Ja nämä fraasit herättivät minussa monia tunteita. Ensinnä mieleen nousi ahdistus, sillä minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Ei niin minkäänlaista. Ja kyllähän minun nyt jo "pitäisi tietää". Totuus on, että minulla ei ole urasuunnitelmia ja minusta tuntuu, että kaikenlainen kunnianhimo on kadonnut kokonaan. Minulla ei ole enää näyttämisen halua, ei enää tarvetta todistella itselleni, että olen hyvä tekemällä paljon ja koko ajan, olemalla kiireinen tai tekemällä jotain ihan valtavaa, joka muuttaa koko ihmiskuntaa. Mikään ala ei kiinnosta, kun tuntuu, ettei ole asiaa, jota en olisi jo tehnyt. Tuntuu ikään kuin siltä, että "kaikki on nähty".Entinen minä halusi auttaa muita voimaan paremmin ja olin varsinainen maailman pelastaja. Nyt minulla ei ole mitään mielenkiintoa tähän. En halua tehdä minkäänlaisia hoitoja kenellekään, en tehdä yhtään tulkintaa, enkä antaa yhtään neuvoa.
Näistä viesteistä minulle tulee myös jostain syystä sellainen tunne, että minussa tai minun elämässäni olisi jotain vikaa. Ikään kuin en jo eläisi unelmieni elämää? Ja miten mielenkiintoista on, että aina, kun puhutaan unelmista tai haaveista, ne mielessäni liittyvät uraan ja työelämään?!
Meidät on kasvatettu suorittavaan yhteiskuntaan, jossa opetetaan, että olet hyvä ja hyväksyttävä vain tekemällä koko ajan ja paljon. Laiskuus on syntiä ja oleminen pahinta kaikista. Siispä vanha suorittaja minussa on nostanut päätään. Itseasiassa siitä asti, kun Villa Vapauden toiminta loppui. Mieli heittelee ilmaan syyllistäviä ajatuksia, kuten "kyllähän sinun nyt jo pitäisi tietää mitä tehdä", "millä meinasit elää", "pitäähän sinulla joku työ olla", "mieti mitä oikeasti haluaisit tehdä", "milläs maksat vuokran" ja niin edelleen. Oi, sitä turhautumisen määrää, kun mukamas tiesin, että totta kai jotain täytyy tehdä, että eihän sitä olemalla itseään elätä. Ja samaan aikaan käy valtavaa kamppailua sisimmässään, kun mikään ei nyt vaan kiinnosta.
Meidät on kasvatettu suorittavaan yhteiskuntaan, jossa opetetaan, että olet hyvä ja hyväksyttävä vain tekemällä koko ajan ja paljon. Laiskuus on syntiä ja oleminen pahinta kaikista. Siispä vanha suorittaja minussa on nostanut päätään. Itseasiassa siitä asti, kun Villa Vapauden toiminta loppui. Mieli heittelee ilmaan syyllistäviä ajatuksia, kuten "kyllähän sinun nyt jo pitäisi tietää mitä tehdä", "millä meinasit elää", "pitäähän sinulla joku työ olla", "mieti mitä oikeasti haluaisit tehdä", "milläs maksat vuokran" ja niin edelleen. Oi, sitä turhautumisen määrää, kun mukamas tiesin, että totta kai jotain täytyy tehdä, että eihän sitä olemalla itseään elätä. Ja samaan aikaan käy valtavaa kamppailua sisimmässään, kun mikään ei nyt vaan kiinnosta.
Ja yht' äkkiä tajuan. En vilpittömästi sydämestäni, ainakaan tässä hetkessä, halua tehdä yhtään mitään. Minä en enää halua tienata tai ansaita rahaa. Kuulostaa hullulta, eikös?! Mutta näin se on. Minä en halua mennä töihin, josta tienaan pikkuisia pennosia joka kuukausi. Minä en halua enää raataa jonkun toisen eteen, joka ei ole edes kiitollinen työpanoksestani ja olen korvattavissa heti, jos siihen on tarvetta. Olen kyllästynyt antamaan omaa energiaani sellaisille tahoille, jotka eivät sitä millään tavalla arvosta. Minä en enää pysty myymään itseäni. En sitten millään!
Siispä tunnustan itselleni rehellisesti. Minä en halua tehdä töitä. Ainakaan tässä hetkessä. Haluan jatkaa tätä vapaata elämää, jonka olen itselleni luonut. Haluan matkustella ja ottaa käyttööni koko tämän maailman leikkikentän. Haluan nauttia elämästä niin kauan, kuin fyysisesti siihen pystyn. En halua rajoittaa enää mitään omalla mielelläni, "ei se ole mahdollista", "mistä saat rahat", "millä sitten elät ja maksat vuokrat" ja niin edelleen. Ja ihan kaikessa tekemisessäni johtolankana on ilo. Teen sitä mikä tuottaa minulle iloa!
Minä en tiedä. En vain yksinkertaisesti tiedä. Mutta päätän luottaa. Luottaa siihen, että saan elää juuri niin kuin haluan ja että elämä kantaa. Olen, hengittelen ja luotan.
Toinen rehellisyyden hetki on, kun ymmärrän, että siinä missä ennen keskitin fokukseni muiden hyvinvointiin, nyt tuo fokus on vain ja yksinomaan minussa. Minun unelmani liittyvät vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiini. Olen jo tai vasta 49 -vuotias ja totuus on, että lähtö voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Varmaahan on, että kuolema korjaa meistä jokaisen jossain vaiheessa. Siispä haluan herätä joka aamu uuteen päivään kiitollisena siitä, että olen elossa ja voin tänäänkin tehdä kaikkea ihanaa. Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen ydintäni myöten, että minun ei tarvitse oikeasti tehdä mitään, ansaitakseni miljoonia ja kaikkea hyvää mitä elämällä on tarjota. Minun ei tarvitse raataa tai myydä itseäni halvalla. Ainut mitä minun tarvitsee on olla. Olla vaan ja kaikki muu seuraa perässä. Uskoa ja luottaa elämän ihmeisiin. Unohtaa kärsimys ja elämän taistelu. Antaa ajatuksen "elämä on helppoa ja yksinkertaista" upota vieläkin syvemmin mielen sopukoihin. Uskoa ja luottaa, että kaikki todella on mahdollista ja että olen kaiken hyvän arvoinen. Uskallan haaveilla suuria ja jonkun mielestä mahdottomia.
Minä en tiedä. Minä en tiedä mistään mitään. Olen vain ja luotan. Juon aamukahvini rauhassa auringonpaistetta ja pakkasia ihaillen ja luotan. Käyn kahvilla ystävieni kanssa ja luotan. Ostan ihanan lounaan ja syön sen kaikessa rauhassa kotisohvalla ilman kiirettä mihinkään ja luotan. Ja kyllähän minussa jokin suuri rauha ja sisäinen luottamus on, sillä minä en yöllä heräile miettimään rahaa tai stressaamaan tulevasta.
Elämä on tässä ja nyt ja hyvältä tuntuu. Tämä vapaus. Ihana olemisen tila, jossa en koe enää milliäkään syyllisyyttä tekemättömyydestäni tai vain olemisestani. Tämä olemisen tila, jossa otan syli auki vastaan elämän tarjoamia herkkupaloja kokematta itseäni pätkääkään itsekkääksi. Tämä valtava luottamus elämään. Ohjaksista irtipäästäminen, vaikka en mistään mitään tiedä, enkä osaa vastata mielen realistisiin "millä tai miten" -kysymyksiin. Sillä totuus on, että minähän elän jo unelmaani todeksi. Ihan joka päivä.
