Antaa sydämen ohjata

Istun tässä mietiskelemässä elämääni ja seuraavaa liikettäni. Olen huomannut, että aina, kun tiedän muutoksen olevan edessä, egoni (rakas Roger) herää eloon ja esittää kyllä miljoona eri syytä miksi minun ei pitäisi tehdä mitään, vaan pysyä juuri siinä missä olen. Ja kyllä, ihan sama vaikka olisin tehnyt sisäistä työtäni jo vuosia, tämä on vielä arkipäivääni.

Yleensä tiedän asioita jo paljon ennen kuin ne tapahtuvat. Muutin tähän Suomen "lomakämppääni" vasta muutama viikko sitten ja jo ensimmäisenä iltana sain sydämeltäni viestin, etten olisi Suomessa kauaa. Se tuntui ihan hullulta, sillä vastahan minä melkein kirjaimellisesti astuin ovesta sisään tavaroineni. Ja nyt jo saan viestin lähdöstä. Siispä sivuutin tämän viestin suosiolla ja jätin sen hyllylle hautumaan. 

Nyt viikon jälkeen, olen valinnan edessä. Sydämeni ohjaa minua eteenpäin, mutta egoni huutaa "en halua, en ole valmis!" Rogerilla, kyllä kutsun egoani Rogeriksi, on taipumus AINA pelätä pahinta. Se pystyy muutamissa minuuteissa luomaan sisälleni pienoisen paniikin. Ymmärrän hyvin, että Rogerin tehtävä on pitää minut turvassa ja sille se tarkoittaa sitä, että pysymme samassa. Juuri siinä missä olemme. 

Sydämeni tietää kuitenkin paremmin. Se tietää, että muutos tuo tullessaan jälleen kasvua, uusia tilanteita ja asioita, joista minulla ei voi olla pienintäkään aavistusta. Kun olin tulossa Suomeen, mietin mielessäni, etten halua takaisin samaan vanhaan. Ajatuskin siitä ahdisti. Nyt huomaan, ettei "palaaminen vanhaan" voi olla mitenkään mahdollista, sillä MINÄ en ole sisäisesti sama ihminen, joka lähti täältä 7 kuukautta sitten. Vaikka ulkoinen miljöö onkin siis pysynyt samana, näen sen eri silmin. Toimin itse eri tavalla ja tämä tekee kaikesta "erilaista". 

Kun nyt istun päätökseni edessä, huomaan jälleen käyväni läpi samaa keskustelua mielessäni. Minä en halua palata takaisin vanhaan. En vain kertakaikkiaan halua. Vaikka Suomeen tulostani on vain vajaa kolme viikkoa, minä en ole enää sama ihminen, joka lähti Gambiasta. Olen kokenut huiman sisäisen rutistuksen, putsauksen ja se on muuttanut minua sisäisesti pienessä ajassa todella paljon. 

Olen myös miettinyt viime aikoina sitä, miten Roger aina tosiaan pelkää pahinta. Tämä uskomus istuu sisälläni sitkeästi, kuin purukumi hiuksissa. Kelkka ei meinaa kääntyä ei sitten millään! Luojan kiitos olen tullut tästä tuskallisen tietoiseksi ja tämä puolestaan on positiivinen asia, sillä mitään mitä en tiedosta, en voi muuttaa tai työstää itsessäni. 

Siispä annan ensin puheenvuoron Rogerille, joka esittää pahimmat skenaarionsa ja argumenttinsa. Kuuntelen, olen läsnä, annan jauhaa, kuitenkaan kantaa ottamatta. Sen jälkeen siirryn sydämeni puoleen. Sydämeni olen nimennyt Victoriaksi. Victoria kuiskaa, että mitä jos tapahtuukin ihan parasta. Jotain niin hyvää, ettet voi vielä edes kuvitella sitä. Mitä jos onkin niin, ettet vain sinä ole muuttunut, vaan muutosta on tapahtunut myös toisessa päässä?

Hmm, mielenkiintoista totean. Victoria kehoittaa minut kirjoittamisen äärelle, jotta saan asioihin selkeyttä. Siispä täällä olen ja avaan tätä asiaa itselleni tätä kautta. 

Oma kokemukseni sydämen ohjauksessa olemisesta ja elämisestä on se, että vaikka syvällä sisimmässäni saattaisinkin tietää mitä teen, käyn kuitenkin läpi prosessin Rogerin kanssa. Näin käy joka ikinen kerta. Voi olla, että joskus näin ei enää ole ja silloin se tarkoittaa sitä, että elän täydessä luottamuksessa, eikä skenaarioita tarvitse enää luoda, eikä pelkoja tarvitse enää käydä läpi, luomalla erilaisia mielikuvia mielessäni. Mutta toistaiseksi saan ja joudun käymään tämän prosessin läpi. 

Tiedän, että niin kauan, kuin epäröin, ajoitus (aika päätökselle) ei ole oikea. Puhutaan "divine timing:sta". Ajattelen sen siten, että niin kauan kuin prosessini on käynnissä, maailmankaikkeus tai universumi tai what ever, järjestelee vielä palapelin palasia kohdalleen. Kun sitten viimein tiedän mitä tehdä, tiedän myös, että synkronia pelaa ja kaikki on valmiina tarjottimella kaikin puolin. Lennot pelaavat, kohtaan juuri oikeat ihmiset, aikataulut natsaavat, hinnat ovat kohdillaan ja niin edelleen. 

Kun aika on oikea ja päätös on tehty, asiat yleensä järjestyvät kuin ihmeen kaupalla. Kaikki käy helposti ja vaivattomasti. Asiat vain järjestyvät. Siispä minä sysään päätökselläni liikkeelle jonkin universaalin tapahtumaketjun, jonka kaikki osaset hitsautuvat yhteen kuin hyvin öljytty koneisto. Jos yritän pätkääkään pakottaa päätöstä tai yritän aikaistaa sitä millään lailla, pääsen kyllä samaan lopputulokseen, kuin mihin pyrin alunperinkin. Ero vain on siinä, että kaikki tapahtuu mutkien kautta ja siinä matkan varrella saattaa ilmaantua muutamia ahdistuksen hetkiä. Mutta kun aika on oikea, en tunge kolmiota neliön muottiin, vaan asiat vain soljuvat.

