Muiden tuominnasta huolimatta...

Olipas eilen voimallinen päivä! Itse asiassa, jos olen rehellinen, muutamat viimeiset päivät ovat olleet sitä. En oikein osaa kuvata olotilaani tällä hetkellä. Se on itsellenikin jotain ihan uutta. Puhdasta, kevyttä, kirkasta. Nämä sanat nousevat mieleeni ensimmäisinä, käytän siis niitä. On ihan kuin aurinko paistaisi koko ajan, vaikkei paistaisikaan.

Päätin eilen illalla lähteä pitkästä aikaa tekemään joogaharjoituksen joogasalille ja pois kotoa. Jostain syystä vain tiesin, että näin minun kuuluu tehdä. Ja luojan kiitos, että menin. Yin joogatunnilla pääsi valtava itku. Tuntui, että itku tuli jostain niin syvältä ja niin voimalla, että se oli kuin iso pato, joka avattiin ja vesi vain odotti pääsevänsä vapaaksi. Siispä annoin sen tulla, niin kuin nykyään aina teen. En pidätä mitään, en missään. Jos itkettää joogatunnilla, niin sitten itketään. Sillä nyt ymmärrän, että se puhdistaa sisintäni ja tuo jälkikäteen ihan valtavan helpotuksen tunteen.

Siispä annoin tulla. Koko rahan edestä. Jouduin jopa kesken tunnin käydä niistämässä nenääni, sillä niiskutukseni oli jo häiriöksi muille. Pikku hiljaa itku kuitenkin hiljeni nyyhkytykseksi ja sen jälkeen hiljeni kokonaan. Miksi minua itketti?

Ja tajusin, että tämä kymmenen vuoden matka itseen, on ollut äärimmäisen yksinäinen ja raskas polku. Itku puhdisti minusta kaikki minusta puhutun pahan ja muiden tuomitsemisen, arvostelun. Se on sattunut minuun enemmän kuin olen tajunnutkaan ja on saanut oloni tuntemaan todella huonoksi. Me emme mitenkään voi ymmärtää miten julmaa toisen arvosteleminen ja tuomitseminen on. Miten paljon se sattuu ja mitä kaikkea me teemme, jotta emme sitä kokisi. Kaikkea, joka sotii omaa sisäistä arvomaailmaamme vastaan!

Haluamme tulla hyväksytyksi hinnalla millä hyvänsä, jotta emme saisi osaksemme arvostelua ja kritiikkiä eli kokonaisvaltaista tuomintaa. Hyväksymme vaikka minkälaista käytöstä, teemme itse asioita, joista emme ole ylpeitä ja loppu pelissä teemme hallaa vain itsellemme. Tiedän tämän kaiken, sillä olenhan itse kokenut tämän ja tehnyt kaikenlaista tullakseni hyväksytyksi. Myös tuominnut muita.

Kun itkuni oli rauhoittunut, ymmärsin siis, miksi itku tuli. Olen niin satutettu, niin loukattu ja se kaikki irtosi nyt kehosta joogan myötä. Ja miksi? En siksi, että haistattelisin vittuja mennen tullen ihmisille. En siksi, että olen luonteeltani ilkeä tai hakkaan mummoja kadulla. En siksi, etten toivoisi kaikille hyvää ilman kateuden häivääkään. Vaan siksi, että haluan elää oman näköistäni elämää! Ihan käsittämätöntä! Minua on satutettu ja arvosteltu siksi, että elän rohkeasti niin kuin haluan elää!

Miten me ihmiset emme tajua omaa julmuuttamme toisiamme kohtaan? Sillä asiahan on niin, että julmuus kohdistuu eniten itseen ja sitä kautta muihin. Miten osaisimme olla armollisia toisia kohtaan, jos emme pysty olemaan sitä itsellemme. Miten osaisimme kunnioittaa kaikkia erilaisia elämänpolkuja, kun emme osaa kunnioittaa omaammekaan.

