Kun suutarin lapsella onkin uudet kengät!

Palasin Gambiasta Suomeen parisen viikkoa sitten. Ja olen ihan pihalla. Suomi ei tunnu enää "kotimaalta", vaan katson kaikkea nyt ihan eri silmin. Väliaikainen vuokrakoti ei tunnu kodilta, vaan se on paikka, jossa nukun ja keitän aamukahvit. Ikään kuin hotellihuone omalla keittiöllä. Katselen vanhaa kotikaupunkiani ihmetellen miksi olen täällä. Mitä tällä paikalla on enää tarjota minulle? En ole tämän parin viikon aikana saanut soitettua yhdellekään vanhoista ystävistäni, sillä olen tarvinnut aika paljon omaa tilaa käsitelläkseni tätä uutta olotilaa, jossa en yht' äkkiä tunnekaan kuuluvani tähän tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa kuitenkin tähän saakka olen aina löytänyt paikkani. Antakaahan, kun avaan tätä hiukan lisää.

Minä olen muuttunut. Totaalisesti. Se ei ehkä näy ulospäin niin selvästi, mutta sisäisesti en ole enää sama Saija, joka olin traumoineni ja uskomusteni kanssa. Jotta saatte enemmän ymmärrystä asiasta, joudun palaamaan hiukan taaksepäin.

Mitä tapahtuu, kun tietoisuuden tasosi alkaa kasvaa? Kun se hetki saapuu kohdallesi, jolloin vain tiedät, ettet voi jatkaa samoin, kuin tähän saakka.

Prosessi alkaa yleensä jostakin tapahtumasta, joka ikään kuin lyö sinut polvillesi. Se sattuu, tekee kipeää, etkä oikein tiedä miten selviäisit siitä. Ehkä haet apua, ehkä juttelet ystäviesi kanssa. Tämä tapahtuma sysää yleensä liikkeelle sisäisen puhdistuksen aallon, jota on vaikea pysäyttää jälkikäteen. Alat pikku hiljaa kyseenalaistamaan kaikkea elämässäsi. Ihmisiä, aikataulujasi, allakkaasi, omia käytösmallejasi, työtäsi, harrastuksiasi ja niin edelleen. Yht' äkkiä ne asiat, jotka ennen resonoivat, tuntuvatkin nyt vanhoilta, etkä saa niistä sitä iloa, jota ennen sait. Tulet tietoisemmaksi omasta itsestäsi ja ahmit kirjoja, kursseja ja videoita, joista ehkä löytäisit vastauksia kaikkiin kysymyksiisi.

Tämä vaihe kesti minulla vuosia. En ollut vielä siinä pisteessä, että olisin luottanut vain oman sydämeni ääneen ja ohjaukseen. Tarvitsin vielä ulkopuolisia vahvistuksia. Nyt on toisin.

Tietoisuuden tasoni on huikea. Sitouduin itseeni jo vuosia sitten, enkä ole missään kohti, edes parisuhteissani, luopunut minusta. Minä tulen aina ykkösenä, sillä jos minä en voi hyvin, en voi olla mitään muille. Olen luonteeltani hyvin syvällinen ja pidän siitä, että saan istua, pohtia ja miettiä asioita joka kantilta. Jollekin se voisi olla kuormittavaa, mutta minulle se on oppia minusta ja ihmisluonteesta. 

Olen viimein sinut pimeyteni kanssa ja toivotan sen yhtä tervetulleeksi, kuin valoni. Herkkyyteni on kasvanut huimasti, mutta muiden energiat eivät enää tarraa minuun, kuten ennen. Tiedän asioita, joita en pysty järjellä selittämään. Opettelen pikku hiljaa vetämään entistä selkeämpiä rajoja ja pois ihmisten miellyttämisestä. Valtava empaattisuus ihmisiä kohtaan vie minut vielä joskus liian syvälle muiden ongelmiin, mutta opettelen pois tästäkin. Voin olla läsnä, mutta en voi pelastaa ketään. Tiedän erittäin hyvin millaisten ihmisten kanssa haluan viettää aikaani ja heitä on todella vähän tässä hetkessä. Olen oppinut olemaan yksin, sillä tässä maailman tilassa, se on parasta mitä tiedän.

