Olen ollut flunssassa pian kaksi viikkoa. Elämä on siis ollut varsin rauhallista ja rentoa. Itselleni on edelleen käsittämätöntä miten paljon voi sisäisesti tapahtua, kun antaa itselleen tilaa ja aikaa.
Olen itkenyt itkuja, joita en ole koskaan tiennyt itsessäni olevankaan tai joita en ole sallinut itseni itkeä. Ennen ajattelin, että itkeminen on heikkojen hommaa. Hävettävää. Minulla ei ikään kuin ollut mielestäni varaa olla heikko ja ruveta nyt herran pieksut vielä vollottamaan kesken kaiken. Tokihan joitakin itkuja on itketty, mutta hyvin vähän ja nekin yleensä salaa, piilossa muilta. Kun tunteita ja itkuja on padottu sisään vuosikausia, on aivan sairaan vapauttavaa päästellä niitä viimein ulos itsestään. On ihana huomata olleensa väärässä ja todeta, ettei itkeminen tai tunteiden näyttäminen todellakaan ole heikkoutta, vaan yksi rohkeammista teoista täällä maan päällä. Tätä opettelen lisää. Pehmenemistä. Tunnen viimein joka solullani miten minua on satutettu ja miten minä olen satuttanut.
Meillä on tapana syytellä muita. Se sanoi.... Se huijasi.... Se teki.... Lopulta kyse on aina minusta. Miksi kuuntelin paskaa? Miksi annoin huijata? Miksi annoin tehdä? Mikään ei ole kenenkään syytä, vaan aina, ihan joka ikinen kerta, on otettava peili käteen. Mitä kaikki elämäni tapahtumat lopulta kertovat minusta?
Minulla ei ollut rajoja. Olin ihmisten miellyttäjä, jonka pahin pelko oli hylkääminen. Se, ettei minusta tykättäisi. Että jäisin ihan yksin, enkä kuuluisi mihinkään/kenellekään. Minulla oli myös kiltin tytön syndrooma. Itsetuntoni oli nollissa, enkä tiennyt oikeasti mitä itsensä kunnioittaminen tarkoittaa. Siispä tielleni "sattui" ihmis- ja parisuhteita, joissa sain katsella omaa epävarmuuttani. Omaa mustasukkaisuuttani ja sitä miten pitkälle olen valmis menemään toisen miellyttämisessä, jotta en missään nimessä tulisi jätetyksi. Kaikissa parisuhteissa toistui tietynlainen kaava, vaikka osia siitä lieventyi sitä mukaa, kun sisäinen maailmani muuttui. Vaikka tiesin, että parasta minulle olisi viheltää peli poikki, en pystynyt siihen ennen kuin olin täysin finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti.
Noh, ilman näitä kaikkia ihmis- ja parisuhteita, en rakastaisi ja arvostaisi itseäni nyt näin paljon. Tiedän mitä ansaitsen ja olen mieluummin yksin, kuin tyydyn. Minulle ei enää puhuta epäkunnoittavasti. Minulle ei vittuilla, enkä anna kenenkään enää syytellä minua omista olotiloistaan. En tee sitä enää myöskään muille. Seison sanojeni ja tekojeni takana 100 %:sti ja otan täyden vastuun omasta osuudestani elämäni tapahtumiin. Mitään en enää selittele, vaan myönnän virheeni. Tiedän nyt olevani kultakimpale niille ihmisille, joita elämässäni tällä hetkellä on. Ihan samoin, kuin he ovat sitä minulle. Nyt ihmissuhteisiini kuuluu avoimmuus, rehellisyys, vastuunotto itsestään, aito kiinnostus toista kohtaan, kunnioitus, vilpittömyys ja läsnäolo. Vähempään en tyydy. Ihmissuhteissani ei enää syytellä, eikä arvoteta. Kaikki saavat olla juuri sitä mitä ovat ja onni toisen onnistumisesta on aina yhteinen onni. Kaikki ovat samalla viivalla ja aivan yhtä arvokkaita.
