Olen ylpeästi työtön!

Olen huomannut, että tietty sama ajatuskaava toistuu mielessäni, olenpa sitten täällä koti-Suomessa tai Gambiassa. Ensi alkuun on tosi mukavaa nähdä tuttuja naamoja ja koluta tuttuja biitsejä tai metsiä.

Gambiassa nautin sosiaalisuudesta, naiseudestani, vapaudestani, luonteeni äänekkäästä ja värikkäästä puolesta, kun taas Suomessa rakastan raikasta, puhdasta ilmaa, luontoa ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Gambiassa asettuminen valmiiksi kalustettuun asuntoon käy nopeammin, mutta täällä Suomessa asunnon etsiminen, tarvittavien astioiden ja muiden kodin tavaroiden hankkiminen, vie hiukan enemmän aikaa. Lopulta, ja tämä tapahtuu nopeasti, kaikki on kasassa ja minä istun sohvallani. Toimeettomana.

Olin sitten kummassa maassa tahansa, jokin suuri ja tumma iskee minuun kuin tuhannen kilon kivimörikkä. Alkupäivien ja viikkojen ihana keveys vaihtuu raskaaseen ja mitäänsaamattomaan olotilaan. Tämä on ollut jännä ilmiö huomata ja nyt viimein päätin pysähtyä sen äärelle. Mistä on kyse?!

Ensimmäinen ajatus on sosiaalisen elämäni muutos. Se, että olen niin paljon yksin ja elämäni on siltä osin muuttunut todella paljon. Ennen elämäni oli täynnä ihmisiä, tapahtumia ja tekemistä. Kävin kursseilla ja koulutuksissa. Jumpissa ja saleilla. Jos asiat junnasivat liian pitkään paikallaan, luovuuteni avulla keksin varmasti ratkaisut tilanteeseen. Nyt suurin osa ihmisistä on tippunut pois, muutamia lukuunottamatta. Ja ne asiat, jotka ennen kiinnostivat minua, eivät enää vedä puoleensa.

Vaikka olen oppinut olemaan yksin ja nautin siitä, sosiaalisen verkoston puuttuminen on suuri asia kenelle tahansa. Kyllä minä kaipaan joskus tyttöjen iltoja tai kävelylenkkejä kaverin kanssa. Välillä on myös turhauttavaa, kun mikään ei vedä puoleensa, ei puhuttele ja toisaalta ei vielä saa kiinni uusista intressien kohteista. Mutta tilanne on mikä se on ja olen oppinut hyväksymään sen sijaan, että pakottaisin mitään tapahtuvaksi. Mutta ehdottomasti, tämä on minulle iso muutos.

No sitten mieleeni nousi rutiinit. Kuinka ne pitkästyttävät minua. Tekemättömyys ja samojen asioiden toistaminen päivästä toiseen tekevät minusta robotin, joka toistaa asioita automaattipilotilla. Mutta totuus on, että vaikka luulin vihaavani rutiineja, minä oikeasti tykkään niistä. Ne tuovat minulle sitä turvallisuuden tunnetta, jota en muutoin "hetkessä elämisen" elämässäni saa. Minusta on ihana keittää aamulla kahvit ja napata Marie -keksi paketti mukaan ja asettautua viltin alle sohvalle. Minulla ei ole kiire mihinkään, vaan saan heräillä ihan rauhassa. Rakastan rauhallisia aamuja! Näitä aamuni ovat täynnä myös Gambiassa. Ja joskus rikon rutiinit aikaisella aamulenkillä lähimpään metsään tai kirmaisemalla rannalle. Menen siis fiiliksen mukaan. Muuten päiväni rakentuvat milloin mitenkin. Saa olla rutiineja, kunhan silloin tällöin keksin jotain, joka rikkoo normaalin päivän kuviot. Ei, olotilani raskaus ei johdu siis rutiineista. Olen huomattavasti enemmän sinut rutiinien kanssa, kuin ennen.

Onko kyse sitten rahasta? Siitä, etten saa tasaista kuukausituloa, joilla sitten toteuttaa elämäni unelmia. Kyllä, joskus raskas olotila johtuu siitä. Mielessäni teen itsestäni köyhän työttömän, joka ei pysty ostamaan edes puseroa itselleen. Totuus on kuitenkin ihan toinen. Tähän päivään saakka olen saanut kaiken mitä olen TARVINNUT. Minä olen tehnyt valinnan jo aikapäivää sitten ja muuntanut omaisuuttani rahaksi jo useita vuosia. Vapauteni on tärkeämpää, kuin säästöjen säilyttäminen tilillä. Ja jossain syvällä sisälläni asuu valtava luottamus. Jos kaikki muutkin asiat elämässä järjestyvät, miksi eivät raha-asiatkin?!