Päätösprosessi ei ole vielä helppoa, mutta se tarkoittaa vain sitä, että minulla on pelkoja puhdistettavana, skenaarioita läpikäytävänä ja luottamusta opittavana. Sillä lopulta elämä on aika helppoa. Mikään mikä ei ole minulle tarkoitettu, ei vain onnistu, vaikka kuinka yrittäisin. Ja se mikä on, onnistuu helposti ja vaivattomasti. Tätä kohti pyrin, mutta olen todellakin harjoittelijan roolissa. 

Selventääkseni edellistä... Sanotaan, että ostan lentolipun Kiinaan. Olen miettinyt sitä pitkään ja joka kulmasta ja viimein saan aikaiseksi päätöksen ostaa lentolipun. Mikäli minun on tarkoitus päästä Kiinaan, kaikki sujuu mutkattomasti ja ennen kuin huomaankaan, olen nauttimassa Kiinan kulttuurista ja ruuista. Mutta. Mikäli minun ei jostain syystä olisi tarkoitus mennä sinne juuri nyt, matka peruuntuu tai jokin muu ulkoinen tekijä sotkee suunnitelmat, eikä matka toteudu. Näin helppoa se on, eikö?!

Silloin, kun en tee päätöksiä hätäillen tai muiden painostamana, vaan annan itselleni aikaa todella kuulla mitä sydämeni sanoo, asiat yleensä onnistuvat paremmin kuin hyvin. Sydämeni, Victoria, ei ole vielä milloinkaan ohjannut minua pahoille teille tai harhaan. Minä en oikeasti ikinä tiedä miksi Victoria ohjaa sinne minne se ohjaa, mutta jälkikäteen tiedän tasan tarkkaan, miksi kaiken piti mennä niin kuin meni. 

Siispä annan Rogerin huudella kommenttejaan ja teen päätöksen, kun kuulen Victorian ohjauksen selkeästi. Victoria, sydämeni, tietää kyllä, kun on päätösten aika. Ja vaikka Roger, egoni, huutaisi ja kiukuttelisi kuinka, me Victorian kanssa katsomme sitä rakastavin silmin ja toteamme yhteen ääneen, että sä Roger olet sitten kyllä niin sika ihana! Kiitos, että huolehdit. Kiitos, että pidät meidät turvassa. Meidän tiimi on huipputiimi, eikä meillä todellakaan ole mitään hätää!

Autenttisuus versus henkisyys

Minä olen kuulkaa kyllästynyt "henkisyyteen". Kyllä! Luitte ihan oikein. Olen jo vuosia sitten sanonut, että jos hengität, olet henkinen. Se ei ole sen kummallisempaa. Me olemme henkiä joka ikinen. Toinen on enemmän yhteydessä sieluunsa, kuin toinen, mutta tämä ei muuta sitä, että me olemme henkisiä joka ikinen. Siispä sinä, jonka toisen hörhöksi tuomitset, olet ihan samanlainen hörhö. Olet vain unohtanut sen tässä materian ja titteleiden ohjaamassa maailmassa. 

Meistä jokainen on rikki. Näin se vain on. Maailmaa pyörittävät aikuiset, rikkinäiset lapset, joille me rikkinäiset, aikuiset annamme kaiken vallan. Ei ihme, että maapallo on kaaoksessa ja osa meistä on aloittanut taistelun valtaa vastaan, sillä kaikki meistä eivät halua kenenkään kontrolloivan kehojamme ja mieliämme. Tämä taistelu on erilainen kuin muut. Tämä taistelu ulkoista valtaa vastaan alkaa sisältä käsin. Sinusta itsestäsi. Vaikka sinulla olisi asiat oikein hyvin ja tunnet olosi kotoisaksi omissa nahoissasi, eikä elämässäsi ole juurikaan turbolenssia, niin totuus on, että mikäli traumasi, pelkosi ja uskomuksesi ovat läpikäymättä, sinä olet rikki. Olen satavarma, että valintojasi ohjaa osin pelko, ei puhdas sydän tietoisuus. 

Kautta ihmiskunnan meillä on ollut henkisiä hörhöjä, enkeli-ihmisiä, jotka ovat puhuneet rakkauden puolesta. Tämä on ollut välttämätöntä, sillä se on tasapainottanut sitä pelon maailmaa, jossa me olemme niin pitkään eläneet. Rakkauden ja pelon maailmat ovat asettuneet vastakkaisiin päihin, joten ei ihme, että molemmat ovat menneet överiksi lajeissaan. Sitä mukaa, kun sodat lisääntyvät, ihmiset jossain asettuvat meditaatioon rauhan puolesta tai osoittavat mieltään sotia vastaan. 

Koska pelon ja rakkauden energeettinen ero on ollut niin valtava ovat he, jotka eivät puhu "henkisyyden" puolesta, asettuneet puolustuskannalle. Meistä on tullut kahtia jakautunut ihmiskunta, jossa toimivat "normaalit" tyypit sekä toisella puolella foliohatut. Korona on vain korostanut tätä kahtiajakoa. 

Henkisyyden on pitänyt mennä överiksi, jotta tasapaino maapallolla säilyy. Nyt viimein energia on kääntymässä rakkauden puolelle ja tämä tarkoittaa sitä, että yhä useampi alkaa heräilemään "unestaan". Siitä unesta, jossa minäkin olin ja jonka todeksi luulin. Enhän muusta tiennyt. Minulla ei ollut aavistustakaan, että minua ohjasivat pelkoni, egoni ja uskomukseni. Pelon energia on mahdollistanut sen, ettei meidän ole välttämättä ollut tarvis kohdata sisäistä pimeyttämme (traumoja, uskomuksia ja pelkoja). Tämä uusi energia ei kuitenkaan anna enää armoa. Tunteet nousevat pintaan, halusit tai et.

Tässä ajassa, olemme siirtymässä henkisyydestä autenttisuuteen. Mitä tämä tarkoittaa? Mikä ero on "henkisyydellä" ja autenttisuudella? Antakaahan, kun yritän avata tätä asiaa niin hyvin kuin pystyn.

