Vain elämää

Onpas kuukausi mennyt nopeasti! Hupsista vaan ja huomaan, että on jo Heinäkuu! Paljon on ensimmäiseen kuukauteen tapahtumia mahtunut. Osan kanssa istun hiljakseen hengitellen vieläkin, sillä ne eivät ole olleet ihan helppoja nakkeja.

Energiatahti maailmassa kiihtyy kiihtymistään. Se on kuin tornado, joka nostaa pintaan ihan kaiken, joka ei ole enää linjassa sydämemme ohjauksen kanssa. Ja uskokaa rakkaat, tämä on meneillään meillä kaikilla tiedostat sitä tai et! Joka ikistä meistä herätellään nyt oman totuuden kuulemiseen ja sydäntietoisuuden heräämiseen. Olotila voi olla aika paska, jos et uskalla pysähtyä kuulemaan tätä ohjausta ja toimi sen mukaan. Tämä aika vaatii todella suurta rohkeutta. Tsemppiä siis meille jokaiselle! Oma sisäinen puhdistumiseni on nyt menossa jossain niin syvällä, etten itsekään enää tiedosta kaikkia niitä pelkoja, joita pintaan nousee. Päällimmäisenä ovat kuitenkin olleet yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet. Ei sillä, etteikö näitä tunnetiloja olisi käsitelty jo aiemminkin. On toki, mutta kunnes puhdistuminen on saatettu loppuun, näitä tunteita esiin nostavia tilanteita tuodaan eteeni yhtä varmasti, kuin tuo saakelin kukko kiekuu tuolla naapurissa joka aamu kello viisi!

Gambia on aina ollut minulle ystävällinen ja hyvä. En ole joutunut kohtaamaan kovinkaan montaa huijausta, eikä minulta ole koskaan varastettu mitään. Entinen mieheni oli hyvä mies ja paikalliset ystävät ja sukulaiset ovat olleet aivan ihania. Jos onkin sattunut niin, että olen tipauttanut puhelimeni taskustani, se on palautettu välittömästi, kun tajusin sen kadonneen ja soitin puhelimeeni. Eikä löytäjä halunnut edes löytöpalkkiota, jonka olisin ilomielin maksanut! En siis voi sanoa mitään pahaa toisesta kotimaastani, vaan olen nöyrän kiitollinen kaikista niistä ihanista ihmisistä, joihin voin tänäkin päivänä luottaa ja tukeutua. Jos olenkin ollut negatiivinen ja maan vastainen, se on ollut oman väsymykseni ja stressini eli mieleni tuotosta. Sillä tottahan se on, että vielä muutamia vuosia sitten vannoin, etten ikinä enää astuisi jalallani Gambiaan. HAH! Siitäs sain!

Noh, viime päivinä muutama yllätys on kuitenkin tullut vastaan. Vuosien tuttavuuden jälkeen huomaan, että nämä ihmiset eivät olleetkaan lainkaan sitä mitä luulin. Molemmat kolahtivat aika lailla. Viimeisin tempaus eniten, sillä olin jotenkin asettanut oman turvallisuuteni toisen harteille.

Vuosien varrella olen luopunut turvaverkoistani pikku hiljaa. Ensimmäiset olivat vuonna 2011 vakituinen työ ja kiinteä kuuukausipalkka. Nyt, kun olen luopunut kodistani Suomessa, jättänyt toistaiseksi perheeni ja ystävänikin sinne ja täällä olen jälleen ns. vieraalla maaperällä, jossa valkoisena naisena saan onnekseni tai ikäväkseni paljon huomiota, luotin tähän pitkäaikaiseen ystävääni, jonka uskoin pitävän minusta huolta. Kuljetukset, kauppareissut, security jne. Minulla oli jotenkin sellainen ajatus, että kun hän on läsnä, minulla ei ole mitään hätää ja arkielämä olisi jotenkin mukamas helpompaa. Tämä on jännä asia, sillä minähän tiedän hyvin, miten arki täällä toimii. Minä tiesin tasan tarkkaan mihin olin tulossa ja miten hommat hoidetaan. Miksi siis laskin tuon raskaan turvallisuuden viitan tämän yhden henkilön harteille? Oliko niin, että kun kerran olin niin "rohkeasti" luopunut ihan kaikista turvaverkoistani, minun oli pakko pitää kiinni kynsin ja hampain edes yhdestä turvallisuustekijästä?!

