Uusi alku

In English: Fresh start

Mä olen halunnut aloittaa "puhtaalta pöydältä" jo jonkin aikaa, mutta en ole saanut sisäistä selvyyttä siihen miten sen tekisin. Kunnes eilen tajusin, että enhän mä voi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman mun menneisyyttä, jota mä kunnioitan liikaa pyyhkiäkseni sen kokonaan pois. Enhän mä olis minä, jos mun menneisyyttä ei olisi!

Eilen oli huikea päivä ihanine yllätyksineen ja päädyin lopulta pitkän pyörälenkin jälkeen kotiin. Upea kohtaaminen taidenäyttelyssä avasi silmiä jälleen näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Musta on ihan mieletöntä miten mä olen uskaltanut kirjoittaa ajatuksia ylös selventääkseni asioita itselleni. 

Ja siksi mä olen taas täällä!

"Minua ei kiinnosta mitä kaikkea olen tehnyt ja milloin. Sen sijaan olen kiinnostunut siitä, miten kohtaamani ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, kuka tänään olen."- Saku Tuomisto - 

No totuudellisesti, mä olen toki kiinnostunut siitä mitä mä olen tehnyt, mutta ilman muuta suurin syy sisäiseen muutokseen ovat olleet kohtaamani ihmiset ja se miten he ovat vaikuttaneet muhun. 

Olen tarvinnut reilun vuoden itseni kanssa oloa, melkein eristyksissä. Paitsi, että tarvitsin aikaa itselleni, myös kehoni on käynyt suuren transformaation läpi. Kaikki kivut, jotka olivat hautautuneet jonnekin syvälle, pääsivät nyt pintaan. Sekä tunteina, että ihan fyysisenä kipuna. Mieli ja keho olivat tosi kovilla. Joskus pystyin tekemään jonkinlaisen liikunta harjoituksen, jos keho sen salli. Mutta oli myös aika, jolloin se ei suostunut minkäänlaiseen liikuntaan. Suorittaja-Saijan selkäkipu äityi välillä niin ankaraksi, ettei oikein tiennyt miten päin olla. 

Hermoston uudelleen virittäytyminen "survival modista" rauhan ja luottamuksen tilaan, ei ole ollut helppo. En usko, että olen kehoni kanssa ihan vielä voiton puolella, mutta ihan eri paikassa kuitenkin kuin vaikka vielä kuukausi sitten. 

Tajusin jossain kohti eheytymisen matkaani, että terapia ei riitä mulle. Terapiassa mieli saa ymmärryksen menneisyyden tapahtumista ja niiden aiheuttamista traumoista, mutta yhtä tärkeää oli alkaa tuntemaan niitä tukahdutettuja tunteita. Siihen tarvitsin jotain muuta kuin terapiaa. Minulle se oli jooga, energiahoidot ja milloin mikäkin, jotta pääsin hiljentymään kehoni äärelle. Pääsin tuntemaan! Näin syntyi yhteys kehoon, kaikkien mun tarinoiden ja tunteiden, koko olemukseni tärkeimpään viestijään. 

Lueskelin eilen "päiväkirjaa", jota aloin kirjoittamaan vuoden 2024 alussa. Kauaa en sitä jaksanut tehdä, sillä päivät olivat hyvin pitkälti samanlaisia; rauhallinen aamu, ehkä kävelylenkki ja kaupassa käynti. Muutoin yksin kotona. Seurana Netflix. Muutos oli valtava, tulinhan Suomeen 120 neliön asunnosta ja sosiaalisesta kulttuurista, joka heijasti paremmin minua kuin tämä uusi, eristäytynyt oleminen pienessä 20 neliön asunnossa. Olin syvästi yllättynyt siitä miten paljon kiire ja kontrollointi oli täällä lisääntynyt. 

Jouduin palaamaan vielä kerran "vanhan Saijan" rooliin ja käymään ihmissuhteitani läpi yksitellen. Mitä autenttisemmaksi ja rehellisemmäksi tulin, sitä useammin jäin yksin. Olen viettänyt yksin joulut, vaput, pääsiäiset ja muut juhlapyhät. Minua ei yksinkertaisesti kutsuttu. Tai sitten en itse enää halunnut mennä. 

Olen elänyt ilman aikatauluja, ilman kiirettä, ilman yhteisöä, kädestä suuhun. Minulla ei ole ollut varaa matkustella tai ostaa uusia vaatteita muutoin kuin kirppiksiltä. 

Olen ottanut vastaan lukemattoman määrän puukkoja selkään vailla anteeksipyyntöjä, selitellyt olemistani ja olotilojani ihan liikaa sekä ottanut vastaan kritiikkiä, joka perustui toisen triggereihin. Oli valtavan surullista huomata, etten ollut kenenkään prioriteetti listalla ja jäin täysin yksin omien haasteideni kanssa. 

Olen istunut satoja tunteja Tuusulan järven rannalla miettien syntyjä syviä. Olen kävellyt miljoonia kilometrejä musiikkia kuunnellen. Olen katsonut tuhansia leffoja. Olen tuijotellut seiniä tai pilviä sohvan pohjalla. Olen pitänyt omia skumppabileitä ja nauranut vedet silmissä Instan reelseille. 

Minulla ei ole ollut pakopaikkaa. Ei kesämökkiä, eikä etelänreissuja. Oli pakko sukeltaa sielun syvyyksiin ja putsata vielä loputkin sisimmästäni. Halusin tai en. Monta kertaa olen ajatellut, että kovin moni ihminen ei olisi selvinnyt hengissä näistä vuosista, joista minä selvisin. Ja melkein en selvinnytkään.

Luettuani noita muutamia merkintöjä viime vuoden alusta huomaan, miten paljosta olen joutunut päästämään irti. Ei siis vain sisäisistä asioista (pelot, uskomukset, traumat jne.), vaan myös ulkoisesti. 

Mutta tiedättekö, että mikään ei ole sattumaa. Kun ulkopuoleltani oleva "kaivo kuivui" (ihmiset, raha, yhteisö), löysin kaiken itsestäni: tuen, turvan, vastuun, rakkauden, kunnioituksen, läsnäolon. "Minä olen tästä lähtien aina tässä, enkä ikinä enää hylkää! En minkään, enkä kenenkään vuoksi!" Kaikki maskit ja muiden tarinat hävisivät lopullisesti ja jäljelle jäi aito, oikea minä. 

Ja kun tähän tilaan pääsi, ilmaantui syvälle sisimpään sellainen rauha, etten ole sellaista ikinä ennen kokenut! 

Nyt poissa on draama, epälojaalisuus, valehtelu, juoruilu, ilkeily, vittuilu, manipulointi, muiden miellyttäjät, selkäänpuukottajat, viikkojen päähän aikataulutetut tapaamiset. Jäljelle jäivät aidot, oikeat ihmiset, jotka hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. He eivät ole kateellisia, eivätkä he tarvitse/odota minulta mitään. Me ei märehditä maailman menoa tai muiden olemista. Ketään ei tuomita, eikä alenneta. Meidän ei tarvitse päteä tai coutsata ketään. Meidän ei tarvitse todistella, että ollaan oikeassa, vaan hyväksytään kaikki näkemykset. 

He VALITSEVAT minut elämäänsä samoin, kuin minä valitsen heidät. He järjestävät aikaa minulle ja HALUAVAT viettää aikaa kanssani. Heidän kanssaan minun ei tarvitse miettiä uskallanko soittaa tai  puhutaanko minusta paskaa, kun en ole paikalla, vaan he pitävät puoliani silloinkin, kun minä en ole läsnä. Ja jokainen juttutuokio on äärimmäisen antoisa! 

Minä näen tämän maailman niin, että jokainen ihminen on minulle peili johonkin osaan itsessäni ja sitä mukaa, kun sisäinen putsaus eteni, myös nuo ulkoiset peilit alkoivat muuttumaan. Tietenkin. Minun maailmani heijastaa sitä mitä minä olen sisimmässäni. 

Jos puhut muista paskaa selän takana olen sata varma, että oma sisäinen puhe itsestäsi on kritisoivaa, nimimerkillä "kokemuksen syvä ääni". Eli kyllä, olen ollut kaikkea sitä mistä yllä kirjoitin ja josta olen nyt uloskasvanut. 

On aivan sikasiistiä päästä käsiksi omaan sisimpään ja löytää sieltä tämä lojaali, isosydäminen tyyppi, joka on iloluontoinen, autenttinen, äänekäs, hiljainen, höpöttelijä, mietiskelijä. Joka rakastaa ihmisiä, mutta tarvitsee paljon omaa tilaa. Joka nyt viihtyy yksin. Joka on rauhallinen, kärsivällinen, välillä vittuuntunut. Rakastaa kirjoittaa ja sisustaa. Rakastaa värejä ja vivahteita. Ja viherkasveja. 

Annan anteeksi, mutta muistan mitä olen tilanteesta oppinut. Kuuntelen, mutta uskallan pitää puoleni. Olen kiltti, mutten ole enää kynnysmatto. Olen empaattinen, kärsivällinen ja ymmärtäväinenkin, mutta en suostu manipuloitavaksi tai ota vastaan epäkunnioittavaa käytöstä. Olen rauhan rakentaja, mutta pidän kiinni rajoistani. Olen lempeä, mutta selkeä ja suora. Olen armollinen, mutta en halua toksista käytöstä ympärilleni. Välitän syvästi, mutten enää koskaan laiminlyö omia tarpeitani. Rakastan, mutta joskus kauempaa. 

Olen älyttömän herkkä energioille ja jos ennen pidinkin tätä heikkoutena, nyt se on yksi supervoimistani. Aistin heti, jos jokin ei ole kunnossa. Aistin valehtelut, juonittelut, maskit, feikin ystävällisyyden, traumat, pelot, kaiken. Sanat voivat olla jotain, mutta minä aistin aina sanojen alla piilevän energian. 

Olen oppinut olemaan selittelemättä olotilojani tai sisäistä kasvuani ihmisten kanssa, jotka eivät ole sitä kokeneet, eivätkä näin voi mitenkään ymmärtää mitä tarkoitan. Se on kallisarvoisen aikani hukkaa. Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä muut minusta ajattelevat. Koska triggerit on käsitelty, minussa ei viisarikaan värähdä jonkun sanoista. En siis ota enää mitään henkilökohtaisesti. 

Supervoimani, herkkyyteni kautta olen oppinut, että ihmiset paljastavat muutamassa sekunnissa sen keitä he ovat. En enää näe potentiaalia, vaan totuuden. Ennen kuuntelin triggereilläni, nyt kuulen oikeasti mitä toinen sanoo. En enää suostu toisten kannattelijaksi. Tai terapeutiksi. 

Lähipiirini suhteen tiedän tasan tarkkaan millaista energiaa ympärilleni haluan, enkä tingi siitä enää tippaakaan. Oikeiden ihmisten kanssa oleminen on helppoa, se on sitoutumista, haluamista, kunnioitusta ja sitä rakkautta isolla R:llä. Puhelimet soivat puolin ja toisin. 

En ole täydellinen, enkä sitä enää itseltäni vaadikkaan. Mä mokailen, mutta otan vastuun mokistani. osaan pyytää anteeksi ja pyrin oppimaan niistä. Senhän takia mä täällä ihmiselämässä olen. Pyhää ihmistä musta ei siis saa tekemälläkään, hyvin tietoisen kyllä! 

Mä olen tehnyt yhtä paljon paskaa, kuin olen sitä osakseni saanut (karma is a bitch!) ja se toksinen kierre on nyt loppu. 

Oma arvomaailma on nyt kunnossa. Ja miten siistiä on, kun olen rahallisesti köyhempi kuin koskaan ja samaan aikaan olen rikkaampi kuin olen ikinä ollut. Omaa arvoani en enää mittaa millään ulkoisella, saatika muiden sanomisilla. 

Tiedättekö, että tietoa saa kirjoista luku tolkulla, mutta viisaus ja taidot tulevat kokemuksesta, tekemisen ja erehtymisen kautta. Ja tämä melkein 20 vuoden sisäinen matka on tuonut mukanaan sellaisen määrän viisautta, ettei sitä voi rahassa mitata. Näen nyt selkeästi, että olen jakanut tuota viisautta ihmisille, jotka eivät osaa sitä arvostaa, jotka eivät ole avoimia oppimaan itsestään lisää, eivätkä omaa taitoa itsensä reflektointiin. Musta-valkoisuus on minusta hävinnyt ja ymmärrän, että elämä on täynnä miljoonia sävyjä, eikä mikään ole niin "yks-oikoosta". Kaiken kyseenalaistaminen on viisauden merkki! 

En tarvitse enää kenenkään kommenteja tai neuvoja, mutta pysyn aina avoimena kaikenlaisille elämän katsontakannoille. 

Kuka helvetti päätti mikä täällä maapallolla on se "oikea tapa elää"?!? 

