Maailman yksinäisin

Ei auta. Pakko avautua ja ehkä sitä kautta kaikki aukeaa itsellenikin. Ehkä saan teiltä rakkaat lukijat apua tähän dilemaan, joka mieltäni painaa.

Nimittäin minusta tuntuu, että elämällä omaa rauhallista elämääni, olemalla oma itseni, ärsytän, suututan ja etäännytän ihmisiä koko ajan ympäriltäni. Tässä hetkessä, tässä ajassa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäisemmäksi, kuin nyt. Antakaahan, kun avaan tätä hiukan lisää.

Olen vuosia sitten päättänyt sitoutua Saijaan. Olen tehnyt tietoisen päätöksen ottaa täyden vastuun omasta elämästäni, teoistani ja sanoistani. Olen tehnyt sisäistä putsaustyötä jo vuosia. En ole katsonut vain valoisia puoliani, vaan olen myös uskaltautunut pinnan alle, ihan niihin pimeimpiinkin nurkkauksiin. Penkonut, istunut esiin tulevan kanssa. Itkenyt, ahdistunut, ollut yksinäinen, raivonnut, ärsyyntynyt. Iloinnut, rakastanut, nauranut ja hömpötellyt.

Olen siis 110 %:n tietoinen kaikista puolisani. Olen katsonut peiliin sen miljoona triljoona kertaa. Ruoskinut itseäni tekemistäni virheistä, kunnes olen vereslihalla. Tiedän tasan tarkkaan missä on ollut opin paikat ja missä olen toiminut oikein. Voi siis sanoa, että mitään sellaista ette voi minusta kertoa, jota en jo tiedä. Voin päättää muuttaa omilla ajatuksillani kaikki ne tekemiset, ominaisuudet ja ajatukset, jotka haluan muuttaa. Aina en halua, sillä hyväksyn itsessäni kaikki värisävyt.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen siitä millaista elämää haluan elää. Haluan irti draamasta, märehtimisestä, paskan puhumisesta selän takana ja negatiivisuudesta. Minä olen siis märehtinyt, urputtanut, puhunut paskaa selän takana, ryypännyt, ollut marttyyri ja uhri. Olen kokenut kaiken tuon ja tiedän minkä olotilan se saa aikaiseksi. Siispä olen päättänyt valita toisin.

Se mitä haluan, on pienen pieni elämäni, jossa olen vähään tyytyväinen. Kun aurinko paistaa tai syön hyvää ruokaa. Kun saan lukea hyvää kirjaa tai mussuttaa karkkia kotisohvalla Netflixin seurassa. Olen päättänyt valita sisäisen rauhan ja hyväksyä itseni ja muut kaikenlaisena. Jumalattoman ruoskimisen sijaan, olen päättänyt olla itselleni armollinen. Antaa itselleni anteeksi, jos mokaan tai teen jotain äkkipikaista, joka on itselleni hyvin luonteenomaista. Jokainen saa elää elämäänsä juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo, se ei kuulu minulle. Se on jokaisen oma valinta, kuten tämä pienen pieni ja rauhallinen elämä on minulle.

Olen myös tehnyt tietoisen päätöksen, etten enää halua olla kenenkään sylkykuppi tai roskakori.
Minulle on siis enää ihan turha syytää omia pahoja olojaan, vihan tunteitaan tai ärtymyksiään. En suostu enää syyllistymään tai syyttelyn kohteeksi. Jos itselläsi on paha päivä, käsittele se tai keskustellaan siitä, mutta minä en suostu kettuilun kohteeksi johonkin, josta en edes tiedä. Minun älykkyyttäni ei tarvitse testailla ilkeyttään, enkä minä aio enää suostua minkäälaiseen kiusaamiseen. Minun tekemisiäni ei tarvitse arvostella ja arvottaa. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä asioista, mutta keskinäinen kunnioitus on minulle tänä päivänä must. Olen kilttinä tyttönä ottanut kaikkea tätä vastaan lähes 50 vuotta, jotta minua ei hylättäisi ja nyt minun mittani on täynnä.

Jos jokin minussa tai sanomisissani ärsyttää, se on sinun juttusi, ei minun. Silloin on aika katsoa peiliin ja ottaa vastuu omista tuntemuksista. Niin minäkin teen, ihan joka päivä. Tietoisesti. En siis syyttele enää ketään oloistani, vaan otan täyden vastuun kaikista olotiloista, jotka jokin itseni ulkopuolelta tuleva ärsyke minussa herättää. En suostu enää kenellekään "äidiksi", huolehtimaan, eli ottamaan vastuuta kenenkään hyvinvoinnista tai tekemisistä. Tein sitä vuosia ja paino hartijoilla oli tuhansia kiloja!

