Markkinointi- ja mainonta ahdistus!

Ai että miten minua tällä hetkellä tökkii kaikenlaisten mainosten määrä! Se on oikeasti todella ahdistavaa! Mutta mitä tilalle, jos en halua mainostaa joka ikistä tapahtumaa ja tuntia jatkuvalla syötöllä - varsinkin, kun on uuden yrityksensä kanssa vasta alussa?!

Itse käytän Facebookia joka päivä. Se on todellakin yksi parhaista markkinoinnin välineistä. Vai onko? Nykyään se on niin täynnä kaikenlaista tavaraa, että oikeasti sieltä on aika vaikea erottua joukosta. Ja jos olen ihan rehellinen, kaikki tuo tuntuu "vanhanaikaiselta"?! Tämä ei ole kritiikki ketään, eikä mitään kohtaan, sillä joka ikinen saa tässä maailmassa markkinoida juuri niin kuin haluaa. Minulle nämä keinot tuntuvat kuitenkin ahdistavilta ja kuten sanoin, vanhanaikaisilta.

Mikä siis on vaihtoehto? Sitä en ole vielä keksinyt ja koska olen muutenkin uuden edessä, asiat saavat kehittyä ihan rauhassa. Se on ihmeellinen olotila, tämä rauha. Että ei ole kiire mihinkään, eikä mitään tarvitse puskea. Sellainen jännä tieto, että asiat järjestyvät.

Mielenkiintoista olisi kuitenkin heittää haaste ammattilaisille: Mitä uusia markkinoinnin välineitä voisimme kehittää jo olemassa olevien rinnalle? Sen sijaan, että etäisesti yritämme saada koukutettua asiakkaita omiin tuotteisiimme tai palveluihimme, miten voisimme olla enemmän läsnä - lähempänä itse ihmistä? Facebook ja Instagram tuntuvat oikeasti niin kulahtaneilta. Ja niin helvetin tylsiltä! Boooooring!!!!

Jotenkin itselläni on sellainen olo, etten voi, enkä halua enää olla "osa massaa", joille yritetään tuputtaa sitä sun tätä joka tuutista. Haluan tulla kohdelluksi yksilönä - ajatuksella, että minä oikeasti olen tärkeä ja että tunti tai tapahtuma pidetään, vaikka paikalla olisin vain minä! MINÄ OLEN SEN ARVOINEN! Raha on se välttämätön paha, joka yleensä pilaa tällaiset kokemukset. Minä yksin en ole tarpeeksi arvokas, sillä "minulla ei pääse rikastumaan" tai että "minä yksin en tuota tarpeeksi". Pitäähän ne vuokrat ja muut kulut maksaa.

Mutta totuus on, että minä olen tärkeä. Minulla on väliä. En jotenkin suostu enää "sulautumaan tapettiin" ja tekemään niin kuin minun odotetaan tekevän. Meillä on ihan tarpeeksi harmaata massaa, minä en voi enkä halua olla harmaa! Minä olen kaikki sateenkaaren värit ja vielä niiden vivahteetkin!!!! Mielestäni on aika ihan kaikkien yksilöiden alkaa erottumaan joukosta, ymmärtää oma ainutlaatuisuutensa ja oppia kyseenalaistamaan ihan kaikkia näitä voimassa olevia systeemejä! Se on pelottavaa, mutta tässä hetkessä me tarvitsemme esille tulemista ja pelottomutta! Mitä helvetin väliä mitä ihmiset ajattelevat?!?! Jos ajattelevat, heidänkin on aika alkaa katselemaan peiliin!!! Voin kertoa, että montun pohjalla meistä kukaan ei enää mieti yhtään mitään, eikä sillä ole enää mitään merkitystä mitä kukakin sanoi tai teki!!! Me emme ole samanlaisia! Me olemme kaikki yksilöitä, joilla on omat kehonsa ja mielensä ja meistä jokaisella on ainutlaatuinen tapansa olla. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Joukossa liikkuminen on turvallista. Teet vaan niin kuin sanotaan. Niin kuin markkinointikin, joissa meille syötetään milloin minkäkinlaisia uskomuksia tuotteista ja palveluista, joiden pitäisi sitten sopia kaikille. Turvallista, mutta kaikkea muuta kuin vastuun ottamista omasta elämästä!!!

