Ääripäästä toiseen

Viime viikolla juttelin ystäväni kanssa ja huomasin keskustelun jälkeen oloni hiukan epämukavaksi. Halusin soittaa ja kysellä kuulumisia, mutta ystävälläni oli ehkä huono päivä. Entinen Saija olisi ehkä ottanut asian henkilökohtaisesti ja kokenut, että minussa se vika on, kun toinen käyttäytyy ärtyneesti. Että minä tein jotain väärin. Mutta nyt tiedän, että kyseessä on toisen oma sisäinen prosessi, jossa minä voin olla apuna vain, jos toinen sen sallii ja kertoo minulle miltä tuntuu. 

Ehkä emme osaa sanoittaa tunnetilojamme, sillä emme ole tottuneet siihen. Voi olla ettemme uskalla sanoa, että on huono päivä. Tai että juuri sillä hetkellä ei jaksa jutella. Itse toivoisin enemmän tällaista avointa keskustelua, mutta samaan aikaan ymmärrän, että joku toinen voisi tällaisesta rehellisyydestä loukkaantua. Maailma olisi ihan erilainen paikka, jos meistä jokainen olisi kosketuksissa omaan tunnemaailmaansa. Silloin ei tarvitsisi olla koko ajan niin varuillaan, eikä kokea oloaan turvattomaksi toisten ihmisten seurassa. Kuinka moni meistä kokee "kävelevänsä lasinsirujen päällä" jonkun elämänsä ihmisen seurassa? 

Ihmissuhteet ovat iso juttu ja itse haluan ehdottomasti olla tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ottavat vastuun kaikesta itsessään; tunteistaan, tunnemaailmastaan, omista reaktioistaan ja omasta käytöksestään. Tämä on tulevaisuuden tavoitteeni, sillä silloin, kun jokainen ottaa vastuun kaikesta itsessään, voi kokea ihan uudenlaista turvaa ihmissuhteissaan. Tätä vastuunottamista harjoittelen itsekin joka päivä.

Huomaan, että olen monessa asiassa mennyt ikään kuin toiseen äärilaitaan. Näin siinä käy, kun alkaa opettelemaan uusia olemisen tapoja. Ensin ei huutele mitään, sitten huutelee ihan täysillä, kunnes sopiva balanssi löytyy. Ensin ei ole mitään ja sitten onkin ihan täysillä, ennen kuin uusi balanssi löytyy. Ensin pukeutuu mustaan, sitten päällä on koko maailman värikirjo, kunnes väripaletti tasoittuu ja balansonoituu. 

Nyt uskallan jakaa ajatuksiani tiukkaankin sävyyn. Uskallan ravistella, jos tarvis on. Puutun epäkohteliaaseen käytökseen heti ja uskallan sanoa tarjoilijalle, jos ruoka ei ole hyvää. 

Uudet toimintatavat ovat niin valtavan kiehtovia, että niitä pitää harjoitella koko ajan! Entinen rajaton reppana, vetää nyt rajat niin selkeästi, ettei siinä ole urputtamiseen tilaa. Kyseenalaistan ihan kaikkea koko ajan, myös omia ajatuksiani. Tökin, provosoin, ärsytän ja avaudun. Kunnioittaen, mutta varmasti höyheniä herisyttäen. Ah, miten ihanalta tuntuu sanoa asioista juuri sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat sen sijaan, että vasta kotona kihisen itsekseni kiukusta, koska en uskaltanut avata suutani. 

Nyt sillä ei ole väliä. En hauku, enkä haistattele. Mutta minua ei enää alenneta, eikä arvostella. Vieraisiin ihmisiin en voi vaikuttaa, mutta lähipiirissäni tulee vallita kaikkia kunnioittava ja arvostava ilmapiiri. Kenenkään kokemus ei ole ylempi tai alempi toista. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Huomaan olevani tässäkin äärimmäisen herkillä, vaikka ymmärrän, että osa ihmisistä ei edes tajua loukkaavansa. 

Tiedän olevani haavoittuvassa olotilassa tällä hetkellä ja tiedostan meneväni joskus ääripäähän. Mutta sallin tämän kaiken itselleni. Enhän minä oppinut kirjoittamaankaan päivässä. Miten ihmeessä kehoni ja mieleni voisi mieltää uusia toimintatapoja osaksi minua muutoin kuin harjoituksen kautta. Toistojen kautta. 

