Crumbling down!

I am tired. So tired. Of being the brave girl. Of being always in a good mood. Of pretending. Of being afraid. Of pleasing everybody. Of thinking if you like me or not.

Normally when you see me I am smiling. If you ask me how I am, I replay "I am fine". But the honest truth is that today I am not fine. Today has been about crying. A lot. A role that I have been keeping for years is now crumbling down with full force. I can not do it anymore. Pretend. The safety net that has been keeping me alive all these years, is now coming down.

I have been keeping on this role of not needing anyone. The role of not showing my sadness. I have been the girl that has been called if you need to "build a house" and for sure, I came straight away! Tough girl, a girl that can do anything by herself. You could have basically called me "a half man"!

Well, now "the balls" are dropping and with a huge power! And I am so freaking scared!

What if I will never find a partner who totally takes me as who I am? What if I am not beautiful enough? What if I am not calm enough? What if my temper will never be appreciated? What if it is true like someone once said to me, that I am too difficult to deal with?

If you think for one minute that your bad words don't hurt me, think again. If you thing for one minute that I don't need anyone, think again.

I do get hurt. I do cry. I do need hugs. I do need someone to tell me that it is all going to be ok. I don't want to be brave anymore. I just want to be me. Sometimes in a good mood, sometimes in a bad mood. Sometimes smiling, sometimes crying. I am not perfect or I am perfect just as I am. And I am doing the best I can. That's all I can give. My best.

And I don't know what am I going to be or what is my next step. I just don't know. And the pressure that I should know is sometimes overwhelming. At the moment, I just don't know. I don't know anything.

But this is who I am. Now naked and totally out in the open. I am a girl with heart full of gold and always wanting to see you succeed. If I am bushing you it is because I see your potential. My intention is never to hurt anyone, but to see you grow in your own path. My heart sings when I see you happy, but it also sings when I see you sad. Then you are being who you are and I am honored to see all sides of you.

But above all I have to put myself first. To give that unconditional love to myself so that I can love others the same way. To take care of my needs in order to take care of the needs of others. To accept myself just the way I am in order to accept all of you. And to allow myself to receive love and help from others in order for me to do the same to you all.

Today I am tired. Today is about crying. Today I don't know. So be it.

Olemista, olemista

Töissä ollessa haaveilin olemisesta. Kun saisi vain olla.

Noh, nyt olen vain saanut olla, jo useamman kuukauden. Vuoden. Ja voin kertoa, ei ole helppoa.

Olemisen tilassa mieli saakin nostaa pintaan kaikkea sinne vuosien varrella haudattua. Lisäksi, mitä olen, kun tekeminen ei enää määritäkään minua. Olenko hyvä ihan jos vain olen?

Jäin pois vakitöistä jo vuonna 2011. Sen jälkeen en ole saanut kuukausipalkkaa ja työjaksot ovat olleet vaihtelevia. Paljon on myös jäänyt vapaa-aikaa. Itseasiassa koko ajan enemmän ja enemmän.

Juteltiin yhden ystävän kanssa tästä olemisen vapaudesta ja hän sanoi, ettei se olekaan niin helppoa olla vapaa. Kun "äiti" - pomo työpaikalla - ei olekaan kertomassa miten pitäisi toimia ja olla, eikä ole määrittelemässä kellonaikoja tai muuta tekemistä ja kun "isä" - kuukausipalkka (turvan tuoja) - puuttuvat kokonaan. En ole koskaan nähnyt asiaa näin, mutta tämä kommentti avasi minussa paljon. Se on ihan totta. Olemisen tilassa olen täysin vastuussa minusta ja elämästäni. En voi sälyttää sitä kenenkään harteille. Jos rahaa ei ole, minun on keksittävä ratkaisu tähän dileemaan. Jos työn aikataulut eivät luokaan rutiineja arkeen, minun tulee kai kehittää niitä itse?

Lisäksi nousee se kysymys, että olenko riittävä, jos vain olen? Jos hillun yökkärissä koko päivän ja vain olen. Ihan ilman telkkaria, läppäriä ja puhelinta, enkä saa "mitään järkevää" aikaiseksi?

Miten pienestä pitäen meidät jo viedään mukaan "oravanpyörään" eli tekemisen meininkiin. Se alkaa jo tarhasta, jatkuu kouluun ja sieltä työelämään. Myös kotona on tietenkin otettava osaa yhteiseen tekemiseen - siivoustehtävät, harrastukset jne. Jos vain olet, olet laiska. Luultavasti.

Ei siis ole helppoa vain olla. Kun minua ei enää arvota mikään itseni ulkopuolelta, vaan voin vain "syljeskellä kattoon" vaikka koko päivän, jos haluan. Ei, en ole laiska. Ei, en ole saamaton. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö luovuus minussa kukoistaisi, päinvastoin.

Vasta viimeisen kuukauden aikana, olija minussa on saanut vallan ja suorittaja on saanut väistyä. Kyllä, minä olen sen verran taitava suorittaja, että osasin suorittaa myös olemista. Nyt siitä on kuitenkin tullut nautinto, etuoikeus, josta olen kiitollinen joka päivä. Kyllä, edelleen toisina päivinä turhauttaa, kun ei ole mitään "varsinaista syytä" nousta sängystä - kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Mutta suurimman osan aikaa olen niin jumalattoman kiitollinen pitkistä aamukahvihetkistä, aikatauluttomuudesta ja siitä, että jos ei huvita tehdä mitään, niin en sitten tee. En enää lähde mielen "kyllä nyt pitäisi lähteä edes pienelle happihyppelylle" - settiin.

Joku viisas sanoi, että olemisen tilassa tapahtuu itseasiassa eniten. Alan pikku hiljaa allekirjoittamaan tämän. Kiire taitaa olla vanhanaikaista ja kohta kilpaillaan olemisesta? Kenellä on eniten vapaa-aikaa?

Niin tai näin. Tässä olen. Aamu klo 11 yökkärissä sängyn pohjalla. Tukka pystyssä, hampaat pesemättä. Rähmät silmäkulmissa. Ah ja nautin joka hetkestä!