Olin myös suorittaja ja kontrollifriikki. Niinpä tielleni "sattui" työpaikkoja, joissa sain painaa peräsuoli pitkällä ja taipua tuhannelle mutkalle, enkä siltikään kokenut itseäni riittäväksi. Yritin ikään kuin tarrata porkkanaan, joka aina roikkui jossain ulottumattomissani. Niin vähän arvostin itseäni. Koin kolme burn out:kin, sillä joskus päätä on hakattava seinään useamman kerran, ennen kuin oppi menee perille. Hain arvostusta tekemällä ja titteleillä. Olin huono ihminen, jos en ollut jatkuvassa liikkeessä.
Nyt voin vain olla. Antaa asioiden tapahtua yrittämättä kontrolloida miten ja milloin. Arvostan itseäni yli kaiken, sillä tämä viime vuosien polku on yksi ihmiselämän vaikeimmista ja kivuliaimmista. "Vanhan Saijan" kipeät kokemukset tuntuvat lasten leikiltä siihen verrattuna mitä olen viime vuosina käynyt sisäisesti läpi. Ymmärrän viimein, että kaikki mitä itseni ulkopuolelta havittelin, on ollut minussa ihan aina. Nyt en tarvitse yhtään tykkäystä tai kehua nähdäkseni oman kauneuteni ja oman arvoni. Riittää, että minä näen ja riittää, että minä olen ylpeä minusta. Olen äärimmäisen arvokas osa tätä elämänpeliä, vaikken tekisi ulkoisesti mitään. Sisäisesti olen tehnyt sitäkin enemmän. Tämä vain on vielä toistaiseksi vähemmän arvostettu "työ". Olkoon niin. Minä arvostan muidenkin edestä, sillä minä tiedän mitä olen käynyt läpi.
Siispä en enää ota vastaan työpaikkoja, joissa minulla on paha olla tai palkka on paska. En suostu enää tämän yhteiskunnan orjaksi, enkä usko enää siihen, että kaikki pitää ansaita kärsimyksen kautta. Minä itse aiheutin omat kärsimykseni tavoittelemalla kuuta taivaalta ja suostumalla tilanteisiin, joihin minun ei olisi koskaan pitänyt suostua. Nyt ymmärrän, että elämän ei kuulu olla niin vakavaa, vaan siinä kuuluu olla iloa ja keveyttä. Että asiat voivat tulla eteeni helpommalla ja kivuttomasti, ilman kärsimystä. Luottamus elämään ja asioiden järjestymiseen on ihan uudella levelillä, eikä minun aina tarvitse pystyä selittämään kaikkea. Elämässä tapahtuu ihmeitä, joita me emme voi ihmismielellä käsittää ja tämä on juuri se, joka tekee elämästä niin mielenkiintoista.
Itseni eheyttäminen (healing) saa nyt muuttaa muotoaan. Tämä prosessi jatkuu varmasti lopun elämää, mutta enää minulla ei ole tarvetta kaivella menneitä. Kaikki on anteeksi annettu, itselleni ja muille. Ennemminkin näen nyt, että kaikki tapahtumat kuuluivat elämääni ja kaiken piti mennä juuri niin kuin meni, sillä ilman niitä, en olisi ikinä oppinut tuntemaan, hyväksymään ja rakastamaan itseäni näin paljon. Kehoni ja mieleni ovat siis viimein omaksuneet eheytymisen osaksi minua, joten turhaan analysointiin ei enää ole tarvetta. Nyt prosessi vain tapahtuu yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen. Miten vapauttavaa!