Olen siis juuri nyt äärimmäisen tarkka siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Olen myös äärimmäisen tarkka siitä, että ihmissuhteeni ovat tasapuolisia. Ei ole minun tehtäväni aina kysellä kuulumisia tai keksiä tekemistä. Olen tällä matkalla menettänyt niin monta "ystävää" vain siksi, että kun minä päästin irti, ei puhelin enää soinut. Nyt olen siis entistä tarkempi siitä kuka ansaitsee pääsyn lähipiiriini. Noh, ehkä ansaitsee on väärä sana, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Enää en kuitenkaan tyydy puolinaiseen vain, jotten jäisi yksin. 

Tytöstä, joka pyöritti itsensä miljoonalle rullalle ihmisiä miellyttääkseen, joka meni sanattomaksi toisen laukoessa ajattelemattomia lausahduksiaan, jolla ei ollut minkäänlaisia rajoja. Joka sanoi aina joo, vaikka olisi pitänyt sanoa ei, joka teki muita varten vaikka oli täysin puhki ja joka suoritti elämää tuhat lasissa...

Tästä tytöstä on kuoriutunut nainen, joka tuntee arvonsa. Hän tietää, ettei ole muiden hyvinvoinnista vastuussa. Osaa asettaa selkeät rajat. Puuttuu tökeröön käytökseen heti. Osaa sanoa ei. Osaa olla ja nauttia. Osaa valita ihmiset lähelleen ja uskaltaa kertoa avoimesti omasta elämästään. Ei häpeä, eikä suostu sulautumaan tapettiin. Enää ei ole tarvetta sopeutua yhteiskuntaan tai mihinkään muottiin. 

Kun näen itsessäni tapahtuneita muutoksia, tiedän sen hämmentävän montaa sukulaista ja ystävää. Se mikä ennen meni läpi, ei enää mene. Puheeseen on tullut paljon enemmän voimaa ja uskallusta. Tämä heiluttaa muiden turvaverkkoa tavoilla, joita kaikki eivät pysty käsittelemään tai ymmärtämään.

En ole tullut hulluksi, eikä minua mikään vaivaa. Päinvastoin! Minä kasvoin aikuiseksi naiseksi, jota ei enää pysty manipuloimaan, eikä hyväksikäyttämään. En ole kenenkään tunteiden roskakori, enkä suostu syyllistymään jonkun toisen tunnetiloista. Välillä tämä maailma tuntuu äärimmäisen suurelta leikkikentällä, jossa aikuiset pikku tytöt ja pojat kiukuttelevat keskenään mitä tyhmemmistä asioista! Noh, minä en jaksa enää sellaista omassa elämässäni. Olen tehnyt valtavan työn itseni kanssa, jotta olen oppinut käsittelemään pahan oloni itseni kanssa sen sijaan, että kiukuttelisin muille.

Menköön siis uuden harjoittelu ääripäähän. Ei vielä se, että olen tietoinen omista toimintatavoistani, jotka eivät enää toimi, vaan se, että tosissani pystyn omaksumaan ja oppimaan uusia. Tästä olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen itselleni, sillä kyllähän se totta on, että puhe on helppoa, mutta teot ne vasta puhuvat puolestaan. Ja siis ihan rehellisesti. Onkohan kyse sittenkään ääripäästä toiseen menemisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, etten enää halua olla osa MITÄÄN toksista ilmapiiriä? Hulluhan minä olisin, jos asettaisin itseni alttiiksi satuttamiselle uudelleen ja uudelleen. 

Se, että olen päässyt tähän olotilaan vuosien matkan jälkeen, kertoo paljon siitä, kuinka "rikki" olen ollut. Se kertoo siitä kuinka paljon meissä on muilta opittuja asioita, joita me luulemme omiksemme. Että näiden uskomusten ja pelkojen purkaminen voi todella viedä vuosikausia! Kuinka tiedostamattomia me olemme puheissamme, jotka satuttavat toisia enemmän kuin ymmärrämmekään. Olen äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen itseni edessä, että halusin oppia pois sellaisista toimintatavoista. 

Siispä muutan ja muutun sitä mukaa, kun tarvis on. Menköön ääripäähän tai ei, kyllä se balanssi sieltä löytyy. Nyt on aika päästää irti muiden pelastamisesta ja antaa jokaisen ottaa vastuu omista tunteistaan, tunnetiloistaan ja omista prosesseistaan. Olen läsnä elämäni ihmisille tietenkin, mutta minun on aika keskittyä luomaan omaa, uutta elämää. Ja tähän osaan elämääni mukaan lähtevät vain ne, joiden kanssa voimme kukoistaa ja loistaa yhdessä!