"Henkisyydellä" oli suuri merkitys ainakaan. Se havahdutti, herätti jotain meissä. Mutta pian löytyi ihmisiä, jotka huomasivat, että ihmiset olivat eksyksissä ja näin he näkivät tilaisuutensa tulleen. Vaikka alalla on paljon vilpittömiä, hyvää tahtovia ihmisiä, muodostui "henkisyydestä" myös bisnes, jossa gurut tahkovat rahaa. Jokin elämäntapaopas nousi listahitiksi ja pian kaikki uskoivat yhden miehen/naisen sanaan (= kokemukseen). Gurut ottivat mielellään vastaan palvojiensa rakkauden. Ja rahat. Vanhan energian henkisissä piireissä uskotaan jonkin kirjan sanomaan tai jonkun itsesi ulkopuolelta tulevan henkilön opetuksiin. Sinut käännytetään uskomaan johonkin muuhun kuin oman sydämesi ääneen. Sinua kehoitetaan positiiviseen ajatteluun ja pelotellaan sanonnoilla kuten: "olet sitä mitä ajattelet" tai "sitä saat mitä tilaat". Tätä kutsutaan "spiritual bypassing" nimikkeellä. En oikeasti tiedä mikä sille voisi olla suomenkielinen vastine. Kyse on kuitenkin siitä, että omia tunteita ei kohdata aidosti, vaan niistä pyritään pois. Sinulle hehkutetaan manifestoinnin voimasta: "voit saada ihan mitä haluat aarrekartan avulla". 

Ja älkäähän nyt ymmärtäkö väärin. Minä en tuomitse, enkä kritisoi "henkisiä" piirejä. En missään nimessä, sillä ovathan nuo olleet iso osa omaa polkuanikin ja ilman niitä en olisi tässä. Olen siis äärimmäisen kiitollinen joka ikisestä enkeli-illasta, kurssista ja opinahjosta, joita olen matkani varrella läpi käynyt. "Henkisyyden" seuraava taso, lopullinen eheytyminen. Sitä on autenttisuus. 

Koska me olemme olleet ulkoisten tahojen ohjattavina niin kauan, meidän on mahdotonta ymmärtää, että kaikki voima piileekin meissä itsessämme. Me emme tarvitse johtajia, sillä meistä jokainen on oman elämänsä johtaja. Mutta vastuun ottaminen itsestään onkin tiukka paikka, sillä silloin emme voi asettaa vastuuta omasta elämästämme ja valinnoistamme kenenkään harteille. Ei poliitikkojen, ei esimiehen, ei gurun. Ei ystävien, eikä vanhempien. Kaikki on minussa. Ihan kaikki. 

Ja tätä on autenttisuus. Vastuunottamista omasta elämästään ja valinnoistaan. Se on aitoa omien tunteiden kohtaamista, ei niiden välttelyä. Se on sitä, että sinusta tulee oman elämäsi guru, etkä tarvitse enää ketään itsesi ulkopuolelta kertomaan sinulle, miten sinun pitää elää. Et ole enää ohjattavissa, vaan olet itse oman elämäsi ohjaksissa. Autenttisuus on tietoisuuden tila. Teet siis tietoisia valintoja sen sijaan, että teet kuten muut. Kuten perheesi tai vaikkapa uskontosi. Sen sijaan istut alas itsesi kanssa ja mietit vaihtoehtojasi ennen valintaa. Voit siis valita saman uskonnon kuin perheesi, mutta nyt et tee sitä automaattisesti tai siksi, että niin kuuluu tehdä. Et tee sitä miellyttääksesi muita tai siitä pelosta, että perheesi hylkää sinut. Teet valinnan siksi, että se resonoi sydämessäsi 100 %:sti ja edustaa sinua yksilönä. Teet elämän valintasi sen perusteella mikä on sinulle parhaaksi, sillä tiedät, että lopulta se on kaikkien parhaaksi. Autenttisuus vaatii raakaa rehellisyyttä, sillä tietoisuuden tilaa ei voi saavuttaa, mikäli omista ajatusmalleistaan ei ole rehellisen tietoinen. Mitään sellaista et voi muuttaa, mistä et ole tietoinen. Tai olla muuttamatta. Sekin voi olla tietoinen valinta. 

Autenttisuus on omassa voimassa olemista. Omassa voimassa oleminen tarkoittaa oman elämän ohjaksissa olemista. En minäkään tiennyt, etten olisi omassa voimassani. Olihan minulla elämä hallussa ja asiat suht' koht' hyvin. Kaljaa oli ja kavereita. Duuneja piisasi ja kotikin oli kiva. Mutta tämä autenttisuuden polku vapautti minut vanhasta lopullisesti. Ei ole asiaa, josta en voisi puhua. Myös julkisesti. Minulta voi kysyä mitä vaan. En tunne häpeää tai syyllisyyttä. Seison omilla jaloillani ja otan täyden vastuun itsestäni ja elämästäni. Uskallan pyytää anteeksi, enkä syytä olotiloistani enää ketään. Tunnen kaiken, enkä kiellä enää mitään puolia itsessäni. En enää nimeä tunteita negatiivisiksi tai positiivisiksi. Ne ovat tunteita. Piste. Minä hyväksyn itseni kaikenlaisena. Iloisena tai surullisena. Laiskana tai ahdistuneena. Uskallan kertoa oman totuuteni ketään käännyttämättä. Kunnioitan jokaisen totuutta, eikä minulla ole tarvetta tuputtaa omaani kenellekään. Toivon kompromissia johtamisen sijaan. Autenttinen henkilö ei ole guru tai opettaja, vaan kanssaluoja (co-creator). Autenttinen henkilö ei hae titteleitä tai johtoasemaa, sillä itsensä kunnioittaminen ja itsetunto eivät perustu mihinkään ulkoiseen. 