Ennen vanhaan hukutin pahaa oloani viinaan, suorittamiseen, liikuntaan ja töiden tekoon. Olin ilkeä, paha suustani, tempperamenttinen, täynnä vihaa ja tuomintaa kaikkea kohtaan. Kiusasin ja tulin kiusatuksi. Vaikka elämässäni oli toki paljon hyvää, sillä ainahan meillä on, syy miksi lähdin kyseenalaistamaan elämääni olivat juuri ensi mainitut seikat. Minä halusin ymmärtää miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin ja miksi tein mitä tein. En halunnut enää lakaista mitään maton alle, vaan kohdata joka ikisen paskan kulman elämästäni ja itsestäni. Halusin nähdä asiat toisin. En enää paskana, vaan rakastaen. Halusin kohdata oikean itseni!

Tuomitseminen ja arvostelu on ihan helvetin helppoa. Toisen syyttäminen on niin helvetin helppoa. Tämä on niin helvetin helppoa, ettei siitä tarvitse edes enempää kirjoitaa. Ne ovat vain sanoja, ei muuta. Ja he, jotka eivät ole valmiita muutokseen, he jotka pelkäävät katsoa sisäänpäin, puhuvat. Eivät TOIMI, vaan vain puhuvat. Suu sylkee ulos paskaa muista ja muiden tekemisistä ja tämä vain, koska rohkeus katsoa peiliin puuttuu. Jep, paskan puhuminen muista, urputtaminen asioista ja muiden arvostelu on helppoa. Ihan helvetin helppoa. Sehän ei lopulta vaadi yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Ei minkäänlasita eforttia, eikä muutosta. I know, olen kokenut sen ja tehnyt sitä, joten I know.

Vanhaan jääminen on todellakin paljon helpompaa, kuin muutoksen tekeminen. Vaikka olotila olisi kuinka huono, niin mieluummin niin, kuin asioiden kohtaaminen ja muuttaminen. Se olkoon jonkun toisen polku, mutta se ei ole minun. Ei enää. Minä olen todellakin valinnut toisin.

Minä en halunnut olla se ihminen, joka on ilkeä ja tuomitsee. Minä en halunnut jatkaa suorittamista, olla jatkuvasti negatiivinen ja väsynyt. Puhua paskaa muista selän takana ja vetää muita alaspäin vain, koska en hyväksynyt mitään osaa itsessäni. Minä tiesin jo, etten ole sitä. Se ei ole aito, oikea minä, vaan oma paha oloni. Ja rohkea kun olen, päätin TEHDÄ asioille jotain sen sijaan, että vain auoin suutani turhan päiten tehden hallaa matkan varrella itselleni ja muille. Olin tehnyt sitä jo vuosia, otin siitä vastuun ja päätin MUUTTAA asioita puhumisen sijaan.

Tässä ja juuri nyt haluan kertoa teille kaikille, jotka olette matkaani tuominneet, että ihan sama! Huomaatteko! Olen silti jatkanut elämääni itseni näköisesti ja omalla laillani. Teen juuri niin kuin haluan huolimatta siitä mitä te siitä sanotte! Kyllä, minuun on sattunut ja olen satutettu, mutta viimein sain itkeä itsestäni nekin kivut ulos. Kukaan, eikä mikään voi minua enää satuttaa. Ei mikään itseni ulkopuolelta, sillä ymmärrän nyt, että kenenkään sanomisilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani, vaan kyse on joka ikisen omasta elämästä ja arvomaailmasta.

Minä olen päättänyt nähdä tämän maailman ja loppuelämäni rakkauden silmin. Minä olen päättänyt elää tätä elämääni oman näköisesti. Jos sinä haluat pyöriä vihan maailmassa arvostellen ja syytellen muita, minä kunnioitan sitä, enkä arvostele sinua siitä millään lailla. Sehän on sinun maailmasi, ei minun. Maailmamme vain ovat erilaiset, ei muuta.

