Ärsyttävää, kun ärsyttää

Mikä siinä on, että viimeisen viikon aikana on ärsytyksen tunne ollut koko ajan läsnä? Tuntuu, ettei semmoista 100 %:sta hyvää pössistä saa päälle sitten millään! On ikään kuin hyvä päivä, mutta ärsyttää. Ja toisaalta tuo ärtymys alkaa jo naurattaa, sillä niin puuduttavalta se tuntuu. Itseasiassa olen aika kyllästynyt koko olotilaan. Päätin siis nimetä tuon ärtymyksen tunteen, se tekee siitä hiukan kevyempää. Mikä sinun ärtymyksesi nimi on? Minun ärtymykseni nimi on Pena.

Tuo ärtymys taitaa olla kylässä aika monella tällä hetkellä. Sen huomaa paitsi omissa reaktioissa, myös ympäristössä. Pari päivää sitten jaoin Villiksen ryhmässä videon kiusatusta tytöstä. Se osui minussa vanhaan muistikuvaan kiusaajan roolista. Oi, miten se sattui! Mikä häpeä nousi pintaan. Ja suru. Siitä, että olen ollut kiusaaja ja aiheuttanut mielipahaa tosi monelle. Toisella puolella muistikuva kiusatun osasta, sillä senkin olen kokenut. Olipa siis onnenpotku, että tuo video tuli nokan eteen. Näin sain lopullisesti antaa itselleni anteeksi ja päästää viimein menneestä irti.

Tuon videon yhteyteen tuli tekstiä omien paskojen käsittelemisestä. Jälleen. Aihe tuntuu nyt olevan minulla pinnalla tosi voimakkaasti. Tuon tekstin syntyyn kirvoitti muutama tapahtuma ihan tässä lähiaikoina.

Tekstiä edeltävänä iltana tulin kotiin ihanalta päivälenkiltä. Pääsin kotiin ja kuulin ihan jumalatonta huutoa yläkerrasta. Koko pihapiiri kaikui. Ja sitä jatkui ja jatkui. Tuo mies huusi puhelimeen niin, että ajattelin hänen kohta räjähtävän! Ja samassa hetkessä mieleeni tulee oma tytär. Hän on työssä, jossa kohtaa tuollaisiakin asiakkaita melkein päivittäin. Kun asiakas hermostuu niin, että uhkaa tappaa tai pommittaa koko paikan säpäleiksi. Ja siellä tyttäreni pitäisi ottaa tuota kaikkea vastaan, koska saa siitä palkkaa? Niin ja tietysti tuntea olonsa turvalliseksi. Mun mielestä tämä on tosi pelottavaa!

Pari päivää ennen olin kastelemassa pikku pikku yrttipuutarhaani tuossa parvekkeella, kun kaksi autoa ajaa vastapäiselle kääntöpaikalle ja siihen pysähtyessään, toinen kuskeista alkaa huutaa kurkku suorana toiselle vilkunkäytöstä. Ajattelin jo, että äityykö tappeluksi. Niinkin pieni rike sai toisessa aikaan niin suuren ärtymyksen reaktion, että tuota rikkeen tekijää piti seurata kilometritolkulla toisen asuinalueelle!

"Saastutatko sinä tätä maailmaa lisää vai putsaatko sitä? Sinun vastuullasi on oma sisäinen maailmasi, ei kenenkään muun. Ihan samalla tavoin kuin otat vastuuta maapallon hyvinvoinnista. Sisältä käsin ulospäin. Jos jokainen ihminen siivoaisi omat sisäiset jätteensä, silloin myös ulkoinen jätteen määrä pienenisi." - Echart Tolle -

Pomolla oli ärtymys kylässä ja hän kettuili töissä. ärsynnyin suunnattomasti. Ärsyyntyneenä menin kauppaan, jossa ärjyin kassalle, koska hän oli niin hidas ja sain odottaa jonossa iän kaiken. Tästä ärsyyntyi kaupan kassa, joka meni kotiin ja ärsyyntyneenä purki pahan olonsa mieheensä, joka ärsyyntyi tästä. Mies lähti pelaamaan jalkapalloa ja purki oman ärsyyntymisensä haukkumalla tuomarin pataluhaksi. Tästä ärsyyntyi tuomari, joka kotimatkalla purki ärtymyksensä naiseen, joka ei kerännyt koirankakkoja ruohikolta. Tästä ärsyyntyi nainen, joka kotona purki ärtymyksensä lapseensa. Tästä ärsyyntyi lapsi, joka seuraavana päivänä tarhassa, purki ärsyyntymisensä tarhantätiin. Jne, jne, jne. Niin kauan, kun emme käsittele näitä ärtymyksiä, tuo "saaste" leviää ja jatkaa leviämistään.