Eiköhän meistä jokainen käy tällä maapallolla jonkinlaisen helvetin läpi, joten olisiko aika olla armollisempi. Itselle ja muille? En tiedä miksi minussa tapahtui "herääminen", mutta mistään en voisi olla kiitollisempi. Maailmasta puuttuu tällä hetkellä rakkautta, kunnioitusta, selkärankaa sekä vastuunottamista, eikä ilman niitä voi olla todellista vapautta. Olen ylpeä siitä, että minä olen nyt yksi heistä, joka ei enää lisää kärsimystä tälle planeetalle ja että olen vihdoin oikeasti aikuistunut. 

Olen vilpittömän ylpeä minusta ja rohkeudestani. 

"Tämä planeetta ei kaipaa enää lisää menestyviä ihmisiä. Mitä tämä planeetta epätoivoisesti kaipaa on lisää rauhanrakentajia, tarinankertojia, luovuutta, iloa, vastuunottajia ja ennen kaikkea kaikenlaista rakkautta." 

Halauksin,

Saija 😍

Goodbye farewell!

Jos onpi mieli aina täynnä ankeutta,
tuopi se kroppaan turhaa kankeutta.
Jos onpi aina saatava se viimeinen sana,
voipi palkkana olla mielipaha.
Aina oikeassa olemisen tarve voi olla ittelle rankkaa,

sillä tukijoukoista ei luultavasti tule kovin sankkaa.

Utelias mieli, vähemmän kärkäs kieli ja
yht' akkiä oletkin tiedonjanoinen sieni.
Opit uutta ja pudotat vanhaa,
kuka niitä kivirekiä edes jaksaisi kantaa.
Tuleepi elämästä tuoreempaa,
kun pois jää turhaa kuohuntaa.

Rentoahan pitäisi elämän olla,
stressitasonkin puhdas nolla.
Kontrolli se kaiken kivan pilaa,
siispä vaikka mettähän ahteris hilaa.
Löysennä reilusti otetta ja
luo näin elämään lisää nostetta.
Ikään ei tiedä mihinkä täs elämäs törmää,

vannetta pääs ympäriltä siis höllää.

Ollahan muille läsnä ja kuunnellaan,
mutta kommentit ne jääkööt unholaan.

Tehköhön kaikki justihin sitä mikä niille sopii,

kyllähän jokaanen elämästä sitte oppii.

Jospa se tulooki etehen iloonen yllätys,
kuten tämä metsänväen ihana väijytys!
Saa ne aikuisetkin pelata ja leikkiä,
todellakin löytää elämäänsä hiukka lisää
väriä ja sheikkiä.

Yhdes me täs venees ollaan.
Mitäs siitä tulee, jos jatkuvasti ottaa pollaan.
Pirä hymy herkäs tai anna itkun tulla,
näin on elämä aitoa sulla ja mulla

Näihin sanoihin ja tunnelmiin päättyy tämän blogin tarina lopullisesti. Vuosien matka itseen on tuonut mukanaan valtavan sisäisen rauhan ja syvän rakkauden ja kunnioituksen itseä kohtaan. Olen huomannut, että mitä rauhallisemmaksi sisäinen maailmani muuttuu, sitä vähemmän minulla on enää sanottavaa.

Nyt, kun olen oppinut kuuntelemaan vain itseäni kaikessa huomaan, etten halua tai kaipaa ulkomaailman kommentteja siitä miten minun pitäisi elää ja olla. Vain minä voin tietää mikä on minulle parhaaksi koskee se sitten ruokaa, liikuntaa, ihmisiä tai vaikkapa tekemistä. Vain minä voin tietää miltä minusta tuntuu ja mihin olen valmis milloinkin. Tämä omaan voimaan ja elämän rytmiin astuminen on tuonut mukanaan myös sen, etten enää halua kommentoida tai neuvoa muita. Terapeutti minussa on "kuollut ja kuopattu".

Meistä jokainen katsoo tätä maailmaa omien linssiensä kautta eli meillä jokaisella on omat kokemuksemme, uskomuksemme, pelkomme jne. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Tästä johtuen joka ikisen ihmisen elämä on uniikki, ainutlaatuinen. Aina, kun annan neuvoja, annan niitä omien kokemuksieni kautta ja ne voivat olla täysin erilaisia kuin sinun. Vaikka kaksi ihmistä syö samaa pizzaa, voi kokemus olla täysin erilainen.

Siksi kannustan jokaista ottamaan täydellisen vastuun omasta elämästään. Luottamaan itseen ja omiin tuntemuksiinsa. Vain sinä voit oikeasti tietää mikä on sinulle parhaaksi ja miten sinä haluat tätä elämää elää. Se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi sinulle. Älä siis sokeana seuraa massaa, vaan uskalla kääntyä sisäänpäin ja kuunnella omaa sydäntäsi. Vain se voi johtaa sinut sisäisen rauhan ja rakkauden lähteelle.

Olemme siirtymässä ihmiskuntana uudenlaiseen elämisen tyyliin ja tämä on toki vain oma näkemykseni. Ennen elimme mielen kautta. Kaikessa "piti olla jotain järkeä". Nyt olemme siirtymässä elämään sydämestä käsin (intuitio, "gut feeling", oma sisäinen ohjaussysteemi) ja lopulta päädymme elämään, jota määrittää energia. Mielestä tuntemaan (from the mind to feeling). Jos yhteytesi sydämeesi ja kehoosi on kunnossa, tiedät heti mikä sopii sinulle ja mikä ei. Energia ei valehtele.

Kuten huomaamme, valtaosa maailmasta elää vielä mielen maailmassa, traumojensa kanssa. Kaikki sisäinen viha, jonka äärelle ei pysähdytä (tunneta ja eheytetä), heitetään nyt ulkomaailmaan.

Ulkomaailmassa on tällä hetkellä niin paljon vihaa, tappeluita, sotaa jne. Ja kaikki tämä, koska emme uskalla pysähtyä TUNTEMAAN, vaan syytämme muita omasta pahasta olostamme.

Maailman rauha rakentuu jokaisen ihmisen sisäisen rauhan määrästä. Jos oma sisäinen maailma on täynnä itsekritiikkiä, vihaa, tukahdutettuja tunteita, pelkoja olet silloin ikään kuin "sota/hätätilassa". Ja siksi ulkomaailma näyttää juuri nyt siltä kuin se näyttää.

Suurimmat muutokset sisälläni ovat eheytymisen myötä:

1) en reagoidu enää muiden tekemisistä tai sanomisista. Oma sisäinen rauha on tärkein!

2) en puutu enää muiden tekemisiin tai sanomisiin, mutta pidän oman tonttini "puhtaana". Tiedän tasan tarkkaan minkälaista energiaa ympärilleni haluan, enkä jousta siitä enää.

3) en ota mitään enää henkilökohtaisesti. Jokainen puhuu aina ja joka ikinen kerta itsestään.

4) uhriutuminen on jäänyt tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka ensin meinaa löydä hanskat tiskiin, niin lopulta aikani "omassa paskalätäkössäni maattuani (itsesääli), nostan leuan pystyyn ja jatkan tuulta kohti (minä pystyn!"!

Oman sisäisen maailman puhdistus ja ennen kaikkea vastuunottaminen itsestään vaatii todella paljon rohkeutta ja sitoutumista. Nostan hattua jokaiselle sinulle, joka tälle tielle uskaltauduit tai uskallat.

Isot halit,

Saija 😍

Muistutus!

Olen viimeisten vuosien aikana käynyt paljon läpi elämäni ihmissuhteita. Osasta olen päästänyt itse irti ja osa on päästänyt irti minusta. Tästä johtuen, muistutuksena itselleni ja ehkä sinullekin, halusin koota ajatuksiani aiheesta tähän postaukseen. Olen kova tyttö reflektoimaan ja siksi palaan aina tasaisin väliajoin millin taaksepäin tarkastelemaan missä olen kehittynyt ja missä voisin kehittyä lisää. Minä pyrin terveellä pohjalla oleviin, aikuisiin ihmissuhteisiin ja haluan oppia niistä lisää. 

Mistä sen sitten tietää onko ihmissuhde emotionaalisesti aikuinen ja sen toimintatavat eheytymiseen ohjaavia? Olen itse oman kokemukseni kautta tullut siihen tulokseen, että kaikessa yksinkertaisuudessaan aikuisessa ihmissuhteessa on turvallista olla. Se tukee, on avoin, rohkaisee, on läsnä. Siinä kuunnellaan korvilla, ei triggereillä. Tällaisessa suhteissa ei ole uhreja, eikä uhri tarinoita. Kaikista asioista keskustellaan rohkeasti ja avoimesti. 

Aikuinen ihmissuhde haastaa henkiseen kasvuun ja oman elämän vastuunottamiseen. Ei sillä vanhalla tavalla, jossa joudut puolustamaan ja selittelemään itseäsi jatkuvasti ja joka saa sinut kyseenalaistamaan itsesi. Se haastaa sinut kohtaamaan triggerisi, vanhat toimintatapasi, uskomuksesi, pelkosi ja vanhat tapasi kommunikoida.

Sisäinen kasvu ei ole helppo polku ja siksi rakentavat, aikuisuuteen ohjaavat ihmissuhteetkaan eivät ole helppoja. Näissä ihmissuhteissa ei käydä toksisia riitoja, vaan keskustellaan. Tällainen ihmissuhde vaatii sinua katsomaan peiliin uudelleen ja uudelleen. Siihen ei kuulu syyllistäminen tai syyttäminen, valehtelu tai tunteiden välttely/vähättely. 

Sisäiset kysymykset kohdistuvat itseen, eivät toiseen. Ei "miksi sanoit noin?", vaan miksi triggeröidyin toisen sanomisista, mitä tämä kertoo minusta? Mikä muisto minussa aktivoitui? 

Tunteet kohdataan avoimesti ja niistä voi keskustella turvallisesti. Niitä ei paeta, lakaista maton alle tai turruteta. 

Ehjään toimintamalliin pyrkivä ihmissuhde vaatii valtavasti rohkeutta, koska tällaisessa ihmissuhteessa ei voi pitää mitään maskeja tai salaisuuksia yllä. Se ohjaa sinua autenttisuuteen, itsesi hyväksymiseen sekä tietoisuuden kasvuun. Oikeasti aikuinen ihmissuhde perustuu rehellisyyteen ja aitoon totuuteen. Jos ihmissuhteesi toimii terveellä pohjalla tiedät, että toisen tahtotila haastaa sinut kasvuun tulee aina rakkaudesta, ei ilkeydestä. 

Monta kertaa päästämme mieluummin irti tällaisesta ihmissuhteesta, kuin siitä vanhasta toksisesta, joka tuntuu tutulta ja on helpompaa. Aikuinen, ehyt ihmissuhde voi jopa emotionaalisesti epäkypsästä ihmisestä tuntua "tylsältä", sillä draamaa siitä et löydä. Syvyyttä sitäkin enemmän. 

Tunnemaailmaltaan ehjän henkilön vastakohta on emotionaalisesti epäkypsä, toksinen tyyppi. Koska en halua toistaa samoja virheitä ihmissuhteissani tai itsessäni uudelleen ja uudelleen, minun oli kerättävä itselleni muistilista emotionaalisesti epäkypsän henkilön ominaisuuksista. 

Mistä siis tunnistaa emotionaaliseesti "rikkinäisen" ihmisen? Tanja Sipilä oli koonnut kattavan listan näistä ominaisuuksista ja päätin jakaa tuon listan tänne. 