Minulle autenttisuus on ollut lopullinen mielen vapauden etappi. Kun ei ole mitään salattavaa, kun rakastaa itseään kybällä, kun hyväksyy itsensä ja muut sellaisena kuin he ovat. Kun ei halua väitellä, vaan keskustella, kuunnella ja oppia. Käytän edelleen silloin tällöin tarot -kortteja, mutta totuus on, että ne ovat hiipumassa pois. Kun sielu ja sydän ottaa ohjat, en vilpittömästi tarvitse enää ulkoisia apukeppejä. En koe tarvetta jutella pimpilleni löytääkseni naiseuteni. Istun mieluummin alas itseni kanssa ja kysyn Saijalta miltä naiseus tuntuu. Millainen nainen haluaisit olla? 

Kun elän autenttista elämää tiedän, ettei minun tarvitse manifestoida mitään. Minä en mitenkään pysty rajallisella mielelläni ymmärtämään omaa parastani. Mutta sieluni tietää ja se toimittaa, tyrkkää, ehdottaa, ohjaa ja tuo eteeni juuri minulle oikeat asiat ja ihmiset oikeaan aikaan. Koska olen yhteydessä mieleeni ja kehooni, tiedän kyllä milloin minun pitää toimia ja milloin olla tekemättä mitään. Luotan, en kontrolloi. Minä en siis enää rakentele aarrekarttoja, sillä minulla ei olisi siihen mitään laitettavaa. Minun sieluni on aina rauhan tilassa, eikä se tarvitse mitään ulkoista tunteakseen oloaan paremmaksi. Elämä saa siis soljua eteenpäin mihinkään pyrkimättä, mutta sallien kaiken. Minä en siis enää usko manifestointiin, päinvastoin. Koen, että koko termi aiheuttaa mieleemme pelkoa, sillä väistämättä herää ajatus, että olen tehnyt jotain väärää, jos ja kun toiveeni eivät toteudukaan. Enkö olekaan mestarimanifestoija?!

Koen, että juuri nyt, harjoittelen sitä, etten enää reagoidu ulkoisista tapahtumista, vaan pystyisin pysymään rauhan tilassa, vaikka ympärilläni hyörisi minkälaista draamaa tahansa. Harjoittelen, vaan en ole vielä mestari tässä. Ja sitten se on niin. Tämä tekee minusta autenttisen. Tarpeeksi täydellisen. Ainakin olen tietoinen tästä ja haluan muuttaa tämän piirteen minussa. Eipä sitä koulussakaan opittu kirjoittamaan päivässä, joten annan itselleni sen ajan, jonka tarvitsen. Ja täytyy sanoa, että yllättävän nopeasti sitä jo pystyy itsensä rauhoittamaan, vaikka ensin saisikin paniikkikohtauksen :o).

Seuraan Instagramissa vielä muutamia "henkisiä" henkilöitä, mutta olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, että nuo "henkiset" iskulauseet tai elämänohjeet lisäävät pelkoa. Jotenkin niistä nousee ajatus, etten osaa vieläkään olla oikein ja tehdä oikein, kun en "pystynyt tuohonkaan". Vanha "henkisyys" pyrkii aina johonkin päämäärään, vaikka totuus on, että me olemme jo perillä. Aikanaan koin huonommuutta, en ollut tarpeeksi valaistunut, kun en pystynyt samaan tai tuntenut samaa, kuin joku muu. Mutta totuudellisesti, ei ole mitään utopistista leijumisen tilaa, jossa olisimme onnen huumassa koko ajan. Tai ehkä on, jos sinun sielunpolkusi on olla meditoiva munkki Tiibetissä. Siellä jos missä, pääsee taatusti aivan uskomattomiin sfääreihin. Mutta tuo valheellinen kuva, tuo jatkuva hyvän olon tavoittelu, jonka "henkisistä" opeista saa, on mielestäni äärimmäisen harhaanjohtava. Ja meissä on kyllä sitten vikaa, jos emme ole vielä saavuttaneet tuota "ultimate bliss" -tilaa.

Autenttisuus ymmärtää, että me olemme ihmisiä ihmiskehossa ja kaikki tunnetilat ovat sallittuja. Autenttisuus kannustaa, hyväksyy, rohkaisee. Mihinkään ei tarvitse pyrkiä, jos et halua, vaan tarkoitus on hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin tässä hetkessä on. Se ei tarkoita, etteikö jatkaisi oppimista, mutta lopulta, oppimassahan me tässä ihmiselämässä olemme. Tarkoitus ei ole liidellä pilvissä tai istua tuntitolkulla meditaatiossa. Tarkoitus ei myöskään ole olla joku superihminen, joka ei juo, eikä polta tai ei syö lihaa. Sekin on mennyt ihan överiksi! Teet mitä teet, kunhan teet se TIETOISESTI. Minä tiedän tupakan vaarat, mutta en tupakoi äitini tai isäni kiusaksi, vaan koska HALUAN tupakoida. Tämä on se avainsana. Tietoinen valinta. 

Autenttisuus siis ei purematta niele, vaan kyseenalaistaa, uskaltaa nostaa kissat pöydälle, eikä pelkää kohdata arkojakaan puheenaiheita. Se tutkii, tutkailee, kokeilee, oivaltaa ja tekee vasta sitten valinnan, joka on linjassa omien arvojen ja oman sydämen ohjauksen kanssa. Autenttinen henkilö kuuntelee intuitiotaan, eikä se tarvitse aina faktaa tai tutkimustuloksia. Jälleen, luottamus. Syvältä sisimmästä tuleva tieto, jota ei voi ihmismielellä mitenkään selittää. Autenttisuus on kehon ja mielen yhteistyötä, jossa molempia kuullaan tasavertaisina. Minulle on itsestään selvää, että jos jokin ei tunnu kehossa mukavalta, jätän väliin. Oli se sitten tapaaminen, jokin tilanne tai vaikkapa syötävä. 

En käytä enää sanaa "pitäisi", vaan haluan. Kaikki mitä minun pitäisi, jää automaattisesti pois, sillä silloin tiedän tekeväni vastoin oman sydämeni ohjausta ja ehkä miellyttäväni muita. Ja se ei palvele minua, eikä henkilöä, jota haluan miellyttää. 