Yksi ärtymyksen vertauskuva oli mielestäni hieno. Tämä on Michael Singerin näkemys asiasta; Kuvittele, että sinulla on piikki käsivarressasi, jonka olet saanut siihen vuosia sitten orapihlaja-aitaa leikatessasi. Et uskalla poistaa sitä, sillä tiedät, että se sattuu älyttömästi. Se on ollut siinä jo niin pitkään ja se on tosi syvällä. Siispä olet vuosikausia pikku hiljaa rakentanut elämääsi tuon piikin ympärille. Katsot tarkasti, ettei mikään vaate osu siihen tai ettei kukaan kosketa sitä, sillä jos sitä koskettaa, se sattuu. Ärjyt jokaiselle, joka sitä hipaiseekin, sillä se sattuu niin pirusti!

Kuvittele nyt, että tuo piikki onkin mennyt kokemuksesi, jossain kaukana omassa historiassasi. Se, joka sinuun on istutettu, ei ole sinun omasi, satutti ja pelotti ja jossa koit ehkä itsesi uhatuksi, olosi turvattomaksi. Ei ole ihme, että rakennamme elämämme tuon piikin ympärille!

Vaan entäpä, jos uskaltautuukin poistamaan tuon piikin? Millaista elämä olisi sen jälkeen? Voi olla, että piikki on sen verran syvällä, etteivät omat voimat riitä sen poistamiseen. Tai sinulla tekee pahaa katsoa tuota piikin kohtaa ja tarvitset jonkun, joka auttaa poistamaan sen? Mitä jos sen sijaan, että kuluttaa miljoona kiloa energiaa tuon piikin suojelemiseen, ärjyy jokaiselle, joka sitä koskee ja oma olotila on raskas ja negatiivinen, nyppäisi piikin pois, vaikka se hetkellisesti sattuisikin. Miltä se käsi nyt tuntuu?

Hetken siinä on ehkä herkkä kohta, sillä totta kai arven parantuminen vie hetken aikaa. Mutta sen jälkeen? Kun ei tarvitsekaan enää käyttää koko hereillä oloaikaa tuon piikin suojelemiseen? Ei tarvitse unettomia öitä suojellakseen kättä, ettei piikin kohtaan vain satu. Ei tarvitse välttää uimista tai saunaa, koska käsivarsi ei voi enää tulehtua? Voit pukea päällesi minkä tahansa puseron, sillä piikki, joka ennen rajoitti asuvalintojasi, onkin nyt poissa? Sinun ei tarvitse ärjyä muille, kun he koskevat, vaan he saavatkin halata sinua ihan rauhassa, sillä piikki on poissa, eikä sitä tarvitse enää varoa. Miltä tällainen vapaus tuntuisi?

Eräs ihana viisas selitti ärtymyksen näin: R(är)syke = Rakkauden syke. Kun ärsyynnyt, rakkaus haluaa lisää tilaa. Sallisitko siis lisää neliöitä rakkaudelle ja antaisit tuon ärsykkeen (piikin käsivarresta) tulla näkyväksi ja siten vapautettavaksi?

Olen itse vedellyt omia piikkejäni pois jo vuosia. Jos piikki on ollut liian syvällä, olen hakenut siihen apua. Ja niin teen edelleen. Ehkä joogaan, ehkä lähden metsään kävelylle. Joskus menen energiahoitoon, joskus juttelemaan jonkun kanssa. Kirjoittaminen on yksi näistä apukeinoista. Olen myös tehnyt tietoisen valinnan jakaa kirjoituksiani. Kirjoitan kuitenkin aina MINULLE - ITSELLENI. Näin tulen näkeväksi omista ärtymyksistäni (piikeistäni) ja saan tällä tavoin avaamalla (kirjoittamalla) puhdistettua niitä pois mielestäni ja kehostani.

Minulle on kommentoitu avoimesta jakamisestani. Enkö pelkää, että ihmiset ärsyyntyvät ja suuttuvat? Enkö pelkää yritykseni menestyksen puolesta? Että kukaan ei tule, kun olen niin avoin?

Arman Alizad sanoi viime keskiviikkona näin: "Älä ärsytä vain 80 %:sesti, ärsytä 150 %:sesti. Silloin tiedät, että olet asian ytimessä ja jokin muutos saa voimaa tapahtua."