Alla emotionaalisen epäkypsyyden merkkejä:

1. Tunteiden välttely ja tukahduttaminen

* Tunteet koetaan häiritsevinä tai turhina ja ne pyritään sivuuttamaan

* "Älä nyt ylireagoi", "Ei tässä mitään", "Mennään eteenpäin" - ilman, että tunteille on tilaa

* Syvälliset keskustelut tuntuvat epämukavilta ja niitä vältellään

2. Syyttely ja vastuunpakoilu

* Omia tunteita ja reaktioita ei nähdä itsestä kumpuavina, vaan ne laitetaan muiden piikkiin, "Jos sinä et olisi sanonut noin, en olisi suuttunut"

* Virheiden myöntäminen on vaikeaa ja ne saatetaan kääntää toisen syyksi = vastuunottaminen puuttuu

3. Impulssiivisuus ja tunnepurkaukset

* Ärsykkeisiin reagoidaan voimakkaasti ilman kykyä säädellä tunteita

* Suuttumus tai loukkaatuminen saattaa nousta hetkessä ja tilanne kärjistyy nopeasti

* Toimitaan ilman, että pysähdytään miettimään seuraamuksia

4. Mustavalkoinen ajattelu

* Ihmiset ja tilanteet ovat joko hyviä tai huonoja - ei välimuotoja

* "Olet joko minun puolellani tai minua vastaan"

* Kyvyttömyys hyväksyä, että ihmisillä voi olla ristiriitaisia tunteita samanaikaisesti

* "Minä olen oikeassa, sinä väärässä"

5. Manipulointi ja tunteilla kontrollointi

* Käyttää syyllistämistä, uhriutumista tai passis-agressiivista käyttäytymistä

* Vetäytyy rangaistakseen toista (= puhumattomuus/silent treatment)

* Odottaa, että muut täyttävät omat tarpeet ilman, että niistä kommunikoidaan

6. Itsekeskeisyys- ja empatian puute

* Ei kykene asettumaan toisen asemaan tai ottaa huomioon muiden tunteita

* Kuuntelun sijaan odottaa omaa vuoroaan puhua

* Omien tarpeiden asettaminen aina etusijalle ilman joustavuutta

7. Jatkuva draama ja konflikti

* Pienistäkin asioista syntyy riitoja ja draama seuraa mukana ihmissuhteissa

* Pahimmillaan riidat voivat olla tapa luoda intensiteettiä ja tunnetta yhteydestä

* Ristiriidat jäävät selvittämättä ja samat ongelmat toistuvat jatkuvasti

8. Välttelevä tai epäkypsä kommunikaatio

* Ei ilmaise tarpeitaan suoraan, vaan olettaa muiden tietävän ne

* Mököttää, vetäytyy tai hyökkää sanallisesti, jos jokin tuntuu epämiellyttävältä

* Konflikteja ei käsitellä rakentavasti, vaan niistä pyritään pakenemaan tai niitä kärjistetään

9. Vaikea sietää kritiikkiä

* Kaikki kritiikki koetaan henkilökohtaisena hyökkäyksenä

* Reaktiot voivat olla suuttumusta, uhriutumista tai vetäytymistä

* Kritiikki saatetaan kääntää toisen syyksi sen sijaan, että pohdittaisiin sen sisältöä

10. Omien tunteiden ja tarpeiden ulkoistaminen muille

* Onnellisuus ja hyvinvointi riippuvat muiden käytöksestä

* "Sinä saat minut tuntemaan näin" -ajattelu ilman vastuunottoa omista tunteista

* Odottaa, että joku muu ratkaisee omat ongelmat tai tuo tunnekokemuksen, jota kaipaa

Jätän tämän postauksen julkiseksi, jos se sattuisi herättämään jotakin ajatuksia lukijassa. 

Minä pyrin tietoisesti ehjiin, aikuisiin ihmissuhteisiin ja nyt olen tämän uuden elämäntavan harjoitusleirillä. Enhän ole koskaan elämässäni tervettä ja aikuista ihmissuhdetta kokenut, joten minulla ei ole ohjemanuaalia tästä minulle uudesta asiasta. Oppia ikä kaikki, eikös vaan? Yksi hetki, yksi kohtaaminen kerrallaan. Kompastellen, oppien ja uudelleen kokeillen. 

Eheytyminen ja tietoisuuden kasvu vaativat raakaa rehellisyyttä itseään kohtaan. Haluan kuitenkin muistuttaa, että me emme ole koskaan "valmiita" ja siksi onkin hyvä olla itselleen armollinen. Ihmisyyteen kuuluu "mokailu" ja erheet. Miten muuten oppisimme? Joskus sitä keskittyy omaan kasvuunsa hiukan intensiivisemmin, joskus ottaa rennommin. 

On ihan ok olla Tarpeeks Täydellinen 😍 

Halaus,

Saija ❤

Viimeinen postaus!

You can find this post in English here: SUMMA SUMMARUM

Eilen 21.01.2023 oli kuulemma uusi kuu sekä kiinalainen uusivuosi. Tämä kiinalainen uusivuosi aloittaa jäniksen vuoden. Jänis edustaa hedelmällisyyttä, runsautta, hyvää onnea, uusia alkuja ja kykyä muuttaa elämän suuntaa nopeasti tarvittaessa. Tämä päivä on siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen otollinen reflektoida mennyttä ja jättää se sinne. 

Totuus on, että olen muokannut tätä tekstiä pian puoli vuotta. Niin nopeasti minä muutun sisäisesti ja siksi jotkut kirjoitukset täällä tuntuvat nopeasti jo menneeltä. Koska tämä postaus tuntuu jotenkin merkitykselliseltä, niin olen kirjoitellut ja korjaillut sitä niin kauan kuin on ollut tarvis. Noh, tänään 16.05.2023 teksti on viimein valmis. Nyt siis loppuu "hierominen" ja päästän kiitollisena irti. 

Kuten otsikko jo vihjaakin, halusin kiteyttää kaikkea oppimaani yhden otsikon alle. Samalla voin ylpeänä miettiä mistä lähdin liikkeelle ja miten paljon olen kasvanut vuosien varrella. En pyri enää täydellisyyteen tai henkisyyteen, vaan autenttiseen elämään, jossa hyväksyn kaikki puolet itsessäni. Itselleni kaikki ei aina ole vain "valoa ja rakkautta", vaan minuun kuuluu koko ihmisyyden kirjo. Olen niin ylpeä, että olen pystynyt kohtaamaan koko tunnemaailmani sen pimeimpiä nurkkia myöten. Mitään ei tarvitse enää salata, pelätä tai piilottaa, vaan kaikki puolet minussa saa näkyä ja kuulua. 

Jos jokainen meistä olisi rehellinen ja avoin, maailmassa olisi paljon helpompi elää. Silloin ei tarvitsisi miettiä "mitä toi ajattelee" tai "nyt se suuttuu". Asioista voisi puhua streitisti, kun jokainen ottaisi vastuun omasta olemisestaan. Miten paljon helpompaa ja draama-vapaampaa elämä olisikaan! Jos olisimme sisältä ohjautuvia ulkoisen sijaan, tämä maailma näyttäisi ihan toiselta kuin nyt. 

Tässä blogissa tekstit alkoivat jo toistaa itseään ja sen vuoksi totesin, että nyt on aika "vaihtaa levyjä" ja jättää tämä minulle rakas ja niin isona apuna ollut blogi menneeseen. Niin se kuitenkin on, että uusien ajatusmallien ja toimintatapojen opettelu vaatii toistoa ja harjoitusta uudelleen ja uudelleen. Mieti, jos olet ikäsi kirjoittanut oikealla kädellä ja yht' äkkiä se ei olekaan mahdollista, vaan joudut opettelemaan kirjoittamisen uudelleen vasemmalla kädellä. Ei sinun tarvitse opetella aakkosia tai kielioppia uudelleen, mutta kirjoittamista on harjoiteltava uudelleen ja uudelleen. Sama pätee oman itsen uudistumiseen. Toistojen ja erehdysten kautta voittoon! Harjoitus tekee mestarin!

"Unessa oleva ihminen hakkaa päätään seinään ja syyttää sen jälkeen seinää siitä, että se on väärässä paikassa. Tietoinen ihminen sitä vastoin tarkastelee omia toimintatapojaan ja reaktioitaan. Niin kauan, kun syytät ongelmistasi muita, olet unessa." - Tomi Hellsten - 

Noh, minä "heräsin". Heräsin huomaamaan, että olen suorittaja, ihmistenmiellyttäjä, huolehtija, kontrolloiva, läheisriippuvainen ja paljon muuta. "Herääminen" antoi minulle mahdollisuuden sukeltaa sieluni syövereihin ja kohdata omat kipukohtani. Aloitin pitkän matkan "itseeni" - matkan kohti tietoista elämää, aikuisuutta ja autenttisuutta. Matkan kohti aitoa itseni rakastamista ja vastuunottamista. Tämä on ja on ollut matkani todelliseen vapauteen. 

Tietenkään minulla ei ollut aavistustakaan, että tämä sisäinen matka, muodostuisi näinkin pitkäksi ja syvälliseksi. Minä ajattelin, että hoidetaan homma terapeutin kanssa ja jatketaan elämää. Hui hai miten väärässä olinkaan! 

Päätin sen vuoksi näin lopuksi listata suurimpia oppejani matkan varrelta. Alla oleva listaus ei ole missään loogisessa järjestyksessä. Olenpahan vaan kirjannut ajatuksiani sitä mukaa, kun mieleeni pullahtavat. Omaan itseen sukellus on niin valtava asia, ettei kaikkea voi mitenkään saada yhteen postaukseen. Listauksesta löytyy itselleni merkittäviä kohtia. Nämä kohdat kertovat kasvustani eniten.

1. PYSÄHTYMINEN

Ihan ykkös juttu! Ilman pysähtymistä, en mitenkään voisi oppia kuuntelemaan itseäni. Minun oli siis opeteltava pysähtymään, olemaan ja kuulemaan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä miten tämä tapahtuu. Tiesin vain, että niin minun kuuluu tehdä. Lähdin siis oppimatkalle. Meditaatio ei ollut minulle tuttua, ei myöskään oleminen. Alkutaival oli äärimmäisen haastavaa. Jopa 10 minuutin "oleminen" toi hien otsalleni, mutta tänä päivänä voi sanoa olevani olemisen mestari. En koe olemisesta enää minkäänlaista syyllisyyttä, enkä moiti itseäni. Ilman hiljaisuutta ja olemista en kuulisi intuitiotani sekä sydämeni ääntä. Nyt en tarvitse enää harjoitteita, vaan oleminen ja hiljaisuus ovat osa elämääni ja minua.

2. KEHOTIETOUS

"Aikaisemmassa elämässäni" en ollut millään tavoin tietoinen kehostani. Tarkoitan tällä sitä, etten osannut kuunnella sen viestejä lainkaan. Painoin menemään sekä fyysisissä töissä, että salilla. Olen superkiitollinen vahvasta kehostani, joka ei pettänyt ikinä, vaikka joutui todella koville!

Ilmoittauduin joogaohjaaja koulutukseen juuri sen vuoksi, että halusin oppia tuntemaan kehoni liikkeet ja kuulemaan sen viestit. Ykköskohta, pysähtyminen, tukee tietenkin tätä kakkoskohtaa. 

Nyt, kun tiedostan kehoni viestit, en tarvitse ulkoisia ohjeita syömisistäni. On jännä miten joskus iskee ihan hillitön himo vaikkapa Avokadoon tai lakritsiin. Silloin annan keholleni sen mitä se tarvitsee, niin kauan kuin se sitä tarvitsee. Himo menee ohi, kun jokin puutostila on tasapainotettu. 

Kehotietous ulottuu tietysti myös liikuntaan. Nykyään liikun juuri siten, kuin kehoni siihen antaa luvan. Uutta on esimerkiksi se, että vuosien joogaamisen jälkeen, kehoni ei yksinkertaisesti suostu matolle. Niinpä en enää pakota mitään, vaan liikun siten, että se tuntuu hyvältä ja on mahdollisimman hauskaa. 

Sillä, että harjoitin kehotietouttani oli suuri osuus myös siihen, että pääsin käsiksi traumojeni aiheuttamiin kehotukoksiin. Jos koemme trauman, jää siitä jälki paitsi mieleen, myös kehoon. Näin siis, mikäli asiaa ei käsitellä ja eheytetä. 

Meillä voi siis olla joko ihan fyysisiä vammoja tai sitten tukahdutettujen tunteiden aiheuttamia kehollisia kipuja.  Pysähtymisen ja kehotietouden avulla, tiedän nyt kummasta on kyse ja pystyn hoitamaan kehoani juuri sen tarvitsemalla tavalla. 

3. TRAUMOJEN, PELKOJEN JA USKOMUSTEN LÄPIKÄYNTI

Olen niin äärimmäisen onnellinen, että uskalsin lähteä tutkimaan omaa sisäistä maailmaani. Elämäni tapahumat ovat minun kokemiani, eikä niitä voi verrata kenenkään toisen kokemukseen. Jos kaksi ihmistä syö pizzaa varmaa on, että kummallakin on oma mielipiteensä asiasta. Molemmat siis syövät pizzaa, mutta oma tunnemaailma määrittelee sen miten tapahtuman henkilökohtaisesti tuntee ja kokee. Toinen on tyytyväinen pizzaan ja toisen mielestä se oli ihan paskaa. Näin ollen joka ikisen sisäinen maailma on omanlaisensa, eikä sitä voi verrata keneenkään toiseen. Ei keneenkään.

Kun olin halukas katsomaan omia käytöstapojani ja sitä miksi vedän puoleeni tiettyjä kokemuksia, alkoivat traumat ilmaantumaan näkyviin yksitellen. Jos kaikki traumat, pelot ja uskomukset olisivat tulleet pintaan kerralla, olisi se ollut liian suuri pala purtavaksi. Näin ollen tämä on prosessi, jossa opetellaan kärsivällisyyttä ja asioille annetaan aikaa. Yleensä isoimmat traumat nousevat esiin uudelleen ja uudelleen, sillä niitä ei mitenkään pysty käsittelemään kerralla. En olisi ikinä uskonut mikä määrä meissä on muiden istuttamaa tavaraa!