Olen kuullut useasti, että turvallisuus on meissä itsessämme. Että se ei ole ulkoisissa asioissa. Tämä resonoi itselleni eli syvällä sisälläni sydämeni tietää sen olevan totta. Mutta nyt kyse onkin siitä, että se ei ole vielä kolahtanut tuonne "mielen päälle". Vähän sama kuin että meille hoetaan, että pitää olla kiitollinen. Kyllä, olenhan minä, mutta tunnenko tuon tunteen oikeasti vai onko se vaan sanahelinää?
Itselleni tuo aito kiitollisuuden tunne on jo kolahtanut mielenkin päälle, sillä se on jotain niin valtavaa ja voimakasta, että siinä pääsee itku. Ja tuo kiitollisuuden tunne tulee jostain tosi syvältä! Tuo kiitollisuus tekee nöyräksi elämän edessä ja silloin todella ymmärrän miten hyvin asiani ovat. Se tunne, se on se juttu. Voin hokea iän kaiken jollekin "rakastan sinua", mutta ilman tunnetta nuo sanat voisivat yhtä hyvin olla "haluatko kahvia". Tämä on minun totuuteni, jollekin toiselle se voi olla ihan jotain muuta.

Kun ystäväni otti ja lähti, enkä ole hänestä sen jälkeen kuullut, putosin jonnekin valtavaan yksinäisyyden ja turvattomuuden kuiluun. Täällä minä olen, "mukamas yksin" maassa, jossa elämä valkoisena naisena on "mukamas haastavaa". Näin mieleni on asian minulle esittänyt.

Kaksi päivää meni aika hissukseen. Itkukohtaukset olivat sydäntä raastavia ja jostain syystä sain lohtua isän ja minun tekemistä biiseistä, joita kuuntelin ripiittinä sängyllä tai rannalla maatessani. Lapsuuteni ja ehkä koko elämäni on lopulta tainnut olla aika turvaton, mutta nyt on tullut aika heittää nämä uskomukset roskiin. Tiedän sen. Mutta koska haluan olla itselleni armollinen, annan näiden tuntemuksien nyt vaan olla, pakottamatta yhtään mitään. Hengittelen ja menen hetken kerrallaan. Sadekauden ensimmäinen myrsky ajoi kotiin rannalta ja ikään kuin "pakotti" olemaan itsekseen ja kohtaamaan kaiken sisälläni mylvivän. Itkin, nukuin, otin lasin viiniä ja itkin taas. Laitoin omat lauluni soimaan ja suljin silmäni. Tunsin itseni tosi tosi väsyneeksi. Sinä yönä nukuin 12 tuntia!

Pahin tunnemyräkkä on nyt takanapäin. Ihan vielä en voi sanoa, että nämä kaksi vahvaa uskomusta olisivat viimein kolahtaneet tuonne "mielen päälle", mutta lähellä se on. Ja ihan vaan, jotta muistaisin, että kumpikaan näistä tunteista ei ole totta, olen tavannut "sattumalta" ystäviä, joita en ole nähnyt vuosiin ja joiden kanssa nyt sovimme innoissamme tapaamisia. Minulle siis halutaan jatkuvasti osoittaa, että minulla ei ole mitään hätää ja että olen turvassa. Minun ei tarvitse miettiä yksinäisyyttäkään, sillä kun yksi lähtee, toinen pääsee tilalle. Olen niin syvästi kiitollinen näistä ihanista kohtaamisista, joita saan kokea päittäin myös ihan tuntemattomien kanssa.

