En enää koskaan sano: "En koskaan enää..."

Näin se elämä menee. En enää koskaan sano: "En enää koskaan". Luulin, että kirjoitteluni tämän blogin osalta ovat tulleet tiensä päähän ja niinhän se pitkään olikin. Mutta kappas keppanaa! Tässä sitä ollaan!

Kirjoittaminen on osa minua. Se on luovaa, kirjoittaessa ajatukset aukeavat itsellenikin ja pää tyhjenee mukavasti liiallisista pärmätyksestä. Pidän blogini nimestä "Tarpeeks Täydellinen", sillä sitä me kaikki olemme, Tarpeeks Täydellisiä!

Paljon olen tämän reilun 10 vuoden aikana oppinut ja yksi intohimoni on itseni ja muiden hyväksyminen. Olen ymmärtänyt, että juuri muiden arvostelu ja kommentointi, ovat rikkoneet minut sisäisesti. En todellakaan tajunnut olevani rikki ja nyt ymmärrän, että niin kauan, kun annan minkään itseni ulkopuolisen vaikuttaa minuun, "rikkoa minua sisäisesti", en ole omassa voimassani, vaan "muiden armoilla". Tässä maailmassa, tällä hetkellä, on todella vaikea olla tai tehdä mitään, sillä sata varmaa on, että tulet arvostelluksi. Luojan kiitos, olen pystynyt itseni ja muutamien harvojen elämäni ihmisten avulla VIIMEIN, rakastamaan itseni ehjäksi, eikä muiden arvostelu vaikuta minuun enää millään lailla (= omaan voimaan astuminen).

Tänään haluan kirjoittaa siitä mitä olen viimeisen 11 vuoden aikana käynyt läpi. Olen sata varma, että monelle ihmiselle elämässäni viime vuosien blogitekstit ja postaukset Faceen ovat tulleet yllätyksenä. Ulkoisestihan kaikki "oli hyvin".

"Mitä sille on tapahtunut?" "Onko se tullut hulluksi? "Voi että, hakisi nyt apua!"

Ihan rehellisesti, olen elänyt oikein hyvää elämää. Minulla on aina ollut paljon kavereita, elämässäni on ollut kertakaikkisen ihania tapahtumia, hyviä töitä, rahaa, autoja ja kaikkea sitä, mistä kuvittelin hyvän elämän koostuvan. Kävi kuitenkin niin, että pikku hiljaa kaikki se, mistä ennen nautin, ei enää tuntunutkaan herättävän samanlaista iloa kuin ennen. Luulin, että olen aikuinen, itseäni ja muita kunnioittava ja vastuuntuntoinen. Enhän haistatellut kenellekään, enkä hakannut mummoja kaduilla. Hoidin työni sovitusti sata lasissa ja maksoin laskuni ajallaan. Mikä tässä siis mätti?

Jostain syystä jokin syvällä sisälläni tiesi, että minussa asuu paljon perittyä pelkoa ja miljoonia uskomuksia. Tiesin, ettei itsetuntoni ole kohdillaan ja minun oli tosi vaikea hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä miten haavoitettu ja traumatisoitunut olin. Miten rikki olin. Vasta nyt, sisäisen polkuni tässä vaiheessa tiedän, että omien uskomusteni ja traumojeni purkaminen oli kuin sipulin kuorimista. Kerros kerrokselta sukelsin syvemmälle ja syvemmälle. Ajatelkaa! Olin niin täynnä pelkoja ja uskomuksia, tietoisia ja tiedostamattomia, että vei 10 vuotta putsata ne itsestäni! Kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana olen ajatellut: "Nyt olen valmis, nyt takaisin normaali elämään". Mutta kun itseensä sitoutuu 100 %:sesti, ei sitä pyörää voi enää pysäyttää. Minä halusin oppia rakastamaan minua juuri sellaisena kuin olen.