Aaaah, mä niin perään kuulutan yksilöllisyyttä! Ihan kaikessa! Jotenkin sen hyödyntämistä, että meistä jokainen on ainutlaatuinen, eikä meitä voi laittaa massana jonkin saman kategorian alle, kuten horoskooppimerkin tai jonkin vastaavan. Miten vanhanaikasta ajattelua. Joskus tekisi mieli ravistella koko tätä maailmaa! Herätkää jo näkemään ensin oma yksilöllisyytenne - ainutlaatuisuutenne ja sen jälkeen, niin uskon, on enää ihan mahdotonta markkinoida laumoille. Raha pyörittää kaikkea, myös tätä. Raha menee kaiken edelle. Ihmisten edelle, ympäri maailmaa. Ja tämä on muuttumassa. Tunnen sen, mutta en osaa sitä selittää, enkä todellakaan tiedä, näenkö tätä muutosta tässä elämässä.

Mutta totuus on, että muutosta on tulossa. Seinäkukasta yksilöksi, jolla on arvoa ihan vaan, koska on olemassa. Tämän päivän markkinointi on niin pelko-lähtöistä, enkä pysty mitenkään enää samaistumaan siihen. En tiedä mistä se johtuu, vaikka kaikki omaisuus on kiinni paikassa, joka ei vielä tuota mitään. En pysty pakottamaan itseäni tuohon markkinointihärdelliin. Koska se ei tunnu minusta hyvältä. Ja jos tuntuu hetkellisesti, niin postaan tokikin mainoksen. Itseäni siitä mitenkään piiskaamatta.

En tiedä vielä, mutta jonkin uuden edessä olen. Ihan kaikilla tavoin. Paitsi Villa Vapauden kanssa, myös kaiken ulkoisen kanssa. En tiedä vielä mitä ja miten, mutta tuossa se on kielen päällä! Sen tiedän, että uusi ajatusmaailmani tukee yksilö -ajattelua, ei lauma -ajattelua. Tämä on itselleni mielenkiintoinen dilemma, johon toivon keksiväni jonkinlaisen uuden ratkaisun.

Ja toisaalta, haastan kaikki alan ammattilaiset miettimään mainontaa uudesta näkökulmasta. Ei pelon, vaan ilon kautta. Yksilötasolla.

En tiedä. Antaa asioiden tulla ihan siinä tahdissa, kuin tulevat. Siihen asti mennään niillä välineillä, joita käytössä on. Vaikka kuinka tylsältä tuntuisikin. Olkoon sitten vielä hetken niin.

Kohtaamisia

Uskomattomia päiviä mulla on kyllä ollut. Vaikka on ollut kiire, niin sitten ei ole kuitenkaan ollut.

Olen ehtinyt tapaamaan useita minulle uusia tuttavuuksia ja olen niin onnellinen ihan jokaisesta. Opin joka ikinen kerta lisää.... itsestäni! Yllätys yllätys! Mutta näin sen vaan on. Jokainen teistä on minulle enkeli - opettaja ja kiitollisena otan oppeja vastaan. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että uskoisin kaiken mitä minulle sanotaan tai että oma totuuteni pääsisi hukkumaan jonnekin. Ei suinkaan. Pureksin, fiilistelen ja otan käyttöön kaiken mitä tarvitsen.

Meillä oli toissa päivänä puhetta itsensä hoitamisesta. Miten me emme millään sallisi sitä itsellemme. Jos mietin itsekin esimerkiksi, että mieleni tekisi hierojalle, ensimmäinen mitä mietin on hinta. Paljonko se maksaa? Onko minulla varaa? Raaskinko?

Sain toissapäivänä aivan ihanan muistutuksen. Voisinko joka kerran, kun jokin resonoi ja mieli tekee ottaa osaa miettiä sen niin, että paljonko olen valmis sijoittamaan itseeni?! APUA! Olen tämän jo jossain mielessä sisäistänyt, mutta tarvitsin tämän muistutuksen syventääkseni tätä ajatusta. Todella, paljonko olen valmis sijoittamaan itseeni!? Sillä sitähän se on, jokainen setti, josta saan joko mielen tai kehon ravintoa. Se todellakin on sijoitus itseeni! Ja aivan yhtä tärkeää kuin ruoka tai juoma!

Voinko siis asettaa hintalappua omalle itselleni? Miksi en olisi 49 €:n hieronnan arvoinen tai 20 €:n joogatunnin arvoinen? Miksi aina ensin reagoin hintaan negatiivisesti? Mikä minussa vielä panee hanttiin, kun kyseessä on oma hyvinvointini? Totuushan on, että olen rahani ansainnut ja saan siis käyttää ne juuri niin kuin parhaaksi näen?! Miksi siis pihtaan, kun kyse on sijoituksesta minuun?

Tämä oli aivan ihana muistutus jälleen itsensä rakastamisesta. Minä en voi laittaa hintalappua itseni hoitamiseen. Ja yht' äkkiä mieleeni muistuu viime keväinen Skotlannin reissu. Kun näin kutsun sähköpostissani, ilmoittauduin saman tien. Ihan saman tien. En edes katsonut hintaa, vaan tiesin, että sinne on lähdettävä. Kunnes sitten katsoin hinnan. APUA! Millä ihmeellä pystyisin maksamaan reissun ja vielä keräämään käyttörahatkin!?!

