Rakas pömppöpötsini ja luomikokoelmani

Tein tänä aamuna joogaharjoituksen. Olen usein aloittanut aamuni viime aikoina näin. Sen jälkeen aamukahvi höystettynä ihanalla "kahvipölyllä", joka tuo päivään kimalletta ja hyvää fiilistä.

Olen rakentanut tänne kotiini ihanan joogastudion ja teen aina harjoitukset peilin edessä. Vinkkailen silmää itselleni ja hymy ulottuu päälaelle asti! Tänään pysähdyin kehoni äärelle.

Miten ihana keho minulla onkaan! Se on ylväästi kantanut minua vuodesta toiseen, läpi stressikausien, kestänyt mielettömän rankat treenit ja ylettömän suorittamisen. Koskaan se ei ole minua pettänyt! Olen tästä niin sairaan kiitollinen! Minkä kulkuvälineen olenkaan itselleni valinnut!

Vuosien myötä, kun päästin irti rankasta urheilemisesta, painoa on kertynyt ja keho on saanut uudenlaista pehmeyttä. En ole koskaan ollut isokokoinen, mutta six packiakaan minulla ei ole ollut.

Joogaohjaajakoulutuksessa puhuimme vatsoista. Miten miljoonat pienet lihakset tekevät koko ajan töitä, kun yritämme vetää mahaa sisään. Miten vähän liikkumatilaa tällä ihanuudella on tiukoissa farkuissa. Ihan kuin, jos laittaisin itseni pienen pieneen koppiin, jossa en voi liikuttaa mitään osaa itsestäni. Millaiselle koetukselle keho joutuukaan!

Tämä muutti jo silloin käsitykseni vatsastani. Näinkö armoton halusin itselleni olla, etten hyväksyisi ihanaa vatsaani juuri sellaisena kuin se on, vaan halusin jatkuvasti sen olevan pienempi, lättänämpi ja littanampi. Mikä helpotus, kun meidän ryhmän miehet vielä totesivat, että naisen vatsa on äärimmäisen kaunis juuri sellaisena kuin se on. Kaikenlaisena.

Siispä silottelen tuota ihanaa kumpua ja totean sen olevan ihan mielettömän täydellinen minulle. Juuri tuollaisena kuin se on. Minun ei enää tarvitse pyrkiä sen kanssa mihinkään ja nykyään valitsen vaatteenikin niiden mukavuuden mukaan. En jaksa enää peitellä sitä, enkä itseasiassa enää edes mieti koko asiaa. Olen ylpeä ihanasta pötsistäni!

Intiassa yksi mies tuli juttelmaan kanssani niitä näitä ja pian hän huomasi tuhannet luomet, jotka koristavat ihoani. Hän kysyi mitä ne ovat. Kerroin niiden olevan luomia, joita heilläkin on, mutta joita ei ehkä tummemman ihonvärin vuoksi niin helposti huomaa. Hän totesi niiden olevan tosi kauniita. Ihan kuin ihoni olisi koristeltu tuhansin eri tähdin.

Oi, miten kaunis ajatus! Olen itse inhonnut luomiani oikeastaan aina. Ja niitähän pukkaa siis koko ajan lisää. Mielestäni ne ovat olleet kammotuksia, joille en voi mitään, mutta joita kritisoin lähes päivittän. Miehen kauniit sanat saivat minut näkemään asian ihan toisin.

Jos luomi on kasvoissa, sitä kutsutaan kauneuspilkuksi. Tämän kerroin tälle miehellekin. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että ajattele, koko sinun kehosi on täynnä kauneuspilkkuja!

Ja niinpä tänä aamuna katselin koko kehoani isosta peilistäni uusin silmin. Totesin, että niinhän se on! Minun kehollani loistaa miljoona kauneuspilkkua ja tähteä ja nekin ovat osa ainutlaatuisuuttani.

Miten sairaan siistiä on, että meitä ihmisiä on niin monta miljoona erilaista ja kokoista! Ei yhtäkään samanalaista koko maailmassa! Minä olen saanut osakseni pömppöpötsin ja triljoona kauneuspilkkua, jotta pääsisin niiden avulla jälleen enemmän sinuiksi itseni kanssa. Että oppisin hyväksymään ihan kaiken minussa.

Ja kyllä se niin on, että pienen pieni muutos omassa pääkopassa voi saada koko kehon ja sydämen laulamaan. Se miten ylpeä olen kehostani tänä päivänä ja mihin ovatkaan kadonneet ne ajatukset, että voi kun mulla olisi sitä tai toi olisi tuommoinen tai tämmöinen. Ei. Niitä ei enää ole.

Rakastan vatsaani ja kauneuspilkkujani. Vaalin ja hellin niitä ja kiitän niistä. Annan niiden olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Omanlaisinaan kuten emäntänsäkin.

Niin kuin hyväksyn itseni, samoin voin hyväksyä muut. Ei ole mitään tarvetta jauhaa paskaa selän takana, puuttua kenenkään elämään, sanoihin, asuihin, hiuksiin, tekemisiin ja tekemättä jättämisiin, koiriin, kissoihin, puolisoihin, elämänvalintoihin, koteihin, juomiin, syömisiin. Herran pieksut mitä mielenrauhaa tämä itselleni tuo. Ah, minun ei tarvitse arvottaa, eikä arvostella, sillä ketä arvostelisin. Itseäni. Enkä jaksa enää arvostella itseäni mistään. En sitten millään.

Ja näin säästän arvokkaan energiani itselleni paljon tärkeimpiin asioihin, kuten aamujoogaan tai kimallekahvin juomiseen ja saan nauttia niistä täysin siemauksin ilman pinnaa kiristäviä negatiivisia ajatuksia. Rakkaudella siis jatkan vatsani ihailua. Heristän ja ravistan, heilutan ja sheikkaan! Ja totean, ettei se pyllykään paskempi ole.

Vinkkaan peilikuvalleni silmää vielä kerran, lähetän lentosuukon itselleni ja alan kahvin keittoon. Tästä tulee hyvä päivä!