Energiatahti maailmassa kiihtyy kiihtymistään. Se on kuin tornado, joka nostaa pintaan ihan kaiken, joka ei ole enää linjassa sydämemme ohjauksen kanssa. Ja uskokaa rakkaat, tämä on meneillään meillä kaikilla tiedostat sitä tai et! Joka ikistä meistä herätellään nyt oman totuuden kuulemiseen ja sydäntietoisuuden heräämiseen. Olotila voi olla aika paska, jos et uskalla pysähtyä kuulemaan tätä ohjausta ja toimi sen mukaan. Tämä aika vaatii todella suurta rohkeutta. Tsemppiä siis meille jokaiselle! Oma sisäinen puhdistumiseni on nyt menossa jossain niin syvällä, etten itsekään enää tiedosta kaikkia niitä pelkoja, joita pintaan nousee. Päällimmäisenä ovat kuitenkin olleet yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet. Ei sillä, etteikö näitä tunnetiloja olisi käsitelty jo aiemminkin. On toki, mutta kunnes puhdistuminen on saatettu loppuun, näitä tunteita esiin nostavia tilanteita tuodaan eteeni yhtä varmasti, kuin tuo saakelin kukko kiekuu tuolla naapurissa joka aamu kello viisi!Gambia on aina ollut minulle ystävällinen ja hyvä. En ole joutunut kohtaamaan kovinkaan montaa huijausta, eikä minulta ole koskaan varastettu mitään. Entinen mieheni oli hyvä mies ja paikalliset ystävät ja sukulaiset ovat olleet aivan ihania. Jos onkin sattunut niin, että olen tipauttanut puhelimeni taskustani, se on palautettu välittömästi, kun tajusin sen kadonneen ja soitin puhelimeeni. Eikä löytäjä halunnut edes löytöpalkkiota, jonka olisin ilomielin maksanut! En siis voi sanoa mitään pahaa toisesta kotimaastani, vaan olen nöyrän kiitollinen kaikista niistä ihanista ihmisistä, joihin voin tänäkin päivänä luottaa ja tukeutua. Jos olenkin ollut negatiivinen ja maan vastainen, se on ollut oman väsymykseni ja stressini eli mieleni tuotosta. Sillä tottahan se on, että vielä muutamia vuosia sitten vannoin, etten ikinä enää astuisi jalallani Gambiaan. HAH! Siitäs sain!
Noh, viime päivinä muutama yllätys on kuitenkin tullut vastaan. Vuosien tuttavuuden jälkeen huomaan, että nämä ihmiset eivät olleetkaan lainkaan sitä mitä luulin. Molemmat kolahtivat aika lailla. Viimeisin tempaus eniten, sillä olin jotenkin asettanut oman turvallisuuteni toisen harteille.Vuosien varrella olen luopunut turvaverkoistani pikku hiljaa. Ensimmäiset olivat vuonna 2011 vakituinen työ ja kiinteä kuuukausipalkka. Nyt, kun olen luopunut kodistani Suomessa, jättänyt toistaiseksi perheeni ja ystävänikin sinne ja täällä olen jälleen ns. vieraalla maaperällä, jossa valkoisena naisena saan onnekseni tai ikäväkseni paljon huomiota, luotin tähän pitkäaikaiseen ystävääni, jonka uskoin pitävän minusta huolta. Kuljetukset, kauppareissut, security jne. Minulla oli jotenkin sellainen ajatus, että kun hän on läsnä, minulla ei ole mitään hätää ja arkielämä olisi jotenkin mukamas helpompaa. Tämä on jännä asia, sillä minähän tiedän hyvin, miten arki täällä toimii. Minä tiesin tasan tarkkaan mihin olin tulossa ja miten hommat hoidetaan. Miksi siis laskin tuon raskaan turvallisuuden viitan tämän yhden henkilön harteille? Oliko niin, että kun kerran olin niin "rohkeasti" luopunut ihan kaikista turvaverkoistani, minun oli pakko pitää kiinni kynsin ja hampain edes yhdestä turvallisuustekijästä?!
Olen kuullut useasti, että turvallisuus on meissä itsessämme. Että se ei ole ulkoisissa asioissa. Tämä resonoi itselleni eli syvällä sisälläni sydämeni tietää sen olevan totta. Mutta nyt kyse onkin siitä, että se ei ole vielä kolahtanut tuonne "mielen päälle". Vähän sama kuin että meille hoetaan, että pitää olla kiitollinen. Kyllä, olenhan minä, mutta tunnenko tuon tunteen oikeasti vai onko se vaan sanahelinää? Itselleni tuo aito kiitollisuuden tunne on jo kolahtanut mielenkin päälle, sillä se on jotain niin valtavaa ja voimakasta, että siinä pääsee itku. Ja tuo kiitollisuuden tunne tulee jostain tosi syvältä! Tuo kiitollisuus tekee nöyräksi elämän edessä ja silloin todella ymmärrän miten hyvin asiani ovat. Se tunne, se on se juttu. Voin hokea iän kaiken jollekin "rakastan sinua", mutta ilman tunnetta nuo sanat voisivat yhtä hyvin olla "haluatko kahvia". Tämä on minun totuuteni, jollekin toiselle se voi olla ihan jotain muuta.
