Tarpeeks täydellinen!

Voi luoja millaisia energioita on Universumi heitellyt meille tänne maan päälle viime aikoina. Olen satavarma, että ihan jokainen meistä on ne tuntenut, olipa niistä tietoinen tai ei. Minulle tämä on merkinnyt valtavaa väsymystä, syväsukellusta omaan tunnemaailmaani sekä osittain eristäytymistä omiin oloihini. Olotila on ollut ajoittain niin raskas, ettei ole kättä jaksanut nostaa. Jopa aamupesu on ollut välillä suurien voimien koitos! Tänään olotila on luojan kiitos kevyempi kuin pitkään aikaan. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Kerrankin heräsin virkeänä ilman mielen tai kehon raskautta tuntematta. Voisi sanoa, että menossa on ollut "up & down" -syndrooma, jossa yksi päivä on "hiphiphurraa" -fiilis ja sitten toisena päivänä ollaan jälleen aallon pohjalla.

Olen useiden vuosien ja kuukausien ajan opetellut hyväksymään nämä kaikenlaiset päivät lokeroimatta niitä "huonoiksi tai hyviksi". Ovatpahan vain päiviä muiden joukossa. Koska olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja kehoani tiedän kyllä, milloin minun kuuluu tietää mikä tunnelukko on nousemassa pintaan ja milloin kyse on enemmänkin kollektiivisista energioista, joita aistin. 

Meille on kautta aikain opetettu, että meidän kuuluisi olla aina positiivisia, iloisia ja näyttää VAIN nämä puolet itsestämme maailmalle. Sellaiset tunteet kuin ahdistus, suru ja ärtymys ovat tunteita, joista pitää pyrkiä pois hinnalla millä hyvänsä. "Ajattele positiivisesti", "saat sitä mitä tilaat", "olet ajatustesi summa" ja kaikki muut paskantärkeät lausahdukset herättävät meissä uskomuksen, että jos en ole jatkuvasti hyvällä päällä ja positiivinen, "tilaan Universumilta" kauheita kokemuksia. Että jos en pysty rakastamaan kaikkia ja kaikkea jatkuvasti, taivas putoaa niskaani. 

Voihan olla, että jos asenne elämään on kovin negatiivinen, ei se siitä auringoisemmaksi muutu, kuin muuttamalla omaa elämänkatsomustaan. Jatkuva valittaminen on äärimmäisen raskasta. Mutta nyt puhun enemmänkin omien tunteiden kohtaamisesta ja niitä me ihmiset olemme mestareita välttämään. 

Kun antaa kaikenlaisten tunteiden olla aidosti läsnä, uskaltaa pysähtyä niiden äärelle, ne eivät jää kehomuistiin, vaan ovat seurana hetken ja poistuvat sitten ikiajoiksi.

Suurin lahja, jonka olen itselleni viime aikoina antanut on TUNTEA! Tuntea ihan kaikki. Vitutus, ilo, suru, viha, ärtymys, ahdistus, pöyristys, ihan kaikki! En ole pyrkinyt niistä väen väkisin pois, vaan olen ottanut vastaan. Antanut olla. Käsitellyt, kuunnellut niiden viestit ja sitten jatkanut päivääni. 

Me ihmiset todella pakenemme tunteitamme itsetuhoisuuteen saakka. Kun käsittelemättömät tunteet pakkautuvat kehoomme, ne aiheuttavat paitsi kehollisia oireita, myös käytöstä ja toimintatapoja, joita myöhemmin kadumme. Minä en halua enää toimia vanhojen kaavojen mukaan. Minä haluan TIETOISESTI muuttaa omaa olemustani, rakastaa ihan kaikkea minussa ja tämä tarkoittaa, että minun on kohdattava minut kaikenlaisena. Rakastettava niitä "paskojakin" päiviä. Niilläkin on oma lahjansa annettavanaan. 

Silloin, kun meillä on käsittelemättömiä tunteita sisällämme, emmekä pysty kohtaamaan niitä, me puramme nuo tunteet automaattisesti itsemme ulkopuolelle. Nyt olen pisteessä, jossa harjoittelen sitä, etten ota kenenkään reaktioita henkilökohtaisesti. Niin kauan, kun loukkaannun tai suutun jostakin toisen tekemisestä tiedän, että minulla on peiliin katsomisen paikka. Jokin tunnelukko on vielä käsittelemättä. Mutta silloin, kun olen eheyttänyt itsessäni omat rakkaudettomuuden tunteeni, ei mikään itseni ulkopuolelta voi minuun kohahtaa, sillä silloin ymmärrän, että toisen sanomiset ja tekemiset ovat heidän vastuullaan ja heidän reaktionsa tulevat heidän omista traumoistaan. He siis triggeröityivät jostakin mitä sanoin tai tein. Ja mikä vapaus, kun tämä prosessi ei enää kuulu minulle! Luojan kiitos, uskalsin tuntea kaikki tunteeni ja näin eheytyminen pääsi käyntiin kunnolla. Ja vauhdilla. Opin tästä prosessista todella paljon!

Minusta ei saa enää huolehtijaa, maksajaa, pelastajaa. Minusta saa läsnäolevan ihmisen, joka kuuntelee, näkee, on paikalla ja ennen kaikkea ottaa vastuun omasta olemisestaan, omista reaktioistaan. Minä en syyttele tai syyllistä: "minä sanoin/tein, koska sinä....." Ei enää näin! Minä en anna ohjeita, enkä ratkaisuja, vaan kannustan jokaista löytämään ne itse. Uskomaan itseensä. Luottamaan omaan sisäiseen voimaansa. Minusta saa kumppanin, jonka kanssa voi opetella kasvamaan aikuiseksi. Ottamaan vastuun itsestään ja elämästään ja omasta potenttiaalistaan. Minä en enää paijaile päähän tai tunne sääliä. 

