Kehumisen taito

Olen viime aikoina miettinyt kehumisen taitoa. Miten ihmeessä toisen kehuminen voi olla niin haastavaa? Kunnes tajuan, että jos ei itse pysty ottamaan vastaan kehuja, niitä on vaikea antaa muillekaan. On vaikea nähdä kauneutta muissa, jos sitä ei näe itsessään.

Muistan miten ennen arvostelin ja arvotin ihmisiä. Koska itsessäni ei ollut pisaraakaan hyväksyntää itseäni kohtaan, näin paljon "rumaa" ulkoisessa maailmassani. Muistan arvostelleeni ihmisiä milloin mistäkin ominaisuudesta. Milloin näin ryppyjä, milloin toisella oli iso perse, milloin toinen oli meikattu liikaa, milloin oli ihmeelliset vaatteet ja niin edelleen. Oi että, miten se silloin toi itselleni mukamas hyvää oloa, se toisten arvosteleminen. No huh huh. Nyt kun mietin sitä, se tuntuu ihan järjettömältä! 

On mennyt vuosia siitä, kun olen enää kiinnittänyt huomiota yllä mainittuihin asioihin. Sitä mukaa, kun rakkaus itseäni kohtaan kasvoi, kaikki muutkin ihmiset muuttuivat kauniimmiksi. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut mitään pahaa sanottavaa kenestäkään, sillä näen joka ikisen ainutlaatuisen persoonallisuuden, kauneuden. En muuta. Minä en enää kiinnitä huomiota tukkatyyliin tai pukeutumiseen. En ryppyihin tai meikin määrään. Minulla ei ole enää tarvetta kommentoida kenenkään ulkoisia habitusta. En kerta kaikkiaan näe enää mitään negatiivista kommentoitavaa, sillä en näe itsessäni mitään negatiivista kommentoitavaa. 

Ja sen vuoksi olenkin pöyristynyt siitä miten me toisemme vieläkin näemme. Kuka sanoo kuka on kaunis? Mitä jos me kaikki olemme sitä? Miksi ihmeessä JÄLLEEN KERRAN olemme antaneet jonkun meidän itsemme ulkopuolelta sanella omat kauneusihanteemme? Pinnallisuutemme saa minut hiljaiseksi ihan joka ikinen kerta. Me kaikki katsomme toisiamme vain omien linssiemme läpi. Kaikki minkä näet toisissa, on sinussa. Jos arvostelet ja arvotat muita, on sinulla peiliin katsomisen paikka. Miksi et vieläkään näe siellä mitään kaunista? 

Kun olen ulkomailla, saan harvoin kommentteja iästäni. Täällä Suomessa on toisin. Tuntuu, että ihmisillä on paniikki vanhenemisesta ja luonnollinen ikääntymisprosessi on unohdettu kokonaan. Koska olen viimein sinut ikäni kanssa, eikä minulla ole tarvetta lähteä muokkaamaan itseäni mitenkään, olen ilmeisesti kävelevä triggeri monelle. Varsinkin naisille. "Sulla on kaamee tukka, lähdit sitten sinäkin tuohon muotiin mukaan" tai "Juu, vanhemmat naiset käyttävät yleensä leggingsejä tunikoiden kanssa, kun eivät halua, että jalat näkyvät" ja niin edelleen. Toivoisin joskus, että olisin sanavalmiimpi, mutta usein jään sanattomaksi. Olen jotenkin niin pöyristynyt siitä mitä ihmiset päästävät suustaan tajuamatta edes itse olevansa ilkeitä. Heille tämän tyyppiset kommentit ovat täysin luonnollisia ja sallittuja. Ja toisaalta, olen niin tottunut siihen, että minulle kettuillaan, että saattaa mennä hetki, ennen kuin edes tajuan, että minulle oltiin ilkeitä. Ajatelkaa! Ihan hullua!  Ajatelkaa hyvät ihmiset, että ilkeily on meille niin luonnollista, ettemme edes itse tajua sitä! 