Oman elämäni ja kirjoituksieni jakaminen on täysin tietoinen valinta. Voi olla, että saat niistä uusia näkökulmia tai sitten ohitat ne ja jatkat muihin juttuihin. Jos joku ärsyyntyy kirjoituksistani, olen siitä todella otettu. Se on hyvä asia!

Olen itse oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan omia ärsytyksiäni, sillä silloin tiedän, että joku vanha paska se vaan puskee ulos ja hyvä niin. Annan mielelläni sen tulla ulos, sillä jälleen olen vapaampi ja rakkaus saa minussa lisätilaa.

Joskus ajattelen sitä niin, että kun synnyin olen ollut ihan puhdas, valkoinen taulu. Sitten alkoi tulla uskomuksia ja kommentteja ja jokainen niistä lisäsi mustaa väriä tauluuni. Kunnes tauluni olikin ihan musta. Kun 10 vuotta sitten päätin alkaa vetelemään noita omia piikkejäni pois, joka ikinen kerta, kun yksi piikki lähti, sain värittää jonkin kulman tuosta mustasta taulusta valkoiseksi. Puhtaaksi. Mustaa on vieläkin ja voi olla, etten tässä elämässä saa tauluani valkoiseksi koskaan. Mutta se on täysin ok, sillä näen jo, että taulussani on jo enemmän valkoista, kuin mustaa! Minä olen siis voiton puolella! Ja koska olen niin sitoutunut poistamaan noita piikkejä, valkoinen väri lisääntyy jatkuvasti.

Ja tämä ei tarkoita, etteikö Pena (ärtymys) kävisi kylässä tai etten hermostuisi mistään. Voi voi, totta kai! Ero on ehkä siinä, että nyt olen tietoinen siitä, että kyseessä on MINUN juttuni, MINUN prosessini ja MINUN PENANI (ärtymykseni) ja otan siitä täyden vastuun, eikä minun tarvitse enää usuttaa Penaa muiden kimppuun.

Mietin miksi tämä aihe on nyt itselläni niin pinnalla ja totuus on se, että mun mielestä on ihan epistä, että minä tietoisesti revin piikkejä pois ja sisäinen saasteen määräni pienenee koko ajan ja sitten muut eivät tee sitä, vaan kaatavat edelleen paskaa milloin kenenkin niskaan. Jopa niin pitkälle, että ihmisiä räjäytellään pitkin maailmaa kappaleiksi?!

Myös se on mielestäni ihan kamalaa, että me ollaan tultu siihen pisteeseen, että me ollaan kokonaan unohdettu, että se, jolle huudat puhelimessa, se jonka uhkaat tappaa, se jolle huudat liikenteessä tai kaupan kassalla, on jonkun tytär, äiti, sisko, mies, veli, mummi tai pappa. Se on jonkun toisen maailman rakkain ihminen ja näin ollen se voisi olla sinun maailman rakkain ihminen!

En jaksa enää yrittää aivopestä ketään mihinkään. Jokainen ottakoon vastuun itsestään. "You deal with your shit, I deal with mine". Olen tullut siihen tulokseen, että ainut mitä voin tehdä, on oma osuuteni. Teen oman työni itseni kanssa ja ehkä näin tuon omalla esimerkilläni rauhaa maailmaan, sillä ainakin täällä on nyt yksi tyyppi, joka on päättänyt olla kaatamatta paskaa kenenkään niskaan. "Yhdestä pisarasta tulee lopulta valtameri" ja niin edelleen. Ja keskityn pitämään oman sisäisen rauhani yllä, kun ulkopuolella räiskyy.

Viime päivät, ehkä viikotkin ovat olleet siis hiukan ärsyttäviä. Pena kyläilee ahkerasti. Piikkejä pukkaa pihalle. Niiden kanssa täällä siis pyörin ja ärsyynnyn ja kettuunnun. Puhun niistä, kirjoitan niitä auki. Juuri nyt ei purista, eikä kiristä. Ei harmita, ei ketuta. Oho, eikä Penakaan näytä olevan kylässä!

Parasta tässä kaikessa on se, että kun noita omia piikkejä, sisäisiä saasteita on tietoisesti lähtenyt poistamaan ja tyhjentelemään, niin vaikka Pena olisikin kylässä, minulla on silti hyvä päivä. En jää enää noihin kökköihin olotiloihin kiinni. Sallin, että ketuttaa ja Penakin heiluu tuossa vieressä, mutta heilukoon sitten! Joka päivä on silti hyvä päivä. Penan kanssa tai ilman.