Nyt sitä on ikään kuin "teflon pannu". Ei vaan viisarikaan värähdä eli en enää juurikaan reagoidu/triggeröidy ulkoisesta maailmasta. En edes liikenteessä 😂! Reagoinnin sijaan reflektoin ja siitä päästäänkin kätevästi seuraavaan kohtaan!

4. REFLEKTOINTI JA VASTUUN OTTAMINEN

Wikipedia: "Itsereflektointi tarkoittaa oman toiminnan arviointia ja sen kehittämistä. Tämä on yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista, sillä vain tarkastelemalla omaa tekemistään on mahdollista kehittää omaa toimintaansa." 

Minä olen todella hanakka reflektoimaan. Reflektoin elämäni erilaisia tapahtumia ja ihmisiä kasvaakseni ja oppiakseni. Minulla on aito tahtotila kehittää itseäni jatkuvasti ja sen vuoksi reflektointi on iso osa elämääni. Ketään en tuomitse, en edes itseäni. Ketään en aseta jalustalle, en itseänikään. Itselleni ei riitä, että tulen tietoiseksi omista ajatus- ja käyttäytymismalleistani, vaan haluan myös muuttaa niitä. Tuoda ne käytäntöön. 

Reflektointi ja vastuunottaminen olivat oivallinen apuväline, kun halusin päästä irti muiden syyttelemisestä. Vastuu elämäni kaikista osa-alueista on minulla ja vain minulla. Voin syytellä muita tai voin istua alas, reflektoida ja katsoa mitä uutta opin. 

5. ITSENI VILPITÖN RAKASTAMINEN JA KUNNIOITUS

Voin viimein sanoa, että siitä tytöstä, joka ei tykännyt itsestään lainkaan, eikä nähnyt omaa kauneuttaan, on kuoriutunut nainen, joka hyväksyy joka ikisen kulman ja kantin itsessäään. Juuri sellaisena kuin olen. Ja jos joku päivä en hyväksykään, niin hyväksyn sen, etten hyväksy. Ne asiat, joita ennen itsessäni kritisoin, ovat nyt rakkaimmat ominaisuuteni: luomet, vino etuhammas, pylly, vatsakumpare, rypyt ja arvet. Kun pystyn hyväksymään itseni näin, voin hyväksyä myös muut vilpittömästi juuri sellaisina kuin he ovat. Minun silmissäni kaikki ovat samanarvoisia. 

Jos elää sydämen ohjauksessa, siinä ei ole "mitään järkeä". Tätä polkua ei siis voi järjellä selittää, sillä sydämen ohjaus perustuu tunteeseen, fiilikseen ja intuitioon, ei järkeen. Tähän elämään pystyy vain silloin, kun aidosti rakastaa itseään, luottaa omaan sisäiseen ääneensä ja sen ohjaukseen. Tämä taas vaatii ääretöntä rohkeutta ja tuo rohkeus on yksi sisäisen eheytymisen isoista palkinnoista. 

6. OMAN EPÄTÄYDELLISYYDENI HYVÄKSYMINEN 

Olen viimein tullut tieni päähän sen suhteen, että minun pitäisi jotenkin aina olla "se suurempi, fiksumpi" ihminen. Kyllä, olen äärimmäisen tietoinen, mutta se ei tee minusta supernaista! Minä olen ihminen, inhimillinen ja erehtyväinen ihan siinä missä muutkin. 

Joskus tuntuu, että ihmisten odotukset ovat niin äärimmäisen korkealla, ettei minulla ole varaa "mokata" lainkaan! Mutta I got news for you! Minä mokaan! En osaa aina valita sanojani oikein! En osaa aina käyttäytyä moitteettomasti tai tehdä kaikkea täydellisesti. MUTTA! Minä olen halukas oppimaan! Minä otan täyden vastuun ihan jokaisesta sanastani ja tekemisestäni ja osaan pyytää myös anteeksi, jos sanani tai tekoni loukkaavat. Joka ikisestä "mokastani" otan opikseni ja pyrin toimimaan kypsemmin tulevassa. 

En siis enää pyri täydellisyyteen, vaan autenttisuuteen.

7. TERVE ITSEKKYYS (HYVÄSTI HUOLEHTIMINEN!)

Terve itsekkyys tarkoittaa minulle sitä, että uskallan asettaa omat toiveeni ja unelmani prioriteettilistani ykkösiksi. En enää auta muita itseni kustannuksella, vaan osaan kieltäytyä, jos on tarvis. Aito halu auttaa ei tule velvoitteesta, vaan se tuntuu siltä, kuin sydän laulaisi. Ilo on läsnä. 

Opettelin myös pois muiden miellyttämisestä ja olen opetellut selkeämpiä rajoja. On ollut ihana oppia, etten ole hankala tai liikaa vain siksi, etten "tee kuten minulle sanotaan" tai että uskallan puolustaa itseäni, jos minua loukataan. En yksinkertaisesti enää salli huonoa käytöstä. Vain minä voin tietää mitä olen ihmissuhteissani kokenut ja mitä en enää koskaan halua kokea. Nyt minulla on selkeä kuva siitä mitä elämääni haluan ja mitä ansaitsen, enkä tingi siitä pisaraakaan. 

Terve itsekkyys on tärkeää, sillä silloin elämän onnellisuus on minun käsissäni. Silloin ei uhraa itseään ja omaa olemistaan kenenkään vuoksi, vaan ymmärtää, että jotta voi olla jotain muille, on ensin oltava täysillä itselleen. Minun tehtäväni ei ole huolehtia muista tai yrittää tehdä muita onnelliseksi. Kun vapautin itseni huolehtijan roolista, en vapautunut ainoastaan itse, vaan vapautin myös ihmiset, joista huolehdin. Nyt jokainen saa kokea tätä elämää omalla laillaan ja ottaa viimein vastuun omista valinnoistaan. Entinen huolehtija ei enää huolehdi, vaan uskoo jokaisen omaan luomisvoimaan ihan kybällä. Kunnioitan kaikkien elämänpolkua ja ajatusmaailmaa, on siinä sitten samaa kuin omassani tai ei. 

8. PUHUMINEN

Minä puhun paljon. Mitään en pidä sisälläni, sillä minulle se on sama, kuin jos pidättelisin oksennusta. Mikä ikinä mieltäni painaa, sen päästän ulos puhumalla. Näin mikään tunnetila ei jää jumiin kehoon (ja aiheuta kipuja) ja moni asia kirkastuu itsellenikin, kun saan avata asioita luotettavassa seurassa. Niin, tässä puhumisen asiassa, olen tullut valikoivaksi. Ennen lärpätin kaiken kaikille. Nyt tiedän kenelle voin puhua ilman neuvoja tai arvostelemista. Minulle on myös tärkeää, että ympäröin itseni ihmisillä, joiden kanssa voimme puhua ihan kaikesta avoimesti. Myös "hankalista" asioista.

9. EI ENÄÄ SELITYKSIÄ

Olen viimein tajunnut, että minun on turha yrittää selittää omaa olemistani kaikille. Niin kauan kuin selittelen omaa olemistani ja näkökantojani, pyytelen itseasiassa omaa olemistani anteeksi. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja todennut, että tämä on turhaa energian hukkaa. Tämä sisäinen matka pitää kokea, sitä ei voi selittää. Siispä minä elän anteeksipyytelemättä oman näköistäni elämää sitä enää mitenkään selittelemättä. Kenellekään.

10. IHMISSUHTEET

Elämäni kompastuskivi! Huoh. Tämä on ollut itselleni iso juttu ja tätä asiaa on kuulkaa katsottu vaikka kuinka moneen kertaan ja milloin mistäkin kulmasta. Ei ole helppoa opetella uusia toimintapoja, kun kyseessä on entinen addiktoitunut ihmistenmiellyttäjä! Reflektoin kaikkea suurennuslasilla ja olen mennyt joskus ääripäästä toiseen. Nyt balanssi alkaa pikku hiljaa löytymään. 

Tavoitteeni on, että kaikissa ihmissuhteissani vallitsee tasapaino, jossa kaikki tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi tasapuolisesti. Kaikkia kannustetaan, kehutaan ja tuetaan tasapuolisesti ja jokainen näkee yhtä paljon vaivaa ylläpitääkseen itselleen tärkeää ihmissuhdetta. Kukaan ei oksenna pahaa oloaan toisen niskaan, vaan jokainen ottaa vastuun omasta tunnemaailmastaan, omista reaktioistaan, triggereistään ja omasta olemisestaan. Kenestäkään tai kenenkään asioista ei puhuta paskaa selän takana, vaan kaikesta voi puhua rehellisesti nokatusten.

Tämä on äärimmäisen vapauttavaa kaikille, sillä ketään ei tarvitse kannatella, eikä ketään tarvitse "paijata päähän". Kenenkään ei myöskään tarvitse "kävellä lasinsiruilla, jottei toinen vaan hermostu". Jokainen saa olla juuri sitä mitä on.  Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta kaiken voi silti hyväksyä vilpittömästi. 

Ihmissuhteet luovat äärimmäisen tärkeän perustan turvallisuuden tunteellemme sekä itsetunnollemme ja nyt ymmärrän miten tärkeää on ympäröidä itsensä henkilöillä, jotka hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. 

11. ÄÄNI KUULUVILLE (TULIN NÄKYVÄKSI ITSELLENI!) 

Luojan kiitos maailmankaikkeudella niistä lukuisista työvälineistä, joita se meille tarjoilee! Minulle tärkeitä välineitä ovat olleet tämä blogi ja Facebook. Olen kirjoittanut ajatusteni virtaa ja olen halunnut tehdä sen julkisesti, jotta pääsisin peloistani. Sellaisista kuten "mitä ne nyt aattelee?" Välillä julkaisemisen jälkeen olen kirjaimellisesti tärissyt, niin paljon olen pelännyt! 

Mutta loppuviimein kirjoitan aina itselleni itsestäni, sillä kirjoittamalla (samoin kuin puhumalla), moni asia aukeaa itselleni aivan uudella tavalla. Ja jos näistä kirjoituksista joku jotakin saa, niin mahtavaa! Olen viimein saanut ääneni kuuluville ja tuonut itseni näkyväksi.... ITSELLENI! Enää ei jännitä ja kappas vaan, näin se jakamisenkin tarve hiipuu hiljalleen. 

12. KAIKEN KYSEENALAISTAMINEN

Tämä kuuluisi melkein tuonne reflektoinnin yhteyteen, mutta on kuitenkin hiukan eri asia. Tällä matkalla olen oppinut kyseenalaistamaan ihan kaiken. Kaiken keskiössä tietenkin omat sanani, toimintatapani sekä ajatukseni. Kyseenalaistaja ei purematta niele. Eivätkä asiat ikinä muutu, jos niitä ei milloinkaan kyseenalaista tai ne eivät herätä tunteita. Mitä korkeammalle tietoisuuden taso kasvaa, sitä vähemmän on manipuloitavissa. Olen toki avoin ja auki, mutta myös vahvasti omassa voimassani. Enää en tarvitse guruja, kirjoja tai iskulauseita. 

13. YHTEYS OMAAN TUNNEMAAILMAANI

Voi luoja! En ikipäivänä olisi voinut kuvitella, että minussa oli padottuna niin valtava määrä vihaa! Vihaa, surua, itkemättömiä itkuja ja muita tunteita, joiden olemassa olosta minulla ei ollut aavistustakaan. En ollut millään muotoa yhteydessä omiin tunteisiini. Tottahan toki itkin ja kyllähän minuun sattui, kun satutin tai minua satutettiin, mutta yleensä pyrin pois pahalta tuntuvasta tunteesta keinolla millä hyvänsä. Kiirehdin töihin, salille, ryyppäämään, mitä milloinkin. 

Nyt ei enää paeta mitään. En pyri jatkuvaan positiivisuuteen tai iloon, vaan autenttisuuteen. Ja autenttisuus on minulle sitä, että hyväksyn tunteeni juuri sellaisina, kuin ne milloinkin esille tulevat. 

14. POIS SUORITTAMISESTA JA HYPPÄÄMINEN ELÄMÄN FLOW:N

Ennen mentiin peräsuoli pitkällä, tuhatta ja sataa. Vain silloin, niin luulin, minut hyväksytään ja olen osa tuottavaa yhteiskuntaa. 

"Olemme tehneet kiireestä lähes luonnonvoiman, jolle ei voi mitään. Kannattaa tarkastella oravanpyörää. Siinä ei ole moottoria. Se ei pyöri siksi, että moottori pyörittää sitä, vaan siksi, että siinä juostaan."  - Tomi Hellsten -

Elämän flow on itselleni vieläkin uusi juttu, vaikka sitä on toki tullut harjoiteltua jo jonkin aikaa. Sitä ikään kuin palaa alkuperäisiin asetuksiin ja johonkin suureen elämän luottamukseen. Sen sijaan, että yrittää hallita ja kontrolloida, sallii, luottaa ja uskoo. Jos nyt en tiedä, ehkä tiedän seuraavassa hetkessä. Lopulta sydän puhuu ihan varmasti ja silloin on uskallettava ottaa tarvittavat askeleet. Luotan 100 %:sti siihen, että se mikä on minulle tarkoitettu, se tulee. On minulla aarrekartta tai ei. Ajattelen positiivisesti tai en. Mikään sellainen ei voi minua ohittaa, joka on minun opikseni tarkoitettu. 