Autenttinen elämä on vilpittömän rakkauden ohjaamaa elämää. Henkisyyden opeissa rajoja ei oikeastaan ollut, vaan meidän kuului olla kaikille. Kääntää toinen poski, pysyä rakkaudessa. Autenttinen henkilö ymmärtää, että vilpitön rakkaus kaikkea ja kaikkia kohtaan on ja pysyy, mutta että emme välttämättä juuri nyt, voi olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät vilpittömästi pysty tukemaan meitä, kuten me tuemme heitä. Voin (ihan oikeasti) anteeksi annon prosessin läpikäytyäni, tuntea vilpitöntä rakkautta henkilöä kohtaan, joka minut raiskasi, mutta on ilmiselvää, etten voi, enkä halua olla hänen kanssaan tekemisissä. 

Autenttisuus ohjaa ensin itsensä rakastamiseen ja itsensä vilpitön rakastaminen pitää sisällään henkilökohtaiset rajat. Olen viimein hyväksynyt, että minä en ole kaikille, eivätkä kaikki ole minulle ja se on täysin ok. Jos siis joku toistuvasti satuttaa minua, pystyn antamaan anteeksi ja rakastamaan, mutta en välttämättä halua olla tekemisissä. Miten pystyn rakkauteen ihmistä kohtaan, joka on minua satuttanut? Sen vuoksi, kuten alussa sanoin, me olemme kaikki rikki. Vain rikkinäinen ihminen voi tehdä tai sanoa pahaa toiselle. Ja kun olen itse ehjä, voin nähdä ikään kuin suuremmasta näkökulmasta kiusaajani pahan olon. Sitä ei tarvitse tosiaan hyväksyä, mutta anteeksianto on vapauttanut minut. Myös rakastamaan kiusaajaani. 

Voi olla, että vielä joku päivä me elämme maailmassa, jossa rajoja ei enää tarvita, mutta näin julmassa maailmassa, niistä on vielä pidettävä tiukasti kiinni. 

Olen usein vuosien varrella, epäselvässä tilanteessa, käyttänyt kahta lausetta, jotka ovat auttaneet minua esimerkiksi henkilökohtaisien rajojen vetämisessä. Toinen on "nostaako vai laskeeko kyseinen henkilö/tilanne energiaasi" ja toinen on "mitä vilpitön rakkaus tekisi?" Myös lause "kaikki mitä ympärilläsi näet, on heijastusta sinusta itsestäsi" on todella voimallinen. Sen avulla olen voinut reflektoida elämäni ihmisiä ja tilanteita ja tullut näkeväksi palvelevatko ne minua enää. Pystynkö jatkamaan kasvuani kohti aitoa aikuisuutta vai pitävätkö ne minut samalla tasolla. Tai jopa vetävät alaspäin. Tämän jälkeen valinta on ollut aika helppo.

Autenttinen henkilö reflektoi, ei reagoi. On ollut ihan mieletöntä huomata miten oman mieleni muutokset vaikuttavat välittömästi ulkoiseen maailmaani. Kun käsittelen jonkin mieltäni askarruttavan asian mielessäni, energiani muuttuu. Ja tämä johtaa automaattisesti siihen, että ympäristöni energia alkaa muuttumaan eli ihmisten reaktiot muuttuvat. Tämä on asia, joka ei lakkaa ihmetyttämästä minua jatkuvasti. Ennen yritin muuttaa muita. Nyt ymmärrän, että minussa pitää tapahtua sisäinen mielen muutos, jos haluan jonkin elämässäni muuttuvan. Niin, tätä on omassa voimassa oleminen ja uuden ajan manifestointi :o). 

Oi rakkaat, saisin kirjoitettua tästä aiheesta vaikka kirjan, mutta tulihan tässäkin jo paljon asiaa. Autenttisuus on minullekin vielä uutta, joten uusia oivalluksia syntyy melkein joka päivä. Siitä olen onnellinen, että olemme siirtymässä "henkisyydestä" autenttisuuteen. Autenttinen henkilö on eheyttänyt itsensä täysin ja pystyy näin olemaan osa maailman eheyttämistä. Tämä on siis todella suuri juttu. Elämää, maapalloa, ihmiskuntaa mullistava! 

Suurin lahja, jonka siis voit ihmiskunnalle antaa, on oma eheytyminen. Ajatelkaa, jos jokainen meistä näkisi tämän maailman eheytynein silmin. Rakkauden silmin. Kyllä meillä olisi ihan erilainen planeetta elää. Minä luotan siihen, että tämä on mahdollista. Luotan siihen, että meillä jokaisella löytyy rohkeus kääntyä sisään päin ja sukeltaa oman sielumme syvyyksiin. Minä olen ensimmäisenä kannustamassa sinua tälle polulle. Kasvamaan ehjäksi aikuiseksi, lahjaksi tälle universumille, maapallolle. Sillä lahja sinä olet, tajuat sinä sitä tai et!

Ole sitä mitä olet, täysillä. Ainut mitä pyydän on, että kunnioitat muita ja otat muut huomioon. Muutoin koko maailma, koko tämä kaunis planeetta, on leikkikenttäsi. Enjoy yourself, the planet and others!

Navigointia elämän aallokoissa - miten päästän irti kontrollista ja luotan

Me elämme ihmeellisiä aikoja ihmiskunnan historiassa. Korona jyllää ja asettaa haasteita jokaisen meidän elämäämme. Pelkoja nousee esiin, ihmissuhteita määritellään uudelleen, perusperustukset heiluvat, muutokset ovat osa arkipäivää, etätyöt ovat lisääntyneet ja niin edelleen. Uskon, että koronan myötä jokainen meistä on joutunut joltain osin istumaan alas oman itsensä kanssa ja pysähtynyt miettimään oman elämän kuvioita. Meillä on meneillään ikään kuin kolmas maailmansota, mutta tämä sota on energeettinen: pelko vastaan rakkaus. 

Kontrollointi on yksi pelon olomuoto. Minä olen ehdottomasti entinen, toipuva kontrollifriikki. Nyt en enää häpeä myöntää sitä, vaan näin se asia on ollut. Miten valtavan työn sitä onkaan saanut itsensä kanssa tehdä, jotta siitä osaisi ja pystyisi päästämään irti. Pikku hiljaa vuosien varrella olen onnistunutkin, mutta aika ajoin, tuo kontrollin tunne palaa takaisin. 