Matkan varrella oli jännää huomata, että kun itsensä tykkääminen lisääntyi, eivät "vanhat asiat, tapahtumat ja ihmisetkään" enää resonoineet. Miksi tunsin yht' äkkiä vihaa, kun joku "leikillään" vittuili minulle? Sehän oli täysin normaalia. Kaikkihan vittuilivat, minäkin! Luulin todella, että minulta on huumorintaju kadonnut! Miksi en enää nauttinutkaan baari-illoista ja useiden päivien kännäämisestä? Miksi työt tuntuivat yht' äkkiä raskailta? Miksi tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikkialla?

Suoritin, suunnittelin, kontrolloin, vahdin, neuvoin muita, huolehdin, kommentoin kysymättä, miellytin, siedin huonoa kohtelua, hermostuin, valitin, puhuin pahaa selän takana, arvostelin, olin kärsimätön, olin itselleni äärettömän julma, minulla oli valtavat odotukset muita kohtaan ja olin läheisriippuvainen.

On täysin ymmärrettävää, että kasvaessamme vauvasta pieneksi tytöksi/pojaksi, siitä teineiksi ja edelleen aikuiseksi, me toimimme automaattisesti niiden mallien mukaan, jotka olemme kasvuympäristöstämme saaneet. Eihän meillä ole aavistustakaan muusta. Kuinka monta kertaa olen kuullut ja itsekin ajatellut; "musta ei sit ainakaan tule meidän äitiä/isää", mutta huomaamatta toistamme samoja kaavoja ja käyttäytymismalleja. Myös kasvattaessamme omia lapsiamme. Näin jatkamme monien sukupolvien takaisten pelkojen ja uskomusten istuttamista seuraavalle sukupolvelle.

Oma sisäinen paha oloni johti siihen, että aloin kyseenalaistamaan omia toimintatapojani. Ymmärrän nyt, että valmistauduin katkomaan omien esi-isieni toimintamalleja, jotka eivät suinkaan parantaneet sisäisiä haavojamme, vaan päinvastoin.

En mitenkään voinut tietää miten syvälliseksi ja pitkäksi tämä oma sisäinen polkuni muodostuisi. Mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kaikki hörhöilyt, liitelyt, Villa Vapaus, blogit ja postaukset, jokainen ihminen ja tapahtuma on ollut tarkoituksen mukainen. Ilman niitä, en olisi nyt tässä. Ehjänä.

Olen oppinut miljoonia ihania asioita itsestäni näiden vuosien varrella ja tästä tekstistä tulisi kilometrien pitkä, jos mainitsisin ne kaikki. Siispä mainitsen tässä kaksi merkittävintä, joiden pohjalle oma voimaantuminen ja eheytyminen omasta mielestäni perustuu.

Ensimmäinen näistä on vastuun ottaminen itsestä (aikuistuminen). Täysin ja kokonaan. Mitä tämä minulle tarkoittaa?

Yksinkertaisesti se tarkoittaa minulle sitä, että otan täyden vastuun teoistani, sanoistani ja tunteistani. Ymmärrän sanojeni ja tekojeni vaikutukset paitsi itseeni, myös muihin. Tulen siis täysin tietoiseksi, enkä enää toimi automaattipilotilla tai "koska näin on aina tehty" pysähtymättä milloinkaan miettimään, miksi itseasiassa teen juuri niin kuin teen. Kun otan vastuun itsestäni, mitään ei voi enää laittaa minkään tai kenenkään piikkiin: "koska toi sanoi, koska maailmantila, koska toi teki" jne. Minä olen vastuussa tunnemaailmastani, ei kukaan muu.

Kun otan vastuun itsestäni, en enää reagoidu toisten sanomisista tai tekemisistä ja jos reagoidunkin, en pura sitä muihin. Pikku tyttö minussa suuttui, raivosi ja haistatteli, "kun ei saanut mitä halusi, silloin kun halusi". Syytti reaktion aiheuttajaa, sillä ilman muuta, "se oli sen vika", että minusta tuntuu näin pahalta. Nyt ymmärrän, että toimin traumoistani käsin ja näin annoin oman voimani sille, joka tuon reaktion minussa aiheutti. Nyt minä PÄÄTÄN reagoida, jos yleensä reagoidun. MINÄ teen päätöksen. Aikuinen Saija vetäytyy, ottaa tilaa, hengittelee ja pystyy sitten puhumaan asiat halki rauhallisesti. Rakentavasti. Ketään syyttämättä tai syyllistämättä. Ja jos ei aina pysty, huomaa senkin. Uskaltaa pyytää anteeksi ja oppii lisää.