Hauskaa viime päivinä on ollut myös se, että kehoni on aloittanut totaalisen liikuntalakon. Se ei vaan kertakaikkiaan suostu enää edes joogamatolle. Kävelylenkit kelpaavat sille kyllä, mutta nekin ovat rauhallisia ja raikas ilma selvittää mietteitä. Olen koko ikäni ruoskinut itseäni liikuntaan. Olinpa väsynyt tai en, salille oli mentävä, sillä keho oli pidettävä kunnossa. Itseni ulkopuolelta sateli ohjeita siitä mitä pitäisi syödä, mitä ei. Miltä kehon pitäisi näyttää, jotta olisi hyväksytty. Mutta nyt, kehoni haluaa tauon. Totaalisen tauon. Ei enää julmaa itsensä ruoskimista, vaan olemista. Vuosien pakottamisen jälkeistä tervehdyttävää olemista. Kehoni on ollut jäykkä ja "kova", sillä niinhän oli sisimpänikin. Nyt huomaan kehoni ihanasti mehustuvan, pehmentyvän ja pidän siitä ihan älyttömän paljon. Ihaillen katson vatsakumparettani ja takapuoltani. Miten minä olen ikinä voinut niitä kritisoida?!? Allit eivät haittaa lainkaan, vaan olen pelkästään onnellinen siitä, että olkapääni saavat viimein parantua vuosikausien lihaspiinasta. Mikä ihmeellisintä, oloni on loistava! Kaikki itseni ulkopuolelta tulevat ohjeet saavat jäädä ja nyt kuuntelen vain kehoani. Se kertoo kyllä aina mitä se haluaa. Mitä se haluaa syödä ja juoda. Ja miten se haluaa itseään tulevaisuudessa liikuttaa. Miten ihanaa on tuntea tällaista armollisuutta itseään kohtaan vuosikausien piiskaamisen jälkeen!
Jotenkin katson tätä nykymaailmaa niin erilaisin silmin, kuin ennen. Nyt ihmettelen sitä miten me voimme ihailla rehkimistä, suorittamista, kiirettä. Miten me voimme ihailla kumisia naamoja ja kaiken paljastavia asuja. Miksi ihmeessä meidän pitäisi olla ikinuoria suorittajia hautaan saakka? Milloin meistä tuli näin pinnallisia?
Entä se miten käyttäydyt itseäsi ja muita kohtaan? Millainen ihminen olet? Minkälaista esimerkkiä näytät omilla toimillasi ja sanoillasi muille? Kuinka paljon arvostat itseäsi ja muita?
Noh, minä en perusta enää suorittamisesta, enkä ahkeruudesta. Minulle joka ikinen ihminen on arvokas ja kaunis tekipä tuo mitä tahansa. Tai ei mitään. Joka ikisen ihmisen olemiseen tällä maapallolla on syynsä ja sitä minä kunnioitan nyt syvästi. Mitä jos me kaikki olemme onnistujia ihan sen vuoksi, että saamme elää täällä maapallolla? Kuka sen lopulta määrittää mikä on onnistunut ihmiselämä? Miksi ihmeessä me pyrimme täydellisyyteen joka hetki, kun jutun juju on juuri siinä, ettei sellaista ole olemassakaan! Ja miksi ihmeessä meidän pitää koko ajan, taukoamatta pyrkiä johonkin?!?
Ei ole olemassa yhtä elämisen kaavaa, joka toimii kaikille. Joka ikisen on löydettävä oma tapansa olla ja elää oman näköistään elämää. Uskaltaa ottaa elämänsä päärooli vastaan muilta lupaa kyselemättä. Tämä maapallo on valtava leikkikenttä, jonne me olemme päässeet leikkimään. Ihan kaikki on meitä varten. Täällä voi tehdä ihan mitä vaan, kunhan ottaa muut huomioon, ei satuttaisi itseään tai muita ja kunnioittaa joka ikisen omanlaista elämänpolkua. Muutoin, vain taivast on rajana.
Elämä on mennyt liian vakavaksi ja liian materialistiseksi. Kun kaiken pitää olla vielä hienompaa, vielä isompaa ja vielä rypyttömämpää, unohtuu elämän tarkoitus. Ja se on ilo. Rentous. Huumori. Ja elämästä nauttiminen! Tämä maailma tarvitsee lisää rakkautta, lisää suvaitsevaisuutta ja erilaisten elämäntapojen hyväksyntää. Enemmän aikuisuutta ja sympatiaa. Mutta nyt ymmärrän, että kaikki alkaa minusta. Siitä miten puhun ja käyttäydyn itseäni kohtaan. Mitä sallin elämääni. Avaimet maailman muutokseen ovat olleet kaiken aikaa käsissäni ja jokin ihmeellinen voima teki minut näkeväksi siitä. Ensin minä ja sieltä käsin ulkoiseen maailmaan. Elämä on ihmeellistä...!
No comments:
Post a Comment