Kaikenlainen kettuilu on vain suunnatonta rakkaudettomuutta itseään kohtaan. Koska emme näe itseämme kauniina, on ilkeiden kommenttien sanominen helppoa. Kehut sen sijaan jäävät vähälle. Mielestäni tämä on todella surullista. Olen niin onnellinen, että olen päättänyt nähdä itseni kauniina. Asia, josta olen aina saanut kettuilua nuorempana, kun toiset olivat kateellisia. Viisikymppiseksi minun piti elää, jotta viimein SALLIN itseni olla kaunis ja ihan kybällä! Näki sitä kukaan muu tai ei. Ennen kaipasin ulkoisia vahvistuksia omalle olemiselleni, mutta tänä päivänä sillä ei ole minulle merkitystä. Riittää, että minä näen ja he, jotka minua vilpittömästi rakastavat, näkevät. Muiden sanomisilla ei ole merkitystä. Pääasia on, että minä näen kauneuteni ja ainutlaatuisuuteni joka ikinen hetki. Ja silloinkin, kun en näe, hyväksyn sen, että tänään on niin. En arvostele itseäni enää pätkääkään, sillä miksi murehtisin tuhansista luomistani, kun jollain muulla ei ole käsiä lainkaan?! Luomet, pikku juttu siis! On ilman muuta ihanaa, kun kuulee kehuja, mutta ne eivät enää muuta käsitystä itsestäni. 

Näen jokaisen sinut kauniina arvostelustasi huolimatta. Olen viisikymppinen akka, joka on elänyt tätä elämää seikkailuna. Olen nauranut paljon ja koko naamallani. Ei ole ihme, että juonteita löytyy. Jos näet minut vanhana, on sinulla itselläsi vielä jokin hyväksymättömyys omaa ikääsi kohtaan. Tikkejä on ollut siellä sun täällä, joten arpia kuuluukin olla. Kaikki mitä tällä hetkellä naamastani ja kehostani löytyy, ovat minulle mitalleja. Sen sijaan, että arvostelisin, minä kunnioitan. Olen ansainnut kaikki merkit itsessäni! Ne ovat minun, vain minun ja siksi ainutlaatuisia! 

Siispä jatkan itseni näkemistä kauniina. Painoa on tullut, enkä voi sille mitään. Olen yrittänyt syödä kevyemmin tai raskaammin. Olen liikkunut ja ollut liikkumatta. Mikään ei juuri nyt auta. Kunnes päästin irti. Vanha suorittaja se siellä nostaa päätään, että kehoni pitäisi vieläkin olla jotain muuta kuin se on. Kunnes tajuan, että totta kai minä pehmenen, kun sisustanikin pehmenee! Kun en enää piiskaa itseäni urheilusuorituksiin, jotka lopulta eivät ole edes hyväksi keholleni. Minä nautin. Nautin liikkumisesta, pitkistä kävelylenkeistä suunnattomasti! Olkoon siis näin. Minulla on kaunis, pehmeä keho, josta olen suunnattoman ylpeä!

Nyt kun oma kuva on korjaantunut ja tykkään itsestäni ihan kybällä, haluan opetella kehumaan muita. Ihan kaikenlaisia ja kaiken tyyppisiä ihmisiä. Sillä lopulta, ketä kehun? Vain itseäni. Ja minä haluan kehua itseäni. Vilpittömästi! 

Tämän kirjoituksen myötä lupaan alkaa harjoittelemaan kehumista. Haluan antaa ainakin yhden kohteliaisuuden toiselle päivässä. Ja kasvakoon tämä taito minussa pikku hiljaa. Koska minua on harvoin kehuttu, en ole koskaan oppinut tätä taitoa. Mutta nyt päätän opetella. Minä HALUAN opetella. Sillä tiedän omasta kokemuksestani miten hyvä mieli siitä tulee, kun saa kehun. Tästä johtuen kiitän aina, kun auto antaa tietä suojatiellä. Kiitän kaupan jonossa, kun joku päästää minut ohitseen. Kiitän, kun joku avaa minulle oven tai pitää sitä auki. Kiittäminen on minulle tosi luonnollista, sillä minä tiedän miten hyvältä se tuntuu. Siispä jaan kiitosta mennen tullen. 

Nyt haluan laajentaan repertuaarini muiden kehumiseen, sillä haluan oppia kehumaan itseäni. Ja haluan oppia ottamaan vastaan kehuja! Arvostelun sijaan, kehun. Miten ihanalta tämä ajatus tuntuu! Ei se, että kehu saa itseni hyvälle mielelle, mutta vielä se, että tiedän kehujeni kohteen saavan hyvän mielen. Odotan innolla kenelle saan tänään antaa ensimmäisen kohteliaisuuden!