Hiljaiseloa

Eipä ole kovinkaan montaa kertaa tullut kaivettua tietokonetta kaapin uumenista esiin viime aikoina. Minulla ei siis ole ollut paljoakaan asiaa lukuunottamatta joitakin Facebook -ryhmäni päivityksiä.

Jokin minussa on muuttumassa uudeksi. Ennen koin tärkeäksi jakaa ajatuksiani ja olotilojani, polkuani itseeni, josko siitä vaikka olisi jollekin toiselle hyötyä. Minussa oli palava halu muuttaa maailmaa rakkaudellisempaan suuntaan ja halusin vilpittömästi auttaa kaikilla tavoin heitä, jotka olivat valmiita sukeltamaan sielunsa syövereihin tutustuakseen omaan, aitoon itseensä.

Mitä enemmän aloin "tulla omaksi itsekseni", sitä enemmän kasvoi rohkeus jakaa kaikenlaisia olotiloja joko täällä blogissa tai Facebookissa. Olen tehnyt kivihoitoja, intuitiivisia hoitoja, tulkinnut enkeleitä ja nähnyt edesmenneitä. Ja nyt ymmärrän, että tämä kaikki on ollut tarpeen omalla polullani. En olisi tässä, tällaisena ilman niitä. Olen tarvinnut kaiken tuon oman herkkyyteni ja tietoisuuden tasoni nostamiseen.

Viime ajat ovat olleet omaan, uuteen itseeni tutustumista. Mistä tämä Saija, joka nyt minua peilistä katsoo, tykkää? Mistä ei? Millainen tyyppi olen oikeasti? Ennen kaikkea mikä on minun totuuteni?

Katselen edelleen ajan energiapäivityksiä ja enkeliviestejä, mutta huomaan, että tämä kaikki jää koko ajan vähemmälle ja vähemmälle. Yhä enemmän käännyn Saijan puoleen, kun haluan vastauksia johonkin. Opettelen vahvasti luottamaan omaan sisäiseen ääneeni ulkopuolelta tulevan mölyn sijaan. Miten helposti sitä lähteekään mukaan kaikenlaisten videoiden ja kirjoitusten maailmaan. Jos joku sanoo, että on yhteistyön aika, niin onko minussa vikaa, kun itselläni niin ei ole? Tai kun jossain kerrotaan, että keskity ajattelemaan  positiivisesti, enkä juuri siinä hetkessä pysty tekemään niin?

Vain minä voin kertoa mikä on minulle hyväksi ja miltä minusta tuntuu. Ja yhä enemmän myös luotan omiin tuntemuksiini. Muistan, kuinka olen aina ollut "kateellinen" siskolleni, joka on niin auki kaikille ja kaikelle. Hän on ilman rajoituksia halannut aina ihmisiä ja osoittanut rakkauttaan niin tutuille, kuin tuntemattomille. Itse olen ollut paljon varovaisempi. Olen jo hyvin nuoresta pitänyt rajoistani kiinni, eikä minun tontilleni tultu. Ja olen koko ajan kokenut olevani jotenkin viallinen.