Siinä hetkessä minulla ei ollut aavistustakaan, tiesin vaan, että HALUAN lähteä ja että niin tulee tapahtumaan. Ja niin siinä tapahtui. En oikein vieläkään osaa selittää mistä rahat tulivat, mutta ne tulivat. Viikko oli ihan mieletön ja ihan joka ikisen pennin arvoinen. Mikään tapahtuma ei voinut himmentää iloani ja onneani, että olin päässyt reissuun ja ennen kaikkea sallinut sen itselleni!

Tällä viikolla olen myös saanut ihanan kokemuksen siitä, että asioista puhutaan suoraan. Rakastan sitä, että asioista puhutaan ihan suoraan. Että minulle sanotaan asiat niin kuin ne ovat, jotta minun ei tarvitse arvuutella ja luovia kenenkään pään sisällä.

Tiedän olevani voimakas persoona, joka pelottaa monia. Sydämeni on kuitenkin puhdasta kultaa ja
olen hyvin tietoinen omista prosesseistani. En milloinkaan syytä muita omista oloistani, vaan tiedän, että jos reagoidun jostakin, se on osunut johonkin kohtaan minussa, eikä sillä ole mitään tekemistä kenenkään muun kanssa. Se on täysin minun ja minun välinen asia. Näin ollen en osaa oikein nykyään enää loukkaantua mistään. En edes siitä, että joku ärsyyntyy minusta tai suuttuu minulle. Uskokaa tai älkää, se on ihan ok. Sehän vain tarkoittaa, että sillä kertaa minä osuin johonkin vanhaan muistoon, muistikuvaan, joka aihauttaa tunnereaktion. Ja koska hyväksyn omat tunnereaktioni, hyväksyn ne myös muilla. Tykkään ihan mielettömästi, että ympärilläni on ihmisiä, jotka puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. Aina rehellisyys ei ole miellyttävää, mutta se on aina parempi, kuin vihjaukset, maton alle lakaisut tai päähän taputtelut. Tähän pyrin itsekin ja toisaalta, oma naamani paljastaa heti, jos en ole täysin rehellinen. Itse asiassa se, etten olisi rehellinen, on minulle nykyään lähes mahdotonta.

Kyllä! Mieletön viikko siis takana! Ai että mä sitten rakastan ihmisiä! Mä siis vaan kertakaikkiaan rakastan! Ihan kaikenlaisia! Minä en pystyisi elämään ilman ihmisiä, vaikka yksinkin viihdyn oikein hyvin. Olen vaan niin älyttömän kiinnostunut jokaisesta, jokaisen tarinasta, jokaisen sisimmästä, ihan jokaisesta. Ihan mielettömän mielenkiintoista ja kiehtovaa. Miten meitä voi olla niin monia miljoonia erilaisia ja silti joitain osilta niin samanlaisia. Mielettömiä selviytymistarinoita, joiden edessä ei voi olla kuin hiljaa. Ihmeissään toisen asenteesta elämään ja olemiseen. Ja jälleen saa muistutuksen, että minulla on oikeasti kaikki ihan älyttömän hyvin. Oli miljoonia tai ei, sillä ei ole merkitystä. Kaikilla näillä kokemuksilla on. Joka ikisellä ihmisellä on. Niillekään ei mitenkään pysty laittamaan hintalappua. Korvaamattomia ovat. Ihan niin kuin minäkin.

Mitä nyt?

Viime viikot ovat olleet ihanaa hullunmyllyä ja olen rakastanut joka hetkeä. Olen niin innoissani, etten meinaa housuissa pysyä. Ruoka ei maita, uni jää lyhyeksi, miljoona asiaa risteilee päässä jokaisena tuntina, jonka olen hereillä. En ole koskaan viettänyt näin paljon aikaa koneella tai puhelimessa. Testaillut sovelluksia sovellusten perään, kehittänyt Villa Vapauden konseptia, joka vielä tässä hetkessä tuntuu monesta monimutkaiselta. Aina on jotain haettavaa kirpputorilta tai rautakaupasta. Villiksen ovi käy tiuhaan tahtiin, kun olen siellä ja se tuntuu hyvältä. Kummasti tapaamiset ovat kuitenkin limittyneet niin, että olen ehtinyt jutustella jokaisen kanssa ja asiat tulevat hoidetuksi. Tätä se on, kun iso oma unelma on toteutumassa.