Otetaanpa seuraavaksi käsittelyyn tekemättömyys. Minulla ei ole mitään "järkevää tai yhteiskunnallisesti" merkittävää tekemistä. Päivät menevät flowssa ja kulloisenkin mielialan mukaisesti. Joskus haluan nähdä ihmisiä, siispä nappaan junan Helsinkiin tai kävelen lähimmälle rannalle. Voi olla, että lenkki suuntautuu kahville ja jätskille. Tykkään myös katsella Netflixiä kotona viltin alla ajasta riippumatta tai sitten sytytän kynttilät ja teen olohuoneestani oman joogastudion. Milloin maistuu kunnon hikijumppa, milloin ihana aktiivinen jooga. Jotenkin huomaan päivän päätteeksi, että ollaan jo illassa ja näin on taas yksi päivä kääntynyt iltaan, että humahti!

Ei, minä olen onnekas, että saan viettää päiväni juuri niin kuin tahdon. Kuinka moni meistä lopulta haluaisi juuri tätä?! Olen jo vuosia opetellut vain olemaan ja sehän on meidän suomalaisten perussynti. Oleminen. Gambiassa en koe siitä niin suurta syyllisyyttä, mutta Suomessa ajaudun huomaamattani syyllisyyden tilaan. Kuinka monta kertaa olen kuullut muiden suusta, etteivät he osaisi vaan "olla" ja että "tulisi hulluksi", jos ei olisi tekemistä. No rakkaat, voin kertoa, että olin itse ihan samanlainen. Olinhan niin tottunut tekemiseen ja suorittamiseen. Siitä kertoo alkuvuosien pysähtymisen harjoitukset ja harjoittelenhan olemista edelleen. Se tekeminen istuu minussa niin syvällä. Mutta ei, loppupeleissä olen ihan sinut olemisen kanssa.

Raskas olotila voi kuitenkin syntyä osin tästä olemisen keveydestä. Yhteiskunnan silmissähän minä en ole mitään, kun en ole töissä. Kuinka moni minulta kysyy työsuunnitelmistani ja olenko hakenut niitä. Siispä, käskystä hyvä herrasväki, minä olen hakenut töitä. Mutta ei vain natsaa. Ennen olisin kokenut itsetunnossani valtavan viillon. Mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa tällä työkokemuksella. Nyt, huokaan helpotuksesta! Yes, ei natsannut taaskaan! Sillä rakkaat lukijat, minä tykkään juuri nyt, tässä hetkessä, olla työttömänä. 

Töiden hakeminen. Se tekemättömyyden paine. Se, että olen vieläkin yrittänyt istua johonkin vanhaan muottiin, johon en kertakaikkiaan enää istu. Kuvittelenko olevani jotenkin muiden yläpuolella tai parempi muita. En. Kärsinkö joskus tekemättömyydestä ja sosiaalisen yhteisön puutteesta. Kyllä. Mutta suurimmalta osin olen tyytyväinen elämääni ja elämäntilanteeseeni. Vain ulkopuolinen paine on saanut minut tuntemaan oloni raskaaksi. Nyt on aika päästää siitä irti. Muiden ihmisten ja tämän yhteiskunnan odotuksista ja ajatuksista. Jos joku on sitä mieltä, etten ole arvokas osa tätä yhteiskuntaa, niin ongelma on sen jonkun, ei minun. 

Totuus on, että minä en halua töihin! En halua töihin, joista maksetaan minimi palkka, josta ei jää eläämisen kustannusten jälkeen mitään käteen. Kyllä, olisin valmis tekemään mitä vaan. Itsetuntoni ei ole enää kiinni titteleistä, mutta sen verran itseäni rakastan, että haluan tekemisistäni kunnon korvauksen. Jos minä annan elämästäni 21 päivää kuukaudessa työnantajalle, joka maksaa arvokkaasta panoksestani ja ajastani 8 €/ tunti, sanon ei kiitos. 

Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Yrittäjät yrittävät perse ruvella. Oi että, miten raskasta ja vanhanaikaista, mutta niin kauan, kuin me emme asetu vastustamaan tätä systeemiä, mikään ei muutu. Voi olla, etten yksin saa aikaan minkäänlaisia muutoksia yhteiskunnassamme, mutta ainakaan en ole osa vanhaa "orjakulttuuria". Ja voi olla, että tulee päivä, jolloin minulla ei ole vaihtoehtoja. Mutta niin kauan kuin voin sanoa EI, sanon ei. Ja ehkä lopulta, kun jaksan olla kärsivällinen, keksin jälleen jonkin oman idean. Idean, joka tuo minulle iloa. Ja rahaa. 

Juuri nyt heittäydyn täysillä ja ilman syyllisyyttä oloneuvottareksi. Millä minä tulevassa elän, ei voi tietää! Mutta siitä en ihme kyllä stressaa suuremmin. Kaikki järjestyy kyllä! Sillä aikaa minä elän vapaata elämääni ja olen ylpeästi työtön!