Mistään en mitään tiedä, on tämän hetkinen mantrani ja se tarkoittaa silloin sitä, että elämälle jää tilaa yllättää. Tämä on kuulkaa paljon entiselle kontrollifriikille ja suorittajalle!

15. LÄSNÄOLOA JA KUUNTELUA

Ennen olin niin äärimmäisen hanakka kertomaan kaikille miten tätä elämää pitää elää. Annoin ohjeita ja neuvoja, vaikkei niitä minulta pyydetty. Astuin muiden "tonteille" huoletta ja ihmettelin sitten miksi minulle oltiin äkäisiä. Minähän vain halusin vilpittömästi auttaa! Minä olin yleensä oikeassa ja muut väärässä. Huoh! 

Nyt keskityn omaan elämääni ja oman elämäni epäkohtiin. Minun tehtäväni on tehdä elämästäni mahdollisimman hyvää. Muiden elämänpolut ja niiden ohjaaminen, eivät kuulu minulle pätkääkään. Minulla ei ole enää tarvetta saada kaikkia ajattelemaan, kuten minä ajattelen. Mieluummin olen läsnä elämäni ihmisille. Olen tukena ja apuna, mutta sisäinen kehityskohteeni on, etten anna ainuttakaan kommenttia tai ohjetta, jos sitä ei minulta erikseen kysytä.

16. ANTEEKSIANNON JA ANTEEKSI PYYTÄMISEN VALTAVA VOIMA

Se, että pystyy antamaan anteeksi niille, jotka ovat satuttaneet, nostaa hartioilta valtavan taakan! On ollut iso asia päästää irti siitä ajatuksesta, että joskus saisin anteeksipyyntöjä minua satuttaneilta henkilöiltä. Jos ei pysty edes näkemään, että on tehnyt jotakin väärää saatika, että teot ja sanat ovat satuttaneet, on ihan turhaa ajanhukkaa odotella anteeksipyyntöjä. Siispä opettelin antamaan anteeksi. Kun tämän taidon opettelin huomasin, ettei katkeruudelle tai vihalle jäänyt enää jalansijaa. Anteeksianto ei kerro, että hyväksyn, mutta se vapauttaa minut menneestä. Anteeksianto on armollisuutta ja sen ymmärtämistä, että lopulta me kaikki teemme parhaamme niillä eväillä, jotka meillä siinä hetkessä on. 

Olen myös onnistunut antamaan anteeksi itselleni kaiken menneen. Itseni ja muiden satuttamisen. On ollut upeaa opetella armollisuutta itseään kohtaan jatkuvan ruoskimisen ja valtavien odotuksien sijaan. Minä olen ihminen ja siis erehtyväinen. Nyt ymmärrän tämän täysin, enkä vaadi enää itseltäni täydellisyyttä, vaan hyväksyn oman inhimillisyyteni. 

Äärimmäisen rohkeaa ja vapauttavaa on ollut myös se, että olen opetellut pyytämään anteeksi silloin, jos mokaan tai satutan. Yhtään selitystä en enää lyö pöytään, enkä väistä vastuutani tapahtumista millään lailla. En enää yritäkään sanoa, ettei "tarkoitukseni ollut loukata". Toisen tunteet ovat hänelle todellisia ja niitä minä haluan kunnioittaa. Näin ollen, jos sanani tai tekoni ovat loukanneet tai satuttaneet, pyydän sitä vilpittömästi anteeksi ilman selityksiä ja pyrin petraamaan tulevaisuudessa. Otan siis opikseni.

Anteeksiantamisen ja pyytämisen taito vaatii äärimmäistä nöyryyttä ja hyvää itsetuntoa. Se, että pystyn tähän kertoo paljon kasvustani aikuiseksi naiseksi. 

17. AUTENTTINEN, VAPAA MINÄ

Ymmärrän nyt, että tarvitsen sielun ruokaa yhtä paljon, kuin maallista mammonaa. Olen super sielu ihmisen ruumiissa, enkä kiellä kumpaakaan puolta itsessäni. En halua leijailla pilvissä, vaan elää ihan tätä normaalia ihmisen elämää. Tietoisena, hyväksyen, rakastaen, avoimena, autenttisena, ikuisena oppilaana ja äärimmäisen nöyränä tämän elämän edessä. Niin kauan kuin minussa henki pihisee, minä opin. Lisää itsestäni ja muista, elämästä. Jatkan siis harjoituksia yrittämättäkään olla täydellinen. 

Maailmasta on tullut suuri leikkikenttä, jossa on miljoonia leikkivälineitä minua varten. Kokeilen mielelläni uutta ja sitten seuraan ihastuksissani miltä se minusta tuntuu ja mitä uutta opin. 

Ennen tavoitteeni liittyivät uraani tai materiaan, mutta nyt haluan vain jatkaa sisäistä kasvuani ja tulla siten parhaimmaksi versioksi itsestäni. Kun vanha raskas on putsattu, on tilalle astunut ihana keveys ja ilo. Aito elämästä nauttiminen. 

Hyväksyn kaikenlaiset päivät ja olotilat. Mistään en pyri pois, vaan tunnen ihan kybällä. Nykyään koen ahdistusta, vihaa, vitutusta tms. enää harvoin, mutta jos niitä ilmaantuu, niin sitten ilmaantuu. Vituttakoon sitten ihan kybällä! Mä rakastan nyt aidosti ihan kaikkia puolia itsessäni.

En enää kategorioi päiviä hyviin ja huonoihin, vaan ovatpahan vain erilaisia. En myöskään tunne sanoja kuten moka tai virhe, sillä minä olen täällä oppimassa ja ilman notkahduksia, ei voi tapahtua oppimista. 

Opettelen aitoa rehellisyyttä sekä sitä, että uskallan ilmaista tarpeeni ja toiveeni. Sanon kyllä suoraan, jos sanasi tai tekosi tuntuvat minusta pahalta. Tiedän miten haluan tulla kohdelluksi, eikä siinä ole kultaista keskitietä. 

Olen avoin, enkä anna menneiden tapahtumien enää sulkea sydäntäni. Harjoittelen sitä, ettei mikään itseni ulkopuolelta voi enää horjuttaa sisäistä tasapainoani. 

En pelaa pelejä, en valehtele, enkä manipuloi. En suostu manipuloitavaksi, valehdelluksi tai pelien kohteeksi. 

Otan 100 %:n vastuun itsestäni, elämästäni ja valinnoistani. Ilman omaa historiaani, ihan kaikkia sen tapahtumia, en olisi nyt tässä. Rakkaudellisesti vahvana, omana itsenäni, oman elämäni ohjaksissa. Ja niinpä minussa nousee valtava kiitollisuus kaikkia ihmisiä ja tapahtumia kohtaan, niitä kipeitäkin. Varsinkin kipeitä! Kipeät ja hankalat tapahtumat ovat juuri ne, joista opin eniten. Ilman niitä en olisi nyt tässä. Tällaisena, kuin nyt olen. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin vilpittömästi sanoa, että musta on aivan ihanaa olla mä!

💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥💥

Kiitos jokaiselle sinulle, joka olit tai olet ollut osana elämääni ja sisäistä matkaani tähän saakka. Kiitän kaikista hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet ja niistä opeista, joita olen teiltä saanut. Ilman teitä, en olisi pystynyt eheytymään, kasvamaan aikuiseksi ja kasvattamaan tietoisuuttani näin huimasti. 

Suuri kiitos ja syvä kumarrus ❤

Jumissa tai ehkä ei sittenkään?

Silloin, kun alamme kääntymään sisäänpäin ja tutkimaan omaa tunnemaailmaamme syvemmin, eteen tulee hetkiä, jotka vaativat paljon yksinoloa ja hiljaisuutta. Olenhan purkamassa vanhoja uskomuksia itsestäni, eikä tätä prosessia voi tehdä kukaan muu kuin minä itse.

Yhteiskunnan näkökulmasta näyttäisi ehkä siltä, etten ole tuottava osa sitä. Moni saattaa ihmetellä vetäytymistäni yksinäisyyteen, pelkän olemisen määrää tai sitä, etten tunne oloani kovin aktiiviseksi. Luovuus ei virtaa, uusia ideoita tulevasta ei ole ja sisälläni on tunne, ettei yksikään ovi aukea, yritänpä sitten tehdä niin tai näin. Tavoitteita ei ole, eikä niistä ole mitään tietoa. 

Näitä jaksoja voi tulla elämässä eteen useampia, vaikket olisikaan sisäisellä matkalla. Joskus asiat vain eivät tapahtu, vaikka kuinka yrittäisit. Silloin käy yleensä niin, että tuon tilanteen eteen kuitenkin tehdään ihan fyysisesti jotain. Yritetään löytää ratkaisu itsensä ulkopuolelta. 

Esimerkkinä tästä voisin antaa vaikka työnhaun. Vuosia vuosia sitten olin hetken aikaa työttömänä ja lähettelin hakemuksia stressiin asti ilman lopputulosta. Viimein päätin, että nyt antaa hetken olla, sillä tämä ei tee enää itselleni hyvää, vaan enemmänkin hermo kiristyi ja ahdistus kasvoi. Siispä "päästin irti". Lopetin ja päätin pitää tauon. Vajaassa kahdessa viikossa, olin jälleen töissä. 

Mutta jos kyseessä on oman sisäisen maailman muutos, se näyttää ulospäin siltä, ettei tee fyysisesti yhtään mitään, kun tosiasia on, että energeettisesti sisällä tapahtuu huimasti koko ajan! Tähän prosessiin jokaisella on omat metodinsa. Se voi olla reflektointi, meditointi, jooga tai kaikkien näiden yhdistelmä. Tai ei mikään näistä. 

Edellisessä tekstissä kirjoitinkin hyväksymisen jalosta taidosta. Kun tämä nykyinen pysähtymisen jakso osui kohdalleni... Oi voi! Kipuilin asian kanssa todella paljon! Koin turhautumista, ahdistusta, halusin vastauksia. Reflektoin, mietin pääni puhki, koin huonoa omaatuntoa. Olinhan satavarma, etten vietä tässä vaiheessa kauaa, vaan seuraavat askeleet avautuisivat hyvinkin pian. Kunnes silmäni viimein avautuivat ja antauduin totaalisesti tälle vaiheelle elämässäni. Nyt olen rennompi. Mieleni on rauhallisempi ja luottamus asioiden järjestymiseen on huomattavasti suurempi.

Tämä vaihe ei ole helppo, mutta välttämätön. Kun vanhat tavat olla ja elää putoavat pois, mitä jää jäljelle? Tiedän miten toimia vanhoilla metodeilla, mutta uudessa en ole koskaan ollut, niinpä ainut mitä voin tehdä, on antaa asioiden kypsyä omaan tahtiin. Uusi näyttäytyy, kun on sen aika. Tätä prosessia ei vain yksinkertaisesti voi pakottaa tai kontrolloida millään tavalla. 

Heille, jotka eivät ole lähteneet matkalle omaan sisimpäänsä, tämä voi näyttää oudolta. Itsekkäältä, laiskalta, masentavaltakin. Tuntuuhan se itsestäkin välillä tosi oudolta. Miksi mikään ei oikein innosta tai kiinnosta? Mikä minussa on vikana?

Liitän tähän videon, joka osui "sattumalta" eteeni Y-Tubessa ja se kuvaa oivallisesti näitä jaksoja. Siinä kuvataan perhosen syntymää. Ensin tuo perhosen toukka rakentaa ympärilleen suojan, jonka sisällä se saa rauhassa kehittyä ja muodostua. Jos tuota koteloa katsoo ulkoapäin, paljas silmä ei voi nähdä mitään liikettä. Mutta tuon kotelon sisällä tapahtuu todella paljon. Katso video tästä: 

Feeling stuck or stagnant

Nämä jaksot saattavat kestää viikkoja, kuukausia ja joillakin jopa vuosia. Mutta lopulta asiat aina ratkeavat ja järjestyvät. Tiukimmilla hetkillä hoen itselleni mantraa "asiat ovat järjestyneet tähänkin saakka, miksi ne eivät järjestyisi tällä kertaa?" 

Me emme siis oikeasti voi olla koskaan jumissa, sillä energia ei ole koskaan paikallaan. Me emme voi aina nähdä kaikkia palapelin palasia, joita maailmankaikkeus meitä varten valmistelee. Ja kuten kaikkien palasten tulee olla kohdallaan sitten, kun asiat alkavat fyysisellä tasolla ilmentymään, tulee meidänkin olla henkisesti valmiita. 