Toissa päivänä otin paikallisen "linja-auton", kun halusin kylille ja oi mitkä keskustelut saimmekaan aikaiseksi tuon ihanan kuskin kanssa. Maahanmuuttoviraston virkailija meni suunnilleen mutkalle, jotta minun vuoden viisumini saadaan maanantaina kuntoon, sillä normaalisti sitä ei myönnetä kuin vasta kolmen kuukauden oleskelun jälkeen. Täällä omassa ihanassa asunnossani koen turvaa ja nukun yöni oikein hyvin. Ihmisiä on koko ajan ympärillä ja eilenkin meillä oli täällä isot synttärijuhlat, joista nautin täysin siemauksin. Toissa päiväinen kotimatkani kesti melkein kaksi tuntia - matkaa oli vajaat kaksi kilometriä - sillä kohtasin jälleen tuttuja, joiden kanssa jäin suustani kiinni. Vaikka olen asunut täällä aiemmin niin monta vuotta, koskaan en ole kokenut tällaista yhteyttä paikallisiin. Olen tästä liikuttavan onnellinen!

Kiitän siis sydämeni pohjasta näitä ihania, vanhoja ystäviäni, jotka minut "pettivät"! Ilman heitä en olisi tullut näkeväksi, että turvattomuus ja yksinäisyys ovat vain mielen harhaa, eivätkä ole totta millään tavalla. Minä olen turvassa, ihanien ihmisten ympäröimänä ja niitä pukkaa elämääni koko ajan lisää. Rakastan näitä yllätyksellisiä kohtaamisia ja sitä avun määrää, jonka olen viime päivänä kokenut.

Ei. Minä en ole koskaan yksin, enkä turvaton. Minun sisäinen maailmani heijastaa ulkoista maailmaani ja niiden, jotka eivät ole linjassa oman energiani kanssa, kuuluukin lähteä, jotta ne jotka ovat, saavat tilaa tulla. Minun ei tarvitse kuin olla ja elää elämääni ja kaikki tämä hoidetaan puolestani. Kaikki nämä tapahtumat saavat ja niiden kuuluukin kolahtaa, sillä muuten en tulisi näistä uskomuksistani ja peloistani näkyväksi, enkä näin ollen voisi luopua niistä.

Minä olen turvassa. Minä en ole koskaan yksin, vaikka olen yksin. Nöyrän kiitollisena valmistaudun uuteen päivään ja saapa nähdä mitä ihanaa se tuo tullessaan. Minä olen valmis "what ever it is".

Elämäni suurin irtiotto!

Maaliskuisen Gambian reissun jälkeen on tapahtunut paljon ja todella lyhyessä ajassa. Tässähän meinaa ihan pienen tytön pää mennä sekaisin. Vain kaksi kuukautta siitä, kun palasin edelliseltä reissulta ja täällä minä jälleen istun. Gambian lämmössä, omalla parvekkeella, tietokone nokan edessä. Ilma on tällä hetkellä kertakaikkisen ihanteellinen ja nautin täysin siemauksin. Asunto sijaitsee paikallisten asumusten keskellä kolmannessa kerroksessa, joten tuulenvire on aina läsnä ja näkymät kattavat yli kattojen. Iltaisin tähtitaivas valaisee terassiani, joten voiko enää ihanampaa meditaatiomuotoa olla, kuin istua iltapimeällä, katsella tähtiä ja kuunnella kaikkia ympäriltä kuuluvia ääniä.

Tiesin jo Gambiasta koti Suomeen lähdettäessä, että minun oli tarkoitus tulla Suomeen vain järjestelemään asioita kuntoon. Tiesin nimittäin, että minulla oli edessäni elämäni suurin irtiotto.

