionosoitukset ja jopa ihan fyysiset lahjat, joita niitäkin satelee sieltä täältä, sillä näin ulkoinen maailmani kuvastaa rakkauteni määrää itseäni kohtaan. Eikö ole ihan mahtavaa! Ja eihän tämä ole vain ulkoisen maailmani juttu, vaan hellin itseäni ihan joka päivä jollakin tapaa. Rakastan itseäni ihan täysillä, enkä suostu enää tinkimään siitä milliäkään. Olen jokaisen ihanan ruuan, hieronnan, joogaharjoituksen, kampaajakäynnin, halauksen tai mikä se milloinkaan onkaan, arvoinen!

Näitä mieleeni nousseita asioita on todella paljon, mutta mainitsen tässä vielä kiitollisuuden. Aidon, koko kehossa tuntuvan tunteen, jota ei pysty sanoin oikein edes kuvaamaan.

Muistan hetken, kun istun yksin hiljaisella rannalla matkan viimeisinä päivinä. Tarvitsin aikaa itselleni ja ilmoitin ryhmälle, että aamiaisen jälkeen en ole sen päivän aikana käytettävissä. Pakkasin rantakamat, otin taksin hotellin ulkopuolelta ja ajoimme jonkin matkan päähän hiljaisemmalle rannalle, jossa tiesin, että saan olla ihan rauhassa.

Jätin tavarat rantatuolille ja lähdin kohti meren aaltoja. Mikä pauhu, mikä voima! Aikani tallustelin hitaasti ihan veden rajassa, kunnes päätin istahtaa rantahiekalle kuuntelemaan aaltojen kohinaa. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta matkan aikana, kun minulta pääsi kiitollisuuden kyyneleet, mutta tässä oli jotain uutta. Tunsin miten koko sisäinen olemukseni laajeni ajatellessani menneitä päiviä ja kokemuksia. Ja itku tuli niin voimalla, ettei sitä voinut mitenkään pidätellä. Tämä kiitollisuus oli jotain niin syvää, etten ole sellaista ehkä ennen kokenut. Kiitollisuus itselleni omasta rohkeudestani. Siitä, että uskalsin vuosia sitten lähteä tutustumaan itseeni ja että viimein tuo "työ" tuottaa niin upeaa tulosta. Helpotuksen tunnetta siitä, että kaikista epäilyistä huolimatta, oma sisäinen viisauteni on jaksanut viedä minua eteenpäin kohti tätä mielenrauhaa. Kiitollisuus kaikesta siitä rakkaudesta, jota sain matkan aikana kokea niin ryhmän, kuin paikallisten - jopa itselleni tuntemattomien - ihmisten osalta. Kiitollisuus siitä, että luottamus elämään on kasvanut niin huikeisiin mittasuhteisiin. Tieto siitä, etten voi missään hetkessä tehdä vääriä valintoja, vaan ihan kaikki on tarkoituksen mukaista. Elämälle kaikki on ok, tein niin tai näin. Ja syvä kiitollisuus siitä, että viimein näen kaiken armeliaisuuden silmin ja ruoska, jolla olen itseäni vuosikausia huidellut, on hävinnyt taivaan tuuliin!

Tämä on mielemme maailma. Kaikki, ihan kaikki mitä mielessäni liikkuu, muuttuu todeksi ulkoisessa maailmassani. Näin yksinkertaista se on. Ja kun minä päätän rakastaa ja hyväksyä itseni ihan kybällä, saan kongreettisen kokemuksen tästä ulkoisessa maailmassani. Kaikki sellainen vanha, kuten toisista pahaa puhuminen selän takana, kenenkään kiusaaminen, toisten elämän vatvominen, negatiiviset kommentit, arvostelu, arvottaminen, kaikenlaisen vastustaminen, hyvä tai paha jne. putoaa pois. Sillä todella, ketä lopulta arvostelisin? Joka ikinen tilanne ja ihminen elämässäni on vain peili itseeni ja vain minä voin päättää, millaista kuvaa haluan peilistä katsoa ja millaista "elokuvaa" haluan elää.

Siispä antaudun rakkaudelle. Mikä rauha minussa vallitseekaan. Ymmärrystä ylempi tieto. Mistään en mitään tiedä, mutta se ei enää pelota millään lailla. Elämästäni on tullut elävä meditaatiohetki, jossa hengittelen rauhassa ja sallin asioiden tapahtua, kun on oikea aika. En pyri pois ikävistäkään tunteista, vaan sallin ihan kaiken olla, sillä juuri ne hetket ovat niitä kaikkein parhaita. Olen, hengitän, luotan ja sallin. Ja rakastan ihan kybällä!

LOVE AND ACCEPT YOURSELF - WITH 11 MIN MEDITATION

https://www.youtube.com/watch?v=pQKKWeayXMs