Nyt olen ymmärtänyt, että tämä on ollut sydämeni viisautta koko ajan. Minun ei tarvitse olla auki joka suuntaan. Ja itseasiassahan minä olen, olenhan äärimmäisen sosiaalinen ja halailen nykyään estoitta ihan kaikkia ikään, kokoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Olen siis muuttunut ja kateus siskoni avoimmuudesta onkin ollut minulle hyvästä, sillä ilman sitä tätä muutosta minussa ei olisi tapahtunut. Mutta. Edelleen olen tarkka siitä millaisten ihmisten kanssa vietän aikaani. Tällä tarkoitan pidempiä aikoja. En enää syytä siitä itseäni, vaan kiitän sydämeni viisautta, sillä tämä jos mikä on rakkautta itseäni kohtaan. Jos jonkun ihmisen lähellä en tunne hyvää oloa, otan välimatkaa. Aistin kaikenlaiset energiat koko ajan vahvemmin ja vahvemmin ja tämä tarkoittaa, että tunnen ne kehossa saakka. Tämä ei koske vain ihmissuhteita, vaan ihan kaikkea. Kaikki on energiaa ja ne tuntuvat erilaisilta. Jos olen energeettisesti "eri linjoilla" olevan henkiön kanssa tai jonkin tilan energia ei natsaa, tunnen sen äärimmäisen vahvasti. Fyysiset tuntemukset voivat olla väsymystä, pyörryttävää oloa tai jopa ihan fyysistä pahoinvointia. Illalla saatan saada valtavan hikikohtauksen, jonka kautta suodatan ulos kaiken päivän aikana kokemani energeettisen ristiriidan. Ei ole ihme, että olen jo pienestä pitäen pitänyt reviiristäni hyvinkin kiinni.

Monta kertaa olen puhunut itselleni, että älä nyt ole hullu! Eihän tällainen tunteminen voi olla totta, vaan mielen peliä. Mutta enää en voi ohittaa kehoni tuntemuksia. Minä vilpittömästi rakastan ja kunnioitan nykyään kaikkia ja kaikenlaista. Minulla ei ole tarvetta tuomita kenenkään polkuja, eikä puuttua niihin millään lailla. Minun tehtäväni on huolehtia minusta ja omasta hyvinvoinnistani ja tähän kuuluu selkeiden rajojen vetäminen ja oman herkkyyteni hyväksyminen osana minua.

Elämästäni on tippunut paljon ihmisiä pois. Jopa omaa perhettä. Mutta enää en tingi mistään. En minkään, enkä kenenkään kohdalla. Jos rakkaus ja välittäminen on molemmin puolista ja aitoa välittämistä, olet vilpittömän tervetullut elämääni. Mutta jos jokin ihmissuhde perustuu vain yksipuoliseen välittämiseen tai minuun otetaan yhteyttä vain silloin, kun tarvitaan jotain, silloin minun on aika päästää irti. En jaksa enää roikkua ja ylläpitää väkisin ihmissuhteita, jotka eivät tule ikään kuin luonnostaan, sillä kaikki mikä on tarkoitettu, tulee helposti ja luonnollisesti. Se on vilpitöntä ja siihen on vilpitön tahtotila. Kaikki muu saa jäädä.

Ja nyt kun olen saanut olla täällä toisessa kotonani aika rauhassa ja olen viettänyt paljon aikaa itseni kanssa huomaan, että tämä on ollut todella tarpeen, jotta löydän oman sisäisen totuuteni, joka päivä päivältä muuttuu vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Ja uskokaa vaan, että välillä olen vilpittömästi pelännyt joitakin päiviä, kun ei ole mitään suunnitelmia. Että taasko "joudun" viettämään aikaani yksin?! Itseni kanssa. Vielä näinkin monen vuoden sisäisen matkan jälkeen, olen huomannut pelkääväni yksin olemista, sillä silloin kaikki, jota olen yrittänyt piilottaa, saa nousta esiin. Niin ihmisriippuvainen olen ollut.

Mikään ei ole ollut sattumaa. Tämä aika, jolloin ei ole mitään suunnitelmia tai aikatauluja. Vain aikaa ja todella vähän ihmisiä viemässä huomiota pois minusta. Jäljelle on jäänyt minä. Ja nyt. Ah, nyt. Nautin joka hetkestä. Koko ajan fiiliksieni jakaminen julkisesti vähenee ja vähenee. Jokainen löytäköön oman totuutensa itse. Ja täällähän minä olen, sydän auki silloin, kun impulssi tulee sinusta itsestäsi. Silloin tiedän, että olet valmis kuulemaan ja ottamaan vastaan. Silloin tiedän, että olet vilpittömän kiinnostunut minun kokemuksestani matkalla itseeni ja että siitä voi todella olla sinulle jotain hyötyä. Opettelen tietoisesti pois siitä, että minä sanelisin mikä sinulle on parasta ja ennemminkin olen rinnalla kulkijana, kun teet matkaa omaan itseesi. Sillä apuja me tässä hommassa tarvitsemme. Usein pelkkä kuunteleminen riittää, sillä kun avaa omia sielun saloja ääneen toiselle, aukeavat ne itsellekin.