Korona on opettanut meille sen, minkä olimme kenties totaalisesti unohtaneet. Elämää ei voi kontrolloida, ei sitten millään. Meillä on ehkä valheellinen kuva siitä, että meillä on ohjat käsissä, sillä usein asiat menevät juuri niin kuin olemme suunnitelleet. Mutta sitten ilmaantuu odottamattomia tapahtumia, joihin emme voi mitenkään vaikuttaa, teemme niin tai näin.

Juuri nyt, minun oli pakko tarttua tietokoneeseen ja oksentaa ulos tämän hetken kontrolloinnin tarvetta. Kyllä, tätä harjoittelen edelleen. Tunnistan kontrollin tarpeen kehossani ahdistuksen tunteena. Tunnen sen siitä, että mietin liikaa ja MINÄ HALUAN tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten kaikki päättyy! Tulen hulluksi, kun minulla ei ole vastauksia, joita niin kipeästi tarvitsen! 

Vaan hiljaista on. Mitään ei tapahdu, eikä vastauksia kuulu. Minä en kertakaikkiaan voi kontrolloida muita ihmisiä tai elämäni yllättäviä tilanteita. Se on äärimmäisen ärsyttävää! 

Mikä sitten on kontrolloinnin ja elämään luottamisen ero? 

Ego haluaa vastauksia. Se inhoaa elää epätietoisuudessa ja kaiken pitäisi toimia sen aikataulun mukaisesti. Mikäli asiat eivät mene, kuten ego haluaa, ilmaantuu mieleen ja kehoon sellaisia tunnetiloja kuin ärtyyntyminen, huolehtiminen, harmitus, jopa vihaa. Suurin tunne on kuitenkin turhautuminen. Nämä tunnetilat kertovat minulle selkeästi, että olen egon ohjattavana, enkä sydämeni - sieluni.

Kun olemme sielun ohjauksessa, meillä on aina sisällämme rauha. Meidän sielumme tietää, että oli tilanne mikä tahansa, se selviää oikeaan aikaan, kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Aina tapahtumat eivät mene niin kuin me haluaisimme, mutta ne menevät aina - ihan jokainen kerta - juuri niin, että kaikki osapuolet saavat tilanteesta omat oppinsa. Sielu ei tunne aikaa, eikä kiirettä. Sielu luottaa täysin elämän järjestymiseen parhaalla mahdollisella tavalla. Se ei siis huolehdi, se ei ärsyynny, eikä tunne vihaa. Se ei komentele, kontrolloi, eikä vaadi. Sielu sallii, on kärsivällinen ja todella, se luottaa. 100 %:sti.

En oikein tiedä tai usko, että olisin toiminut ilman kontrollointia milloinkaan sitten lapsuuden. Ja silloinkin minua kontrolloivat ulkoiset tahot, kuten vanhemmat tai vaikkapa opettajat koulussa. Hyvin nopeasti egoni siis nappasi tästä mallista kiinni ja siitä tuli osa omaa olemustani. Kontrolloinnista tuli minulle selviytymiskeino. Uskoin vilpittömästi hallitsevani elämääni ja kaiken lisäksi muita. Tämä ilmeni elämänohjeiden antamisena. Olin besservisser, joka tiesi kaikesta kaiken. Kontrolloimalla paitsi omaani, myös muiden elämää, minulla itselläni oli turvallisemmat pelivälineet. Kun kontrolloin, ei yllätyksiä päässyt tapahtumaan ja jos muut tekivät niin kuin sanoin, minun ei tarvinnut käsitellä sisäistä tunnemaailmaani. Kontrolloinnin tarpeeni oli paitsi selviytymiskeino, myös huonon itsetunnon pohja. 

Juuri nyt tunnen, miten ego haluaa kehitellä tarinaa tilanteestani tässä hetkessä. Minä haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu! Aaaaaargh, miten ärsyttävää, että vastauksia ei vain tule!

Siispä annan egon huudella. Annan sen ahdistua, vihastua ja kiljua kurkku suorana. Annan sen tehdä kuolemaa ihan rauhassa samalla, kun katson tv-sarjaani. Sillä syvällä sisimmässäni minulla on luottamus. Valtava luottamus asioiden järjestymiseen ja vastausten saamiseen, kun on sen aika. Enää egon kontrolloinnin halu ei saa minusta valtaa. Minä toki tunnistan sen, mutta nyt osaan elää sen kanssa. Mukavaa se ei ole, mutta kyllä minä pärjään.

Sieluni on ottanut ohjat jo vuosia sitten, vaikka totuudellisesti, olen oppinut luottamaan tuohon ohjaukseen täysin vasta viimeisen vuoden aikana. En oikeasti osaa enää edes laskea kuinka monta "egon kuolemaa" olen sisäisen polkuni aikana käynyt läpi, mutta niitä on varmasti satoja! Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Nyt en taistele vastaan, vaan kuten sanoin, annan egon huudella. Se ei enää ohjaa elämääni, eikä valintojani. En pääse enää kontrollimoodiin, vaikka kuinka yrittäisin. Olen oppinut kuuntelemaan muita ilman neuvoja ja ennen kaikkea, olen oppinut kuulemaan itseäni. Kukaan itseni ulkopuolelta ei pysty kertomaan minulle mitä valintoja minun missäkin hetkessä kuuluu tehdä. 

Vastaukset tulevat, kun on sen aika ja vaikka ego karjuu kuinka, se ei pääse kuskin paikalle. Ja sekös sitä harmittaa vielä lisää! Mielessäni palaan tähän hetkeen ja hengittelen. Lopulta on ihan totta, että meillä on vain tämä hetki, jota juuri nyt elämme. Mitä tahansa voi tapahtua minä hetkenä tahansa ja kun tämän oivaltaa, on astetta vapaampi mieleltään. 