Näin ollen minun on vain annettava prosessin tapahtua omalla painollaan. Huomaan olevani ihan eri tilanteessa sisäisesti, kuin vielä muutama kuukausi tai edes viikko sitten. Tiedän ja tunnen, että sisäistä muutosta tapahtuu koko ajan ja kun on aika puskea ulos "kotelosta", teen sen sata varmasti. Vaikka miten pelottaisi tai jännittäisi. Ja vaikken tietäisi mitään muuta kuin yhden askeleen kerrallaan. 

Enää en siis tuomitse ja säti itseäni, vaan yritän rentoutua parhaani mukaan. Nyt katson tätä prosessia ihan uusin silmin ja olen aika innoissani. Tämä on äärimmäisen mielenkiintoista! 

Annan siis itselleni aikaa ja tilaa ja olen sosiaalinen silloin, kun energia siihen riittää. Muutoin annan itseni muuntautua sisäisesti omassa "kotelossani", omassa tilassani ilman pakottamista tai kiirettä ja miettimättä miltä se muiden silmissä näyttää. Tätä ei voi ymmärtää, se pitää itse kokea. 

Tiedän löytäväni paikkani sitten, kun sen aika on. Kuoriutuuhan sieltä kotelostakin lopulta kaunis perhonen, eikö totta?

Hyväksymisen jalo taito

Viime viikkoina ja jopa kuukausina olen harjoitellut hyväksymistä. Sitä, etten tiedä mistään mitään, eikä minulla ole vastauksia nykyhetkessä siihen mitä minun kuuluisi seuraavaksi tehdä. Olemme niin ohjelmoituja suunnittelemaan ja kontrolloimaan elämäämme, että tämän oppiminen on aikasmoista hommaa!

Kyllähän jokin minussa syvällä sisimmässäni tietää, että asiat järjestyvät ja että ne voivat mennä ihan eri tavalla, kuin mitä itse olen kuvitellut. Koska mieleni ei pysty kuvittelemaan juuri nyt tulevaa, se etsii epätoivoisesti ratkaisuja menneistä tapahtumista. Ne ovat ainoita, joihin mieli voi tarttua ja joista sillä on kokemusta. Mutta dilemma tässä on se, että minä en ole enää sama henkilö, joka pystyi elämään sitä elämää ja tällä leidillä ei ole aavistustakaan mikä uusi edustaisi parhaiten minua nyt. 

On todella jännä olotila olla ikään kuin täysin tyhjä menneestä ilman mitään mielikuvaa siitä, millaisella uudella haluaisin alkaa elämääni täyttämään. Tätä olotilaa on vaikea edes kuvailla tai selittää. Se täytyy kokea itse. Luojan kiitos minulle kirkastuu päivä päivältä ainakin se, mitä en enää halua ja se on paljon se! On se ainakin jonkinlainen punainen lanka tästä eteenpäin.

Hyväksyminen pitää myös sisällään sen, etten jatkuvasti pyrkisi pois tilanteesta, jossa juuri nyt olen. Vastustus siihen "mitä on", tuo tullessaan ahdistusta ja turhautumista. Huomaan, että uupumukseni tulee pitkälti siitä, että "yritän" jatkuvasti päästä pois tilanteesta, jossa en halua olla. Ja mitä enemmän "en halua", sitä enemmän möykky rinnassani kasvaa. 

Vaikka olen jo vuosia sitten ymmärtänyt, että kaiken hyväksyminen on mielen kesyttämisen a ja o, vasta nyt joudun todella vastatusten tämän asian kanssa. Sillä mikä lopulta on huonosti?

Aatoksia, joita mieleni tuottaa on esimerkiksi se, etten saisi viettää niin paljon aikaa itsekseni. Etten ole osa tuottavaa yhteiskuntaa. Että muilla on elämä hallussa, vain minä olen "hukassa". Että kyllähän minä olen tehnyt tätä sisäistä työtäni sen vuoksi, että pystyisin muuttamaan asennettani ja elämäntilannettani terveemmäksi. Tarkoitan tällä sitä, että voisin viimein tehdä niitä asioita, joita aidosti haluan tehdä. Että löytäisin intohimoni ja näin saisin herätä innoissani joka aamu malttamatta odottaa mitä päivä tuo tullessaan. Toivoin löytäväni aidon ilon lähteen sisältäni ja että elämäntilanteeni sallisi minun ruokkivan enemmän tätä puolta minussa sen sijaan, että tekisin asioita vain, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Tiedostan olevani jonkin vanhan ja uuden välimaastossa ja kyllähän minä tiedän sisimmässäni, että "kun en tiedä mistään mitään", on itseasiassa ihanteellinen tilanne. Silloin kaikki ovet ovat ikään kuin auki ja mikä vaan on mahdollista. 

Miksi siis kipuilen ja kamppailen tätä tilannetta vastaan?

Nyt kun tätä kirjoitan, tämä kaikki jopa hymyilyttää. Miten ihminen voikin aiheuttaa itselleen ihan turhaa kärsimystä vain sillä, että ei hyväksy?!? Onko oikeasti niin, että olen jumissa kärsimyksen tiellä ja etten oikeasti uskalla antaa itseni olla onnellinen juuri nyt, juuri tällaisena kuin tilanne on?!?

Mikä on lopulta huonosti?!? Minulla on tilaa olla itseni kanssa. Tutustua tähän Saijaan, joka nyt olen ja joka muuttuu joka hetki edelleen. Olen viimein päästänyt irti menneestä, enkä jaksa enää kaivella miksi ja kuka. Tunnen mitä tunnen ja that's it! Minulla on pieni, mutta kaunis koti ja lämmintä vettä. Ruokaa pöydässä ja karkkeja kaapissa. Saan tehdä omat ihovoiteeni ja naamioni luonnon aineksista ja katsella Netflixista ihania sarjoja. Minä en tunne kiirettä, enkä aikatauluja. Vaikka elämässäni ei ole juurikaan ihmisiä, totuus on, etten juuri nyt jaksaisikaan kovin sosiaalista elämää. 

Kyseessä on siis se jatkuva pyrkiminen johonkin, johon olin ja olen ehkä vieläkin niin valtavan ehdollistettu "entisessä elämässäni". Elämän piti olla jatkuvasssa liikkeessä koko ajan. Jokin uusi tavoite oli asetettava heti, kun entisen oli ehtinyt saavuttaa. Ja nyt opettelen pois tästä. On aivan uskomatonta miten samat asiat nousevat pintaan ja katsottavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. 

Yritän hyväksyä sen, ettei minulla ole juuri nyt vastauksia. Yritän hyväksyä sen, että olen tilanteessa, joka ei ole ihanteellinen, muttei katastrofikaan. Yritän hyväksyä sen, että jos jokin ovi ei aukea, sen ei olekaan tarkoitus aueta. Tilalle tulee jotain muuta, sitten kun tulee. Yritän hyväksyä elämän flow:n, jossa asiat tapahtuvat ajallaan, eivät minun aikataulussani. Olen luomassa ihan uutta tapaa elää ja olla tällä maapallolla ja se on haastava paikka, kun koko ulkomaailma edustaa itselleni vanhoja toimintatapoja. Ei siis auta kuin olla sitkeä, antaa asioiden juuri nyt olla niin kuin ne ovat. Hyväksyä!

Tästä eteenpäin mantrani on siis se, että "I ACCEPT WHAT IS". Fake it till you make it, kuten sanotaan. Vain tällä tavoin saan apina mieleni hiljaiseksi ja pystyn jopa nauttimaan tästä hetkestä. Ainakin pikkuisen. Ja jos en pysty, hyväksyn senkin. 

Suomen tämän hetken harmaus ja aikainen pimeys ovat lopulta aika armollisia. Minulla on ikään kuin lupa olla ja antaa asioiden kehittyä omaan tahtiinsa. Elämää voi elää rennommin ja rauhallisemmin itseään lepuuttaen ja hemmotellen. Ehkä onkin niin, että minulle on annettu tämä olemisen lahja juuri nyt, sillä tarvitsen sitä. Kyllähän vuosien sisäinen matka on ollut rankka ja nyt, kun tämä elämän vaihe on tullut päätökseen, on hyvä rentoutua ja antaa itsensä toipua ihan rauhassa. Kerätä voimia ja levätä. 

Vaikka sieluni kaipaa elämää, naurua ja tanssia, juuri nyt yritän hyväksyä tämän "luolaan vetäytymisen" olotilan. Harjoitus tekee mestarin sanotaan. Tiedän kyllä mitä tehdä ja miten, kun sen aika on. Tähän minun on luottaminen. 

Siispä antaudun ja harjoittelen hyväksymistä. I ACCEPT WHAT IS!

Ääripäästä toiseen

Viime viikolla juttelin ystäväni kanssa ja huomasin keskustelun jälkeen oloni hiukan epämukavaksi. Halusin soittaa ja kysellä kuulumisia, mutta ystävälläni oli ehkä huono päivä. Entinen Saija olisi ehkä ottanut asian henkilökohtaisesti ja kokenut, että minussa se vika on, kun toinen käyttäytyy ärtyneesti. Että minä tein jotain väärin. Mutta nyt tiedän, että kyseessä on toisen oma sisäinen prosessi, jossa minä voin olla apuna vain, jos toinen sen sallii ja kertoo minulle miltä tuntuu. 

Ehkä emme osaa sanoittaa tunnetilojamme, sillä emme ole tottuneet siihen. Voi olla ettemme uskalla sanoa, että on huono päivä. Tai että juuri sillä hetkellä ei jaksa jutella. Itse toivoisin enemmän tällaista avointa keskustelua, mutta samaan aikaan ymmärrän, että joku toinen voisi tällaisesta rehellisyydestä loukkaantua. Maailma olisi ihan erilainen paikka, jos meistä jokainen olisi kosketuksissa omaan tunnemaailmaansa. Silloin ei tarvitsisi olla koko ajan niin varuillaan, eikä kokea oloaan turvattomaksi toisten ihmisten seurassa. Kuinka moni meistä kokee "kävelevänsä lasinsirujen päällä" jonkun elämänsä ihmisen seurassa? 

Ihmissuhteet ovat iso juttu ja itse haluan ehdottomasti olla tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ottavat vastuun kaikesta itsessään; tunteistaan, tunnemaailmastaan, omista reaktioistaan ja omasta käytöksestään. Tämä on tulevaisuuden tavoitteeni, sillä silloin, kun jokainen ottaa vastuun kaikesta itsessään, voi kokea ihan uudenlaista turvaa ihmissuhteissaan. Tätä vastuunottamista harjoittelen itsekin joka päivä.

Huomaan, että olen monessa asiassa mennyt ikään kuin toiseen äärilaitaan. Näin siinä käy, kun alkaa opettelemaan uusia olemisen tapoja. Ensin ei huutele mitään, sitten huutelee ihan täysillä, kunnes sopiva balanssi löytyy. Ensin ei ole mitään ja sitten onkin ihan täysillä, ennen kuin uusi balanssi löytyy. Ensin pukeutuu mustaan, sitten päällä on koko maailman värikirjo, kunnes väripaletti tasoittuu ja balansonoituu. 

Nyt uskallan jakaa ajatuksiani tiukkaankin sävyyn. Uskallan ravistella, jos tarvis on. Puutun epäkohteliaaseen käytökseen heti ja uskallan sanoa tarjoilijalle, jos ruoka ei ole hyvää. 

Uudet toimintatavat ovat niin valtavan kiehtovia, että niitä pitää harjoitella koko ajan! Entinen rajaton reppana, vetää nyt rajat niin selkeästi, ettei siinä ole urputtamiseen tilaa. Kyseenalaistan ihan kaikkea koko ajan, myös omia ajatuksiani. Tökin, provosoin, ärsytän ja avaudun. Kunnioittaen, mutta varmasti höyheniä herisyttäen. Ah, miten ihanalta tuntuu sanoa asioista juuri sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat sen sijaan, että vasta kotona kihisen itsekseni kiukusta, koska en uskaltanut avata suutani. 

Nyt sillä ei ole väliä. En hauku, enkä haistattele. Mutta minua ei enää alenneta, eikä arvostella. Vieraisiin ihmisiin en voi vaikuttaa, mutta lähipiirissäni tulee vallita kaikkia kunnioittava ja arvostava ilmapiiri. Kenenkään kokemus ei ole ylempi tai alempi toista. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Huomaan olevani tässäkin äärimmäisen herkillä, vaikka ymmärrän, että osa ihmisistä ei edes tajua loukkaavansa. 

Tiedän olevani haavoittuvassa olotilassa tällä hetkellä ja tiedostan meneväni joskus ääripäähän. Mutta sallin tämän kaiken itselleni. Enhän minä oppinut kirjoittamaankaan päivässä. Miten ihmeessä kehoni ja mieleni voisi mieltää uusia toimintatapoja osaksi minua muutoin kuin harjoituksen kautta. Toistojen kautta. 