Siispä vietän päiviäni itseni kanssa ja älkää nyt herran pieksut luulko, että minä täällä ihan yksin taivallan. Ei suinkaan. Tekemistä ja seuraa olisi ihan juuri niin paljon, kuin haluaisin. Olen turvassa, pidetty ja kaikki on hyvin. Mutta sen jos minkä olen nyt ymmärtänyt, että mikään itseni ulkopuolelta ei voi tehdä minua onnelliseksi. En aseta enää minkäänlaisia odotuksia kenenkään harteille. Minä olen täydellinen jo nyt ja jos elämässäni onkin ihania ihmisiä, he vain tuovat rakkaan ja ihanan lisämausteen jo täydelliseen elämääni. Sillä täydellistä se on, elämäni. Kaikkine tunteineen ja aallokkoineen, rentona ja vähemmän rentona. Ymmärrän viimein, että onneni ei tule urasta, aviomiehestä, rahasta, materiasta, suunnitelmista ja kontrolloimisesta.

Onni on tässä ja nyt. Kirjoittaessani tätä meren rannalla ilta-auringossa. Onni on kylmä vesipullo ja nuo komiat pojat, jotka tekevät iltareeniään tuossa nokan edessä. Onni on Antti Holman V-laulu tai JVG:n hehku. Se on aamujooga ja meditaatio. Aamukävelyt tai iltasalaatti hyvän leffan kera. Suklaa ja hyvä kahvi tai kylmä viinilasi. Onni on oman totuuden kuuleminen ja sen mukaan kulkeminen. Minun ei enää tarvitse olla esillä, sillä annan itselleni huomiota joka hetki. Onni on siis pieniä asioita. Uusia kohtaamisia, elämyksiä. Taksikyytejä, venekyytejä. Kuumuutta ja hikeä. Se on moskiittoja ja ihottumaa. Se on kaunis, uusi tukka ja kohteliaisuus tuntemattomalta.

Miten kiitollinen itselleni olenkaan, että aikoinaan päätin lähteä tutustumaan itseeni!

Tämä hiljainen kausi täällä on kertakaikkisen ihana. Saan viettää paljon aikaa paikallisten kanssa ja vaihdan ajatuksia päivittäin tuiki tuntemattomien kanssa. Kaikki turistikauteen liittyvä häslinki on vielä edessä päin ja totta kai sekin on tervetullut, kun sen aika on.

Päivät alkavat yleensä ilman suunnitelmia ja näin kaikenlaista pääsee tapahtumaan. Milloin löydän itseni Banjulista, milloin Bakausta. Yht' äkkiä istun ison mersun ratissa ja toisena hetkenä olen omalla joogamatolla harjoituksen parissa. Joskus pötköttelen puolille päiville kirja kourassa, joskus teen kauppareissun ja nautin lounaan omassa rauhassa uudessa kodissani. Milloin löydän itseni rannalta poikien kanssa grillaamasta ja toisena hetkenä vaihdan ajatuksia elämästä siivoojan kanssa.

Yli kolme kuukautta on vierähtänyt kuin siivillä. Olen jatkuvasti yhteydessä Suomeen, mutta en kaipaa sinne juuri nyt. Kuuntelen koko ajan itseäni, sillä vaikka olen vuokrannut asuntoni nyt puoleksi vuodeksi, en anna sen estää minua lähtemästä, jos sydän antaa sellaisen käskyn.

Voimaantuminen. Se on ainoa oikea sana kuvaamaan sitä mitä nyt koen. Ja tämä omaan voimaan astuminen tuntuu ihan sika hyvältä!