Miksi minusta siis tuntuu, etten ole koskaan aiemmin ollut niin yksin, kuin tällä hetkellä? Kun entinen kiltti tyttö alkaakin ottamaan vastuuta elämästään, eikä suostu enää kenenkään pahojen olojen areenaksi, alkavat ihmiset ympäriltä kaikkomaan. Kun olen vihdoin ja viimein alkanut kunnioittamaan itseäni ja sen vuoksi asetan selkeitä rajoja, jään yksin. Kun yliteni ei voi enää talloa tai päälleni oksentaa pahaa oloaan, jään yksin. Ja tätä en ymmärrä. Selittäkää nyt herran jumala joku minulle tämä?!

En hakkaa mummoja kadulla, en haistattele tai huuda raivoani turuilla ja toreilla. Haluan nähdä joka ikisen tässä maailmassa menestyvän, onpa tekeminen sitten mitä tahansa. En enää arvostele tai arvota. En tule katsomaan sekaista kotiasi, tulen katsomaan sinua. Jos syyllistyt sekaisesta kodistasi, se on sinun juttusi, ei minun. Minulle sinä olet se juttu, ei sekainen kotisi. Ja kuitenkin minä olen se, jota aletaan välttelemään tai yhteys katkeaa kokonaan. En arvostele baarireissujasi. Jos se on sinun juttusi, so be it. Jos syyllistyt omasta juhlimisestasi, se on sinun juttusi, ei minun. Jälleen, minulle sinä olet se juttu, ei baarikeikkasi. Mutta yllättäen, minä olen se, joka jälleen jää lehdelle soittelemaan. Jos syyllistyt, kun et pääse tapaamiseen, sekin on sinun juttusi, ei minun. Minun tahtotilani on vain viettää aikaa kanssasi. Jos et pääse paikalle ja sinulla on paljon asioita tarjottimellasi, se on minulle täysin ok. Toisen kerran sitten. Ja kuitenkin, minun harteilleni lankeaa tuo syyllisyyden taakka. Saan jälleen tuntea miten minua syytetään, että olen syyllistänyt. Ja yllättäen, jään kuin nalli kalliolle.

Ymmärrättekö rakkaat minkälaisen painon harteilleni asetatte? Miten ihmeessä minä voin olla vastuussa satojen ihmisten hyvinvoinnista tai ärtymyksistä?! Miten voi olla, että minulle ei riitä anteeksiantoa tai armoa?

Kyllä, minä mokaan. Opin ja opettelen. Ja rakkaat, minä olen näistä hyvin tietoinen ja otan opikseni jokaisesta tapahtumasta. Jos olen mokannut, osaan pyytää anteeksi. Olen nöyrä siinä mielessä. Minua ei enää haittaa olla väärässä. En ole täydellinen ja toisaalta, olen itselleni täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Olen edelleen äkkipikainen, äänekäs, avoin, puhelias. Puhun auki kaiken mikä mielessäni on, jotta se ei jää tuonne mielen ja kehon perukoille makoilemaan. Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että hyväksyn sen, ettei kanssani tarvitse olla, jos ei halua. Kuten minun tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka eivät vilpittömästi halua minulle hyvää.

Ja kun nyt luit tämän tekstin ja jos syyllisyys tai ärtymys tai mikä tahansa tunne koputtaa olallesi, niin muista, minä en syytä enkä syyllistä ketään. Minulle kelpaat juuri sellaisena kuin olet, teet sitten mitä teet ja olemalla juuri sitä mitä olet. Minun sydämeni on niin suuri ja rakkauteni niin ääretöntä, että siitä riittää kaikille ja kaikenlaisille.

Ehkä koen tässä hetkessä itseni yksinäiseksi. Olen kuitenkin onnellinen ja hyväksynyt sen, että niin se sitten tässä hetkessä on. Ja silläkin riskillä, että minut hylätään, julkaisen tämän. Sillä lopulta, mitä minulla on enää menetettävää? Minähän koen jo itseni yksinäiseksi.

Ja täysin rehellisesti, minä tiedän, ettei tuo yksinäisyys ole totta. Että se on vain tunnetila tässä hetkessä, sillä ympärilläni on valtava joukko ihania ihmisiä, jotka sydämestään haluavat minulle vain parasta ja jotka ovat tukenani joka hetki. Ja kun heitä katson, niin silloin kiitän itseäni siitä, että olen uskaltanut asettaa rajat siihen miten minua kohdellaan. Että olen uskaltanut päästää irti ihmisitä, jotka eivät halua minulle hyvää ja näin tehnyt tilaa niille, jotka haluavat.

Tässä pienen pienessä maailmassani on kaikki hyvin. Yksinkin.