(Nyt ymmärrän, että jos reagoidun, minussa herää jokin vanha tunnemuisto, joka aktivoituu toisen sanoista tai teoista. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on tunnemuistissa vanha, samantyyppinen tunnekokemus. Silloin, kun tuo tunnekokemus on jäänyt käsittelemättä ja parantamatta, minä reagoidun.)

Kun otan vastuun itsestäni, en enää kuuntele muita, vaan elän oman näköistäni elämää juuri niin kuin haluan. Minä määritän mikä on itselleni normaalia, ei yhteiskunta tai toiset ihmiset. Jos haluan mielipiteen, kysyn sitä. Muutoin kuljen oman sydämeni ohjauksen mukaan ja jokainen saa ajatella siitä ihan mitä lystää.

Kun otan vastuun itsestäni, keskityn oman elämäni elämiseen sen sijaan, että keskittyisin muiden tekemisiin ja elämään tai kommentoisin niitä millään tavalla. Olen läsnä elämäni ihmisille, mutten enää menetä yöuniani murehtimalla muiden elämää. Olen myös ottanut vastuun omasta onnellisuudestani. Kun en ollut omassa voimassani (en ollut ottanut täyttä vastuuta itsestäni), asetin hurjia odotuksia elämäni ihmisten, asioiden tai tapahtumien harteille. Nyt kaikki ulkoiset tapahtumat, asiat ja ihmiset ovat vain suuri plussa elämäni onnellisuuden vaa'assa.

Kun minä huomioin itseni 100 %:sesti, pystyn huomioimaan muutkin ihmiset luonnollisesti. Kun otan vastuun itsestäni ymmärrän automaattisesti, että jokaisella sanallani ja teollani on suuri vaikutus muihin ihmisiin ja ympäristööni. Kun kunnioitan ja huomioin itseni täysin, en kaipaa tai etsi ulkoista hyväksyntää.

Nyt tiedän omat rajani ja ne ovat hyvin selkeät. Tiedän minkälaisten ihmisten kanssa haluan olla tekemisissä ja minkälaisilla energioilla haluan itseni ympäröidä. Minä todella olen vastuussa omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistani ja sen huolehtimisesta. Minä en ole kaikille ja nyt olen sen kanssa sinut. Uskallan sanoa EI, enkä enää selittele tekemisiäni kenellekään. En myöskään tyydy puolinaiseen, kun tiedän ansaitsevani vain parasta. Selkeät rajat ovat tämän sisäisen reissun parasta antia ja ne ovat suurin itseni rakastamisen muoto.

Toinen suuri asia, jonka olen matkallani oppinut, on kunnioitus. Itseni ensin ja sieltä käsin muiden. Pystyn kunnioittamaan muita vain niin paljon, kuin kunnioitan itseäni.

En koskaan ymmärtänyt, että vittuilu on huumorin taakse piilotettua arvostelua. Henkistä kiusaamista. Vailla toisen kunnioitusta. Se on niin normaalia tässä maailmassa, etten osannut kyseenalaistaa sitä millään lailla.

Kunnioituksen puute näkyy arvosteluna ja suoranaisena julmuutena. Kun en vilpittömästi kunnioita itseäni, en vilpittömästi arvosta itseäni. Näin ollen en pysty kunnioittamaan tai arvostamaan muitakaan. Kunnioituksen puute näkyy kiittämättömyytenä, itsestään selvyyksinä, arvosteluna, rasismina, itsekkyytenä, oman pahan olon purkamisena muille. Se näkyy väkivallassa ja vihassa. Alistamisessa ja ignooramisessa. Se on toisten syyttelyä ja uhriutumista. Se on pahan puhumista selän takana ja ainaista valittamista. Se näkyy kateutena ja kaunana.

