Viime viikkoina ja jopa kuukausina olen harjoitellut hyväksymistä. Sitä, etten tiedä mistään mitään, eikä minulla ole vastauksia nykyhetkessä siihen mitä minun kuuluisi seuraavaksi tehdä. Olemme niin ohjelmoituja suunnittelemaan ja kontrolloimaan elämäämme, että tämän oppiminen on aikasmoista hommaa!
Kyllähän jokin minussa syvällä sisimmässäni tietää, että asiat järjestyvät ja että ne voivat mennä ihan eri tavalla, kuin mitä itse olen kuvitellut. Koska mieleni ei pysty kuvittelemaan juuri nyt tulevaa, se etsii epätoivoisesti ratkaisuja menneistä tapahtumista. Ne ovat ainoita, joihin mieli voi tarttua ja joista sillä on kokemusta. Mutta dilemma tässä on se, että minä en ole enää sama henkilö, joka pystyi elämään sitä elämää ja tällä leidillä ei ole aavistustakaan mikä uusi edustaisi parhaiten minua nyt.
On todella jännä olotila olla ikään kuin täysin tyhjä menneestä ilman mitään mielikuvaa siitä, millaisella uudella haluaisin alkaa elämääni täyttämään. Tätä olotilaa on vaikea edes kuvailla tai selittää. Se täytyy kokea itse. Luojan kiitos minulle kirkastuu päivä päivältä ainakin se, mitä en enää halua ja se on paljon se! On se ainakin jonkinlainen punainen lanka tästä eteenpäin.
Hyväksyminen pitää myös sisällään sen, etten jatkuvasti pyrkisi pois tilanteesta, jossa juuri nyt olen. Vastustus siihen "mitä on", tuo tullessaan ahdistusta ja turhautumista. Huomaan, että uupumukseni tulee pitkälti siitä, että "yritän" jatkuvasti päästä pois tilanteesta, jossa en halua olla. Ja mitä enemmän "en halua", sitä enemmän möykky rinnassani kasvaa.
Vaikka olen jo vuosia sitten ymmärtänyt, että kaiken hyväksyminen on mielen kesyttämisen a ja o, vasta nyt joudun todella vastatusten tämän asian kanssa. Sillä mikä lopulta on huonosti?
Aatoksia, joita mieleni tuottaa on esimerkiksi se, etten saisi viettää niin paljon aikaa itsekseni. Etten ole osa tuottavaa yhteiskuntaa. Että muilla on elämä hallussa, vain minä olen "hukassa". Että kyllähän minä olen tehnyt tätä sisäistä työtäni sen vuoksi, että pystyisin muuttamaan asennettani ja elämäntilannettani terveemmäksi. Tarkoitan tällä sitä, että voisin viimein tehdä niitä asioita, joita aidosti haluan tehdä. Että löytäisin intohimoni ja näin saisin herätä innoissani joka aamu malttamatta odottaa mitä päivä tuo tullessaan. Toivoin löytäväni aidon ilon lähteen sisältäni ja että elämäntilanteeni sallisi minun ruokkivan enemmän tätä puolta minussa sen sijaan, että tekisin asioita vain, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Tiedostan olevani jonkin vanhan ja uuden välimaastossa ja kyllähän minä tiedän sisimmässäni, että "kun en tiedä mistään mitään", on itseasiassa ihanteellinen tilanne. Silloin kaikki ovet ovat ikään kuin auki ja mikä vaan on mahdollista.
Miksi siis kipuilen ja kamppailen tätä tilannetta vastaan?
Nyt kun tätä kirjoitan, tämä kaikki jopa hymyilyttää. Miten ihminen voikin aiheuttaa itselleen ihan turhaa kärsimystä vain sillä, että ei hyväksy?!? Onko oikeasti niin, että olen jumissa kärsimyksen tiellä ja etten oikeasti uskalla antaa itseni olla onnellinen juuri nyt, juuri tällaisena kuin tilanne on?!?
Mikä on lopulta huonosti?!? Minulla on tilaa olla itseni kanssa. Tutustua tähän Saijaan, joka nyt olen ja joka muuttuu joka hetki edelleen. Olen viimein päästänyt irti menneestä, enkä jaksa enää kaivella miksi ja kuka. Tunnen mitä tunnen ja that's it! Minulla on pieni, mutta kaunis koti ja lämmintä vettä. Ruokaa pöydässä ja karkkeja kaapissa. Saan tehdä omat ihovoiteeni ja naamioni luonnon aineksista ja katsella Netflixista ihania sarjoja. Minä en tunne kiirettä, enkä aikatauluja. Vaikka elämässäni ei ole juurikaan ihmisiä, totuus on, etten juuri nyt jaksaisikaan kovin sosiaalista elämää.
Kyseessä on siis se jatkuva pyrkiminen johonkin, johon olin ja olen ehkä vieläkin niin valtavan ehdollistettu "entisessä elämässäni". Elämän piti olla jatkuvasssa liikkeessä koko ajan. Jokin uusi tavoite oli asetettava heti, kun entisen oli ehtinyt saavuttaa. Ja nyt opettelen pois tästä. On aivan uskomatonta miten samat asiat nousevat pintaan ja katsottavaksi yhä uudelleen ja uudelleen.
Yritän hyväksyä sen, ettei minulla ole juuri nyt vastauksia. Yritän hyväksyä sen, että olen tilanteessa, joka ei ole ihanteellinen, muttei katastrofikaan. Yritän hyväksyä sen, että jos jokin ovi ei aukea, sen ei olekaan tarkoitus aueta. Tilalle tulee jotain muuta, sitten kun tulee. Yritän hyväksyä elämän flow:n, jossa asiat tapahtuvat ajallaan, eivät minun aikataulussani. Olen luomassa ihan uutta tapaa elää ja olla tällä maapallolla ja se on haastava paikka, kun koko ulkomaailma edustaa itselleni vanhoja toimintatapoja. Ei siis auta kuin olla sitkeä, antaa asioiden juuri nyt olla niin kuin ne ovat. Hyväksyä!
Tästä eteenpäin mantrani on siis se, että "I ACCEPT WHAT IS". Fake it till you make it, kuten sanotaan. Vain tällä tavoin saan apina mieleni hiljaiseksi ja pystyn jopa nauttimaan tästä hetkestä. Ainakin pikkuisen. Ja jos en pysty, hyväksyn senkin.
Suomen tämän hetken harmaus ja aikainen pimeys ovat lopulta aika armollisia. Minulla on ikään kuin lupa olla ja antaa asioiden kehittyä omaan tahtiinsa. Elämää voi elää rennommin ja rauhallisemmin itseään lepuuttaen ja hemmotellen. Ehkä onkin niin, että minulle on annettu tämä olemisen lahja juuri nyt, sillä tarvitsen sitä. Kyllähän vuosien sisäinen matka on ollut rankka ja nyt, kun tämä elämän vaihe on tullut päätökseen, on hyvä rentoutua ja antaa itsensä toipua ihan rauhassa. Kerätä voimia ja levätä.
Vaikka sieluni kaipaa elämää, naurua ja tanssia, juuri nyt yritän hyväksyä tämän "luolaan vetäytymisen" olotilan. Harjoitus tekee mestarin sanotaan. Tiedän kyllä mitä tehdä ja miten, kun sen aika on. Tähän minun on luottaminen.
Siispä antaudun ja harjoittelen hyväksymistä. I ACCEPT WHAT IS!
No comments:
Post a Comment