Kun ystäväni otti ja lähti, enkä ole hänestä sen jälkeen kuullut, putosin jonnekin valtavaan yksinäisyyden ja turvattomuuden kuiluun. Täällä minä olen, "mukamas yksin" maassa, jossa elämä valkoisena naisena on "mukamas haastavaa". Näin mieleni on asian minulle esittänyt.
Kaksi päivää meni aika hissukseen. Itkukohtaukset olivat sydäntä raastavia ja jostain syystä sain lohtua isän ja minun tekemistä biiseistä, joita kuuntelin ripiittinä sängyllä tai rannalla maatessani. Lapsuuteni ja ehkä koko elämäni on lopulta tainnut olla aika turvaton, mutta nyt on tullut aika heittää nämä uskomukset roskiin. Tiedän sen. Mutta koska haluan olla itselleni armollinen, annan näiden tuntemuksien nyt vaan olla, pakottamatta yhtään mitään. Hengittelen ja menen hetken kerrallaan. Sadekauden ensimmäinen myrsky ajoi kotiin rannalta ja ikään kuin "pakotti" olemaan itsekseen ja kohtaamaan kaiken sisälläni mylvivän. Itkin, nukuin, otin lasin viiniä ja itkin taas. Laitoin omat lauluni soimaan ja suljin silmäni. Tunsin itseni tosi tosi väsyneeksi. Sinä yönä nukuin 12 tuntia!
Pahin tunnemyräkkä on nyt takanapäin. Ihan vielä en voi sanoa, että nämä kaksi vahvaa uskomusta olisivat viimein kolahtaneet tuonne "mielen päälle", mutta lähellä se on. Ja ihan vaan, jotta muistaisin, että kumpikaan näistä tunteista ei ole totta, olen tavannut "sattumalta" ystäviä, joita en ole nähnyt vuosiin ja joiden kanssa nyt sovimme innoissamme tapaamisia. Minulle siis halutaan jatkuvasti osoittaa, että minulla ei ole mitään hätää ja että olen turvassa. Minun ei tarvitse miettiä yksinäisyyttäkään, sillä kun yksi lähtee, toinen pääsee tilalle. Olen niin syvästi kiitollinen näistä ihanista kohtaamisista, joita saan kokea päittäin myös ihan tuntemattomien kanssa.Toissa päivänä otin paikallisen "linja-auton", kun halusin kylille ja oi mitkä keskustelut saimmekaan aikaiseksi tuon ihanan kuskin kanssa. Maahanmuuttoviraston virkailija meni suunnilleen mutkalle, jotta minun vuoden viisumini saadaan maanantaina kuntoon, sillä normaalisti sitä ei myönnetä kuin vasta kolmen kuukauden oleskelun jälkeen. Täällä omassa ihanassa asunnossani koen turvaa ja nukun yöni oikein hyvin. Ihmisiä on koko ajan ympärillä ja eilenkin meillä oli täällä isot synttärijuhlat, joista nautin täysin siemauksin. Toissa päiväinen kotimatkani kesti melkein kaksi tuntia - matkaa oli vajaat kaksi kilometriä - sillä kohtasin jälleen tuttuja, joiden kanssa jäin suustani kiinni. Vaikka olen asunut täällä aiemmin niin monta vuotta, koskaan en ole kokenut tällaista yhteyttä paikallisiin. Olen tästä liikuttavan onnellinen!
Kiitän siis sydämeni pohjasta näitä ihania, vanhoja ystäviäni, jotka minut "pettivät"! Ilman heitä en olisi tullut näkeväksi, että turvattomuus ja yksinäisyys ovat vain mielen harhaa, eivätkä ole totta millään tavalla. Minä olen turvassa, ihanien ihmisten ympäröimänä ja niitä pukkaa elämääni koko ajan lisää. Rakastan näitä yllätyksellisiä kohtaamisia ja sitä avun määrää, jonka olen viime päivänä kokenut.
Ei. Minä en ole koskaan yksin, enkä turvaton. Minun sisäinen maailmani heijastaa ulkoista maailmaani ja niiden, jotka eivät ole linjassa oman energiani kanssa, kuuluukin lähteä, jotta ne jotka ovat, saavat tilaa tulla. Minun ei tarvitse kuin olla ja elää elämääni ja kaikki tämä hoidetaan puolestani. Kaikki nämä tapahtumat saavat ja niiden kuuluukin kolahtaa, sillä muuten en tulisi näistä uskomuksistani ja peloistani näkyväksi, enkä näin ollen voisi luopua niistä.
Minä olen turvassa. Minä en ole koskaan yksin, vaikka olen yksin. Nöyrän kiitollisena valmistaudun uuteen päivään ja saapa nähdä mitä ihanaa se tuo tullessaan. Minä olen valmis "what ever it is".