Kun kunnioitan itseäni 100 %:sesti, hyväksyn itseni 100 %:sesti. Silloin ei ole tarvetta vittuilulle, arvostelulle, muiden elämän setvimiselle tai päivittelylle. Ei ohjeille, eikä kommenteille. Kun kunnioitan itseäni täysin, seison omilla jaloillani itsevarmana ja vahvana. Pystyn kunnioittamaan muiden elämää ja valintoja, vaikka ne eivät olisikaan samoja, kuin omani.

Nykyään kunnioitan omaa yksityisyyttäni, eikä kaikkien tarvitse tietää kaikkea. Ehkä siksi myös postakset ja kirjoitukset ovat vähentyneet. Olen ikään kuin tullut "itselleni näkyväksi", joten en enää tarvitse ulkoisia vahvistuksia tietääkseni, että olen ihan hiton hyvä tyyppi ja elän ihan sika kivaa elämää.

Muiden ei tarvitse olla kanssani samaa mieltä, vaan kunnioitan joka ikisen näkemyksiä elämästä ja elämisestä. Koska kunnioitan itseäni, minun ei tarvitse vakuutella ketään omasta näkökannastani. Enää minun ei tarvitse taistella henkihieveriin saakka todistaakseni, että olen "oikeassa". Jokainen nähköön ja tehköön asiat juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Koska kunnioitan itseäni, olen itselleni lempeämpi. Armollisempi. Enää ei elämässäni päde "my way or highway", vaan olen avoin uusille ajatuksille ja toimintatavoille. Olen avoin kompromisseille ja utelias kuulemaan muiden näkemyksiä. En ole puolustuskannalla, enkä varuillani. Uskallan rakastaa ja tulla rakastetuksi, sillä nyt tiedän ketkä rakastavat minua vilpittömästi ja osaan vetää rajat silloin, kun koen, ettei toisen toiminta ole vilpitöntä.

Vastuun ottaminen itsestäni ja elämästäni sekä itseni kunnioittaminen, on se betonipohja, jonka varaan itseni täydellinen rakastaminen ja hyväksyminen perustuu. Opin itsestäni joka päivä jotain uutta ja minusta tuntuu, kuin olisin saanut toisen mahdollisuuden tässä elämässä.

Tämän matkan aikana en ole ole syyttänyt ketään traumoistani tai rikkinäisyydestäni, sillä se ei ole kenenkään syytä. Nämä ovat minun kokemuksiani tapahtumista, muilla ne ovat ihan erilaisia. Vaikka minulla on traumaattinen kokemus jostain, se ei tarkoita, että joku toinen olisi kokenut tapahtumat samoin. Ehkä minun pitikin rikkoutua kokonaan, jotta voin kasata itseni ehjäksi ja uudeksi.

Jotta eheytyisin, olen sallinut itselleni kaikki tunnetilat ja tunnekokemukset. Minä olen halunnut oppia ymmärtämään itseäni ja toimintatapojani. Olen halunnut oppia itsestäni kaiken. Joka kolkan. Kyllä, minä olen niin kiinnostunut itsestäni! Sen sijaan, että syyttäisin ketään, olen kiitollinen, että synnyin juuri siihen perheeseen, johon synnyin. Että olen saanut kokea, nähdä ja tavata kaikki ihmiset ja tapahtumat elämässäni. Ilman niitä, en olisi tässä. Nyt. Ehjänä. Omassa voimassani. Menneiden toimintamallien, pelkojen ja uskomusten putsauksen jälkeen, kevyenä ja onnellisena.

Mennyt on mennyttä ja minä olen sinut paitsi itseni, kaiken ympärilläni olevan kanssa. Mahtava fiilis! Oppia joka päivä jotain uutta. Ihanasti uteliaana ja avoimena kaikelle.