Ensimmäisenä mielessäni olivat kuitenkin tyttäreni häät, jotka ajoittuivat Toukokuun loppuun. Häät saatiin hoidettua kunnialla ja ne olivatkin ihan valtava rakkauden ja ilon juhla. Kaikki nauttivat olostaan, sillä näissä juhlissa ei jäykistelty. Kahvikuppineuroosit sai siis heittää romukoppaan! Häiden jälkeen sitä leijui useita päiviä jonkinlaisessa ihanassa lempeyden kuplassa ja tuntuu, että kovimmatkin kundit pehmenivät tämän suuren tunteen, nimeltä rakkaus, edessä. Kiitollisena muistelen tätä vieläkin, kun tässä istun ja ajattelen tuota juhlapäivää!

Saman aikaisesti olin tehnyt ison päätöksen, sillä vappuaattona irtisanoin asuntoni. Tiesin vain, että näin kuuluu nyt tehdä, jotta voin lähteä eteenpäin entistä vapaampana.

Alkoi koko irtaimiston myyntiprosessi.

Olen vuosien varrella luopunut tavarasta jo moneen kertaan, liikkuvaista sorttia kun olen. Nyt oli kyse kuitenkin isommasta asiasta. Olin nimittäin päättänyt luopua ihan kaikesta: huonekaluista, astioista, pyyhkeistä, lakanoista, pyörästä, autosta, vanhoista valokuvista jne. Ihan kaikesta niin, että jäljelle jäi kolme laatikkoa ja yksi iso matkalaukku varastoitavaksi.

Voitte kuvitella mikä tunneskaala mielessäni myllersi tämän prosessin aikana. Ymmärsin todella syvästi mikä valtava turvallisuuden tunne tavaraan ja omaan kotiin liittyy. Olen aina luullut olevani vapaa sielu, mutta nyt minulle tuli todella näkyväksi se, että minäkin olen tarvinnut nämä turvatekijät. Jotta tunnen "kuuluvani jonnekin" ja että minulla on "oma turvapaikka", johon palata reissuilta. Ja nyt oli aika luopua näistä kaikista!

Kävin vanhoja valokuvia läpi, itkin, nauroin ja muistelin näitä ihania hetkiä rakkaiden kanssa. Näin kuvia ystävistä, joita en ole tavannut enää vuosiin. Näin sukulaisia, jotka eivät ole enää läsnä tässä elämässä. Kävin läpi tilanteita, tunnetiloja tuolta ajalta, ihmisiä ja asioita. Kiitin ja siunasin jokaisen. Ja sen jälkeen päästin irti. Kaikesta kuului nyt päästää irti, sillä lopulta, tuollahan ne sydämessä ovat. Muistin kätköissä, josta voin aina halutessani kaivaa ne esiin.

Omaisuuden myynti tuntui hyvältä, vaikka totta kai pelkokin nosti päätään. Mitä helvettiä olin tekemässä? Eihän minulla ollut minkäänlaista tietoa tulevasta tai siitä miksi näin piti tehdä. Tiesin vain, että näin se nyt on ja näin sen kuuluu mennä. Ja sen tiesin, että tyttäreni häiden jälkeen, lähden Suomesta yhden matkalaukun kanssa.

Sitä mukaa, kun tavara väheni, vapauden tunne lisääntyi. Josko en ole ymmärtänyt sitä turvallisuuden määrää, joka tavaraan tai kotiin liittyy, en ihan varmasti ollut ymmärtänyt myöskään sitä, miten tuo kaikki sitoo paikalleen ja tuo vastuun taakkaa elämään. Tai siis tässä kohtaa elämää se tuntui ennen kaikkea "taakalta", niin kiitollinen kuin ehdottomasti kaikesta olenkin. Ennen olin vannoutunut omistusasuntojen kannattaja, kunnes muutamia vuosia sitten uskalsin päästää tästä ajatuksesta irti ja siirryin vuokralle. Se tuntuui vapauttavalta, sillä nyt vastuu kaikesta asuntoon liittyvistä asioista olikin jollain muulla.

Vuosien saatossa jotain minussa on siis vapautunut lisää, sillä nyt jopa vuokra-asunto minun omistamine tavaroineen tuntui "taakalta" Pelon tunteiden jälkeen tunsin siis käsittämätöntä keveyttä ja vapautta!