Tiedän, etten missään tilanteessa voi syyttää ketään mistään. Totuushan on, että yksinjäämisen pelossani, hylkäämisen pelossani, miellyttämisen vuoksi, arvottomuuden tunteen vuoksi, minä olen SALLINUT huonon kohtelun. Minä SALLIN kaiken tapahtuvan. Minä tyydyin.

Mitään et voi olla muille, ennen kuin olet itsellesi! Joka ikinen ihminen on vain heijaste itsestäsi. Peiliin katsot, kun katsot elämäsi ihmisiä. Se on mieletön lahja. 

Eheytyneempi minä heittää viimein roskiin kaikki ajatukset siitä, että minun pitäisi olla jatkuvasti hyvällä päällä, hymyillä aina, rakastaa kaikkea ja kaikkia. Noh, totuudellisesti, koska rakastan itseäni ehdoitta, pystyn rakastamaan kaikkia samoin. MUTTA! Ja nyt lue tämä tarkkaan! 

Vilpitön rakkaus alkaa minusta. Minun on rakastettava itseäni vilpittömästi, ennen kuin voin rakastaa muita niin. Minun on ensin vilpittömästi uskottava, että olen kaiken hyvän arvoinen. Vilpitön rakkaus itseäni kohtaan asettaa tiukat rajat (HUOM! Rajat ovat rakkautta!). Tämä tarkoittaa sitä, etten enää tyydy ihmissuhteissani puolinaiseen, vaan tiedän olevani lottovoitto niille, jotka kanssani haluavat aikaa viettää. Vedän siis selkeät rajat siihen miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja siihen millaisten ihmisten kanssa haluan aikaani viettää. Minä en tuomitse kenenkään tapaa elää ja olla, vaan hyväksyn aidosti kaikenlaisen, mutta samaan aikaan tiedän, minkälaista haluan oman elämäni olevan ja minkälaisilla tyypeillä haluan elämäni täyttää. 

On aika, että elämäni alkaa näyttää minulta. Että kaikki valintani kuvaavat sisäistä maailmaani. 

Voi olla, että vedän puoleeni tiettyjä ihmisiä ja tilanteita. Hyväksyn sen täysin. Olenhan täällä oppimassa elämästä ja itseni vilpittömästä rakastamisesta. Uskon kuitenkin myös siihen, että kaikki elämässä tapahtuva ei aina ole meistä itsestämme kiinni. Elämä vain tapahtuu, minkäs teet. Joko raivoat, suutut, ilahdut tai vain hyväksyt. Joskus meille tapahtuu asioita halusimmepa niitä tai emme. 

En todellakaan voi sanoa, että elämäni on tällä hetkellä sinne päinkään, kuin se mistä haaveilen. Kuinka monta kertaa herään aamulla ilman mitään tietoa mitä tehdä sinä päivänä. Luovuuteni on kuollut. Asun asunnossa, jonka hyväksyn, mutta joka on mieluummin hotellihuone, kuin koti. Elämässäni on todella vähän ihmisiä, joiden kanssa haluan aidosti viettää aikaa. Olen paljon yksin. Yritän saada päiväni kulumaan. Mitä tehdä, kun en huseeraa kiireisenä pitkin poikin, en ole enää osa mitään yhteisöä, minulla ei ole kalentereita ja aikatauluja, eikä itseasiassa minkäänlaista suuntaa elämässäni? En kertakaikkiaan voi pakottaa vastauksia tulevaksi, kun niitä ei yksinkertaisesti ole. Voin kertoa, että tässä on ollut opettelemista ja opeteltu on jo vuosia! 

Vanhat tavat olla ja elää on mennyttä, enkä tiedä yhtään mitään uudesta. Siispä..... Joskus elämä ei ole juuri sitä mitä toivot itsestäsi riippumatta. Tiedän tasan tarkkaan, että olen tehnyt ja teen sisäistä työtäni jatkuvasti ja siitä huolimatta ulkoinen todellisuus ei kuvasta millään muotoa sitä mitä sisäisesti koen ja olen. 

Joskus siis kyse ei ole minusta, vaan ehkä ajoituksesta. Sen tiedän, että annan itseni olla kaikenlaisena, tuntea ihan kaiken, eikä se estä millään tavalla unelmiani toteutumasta. Ne toteutuvat, kun on sen aika. Luotan siihen 100 %:sti! Millä tavalla, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Sana "manifestointi" ei enää resonoi millään tavalla, sillä mieleni ei voi tietää mikä on minulle parhaaksi, mutta sydämeni kyllä. Luotan siis siihen. Luotan, että sydämeni ohjaa minua, kuten se on ohjannut tähänkin saakka. Jostain syystä minun kuuluu nyt olla, olla ja olla. Ja vielä kerran olla. 

Niin tai näin, "hyvä tai huono" päivä, elämästä on tullut seikkailu, jota elän hetki kerrallaan. Teen parhaani joka hetki ja se saa luvan riittää. Voisin sanoa, etten ole täydellinen, vaan mitäpä jos olenkin. Täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Inhimillisenä, en robottina, en suorittajana. Opin tätä elämää joka päivä siinä missä muutkin omalla ainutlaatuisella tavallani. Tarpeeks täydellisenä.