Joka hetkessä saan myös katsella pelkojani silmiin; Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos kukaan ei tule? Miksi minä olisin erilainen kuin kukaan muu? Suututinko jonkun? Sanoinko liian tiukasti? Olinko liian kiltti? Ja pyörä jatkaa pyörimistään mielen sopukoissa.

Olen joutunut myös kasvokkain avun saamisen ja sen vastaanottamisen kanssa. Mikään ei ole minulle niin hankalaa, kuin avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen. Aina tulee tunne, että jään jotain velkaa. Ei ole siis sattumaa, että hommaa on ollut niin paljon, etten mitenkään olisi pystynyt tekemään kaikkea yksin. Ja silloin saan taas kokea avun saamisen ja sen vastaanottamisen ilon. Miten hyvältä se tuntuukaan!

Jostain syystä, vaikka kaikki tämä hyörii ja pyörii, kieppuu ja kaartaa sekä mielessä, että kehossa, en saa itseäni paniikkiin. Totuushan on, että minä en tiedä mitä tulee tapahtumaan. En voi muuta kuin palauttaa itseni tähän hetkeen joka kerta, kun mieli lähtee harhailemaan liian pitkälle tulevaan. Juuri nyt - tässä hetkessä - kaikki on hyvin. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Vaikka paljon asioita on hoidettavana, ne hoituvat. Yksi kerrallaan.

Yritän hengitellä, rauhoittua, olla ajattelematta. Yritän syödä ja nukkua hiukan enemmän kuin viime yönä. Yritän laittaa puhelimen äänettömälle ja sulkea tietokoneen. Kunnes yht' äkkiä istun kynttilänvalossa hiljaisuudessa kotisohvalla ja mietin miksi "yritän" mitään? Ja päätän yrittää lopettaa yrittämisen. Ja mikä on lopputulos? Yritän vielä enemmän!

Kunnes huokaisen ja päätän, että mitä jos sallisin itseni olla ihan kaikenlaisena. Ajatuksilla tai ilman. Syön tai en. Nukun tai en. Pääasia on, että sallin ihan kaikki olotilat ja mielen pyörteet. Vain siten voin ehkä saada salaatin syötyä ja ensi yönä nukuttua tunnin pidempään. Tai sitten en.

Niin tai näin, olen onnellinen. Olen pystynyt luomaan paikan, jossa tapaamiset kestävät parikin tuntia, sillä tuntuu, ettei Villiksestä halua lähteä pois. Olen onnistunut ainutlaatuisissa sisustusratkaisuissa ja moni on ihmetellyt miten ihmeessä olen pystynyt luomaan tilasta sen mitä se on nyt, puolivalmiina. Lähtötilanne tilassa ei näet ollut kaunista katsottavaa!

Minulla ei ole tähän vastausta. Teen vain sen mihin sydän ohjaa. Villiksestä on tullut ihan itsestään elämäntarinani myös sisustuksen puolesta. Siellä on edustettuna kaikkea tapahtunutta elämäni varrelta. Ja miksi ei olisi, olenhan laittanut likoon paitsi sydämeni, myös itseni. Kokonaan.

Syteen tai saveen. Onnistuu tai ei, olen onnellinen ja kiitollinen, että uskalsin napata kiinni tilaisuudesta, kun se minulle tarjottimella annettiin. Niin monia lukuisia "sattumia" ja onnen potkuja on näiden kuukausien aikana tapahtunut, että se vahvistaa omaa luottamustani siihen, että kun jokin on tarkoitettu, se tapahtuu kuin itsestään.

Tänään vein stereot Villikseen ja aamullisen tapaamisen jälkeen, laitoin pystyyn omat jamit! Reggea soi ja minä jorasin! Ruuvasin verhotankoja ja jorasin taas muutaman biitin. Argh, miten ihanaa!

Madam Freedomilla voi siis muutama kilo tippua ja silmäpussit kasvaa, mutta parasta on sisäinen olotila. Hetki kerrallaan, mistään mitään tietämättä, jatkan tätä elämäni seikkailua eteenpäin. Katsotaan mitä tuleman pitää. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

Hengissä ollaan, täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja hulluutta sydän tulvillaan! Ihania ihmisiä tulvii elämääni ikkunoista ja ovista. Nöyrän kiitollisena jokaisesta hetkestä, niistä haastavistakin.

Autossa minua odottaa pinkki hurmuri-imuri nimeltä Hetty, joka pääsee heti huomenna uuteen kotiin Villikseen. Ja sinne päästyäni minua tervehtii Bertta, meidän "vahtitoissi" - pinkki lelukäärme, jonka nähdessäni en voi kuin hymyillä.

Ja näin muistan, että olen siellä missä minun kuuluukin. Minun huvikummussani.