Minä haluan nähdä kaikissa hyvää. Haluan omalla pienen pienellä panoksellani tuoda jotain ihanaa ja kaunista tähän maailmaan ja se lähti siitä, että päätin uskaltautua katsomaan peiliin. Ilman sitä, en näkisi kauneutta itsessäni, enkä siis voisi nähdä sitä muissa. Minä HALUAN olla kohtelias, minä HALUAN ottaa muut huomioon, minä HALUAN jättää sosiaalisen median vähemmälle, jotta voisin olla enemmän läsnä elämäni ihmisille. Minä HALUAN vilpittömästi huomioida sinut ja olla sinulle läsnä. Minä HALUAN olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka tukevat minua ja elämänpolkuani, vaikka eivät aina sitä tajuaisikaan. Minä HALUAN olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita minusta ja kuulumisistani.

Minussa on ikään kuin kaksi puolta. Toinen on se universaali rakkaus, se vilpitön, puhdas rakkaus, joka on kaikille, ikään, rotuun, sukupuoleen, uskontoon, poliittiseen suuntaukseen tai mihinkään muuhun katsomatta. Se on kaikille, huolimatta siitä mitä ikinä oletkaan tehnyt itsellesi tai muille. Minä rakastan ja hyväksyn sinut silti. Ihan satasella!

Toinen puoli on privaatti Saija, joka pitää huolen itsestään ja osaa vetää rajat silloin, kun siihen on tarvis. Tämä privaatti Saija onkin sitten hiukan tarkempi reviiristään ja pitää huolen siitä, että sosiaalinen kanssakäyminen ja yksin oleminen ovat tasapainossa. En enää suostu yksipuolisiin suhteisiin, syyttelyn tai ilkeilyn kohteeksi tai hyväksikäytetyksi. Minun ei tarvitse sietää, eikä ottaa vastaan sellaista. Se mitä tapahtuu selkäni takana, ei kuulu millään lailla minulle.

Koska olen valinnut rakkauden maailman, paremman tavan katsoa elämää, haluan tuoda sen näkyväksi myös ulkoiseen elämääni. Tämä koskee sitä missä asun, kenen kanssa olen tekemisissä, mitä syön, miten pukeudun, meikkaanko ja mitä vaatteita käytän. Se mitä näen omassa, ulkoisessa maailmassani, on suoraa heijastetta sisäisestä olotilastani ja maailmastani. Ja viimein saan taputtaa itseäni olkapäälle ja todeta itselleni WELL DONE!

Olen niin saatanan rohkea ja urhea, etten oikein vieläkään itse tajua sitä. Olen sitkeästi kulkenut tätä matkaa eteenpäin, vaikka niin paljon paskaa olen niskaani saanut matkan varrella. Ja kuten jo edellä totesin, kovasta ulkokuoresta huolimatta, joka ikinen kommentti on satuttanut, syvästi. Ja ajatelkaa, jatkoin silti. Jatkoin matkaa, vaikka miljoona ihmistä yritti saada minut takaisin samaan muottiin, jossa olin ollut vain, jotta heillä olisi ollut hyvä olla. Kiitos, mutta ei kiitos.

Minä olen vapaa. Olen vapauteni ansainnut, sillä se on ollut kovan työn takana. En enää milloinkaan pienennä itseäni kenenkään kommenttien vuoksi. En ikinä enää. Olen onnellinen, ylpeä itsestäni, rakastan itseäni ihan kybällä ja hyväksyn kaikki puoleni itsestäni. Voitko sinä sanoa itsestäsi samaa?

Siispä jatkan elämääni juuri niin kuin haluan. Olen ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Elän rakkauden maailmaa todeksi ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä olla pehmeä ja avoin. Ominaisuudet, joita en koskaan entisessä elämässäni itselleni sallinut. Minussa asuu rauha ja rakkaus. Se riittää minulle.

Sinä päätät miten haluat elääsi elää ja kaikki kunnoitus sille. Mutta sen haluan sanoa, että kun seuraavan kerran puhut pahaa jonkun selän takana ja syytät muita pahoista oloistasi muista, että peilin edessä seisot. Kenestä siis loppu viimein puhut? Vieläkö haluat olla niin julma itsellesi?