Olen siis juuri nyt äärimmäisen tarkka siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Olen myös äärimmäisen tarkka siitä, että ihmissuhteeni ovat tasapuolisia. Ei ole minun tehtäväni aina kysellä kuulumisia tai keksiä tekemistä. Olen tällä matkalla menettänyt niin monta "ystävää" vain siksi, että kun minä päästin irti, ei puhelin enää soinut. Nyt olen siis entistä tarkempi siitä kuka ansaitsee pääsyn lähipiiriini. Noh, ehkä ansaitsee on väärä sana, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Enää en kuitenkaan tyydy puolinaiseen vain, jotten jäisi yksin. 

Tytöstä, joka pyöritti itsensä miljoonalle rullalle ihmisiä miellyttääkseen, joka meni sanattomaksi toisen laukoessa ajattelemattomia lausahduksiaan, jolla ei ollut minkäänlaisia rajoja. Joka sanoi aina joo, vaikka olisi pitänyt sanoa ei, joka teki muita varten vaikka oli täysin puhki ja joka suoritti elämää tuhat lasissa...

Tästä tytöstä on kuoriutunut nainen, joka tuntee arvonsa. Hän tietää, ettei ole muiden hyvinvoinnista vastuussa. Osaa asettaa selkeät rajat. Puuttuu tökeröön käytökseen heti. Osaa sanoa ei. Osaa olla ja nauttia. Osaa valita ihmiset lähelleen ja uskaltaa kertoa avoimesti omasta elämästään. Ei häpeä, eikä suostu sulautumaan tapettiin. Enää ei ole tarvetta sopeutua yhteiskuntaan tai mihinkään muottiin. 

Kun näen itsessäni tapahtuneita muutoksia, tiedän sen hämmentävän montaa sukulaista ja ystävää. Se mikä ennen meni läpi, ei enää mene. Puheeseen on tullut paljon enemmän voimaa ja uskallusta. Tämä heiluttaa muiden turvaverkkoa tavoilla, joita kaikki eivät pysty käsittelemään tai ymmärtämään.

En ole tullut hulluksi, eikä minua mikään vaivaa. Päinvastoin! Minä kasvoin aikuiseksi naiseksi, jota ei enää pysty manipuloimaan, eikä hyväksikäyttämään. En ole kenenkään tunteiden roskakori, enkä suostu syyllistymään jonkun toisen tunnetiloista. Välillä tämä maailma tuntuu äärimmäisen suurelta leikkikentällä, jossa aikuiset pikku tytöt ja pojat kiukuttelevat keskenään mitä tyhmemmistä asioista! Noh, minä en jaksa enää sellaista omassa elämässäni. Olen tehnyt valtavan työn itseni kanssa, jotta olen oppinut käsittelemään pahan oloni itseni kanssa sen sijaan, että kiukuttelisin muille.

Menköön siis uuden harjoittelu ääripäähän. Ei vielä se, että olen tietoinen omista toimintatavoistani, jotka eivät enää toimi, vaan se, että tosissani pystyn omaksumaan ja oppimaan uusia. Tästä olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen itselleni, sillä kyllähän se totta on, että puhe on helppoa, mutta teot ne vasta puhuvat puolestaan. Ja siis ihan rehellisesti. Onkohan kyse sittenkään ääripäästä toiseen menemisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, etten enää halua olla osa MITÄÄN toksista ilmapiiriä? Hulluhan minä olisin, jos asettaisin itseni alttiiksi satuttamiselle uudelleen ja uudelleen. 

Se, että olen päässyt tähän olotilaan vuosien matkan jälkeen, kertoo paljon siitä, kuinka "rikki" olen ollut. Se kertoo siitä kuinka paljon meissä on muilta opittuja asioita, joita me luulemme omiksemme. Että näiden uskomusten ja pelkojen purkaminen voi todella viedä vuosikausia! Kuinka tiedostamattomia me olemme puheissamme, jotka satuttavat toisia enemmän kuin ymmärrämmekään. Olen äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen itseni edessä, että halusin oppia pois sellaisista toimintatavoista. 

Siispä muutan ja muutun sitä mukaa, kun tarvis on. Menköön ääripäähän tai ei, kyllä se balanssi sieltä löytyy. Nyt on aika päästää irti muiden pelastamisesta ja antaa jokaisen ottaa vastuu omista tunteistaan, tunnetiloistaan ja omista prosesseistaan. Olen läsnä elämäni ihmisille tietenkin, mutta minun on aika keskittyä luomaan omaa, uutta elämää. Ja tähän osaan elämääni mukaan lähtevät vain ne, joiden kanssa voimme kukoistaa ja loistaa yhdessä!

Vanha minä versus uusi minä

Olen ollut flunssassa pian kaksi viikkoa. Elämä on siis ollut varsin rauhallista ja rentoa. Itselleni on edelleen käsittämätöntä miten paljon voi sisäisesti tapahtua, kun antaa itselleen tilaa ja aikaa. 

Olen itkenyt itkuja, joita en ole koskaan tiennyt itsessäni olevankaan tai joita en ole sallinut itseni itkeä. Ennen ajattelin, että itkeminen on heikkojen hommaa. Hävettävää. Minulla ei ikään kuin ollut mielestäni varaa olla heikko ja ruveta nyt herran pieksut vielä vollottamaan kesken kaiken. Tokihan joitakin itkuja on itketty, mutta hyvin vähän ja nekin yleensä salaa, piilossa muilta. Kun tunteita ja itkuja on padottu sisään vuosikausia, on aivan sairaan vapauttavaa päästellä niitä viimein ulos itsestään. On ihana huomata olleensa väärässä ja todeta, ettei itkeminen tai tunteiden näyttäminen todellakaan ole heikkoutta, vaan yksi rohkeammista teoista täällä maan päällä. Tätä opettelen lisää. Pehmenemistä. Tunnen viimein joka solullani miten minua on satutettu ja miten minä olen satuttanut. 

Meillä on tapana syytellä muita. Se sanoi.... Se huijasi.... Se teki.... Lopulta kyse on aina minusta. Miksi kuuntelin paskaa? Miksi annoin huijata? Miksi annoin tehdä? Mikään ei ole kenenkään syytä, vaan aina, ihan joka ikinen kerta, on otettava peili käteen. Mitä kaikki elämäni tapahtumat lopulta kertovat minusta? 

Minulla ei ollut rajoja. Olin ihmisten miellyttäjä, jonka pahin pelko oli hylkääminen. Se, ettei minusta tykättäisi. Että jäisin ihan yksin, enkä kuuluisi mihinkään/kenellekään. Minulla oli myös kiltin tytön syndrooma. Itsetuntoni oli nollissa, enkä tiennyt oikeasti mitä itsensä kunnioittaminen tarkoittaa. Siispä tielleni "sattui" ihmis- ja parisuhteita, joissa sain katsella omaa epävarmuuttani. Omaa mustasukkaisuuttani ja sitä miten pitkälle olen valmis menemään toisen miellyttämisessä, jotta en missään nimessä tulisi jätetyksi. Kaikissa parisuhteissa toistui tietynlainen kaava, vaikka osia siitä lieventyi sitä mukaa, kun sisäinen maailmani muuttui. Vaikka tiesin, että parasta minulle olisi viheltää peli poikki, en pystynyt siihen ennen kuin olin täysin finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti. 

Noh, ilman näitä kaikkia ihmis- ja parisuhteita, en rakastaisi ja arvostaisi itseäni nyt näin paljon. Tiedän mitä ansaitsen ja olen mieluummin yksin, kuin tyydyn. Minulle ei enää puhuta epäkunnoittavasti. Minulle ei vittuilla, enkä anna kenenkään enää syytellä minua omista olotiloistaan. En tee sitä enää myöskään muille. Seison sanojeni ja tekojeni takana 100 %:sti ja otan täyden vastuun omasta osuudestani elämäni tapahtumiin. Mitään en enää selittele, vaan myönnän virheeni. Tiedän nyt olevani kultakimpale niille ihmisille, joita elämässäni tällä hetkellä on. Ihan samoin, kuin he ovat sitä minulle. Nyt ihmissuhteisiini kuuluu avoimmuus, rehellisyys, vastuunotto itsestään, aito kiinnostus toista kohtaan, kunnioitus, vilpittömyys ja läsnäolo. Vähempään en tyydy. Ihmissuhteissani ei enää syytellä, eikä arvoteta. Kaikki saavat olla juuri sitä mitä ovat ja onni toisen onnistumisesta on aina yhteinen onni. Kaikki ovat samalla viivalla ja aivan yhtä arvokkaita. 

Olin myös suorittaja ja kontrollifriikki. Niinpä tielleni "sattui" työpaikkoja, joissa sain painaa peräsuoli pitkällä ja taipua tuhannelle mutkalle, enkä siltikään kokenut itseäni riittäväksi. Yritin ikään kuin tarrata porkkanaan, joka aina roikkui jossain ulottumattomissani. Niin vähän arvostin itseäni. Koin kolme burn out:kin, sillä joskus päätä on hakattava seinään useamman kerran, ennen kuin oppi menee perille. Hain arvostusta tekemällä ja titteleillä. Olin huono ihminen, jos en ollut jatkuvassa liikkeessä. 

Nyt voin vain olla. Antaa asioiden tapahtua yrittämättä kontrolloida miten ja milloin. Arvostan itseäni yli kaiken, sillä tämä viime vuosien polku on yksi ihmiselämän vaikeimmista ja kivuliaimmista. "Vanhan Saijan" kipeät kokemukset tuntuvat lasten leikiltä siihen verrattuna mitä olen viime vuosina käynyt sisäisesti läpi. Ymmärrän viimein, että kaikki mitä itseni ulkopuolelta havittelin, on ollut minussa ihan aina. Nyt en tarvitse yhtään tykkäystä tai kehua nähdäkseni oman kauneuteni ja oman arvoni. Riittää, että minä näen ja riittää, että minä olen ylpeä minusta. Olen äärimmäisen arvokas osa tätä elämänpeliä, vaikken tekisi ulkoisesti mitään. Sisäisesti olen tehnyt sitäkin enemmän. Tämä vain on vielä toistaiseksi vähemmän arvostettu "työ". Olkoon niin. Minä arvostan muidenkin edestä, sillä minä tiedän mitä olen käynyt läpi. 

Siispä en enää ota vastaan työpaikkoja, joissa minulla on paha olla tai palkka on paska. En suostu enää tämän yhteiskunnan orjaksi, enkä usko enää siihen, että kaikki pitää ansaita kärsimyksen kautta. Minä itse aiheutin omat kärsimykseni tavoittelemalla kuuta taivaalta ja suostumalla tilanteisiin, joihin minun ei olisi koskaan pitänyt suostua. Nyt ymmärrän, että elämän ei kuulu olla niin vakavaa, vaan siinä kuuluu olla iloa ja keveyttä. Että asiat voivat tulla eteeni helpommalla ja kivuttomasti, ilman kärsimystä. Luottamus elämään ja asioiden järjestymiseen on ihan uudella levelillä, eikä minun aina tarvitse pystyä selittämään kaikkea. Elämässä tapahtuu ihmeitä, joita me emme voi ihmismielellä käsittää ja tämä on juuri se, joka tekee elämästä niin mielenkiintoista. 

Itseni eheyttäminen (healing) saa nyt muuttaa muotoaan. Tämä prosessi jatkuu varmasti lopun elämää, mutta enää minulla ei ole tarvetta kaivella menneitä. Kaikki on anteeksi annettu, itselleni ja muille. Ennemminkin näen nyt, että kaikki tapahtumat kuuluivat elämääni ja kaiken piti mennä juuri niin kuin meni, sillä ilman niitä, en olisi ikinä oppinut tuntemaan, hyväksymään ja rakastamaan itseäni näin paljon. Kehoni ja mieleni ovat siis viimein omaksuneet eheytymisen osaksi minua, joten turhaan analysointiin ei enää ole tarvetta. Nyt prosessi vain tapahtuu yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen. Miten vapauttavaa!

Hauskaa viime päivinä on ollut myös se, että kehoni on aloittanut totaalisen liikuntalakon. Se ei vaan kertakaikkiaan suostu enää edes joogamatolle. Kävelylenkit kelpaavat sille kyllä, mutta nekin ovat rauhallisia ja raikas ilma selvittää mietteitä. Olen koko ikäni ruoskinut itseäni liikuntaan. Olinpa väsynyt tai en, salille oli mentävä, sillä keho oli pidettävä kunnossa. Itseni ulkopuolelta sateli ohjeita siitä mitä pitäisi syödä, mitä ei. Miltä kehon pitäisi näyttää, jotta olisi hyväksytty. Mutta nyt, kehoni haluaa tauon. Totaalisen tauon. Ei enää julmaa itsensä ruoskimista, vaan olemista. Vuosien pakottamisen jälkeistä tervehdyttävää olemista. Kehoni on ollut jäykkä ja "kova", sillä niinhän oli sisimpänikin. Nyt huomaan kehoni ihanasti mehustuvan, pehmentyvän ja pidän siitä ihan älyttömän paljon. Ihaillen katson vatsakumparettani ja takapuoltani. Miten minä olen ikinä voinut niitä kritisoida?!? Allit eivät haittaa lainkaan, vaan olen pelkästään onnellinen siitä, että olkapääni saavat viimein parantua vuosikausien lihaspiinasta. Mikä ihmeellisintä, oloni on loistava! Kaikki itseni ulkopuolelta tulevat ohjeet saavat jäädä ja nyt kuuntelen vain kehoani. Se kertoo kyllä aina mitä se haluaa. Mitä se haluaa syödä ja juoda. Ja miten se haluaa itseään tulevaisuudessa liikuttaa. Miten ihanaa on tuntea tällaista armollisuutta itseään kohtaan vuosikausien piiskaamisen jälkeen!

