Oma paha olo yltyi tuolloin ja minun oli pakko miettiä mitä ihmettä voisin tehdä, jotta voisin elää tätä elämää tyytyväisenä. Toisilta se tuntui käyvän ihan luonnostaan. Koin, että olen jotenkin huonompi, kun en viihtynyt yhdessä työpaikassa tai ihmissuhteessa kahta vuotta kauempaa. Jokinhan minussa siis oli pakko olla vialla.
Nyt vuosia myöhemmin voin todeta, että kyllä se työ oman itsen kanssa on kannattanut. Perusminä ei tule muuttumaan koskaan. Minä olen äänekäs, joskus voimakas, välillä dramaattinen. Mutta minusta on löytynyt myös pehmeämpi puoli. Hyväksyvämpi, sallivampi, armollisempi. Liiallinen kiltteys on karissut pois ja uskallan sanoa ei. Uskallan antaa itseni olla ja oma sisäinen viisauteni on saanut ottaa ohjat.
Jossain kohti tajusin kuitenkin, että nyt on tainnut tämä henkinen polku mennä liian pitkälle. Ensimmäinen merkki oli ilon katoaminen. Ei koskaan kokonaan, mutta huolestuttavissa määrin. Toiseksi aloin tuijottamaan asioita elämässäni liiankin suurella suurennuslasilla; mitä syön, mitä juon, kenen kanssa vietän aikaani, missä haluan olla ja kenen kanssa. Kolmanneksi kaikki tapahtuva elämä oli "merkkejä yläkerrasta" ja analysoin puheitani, käytöstäni ja olemistani ahdistukseen saakka.
Tuntui, että teenpä sitten itseni kanssa mitä vaan, ahdistun enemmän, eikä hyväksyntä kasva millään. Olen käyttänyt tuhansia euroja erilaisiin sessioihin, kursseihin ja kirjoihin. Ja nyt en todellakaan arvostele itseäni tästä. Niistä jokainen on tullut tarpeeseen ja niistä jokaiselle tekijälle kiitos! Ilon häviäminen oli kuitenkin suurin herättäjä siitä, että nyt on mennyt överiksi! Vai - onko sittenkään?
Ilman övereitä en olisi nyt tässä missä olen. Takki täynnä kaikkea itsen ulkopuolelta tulevaa ohjetta ja kurssia. Oma totuus on tosi vahva ja kuulen sydämen ohjausta jo aika hyvin. Suurimpana on armollisuus itseen ja kaikkeen. Ja mikä parasta, alan ymmärtämään, että huumori on paras lääke kaikkeen. Rentous silloinkin, kun haluaa katsella itseään peilistä! Ihan huvittava tyyppihän se sieltä tuijottaa, eihän sitä voi kun nauraa. Hyväntahtoisesti, rakastavasti. Ei ilkkuen ja vähätellen.
Suurin oppi tässä kaikessa on ollut se, että meillä jokaisella on tosiaankin oma sielunpolkunsa ja että me olemme jo valmiita! Joka hetki! Mikään sana tai teko ei ole turha, vaan se on aina tarkoituksen mukaista. Opiksi itselle ja muille. Hyvä on, jos ärsyttää! Jokin vanha uskomus on valmis poistumaan! Hyvä, jos tunnen vihaa. Eipähän jää kalvamaan kehoon! Aivan mahtavaa, jos pieru naurattaa! Se on ihan maailman paras ääni ja aina yhtä huvittava! Ihana, että saan itkeä, kun itkettää. Puhdistun heti sen sijaan, että kovuus minussa pääsisi kasvamaan.
Meillä on aika kova tarve tuomita; kiroileminen, tupakointi, sokerin syöminen, viinin juominen, poliittiset näkökannat jne. Mutta kenet lopulta tuomitsemme - itsemme. Sen olen oppinut tällä matkalla, että on vain yksi totuus ja se on minulle minun. Sinulle se on sinun. Koska osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan, kunnioitan myös sinun totuuttasi. Hyväksyn itseni, hyväksyn sinut. Kun olen armollinen itselleni, voin olla sitä myös sinulle.
Syön mitä haluan, poltan tupakan silloin, kun tuntuu siltä. Otan viiniä, jos siltä tuntuu. Liikun, kun keho kaipaa liikuntaa. Juon vettä hanasta ja otan kaupan hyllyltä luomua tai ei luomua. Henkinen överi toi tullessaan sen, etten jaksa enää kerta kaikkiaan miettiä asioita liikaa. Tuli totaalinen väsymys liialliseen pähkäilyyn. Kehotietoisuus on kasvanut niin paljon, että tiedän kyllä mitä milloinkin tarvitsen. Sitä ei tarvitse enää liiemmälti miettiä.
Tai.... ööööö, peruutetaan ihan milli. Olen luonnostani kiinnostunut itsestäni ja muista ihmisistä diipimmällä levelillä. Sellainen vain olen. Minä oikeasti haluan tietää enemmän, kuin "hyvää kuuluu". Ja tämän itselleni sallin. Nyt tähän on vain tullut huumori mukaan. En naura kenellekään, sillä kenelle nauraisin - itselleni. Mutta hymy tuo joskus rankkoihin aiheisiin kepeyttä ja helpottaa asioiden käsittelyä.
Annan anteeksi itselleni tänä päivänä kaiken. Olen ihminen ja sillä sipuli. Teen parhaani joka hetki ja se riittää. Hyväksyn sen, että joskus tunnen vihaa, joskus ärtymystä, surua ja iloa. Hyväksyn sen, etten aina jaksa tai että joskus jaksan ihan sikana kaikkea. Hyväksyn kaikki kurssit ja retriitit, joka ikisen ohjeen ja neuvon, sillä niistä jokainen voi napata itselleen sopivat ja itselle resonoivat asiat. Myös minä.
Tämä on ollut rankka vuosi. Ehkä yksi elämäni rankimmista, kun vastakkain ovat olleet minä ja minä. Vielä tunnen väsymystä tämän "kasken polttamisen" jälkeen ja siis lepään, kun siltä tuntuu. Mutta ihanaa on se, että vihdoin se pieru alkaa taas naurattaa ja uudenlainen keveys alkaa ottaa valtaa. Tajuan, että ei tämä elämä olen niiiiiin vakavaa. Että kärsimään minä en ainakaan ole tänne tullut. Ja vaikka joskus otankin asiat liian vakavasti, niin sekään ei ole niin vakavaa.
En tiedä minne olen menossa, mutta sen tiedän mistä olen tulossa. Kiitos sinne menneeseen, mutta minä käännän nyt nokan kohti tulevaa. Sitä ennen, elän tässä. Hetkessä.
No comments:
Post a Comment