Minulla on tunne, että syksyn mittaan tulen tarvitsemaan tätä olotilaa. Hetkessä olemisen keveyttä. Ilman vastauksia, ilman tietoa tulevasta. Ilman yritystä kontrolloida mitään tai ketään. Uskon, että juuri nyt, harjoittelen sisäisen rauhan yllä pitämistä. Harjoitan sitä, että tuo rauha pysyy, tapahtui ulkoisessa maailmassani mitä tahansa. Palaan aina Nelson Mandelaan ja hänen vankilavuosiinsa. Miten kukaan voi pysyä rauhan tilassa ja luottamuksessa, vapaana, vankilasta käsin? Niin hän kuitenkin teki. Mikään ei saanut hänen sisäistä rauhaansa heilahtamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta kontrolloida tai vastustaa omaa elämäntilannettaan. Uskomattoman, käsittämättömän upeaa!

Pidän siis Nelson Mandelan mielessäni ja jatkan hengitysharjoituksia. Jos Mr. Mandela pystyi valitsemaan mielenrauhan vankilassa, kai minä nyt herran jukeli, pystyn siihen omalla kotisohvallani Netflix:ä katsoessani. Kaikki järjestyy, kuten on järjestynyt tähänkin saakka. Navigoin siis elämäni aallokoissa parhaani mukaan. Harjoitan kontrollista irtipäästämistä ja luottamusta. Diplomia näistä ei jaella, mutta omassa mielessäni olen jo oman elämäni sankari. Kyllä näistäkin harjoituksista selvitään, kuten on selvitty tähänkin saakka. 

Siispä rakkautta & rauhaa elämäänne toivottaa hän (ja omaansa myös!)!

Kun suutarin lapsella onkin uudet kengät!

Palasin Gambiasta Suomeen parisen viikkoa sitten. Ja olen ihan pihalla. Suomi ei tunnu enää "kotimaalta", vaan katson kaikkea nyt ihan eri silmin. Väliaikainen vuokrakoti ei tunnu kodilta, vaan se on paikka, jossa nukun ja keitän aamukahvit. Ikään kuin hotellihuone omalla keittiöllä. Katselen vanhaa kotikaupunkiani ihmetellen miksi olen täällä. Mitä tällä paikalla on enää tarjota minulle? En ole tämän parin viikon aikana saanut soitettua yhdellekään vanhoista ystävistäni, sillä olen tarvinnut aika paljon omaa tilaa käsitelläkseni tätä uutta olotilaa, jossa en yht' äkkiä tunnekaan kuuluvani tähän tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa kuitenkin tähän saakka olen aina löytänyt paikkani. Antakaahan, kun avaan tätä hiukan lisää.

Minä olen muuttunut. Totaalisesti. Se ei ehkä näy ulospäin niin selvästi, mutta sisäisesti en ole enää sama Saija, joka olin traumoineni ja uskomusteni kanssa. Jotta saatte enemmän ymmärrystä asiasta, joudun palaamaan hiukan taaksepäin.

Mitä tapahtuu, kun tietoisuuden tasosi alkaa kasvaa? Kun se hetki saapuu kohdallesi, jolloin vain tiedät, ettet voi jatkaa samoin, kuin tähän saakka.

Prosessi alkaa yleensä jostakin tapahtumasta, joka ikään kuin lyö sinut polvillesi. Se sattuu, tekee kipeää, etkä oikein tiedä miten selviäisit siitä. Ehkä haet apua, ehkä juttelet ystäviesi kanssa. Tämä tapahtuma sysää yleensä liikkeelle sisäisen puhdistuksen aallon, jota on vaikea pysäyttää jälkikäteen. Alat pikku hiljaa kyseenalaistamaan kaikkea elämässäsi. Ihmisiä, aikataulujasi, allakkaasi, omia käytösmallejasi, työtäsi, harrastuksiasi ja niin edelleen. Yht' äkkiä ne asiat, jotka ennen resonoivat, tuntuvatkin nyt vanhoilta, etkä saa niistä sitä iloa, jota ennen sait. Tulet tietoisemmaksi omasta itsestäsi ja ahmit kirjoja, kursseja ja videoita, joista ehkä löytäisit vastauksia kaikkiin kysymyksiisi.

Tämä vaihe kesti minulla vuosia. En ollut vielä siinä pisteessä, että olisin luottanut vain oman sydämeni ääneen ja ohjaukseen. Tarvitsin vielä ulkopuolisia vahvistuksia. Nyt on toisin.

Tietoisuuden tasoni on huikea. Sitouduin itseeni jo vuosia sitten, enkä ole missään kohti, edes parisuhteissani, luopunut minusta. Minä tulen aina ykkösenä, sillä jos minä en voi hyvin, en voi olla mitään muille. Olen luonteeltani hyvin syvällinen ja pidän siitä, että saan istua, pohtia ja miettiä asioita joka kantilta. Jollekin se voisi olla kuormittavaa, mutta minulle se on oppia minusta ja ihmisluonteesta. 

Olen viimein sinut pimeyteni kanssa ja toivotan sen yhtä tervetulleeksi, kuin valoni. Herkkyyteni on kasvanut huimasti, mutta muiden energiat eivät enää tarraa minuun, kuten ennen. Tiedän asioita, joita en pysty järjellä selittämään. Opettelen pikku hiljaa vetämään entistä selkeämpiä rajoja ja pois ihmisten miellyttämisestä. Valtava empaattisuus ihmisiä kohtaan vie minut vielä joskus liian syvälle muiden ongelmiin, mutta opettelen pois tästäkin. Voin olla läsnä, mutta en voi pelastaa ketään. Tiedän erittäin hyvin millaisten ihmisten kanssa haluan viettää aikaani ja heitä on todella vähän tässä hetkessä. Olen oppinut olemaan yksin, sillä tässä maailman tilassa, se on parasta mitä tiedän.

Minä en siis ole sama ihminen kuin ennen. Saavuttuani tänne nautin täysin siemauksin muutaman hetken, sillä Gambiassa oli kuuma, siellä oli omat haasteensa ja olin "loman tarpeessa". Nyt huomaan kuitenkin, etten mitenkään istu vanhaan muottiin. Mikään täällä ei ole muuttunut. Tarinat voivat olla erilaisia, mutta energia on pysynyt samana. Kasvua ei ole juurikaan tapahtunut. Ja ikävä kyllä tämä ei enää riitä minulle. Minun on äärimmäisen hankala olla ihmisten kanssa ja "jauhaa samaa paskaa", jota on jauhettu vuosikymmeniä. Se ei vaan yksinkertaisesti enää anna minulle mitään. Olen mieluummin yksin. 

