Olen syntynyt vahvaksi. En fyysisesti, vaan henkisesti. Pienestä pitäen, olen ollut "reipas tyttö".
Koko elämäni on heijastanut tätä vahvuutta tavalla tai toisella. Siitä on tietenkin ollut valtavasti hyötyä, mutta se on myös tehnyt paljon hallaa. Vahvana, reippaana tyttönä olen tehnyt ihan liikaa ja antanut asioiden mennä liian pitkälle. Se on ajanut minut tilanteisiin, joissa olen joutunut todella koville sekä henkisesti että välillä myös fyysisesti, että romahdus on ollut väistämätön. Tämä romahdus tapahtuu minun tapauksessani aina sekä mielessä että kehossa.
Olen niin äärettömän väsynyt, etten jaksa kissaa sanoa. Joko laihdun tai lihon. Saatan menettää hiuksia. Iho muuttuu elottomaksi. Kuume nousee, yskittää. Koko kehoa särkee. Hetkeksi menetän elämän kipinän ja huomaan hukanneeni itseni muiden tarinoihin. Ja tämä kaava on aina toistanut itseään.
Reippaan tytön rooli, se surullisen kuuluisa "vahva kaiken jaksava ja yksin kantava", on ollut ainut keino selviytyä elämässä. Muusta en tiedä. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoja.
Mutta mitä tapahtuu, kun reipas tyttö minussa ei enää jaksa kannatella ketään, ottaa vastuuta muista tai olla vastuussa kenenkään hyvinvoinnista? Mitä tapahtuu, kun päätän päästää irti valtavista taakoista hartioillani ja uskallan romahtaa olohuoneen lattialle polvilleni ja huutaa: ”En jaksa enää esittää urheaa, vahvaa ja niin vitun voimakasta! EN MINÄKÄÄN AINA JAKSA TAI PÄRJÄÄ!"
Eilen mieleeni tuli myös sellainen jännä ajatus, että olenko koskaan tullut hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen? Tämä kysymys on yksi peruspilari, joka on pitänyt pystyssä reippaan tytön rooliani: jokainen elämäni ihminen hyväksyy ne osat minusta, joiden kanssa heidän on helppo olla tekemisissä, mutta ei niitä, jotka herättävät heissä itsessään ärsykkeitä, tunteita tai ajatuksia. Reippaana tyttönä olen siis lakaissut maton alle niitä piirteitä itsessäni, joita ihmiset eivät halua nähdä. Mukaudun jouhevasti muita varten. Hienoa! Reipas tyttö!
Eikö olekin jännää, että olen elänyt rohkeaa ja itseni näköistä elämää ja silti muokannut itseäni koko ajan muiden mukaan?! Sellainen se reipas tyttö on! Tekee uskaliaita päätöksiä, valloittaa maailmaa ja hoitaa asiat siellä maailmallakin loistavasti!
Reipas tyttö kyllä rakentaa talot ja remontoi asunnot. Kantaapa tuo vielä hartioillaan puut ja männynkävytkin! Reippaan tytön rooliin kuuluu ulkokuori, joka näyttää kaikille, että ei mitään hätää, homma hoidossa, vaikka nyt vähän vittumaista onkin ollut viime aikoina. Ettei tarvitse huolehtia, mä pärjään kyllä!
Olenko yleensäkään antanut mahdollisuutta tulla hyväksytyksi omana itsenäni, sillä minähän se olen, joka reippaan tytön roolia on ylläpitänyt? Reipas tyttö ei nimittäin helposti paljasta haavoittuvaa puoltaan. Olen ottanut vastuun, hoitanut hommat ja varmistanut, että kaikki pelittää. Ei, en vilpittömästi usko, että olen tullut hyväksytyksi ihan sellaisena kuin olen, sillä en ole tainnut koskaan olla siihen valmis. Ennen kuin nyt.
On aivan sika pelottavaa päästää irti tästä reippaan tytön suojakuoresta, sillä silloin paljastan itsestäni – itsellenikin – ihan uusia piirteitä. Joudun paljastamaan maailmalle ja itselleni sen pehmeämmän, aidomman, rakastavamman, hitaamman, rauhallisemman, ei niin kunnianhimoisen tyypin, joka ei olekaan täynnä tulienergiaa (voisi kai sitä vihaksikin kutsua). Yhtäkkiä ei ole määränpäätä eikä viiden vuoden suunnitelmia.
Reippaan tytön alta paljastuu tyyppi, joka on ihan pihalla, eivätkä asiat olekaan niin helvetin hyvin hallussa ja hoidossa. Tämä tyyppi vain haahuilee päivästä toiseen saamatta mitään valtavan valloittavaa tai merkittävää aikaan. Sieltä paljastuu tyyppi, joka ei jaksa enää pitää yllä jotain menestyjän superviittaa. Reippaan tytön suojamuurin mukana roskiin lentää ajatus, että kaikki pitää tehdä itse.
Sivuhuomautus: hitto mua pyörryttää, kun kirjoitan tätä! Tämä on niin valtavan iso irtipäästö! Äärimmäisen pelottavaa, mutta äärimmäisen vapauttavaa! Ilmankos olen ollut reilun viikon super kipeä! Vanha palaa pois!
Reipas tyttö syntyi olosuhteiden pakosta ja on pitänyt minut hengissä tähän saakka. Kiitän sydämeni pohjasta tätä ihanaa, kaunista roolia, joka on ollut suojanani näin kauan! Nyt päästän kuitenkin suurella rakkaudella irti reippaasta tytöstä ja päästän esiin sen Saijan, jota tuo kuori suojeli.
Olen viimein tarpeeksi ”vahva” olemaan ”heikko”.