Jotenkin katson tätä nykymaailmaa niin erilaisin silmin, kuin ennen. Nyt ihmettelen sitä miten me voimme ihailla rehkimistä, suorittamista, kiirettä. Miten me voimme ihailla kumisia naamoja ja kaiken paljastavia asuja. Miksi ihmeessä meidän pitäisi olla ikinuoria suorittajia hautaan saakka? Milloin meistä tuli näin pinnallisia?

Entä se miten käyttäydyt itseäsi ja muita kohtaan? Millainen ihminen olet? Minkälaista esimerkkiä näytät omilla toimillasi ja sanoillasi muille? Kuinka paljon arvostat itseäsi ja muita? 

Noh, minä en perusta enää suorittamisesta, enkä ahkeruudesta. Minulle joka ikinen ihminen on arvokas ja kaunis tekipä tuo mitä tahansa. Tai ei mitään. Joka ikisen ihmisen olemiseen tällä maapallolla on syynsä ja sitä minä kunnioitan nyt syvästi. Mitä jos me kaikki olemme onnistujia ihan sen vuoksi, että saamme elää täällä maapallolla? Kuka sen lopulta määrittää mikä on onnistunut ihmiselämä? Miksi ihmeessä me pyrimme täydellisyyteen joka hetki, kun jutun juju on juuri siinä, ettei sellaista ole olemassakaan! Ja miksi ihmeessä meidän pitää koko ajan, taukoamatta pyrkiä johonkin?!? 

Ei ole olemassa yhtä elämisen kaavaa, joka toimii kaikille. Joka ikisen on löydettävä oma tapansa olla ja elää oman näköistään elämää. Uskaltaa ottaa elämänsä päärooli vastaan muilta lupaa kyselemättä. Tämä maapallo on valtava leikkikenttä, jonne me olemme päässeet leikkimään. Ihan kaikki on meitä varten. Täällä voi tehdä ihan mitä vaan, kunhan ottaa muut huomioon, ei satuttaisi itseään tai muita ja kunnioittaa joka ikisen omanlaista elämänpolkua. Muutoin, vain taivast on rajana. 

Elämä on mennyt liian vakavaksi ja liian materialistiseksi. Kun kaiken pitää olla vielä hienompaa, vielä isompaa ja vielä rypyttömämpää, unohtuu elämän tarkoitus. Ja se on ilo. Rentous. Huumori. Ja elämästä nauttiminen! Tämä maailma tarvitsee lisää rakkautta, lisää suvaitsevaisuutta ja erilaisten elämäntapojen hyväksyntää. Enemmän aikuisuutta ja sympatiaa. Mutta nyt ymmärrän, että kaikki alkaa minusta. Siitä miten puhun ja käyttäydyn itseäni kohtaan. Mitä sallin elämääni. Avaimet maailman muutokseen ovat olleet kaiken aikaa käsissäni ja jokin ihmeellinen voima teki minut näkeväksi siitä. Ensin minä ja sieltä käsin ulkoiseen maailmaan. Elämä on ihmeellistä...!

Olen henkinen, koska hengitän!

Oi voi! Sweet 15 !

Tämä kuva herätti mieleeni ajatuksia omasta matkastani itseeni. Siitä, miten olen nyt tietoisesti taivaltanut "henkistä tietä" yli 13 vuotta. Ja voi kuulkaa rakkaat, mä olen niin älyttömän kypsynyt koko "henkisyys" sanaan. Me olemme henkisiä, koska hengitämme ja that's it! Se, että joku on "henkinen" ja toinen ei, tuo valtavan kuilun ihmisten välille ja se jos mikä, ei todellakaan ole "henkistä"?!

Ja kyllä! Minäkin nostin itseni jossain vaiheessa enemmän "henkiseksi", kuin muut, kunnes putosin siltä jalustalta persiilleni! Ja kiitän siitä joka päivä!

Minä päätin yli 13 vuotta sitten lähteä sisäiselle matkalle, tutustumaan siihen ainutlaatuiseen Saijaan, jota en ollut vielä koskaan tavannut. Tästä oli ja on kyse, ei "henkisyydestä". Minä HALUSIN tutustua minuun, sillä tiesin, että muiden uskomukset tai ajatukset minusta eivät olleet totuus. En myöskään halunnut enää ajautua samanlaisiin tilanteisiin uudelleen ja uudelleen ja näin väistämättä käy, kun traumat, pelot ja uskomukset ohjaavat elämäämme ilman, että sitä edes tajuamme.

En tiedä oletteko te kokeneet niin, mutta minulle tulee usein "henkisistä" kirjoituksista ja videoista se mielikuva, että minussa olisi jotain vikaa. Olen ikään kuin 10 vuoden ajan yrittänyt koko ajan muuttaa jotain minussa, jotta en olisi niin huono, kun reagoin, niin kuin reagoin. Tai että minussa on oltava joku hullusti, kun en osaa olla Zen -tilassa koko ajan. Kun en pysty "manifestoimaan", kuten muut. Koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan joku super ihminen, ilman koko ihmisyyden tunneskaalaa. Pyrkiä positiivisuuteen, sen sijaan, että tuntisin sen mitä sillä hetkellä tunnen.

Minä voisin toki eristää itseni jonnekin henkisyyden kuplaan, jossa rukoilisin vain valoa ja rakkautta ihmiskunnalle. Hokisin mantroja ja puhuisin pimpilleni. Pistäisin pääni puskaan, enkä kohtaisi maailmassa tapahtuvia vääryyksiä. Mutta tämä on ihmisyyden ohittamista. Elämän ohittamista. Ja mikä tärkeintä, oman itsen ohittamista. Omassa kommuunissani en joutuisi kohtaamaan niitä peilejä (ihmisiä ja elämän tilanteita), joita nimenomaan todella tarvitsisin vapautuakseni. Mikäli seuraisin sokeasti jotakin gurua, joka kertoo minulle miten minun pitää elää, olla ja syödä, en voi astua omaan voimaani. Annan ohjat elämästäni itseni ulkopuolelle ja tämäkin, on itsensä ohittamista. Pakenemista. Ja pakenemista on toki monenlaista, kuten addiktiot. Ja onhan se toisaalta helppoa seurata gurua, hallitusta tai uskontoa, sillä silloin voit syyttää elämäsi karikoista tuota ulkopuolista tahoa sen sijaan, että ottaisit täyden vastuun omasta elämästäsi ja sen kaikista osa-alueista.

Niin se vain on, että ainut keino kohti aitoa itseä, on läpi. Läpi kaiken tunneskaalan. Läpi kaiken koetun. Tuntea ne tunteet, joita ei tiennyt itsessään olevan olemassakaan ja joiden tuntemiseen ei ennen ollut keinoja. Kohdata epäreilut tapahtumat ja niiden aiheuttamat kivut. Antaa niiden tulla viimein näkyväksi ja näin putsaantua pois sekä kehosta, että mielestä.

Ja yht' äkkiä se valtava paine muuttaa jatkuvasti jotain minussa, ei enää resonoi minulle lainkaan. Hyväksyn. Siinä se. Sana, joka muuttaa kaiken. Hyväksyn pahan oloni ja näin se menee nopeammin ohi. Hyväksyn ilon, laiskuuden, aktiivisuuden, sen etten aina tiedä mitä tehdä ja niin edelleen. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen ja näin hyväksyn myös muut. Hyväksyn. Piste. Siinä minun "henkinen" opetukseni teille muruset!

Ja kun olen viimein oppinut tuntemaan itseni, niin se mikä on ehkä huvittavinta on, että ydin olemukseni ei ole muuttunut mihinkään, vaikka olen niin kovasti yrittänyt muuttua!

Se mikä on muuttunut, on tieto siitä miksi reagoin asioihin, niin kuin reagoin. Uskallan vetää rajat ja sanoa ei. Uskallan kokeilla kaikkea hullua ajattelematta mitä muut siitä sanovat. Ydinolemukseni on lapsenomaisen ilon valtaama. Minulla on suuri ja kiltti sydän, enkä ikinä halua pahaa muille. Oman polkuni kautta, olen oppinut käsittelemään pahaa oloani sen sijaan, että puran sitä muihin. Minussa asuu automaattinen kunnioitus kaikkia kohtaan ja hyväksyn vilpittömästi kaikki. En aseta itseäni enää kenenkään alapuolelle, mutten yläpuolellekaan. Me olemme kaikki syntyneet nakuina ja saman arvoisina. Mikä parasta, opin tuntemaan tätä aitoa, autenttista Saijaa päivä päivältä paremmin kuin koskaan ja olen äärettömän ylpeä tuosta kauniista naisesta! Ja kyllä! Uskallan sanoa senkin ääneen !

Tämä kuva muistuttaa minua siitä, että pidän jalat tukevasti tämän maan kamaralla. Että tätä tämä elämä on. Ihan tätä. Ihanuutta, ärsyttävyyttä, naurua ja itkua. Ihania tilanteita ja vähemmän ihania tilanteita. Minä olen täällä oppimassa lisää minusta, joka päivä, erilaisten tapahtumien ja muiden ihmisten kautta. Kun tulee uteliaaksi elämästä ja suhtautumisesta itseen, elämästä tulee jotenkin niin paljon kevyempää. Tämä ei oikeasti ole niin vakavaa. Me itse luomme itsellemme tarpeettomia paineita sitä edes tajuamatta.

Olen pikku hiljaa putsannut sosiaalisesta mediasta postauksia, joista minulle tulee sellainen olo, että minussa on jotain vikaa tai että olisin jokin itselleni hyvän esteenä. Kirjallisuus on jäänyt pois, videoitakin katson tosi vähän. Minussa on jo kaikki. Vain minä tiedän mikä on minulle parhaaksi ja jos vien huomion itsestäni ulkopuolelleni, oloni on niin kökkö, että palaan kiireen vilkkaa kysymään Saijalta, että mitäs me tässä tilanteessa tehdään. Ja ei niin, ettenkö olisi tarvinnut joka ikistä kurssia, kirjaa tai luentoa, päinvastoin! Olen niistä jokaisesta todella kiitollinen! Enhän olisi näin vahvasti omassa voimassani ilman niitä!

Haluan tässä korostaa, että sinussa ei ole mitään vikaa ja sinä olet jo henkinen! Jos haluat tutustua itseesi paremmin, niin siihen kannustan ehdottomasti. Kannustan sinua seisomaan omilla jaloillasi, luottamaan omaan näkemykseesi siitä millaista sinun elämäsi tulisi olla. Tämä on sinun matkasi, ei kenenkään muun! Pahimpia vihollisia elämäni polulla ovat olleet muiden miellyttäminen ja selkeiden rajojen puuttuminen. Joka ikinen kerta, kun kuuntelen muita, astun pois omasta voimastani, omasta keskuksestani.

En kuuntele pukeutumisvinkkejä, en ruokavinkkejä. En kuuntele liikuntaa koskevia uskomuksia, enkä seuraa Kardashianeja. I do me! Kehoni on tarpeeksi viisas kertoakseen minulle mitä se tarvitsee milläkin hetkellä ja minussa asuu voima, joka osaa pysähtyä näitä viestejä kuulemaan. Sydämeni on ottanut ohjat ja sitä vastaan on turha rimpuilla. Ja minusta tää on ihan parasta!

Meistä jokainen on ainutlaatuinen yksilö ja se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi sinulle. Vain sinä voit tietää mikä on sinulle parhaaksi. Jos yhden neuvon voisin antaa, se olisi kysymys: "Miltä sinusta tuntuu?" Kun teet asioita elämässäsi, miltä sinusta tuntuu? Tämä on minulle suurin tien viitoittaja tässä hetkessä. Mitään ei enää pidä. Teen vain, jos haluan. Jos ärsyttää tai ahdistaa, niin silloin olet ehkä miellyttämässä muita sen sijaan, että uskaltaisit asettaa itsesi ja toiveesi etusijalle. Itsensä kuuleminen vaatii paljon rohkeutta ja kyllä, monella ihmisellä elämässäsi, tämä menee tunteisiin. Mutta sehän ei ole sinun prosessisi, vaan vastuu heidän reaktioistaan on heillä.

Ole rohkeasti sinä. Uskallatko? ❤