Tunnen kehossani vanhat energiat, kuten suorittamisen, kontrolloinnin, armottomuuden, tuominnan, pelon, rakkaudettomuuden. Yritän olla läsnä ja kuunnella, mutten juuri kommentoi, sillä tiedän, ettei sanojani oltaisi valmiita ottamaan vastaan. Mikään ei siis ole muuttunut, mutta minä olen. 

Näen tämän elämän nyt niin erilaisin silmin ja jotenkin suuremmasta näkökulmasta. En ikinä tiennyt, että minussa asustaisi tällainen viisaus ja valo. Viisaus ja valo, johon ihmiset eivät ole valmiita. Vilpitön rakkaus kaikkea ja kaikkia kohtaan, johon ihmiset eivät ole valmiita. 

Ihmiset täällä haluavat nähdä minut entisenä Saijana, sillä näin se on heille helpompaa. Minua yritetään laittaa samaan muottiin, jossa olen aina täällä ollut, sillä näin se on heille helpompaa. Jos minun sisäistä muutostani ei kohdata, silloin ei tarvitse kohdata mitään itsessään. Pidetään siis kaikki entisellään, turvallisena, eikä heiluteta perustuksia. 

Minä olen kuitenkin perustusten heiluttaja. Kyseenalaistaja. Tietoisuuden tason nostaja ja vilpittömän rakkauden lähettiläs. Minulle mikään ei pysy samana, vaan muuttuu joka hetki ja se on minulle hyvin luonnollista. Minä kasvan henkisesti tuhansia kiloja päivässä vain siksi, että olen halukas. Minä tahdon kasvaa ja pysyä sisäisessä liikkeessä koko ajan. Ja tämä, se että toiset haluavat pitää asiat samanlaisina, kuin ne ovat aina olleet ja minä, joka haluan kasvattaa tietoisuuden tasoani jatkuvasti, aiheuttaa valtavan kuilun välillemme. Me emme yksinkertaisesti voi mitenkään puhua samaa kieltä. Se on mahdotonta. 

Osaan kuitenkin pelata loistavasti tätä maallista peliä, sillä sitä se minulle on, peliä. Sanon juuri ne sanat, jotka haluat kuulla. Vaihdetaan juuri ne kuulumiset, jotka sinulle sopivat. Heitetään ne kainalovitsit, joita olemme aina heittäneet. Kyllä minä vielä hallitsen small talkin, vaikken jaksakaan sitä enää kovin pitkään. Kuuntelen neuvosi ja ohjeesi, mutta heitän ne roskakoppaan kotiin päästyäni. 

Ja nyt älä ymmärrä väärin. Minä rakastan vilpittömästi joka ikistä sinua! Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet ja me kaikki elämme itsemme näköistä elämää ja se on kaunista juuri sellaisena kuin on. En missään nimessä vaadi sinua tälle sisäiselle matkalle, jos et koe olevasi siihen valmis. Hyväksyn elämäsi ja sinut juuri sellaisena kuin se on. Ei, kyse ei siis ole sinusta, vaan minusta, minun muutoksestani ja siitä mitä kaipaan ja ansaitsen elämääni. 

Minä haluan vilpitöntä tukea. Henkistä pääomaa. Uusia tuulia. Uusia ideoita. Keveyttä ja iloa. Minulle enkeliretriitit, gurut, elämäntapaoppaat, affirmaatiot, aarrekartat ja niin edelleen, edustavat vanhaa energiaa. Minulle kiireiset aikataulut, asioiden lakaisu maton alle, vale avioliitot, hiki-räkä-jumpat, huolehtiminen, suorittaminen, vastakkainasettelut (hyvä ihminen, paha ihminen), väittelyt, oman mielipiteen junttaaminen muille, toisten muuttaminen ja niin edelleen, ovat kaikki vanhaa energiaa. 

Minä kuuntelen vain minua ja sydäntäni. Elän hetkessä luottaen elämään sitä mitenkään kontrolloimatta. En tee mitään mikä ei tunnu hyvältä. Istun mielelläni itseni kanssa, ihan sama missä mielentilassa. Saan iloa pienistä asioista, enkä ole kiinni materiassa. En pelkää olla minä juuri sellaisena kuin olen. En pelkää jakaa ajatuksiani ja omaa totuuttani. Minua voit lukea kuin avointa kirjaa, sillä yhtään maskia et naamallani näe. Minä en piilota mitään, eikä minulla ole tarvetta esittää mitään. Materia ei määrittele minua, ei myöskään tekemisieni määrä. Pyrin koko ajan kasvamaan, aikuistumaan. Rakastan itseäni kybällä ja ihan kaikkine karvoineen. Kun katson peiliin, näen kauneutta. Lapsenomaista vilpittömyyttä. 

Niinpä. Voi miten paljon olenkaan muuttunut näiden sisäisen kasvun vuosien aikana. Juuri nyt, olen hukassa. En paniikissa, enkä peläten, vaan vain todeten "hitto, mä olen pihalla". En tiedä mihin kuulun, missä on kotini ja millaisten ihmisten kanssa. Olen kasvanut ulos entisistä kuvioista. Juuri nyt tuntuu, että kaikki on sirpaleina, enkä saa mistään kiinni. Vanha ei resonoi, uudesta minulla ei ole tietoa. Mutta sitten se on niin. Annan olla, hyväksyn. Teen parhaani joka hetki ja se saa riittää. Hengitän ja harjoitan elämään luottamista. Asiat järjestyvät, niin ne ovat tehneet tähänkin saakka. Vaikka juuri nyt en tunnekaan olevani kotona uskon, että olen lähellä sitä tunnetta. Olen varma, että kaiken tämän sisäisen putsauksen jälkeen, olen viimein tulossa "kotiin", oman sieluni äärelle. 

Olen siis pihalla, hukassa ja olen sitäkin ihan kybällä. Olkoon niin juuri nyt. Minä juon sen kunniaksi aamukahvit!