Tässä siis olin. Kesäkuun alussa. Uuden edessä. Koti oli tyhjennetty, avain luovutettu, auto jatkanut matkaa hyvään perheeseen ja minä istuin autossa tyttäreni vieressä käsilaukku kädessä, sen hihnoja puristaen. Aikamoinen fiilis voin kertoa.

Muutaman yön vietin tyttäreni luona sohvalla majaillen, kunnes oli aika lähteä kohti lentokenttää. Elämäni tähän saakka suurin seikkailu oli alkamassa. Ei siksi, etten tietäisi mihin olin menossa, vaan siksi, etten tiennyt yhtään, milloin palaan tai palaanko. Ja jos palaan, niin mihin palaan!

Nyt tässä terassilla istuessa, lintujen laulaessa ja tuulen vireen heilutellessa hiuksiani, tunnen vain suunnatonta onnellisuutta. Joudun jälleen toteamaan, että mistään en mitään tiedä, mutta se ei haittaa pätkääkään. Ensimmäiset viikot ovat menneet ollessa, ikään kuin toipuessa koko tuosta suuresta irtipäästämisen prosessista, joka kesti vain kaksi kuukautta!

Olen onnellinen asunnossani, jossa en omista muuta kuin vaatteet päälläni. Olen onnellinen, että siivous hoidetaan, lakanat vaihdetaan, pyyhkeet tulevat talon puolesta, samoin astiat. Kokkaamme ystävien kanssa pienessä keittiössäni tuoretta kalaa iltaisin, jonka nautimme salaatin ja hyvän viinin kanssa. Tanssiessani lasten kanssa tuossa oman kadun kulmalla, hymyni on niin leveä, että se riittää valaisemaan koko kulmakunnan. Istuessani rannalla varjon alla ja kuunnellessani aaltojen ääntä, huokaisen ja hymyilen jälleen. Istuessani lukemassa terassillani, silmäni nousevat vähän väliä nauttimaan ilman lämmöstä ja maisemista. Tehdessäni joogaharjoitustani pienessä olohuoneessani, hengittelen syvään ja hymyilen. Elämä on simppeliä ja ihanan kevyttä. Vaikka tunnetiloja pukkaa tietenkin, sillä niitä pukkaa aina, päällimmäisenä on koko ajan onnellisuuden tunne. Juuri nyt näin on hyvä. Tässä olen, hengitän ja nautin hetkestä. Nukun pitkään ja hyvin murehtimatta rahaa tai tulevaa.

Minusta pidetään hyvää huolta, ympärilläni on koko ajan ihmisiä, mutta saan aina omaa tilaa, kun sitä tarvitsen. Elämä maistuu elämältä.

Vasta nyt, juuri tässä, uskallan olla aidosti sitä mitä olen. Siis ihan aidosti, oikeasti värikkäänä, omana itsenäni, enää mitenkään itseäni pienentämättä. Ja kyllä, minähän olen asunut täällä aiemminkin, mutta jokin on niin suuresti muuttunut. Minä olen muuttunut! On kuin näkisin kaiken ihan uusin silmin, freesinä. Asiat, joita ennen täällä asuessa kirosin, saavat nyt vain hymyn huulille. Juu ei, meillä ei ole ollut vettä, eikä sähköä neljään päivään. En jaksa ottaa tästä kierroksia. Netti toimii tai ei toimi, ihan sama sekin. Nautin tuoreita mangoja joka päivä ja saan ihanaa inkiväärimehua kotiovelle tuotuna. Mikä hätä minulla siis on?!

Juuri nyt on näin, huomisesta en tiedä. Enkä itseasiassa edes halua tietää. Antaa elämän yllättää, sillä se tekee tästä minun elämästäni suuren seikkailun. Siispä lähden lähikauppaan hakemaan aamuleipäni, vaihdan kuulumiset ja hyvät huomenet naapurien kanssa ja istun autuaana kahvikuppini kanssa terassilleni. Istun, olen ja nautin. Ja tunnen vahvasti joka solullani, että olen elossa!