Minä en siis ole sama ihminen kuin ennen. Saavuttuani tänne nautin täysin siemauksin muutaman hetken, sillä Gambiassa oli kuuma, siellä oli omat haasteensa ja olin "loman tarpeessa". Nyt huomaan kuitenkin, etten mitenkään istu vanhaan muottiin. Mikään täällä ei ole muuttunut. Tarinat voivat olla erilaisia, mutta energia on pysynyt samana. Kasvua ei ole juurikaan tapahtunut. Ja ikävä kyllä tämä ei enää riitä minulle. Minun on äärimmäisen hankala olla ihmisten kanssa ja "jauhaa samaa paskaa", jota on jauhettu vuosikymmeniä. Se ei vaan yksinkertaisesti enää anna minulle mitään. Olen mieluummin yksin. 

Tunnen kehossani vanhat energiat, kuten suorittamisen, kontrolloinnin, armottomuuden, tuominnan, pelon, rakkaudettomuuden. Yritän olla läsnä ja kuunnella, mutten juuri kommentoi, sillä tiedän, ettei sanojani oltaisi valmiita ottamaan vastaan. Mikään ei siis ole muuttunut, mutta minä olen. 

Näen tämän elämän nyt niin erilaisin silmin ja jotenkin suuremmasta näkökulmasta. En ikinä tiennyt, että minussa asustaisi tällainen viisaus ja valo. Viisaus ja valo, johon ihmiset eivät ole valmiita. Vilpitön rakkaus kaikkea ja kaikkia kohtaan, johon ihmiset eivät ole valmiita. 

Ihmiset täällä haluavat nähdä minut entisenä Saijana, sillä näin se on heille helpompaa. Minua yritetään laittaa samaan muottiin, jossa olen aina täällä ollut, sillä näin se on heille helpompaa. Jos minun sisäistä muutostani ei kohdata, silloin ei tarvitse kohdata mitään itsessään. Pidetään siis kaikki entisellään, turvallisena, eikä heiluteta perustuksia. 

Minä olen kuitenkin perustusten heiluttaja. Kyseenalaistaja. Tietoisuuden tason nostaja ja vilpittömän rakkauden lähettiläs. Minulle mikään ei pysy samana, vaan muuttuu joka hetki ja se on minulle hyvin luonnollista. Minä kasvan henkisesti tuhansia kiloja päivässä vain siksi, että olen halukas. Minä tahdon kasvaa ja pysyä sisäisessä liikkeessä koko ajan. Ja tämä, se että toiset haluavat pitää asiat samanlaisina, kuin ne ovat aina olleet ja minä, joka haluan kasvattaa tietoisuuden tasoani jatkuvasti, aiheuttaa valtavan kuilun välillemme. Me emme yksinkertaisesti voi mitenkään puhua samaa kieltä. Se on mahdotonta. 

Osaan kuitenkin pelata loistavasti tätä maallista peliä, sillä sitä se minulle on, peliä. Sanon juuri ne sanat, jotka haluat kuulla. Vaihdetaan juuri ne kuulumiset, jotka sinulle sopivat. Heitetään ne kainalovitsit, joita olemme aina heittäneet. Kyllä minä vielä hallitsen small talkin, vaikken jaksakaan sitä enää kovin pitkään. Kuuntelen neuvosi ja ohjeesi, mutta heitän ne roskakoppaan kotiin päästyäni. 

Ja nyt älä ymmärrä väärin. Minä rakastan vilpittömästi joka ikistä sinua! Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet ja me kaikki elämme itsemme näköistä elämää ja se on kaunista juuri sellaisena kuin on. En missään nimessä vaadi sinua tälle sisäiselle matkalle, jos et koe olevasi siihen valmis. Hyväksyn elämäsi ja sinut juuri sellaisena kuin se on. Ei, kyse ei siis ole sinusta, vaan minusta, minun muutoksestani ja siitä mitä kaipaan ja ansaitsen elämääni. 

Minä haluan vilpitöntä tukea. Henkistä pääomaa. Uusia tuulia. Uusia ideoita. Keveyttä ja iloa. Minulle enkeliretriitit, gurut, elämäntapaoppaat, affirmaatiot, aarrekartat ja niin edelleen, edustavat vanhaa energiaa. Minulle kiireiset aikataulut, asioiden lakaisu maton alle, vale avioliitot, hiki-räkä-jumpat, huolehtiminen, suorittaminen, vastakkainasettelut (hyvä ihminen, paha ihminen), väittelyt, oman mielipiteen junttaaminen muille, toisten muuttaminen ja niin edelleen, ovat kaikki vanhaa energiaa. 

Minä kuuntelen vain minua ja sydäntäni. Elän hetkessä luottaen elämään sitä mitenkään kontrolloimatta. En tee mitään mikä ei tunnu hyvältä. Istun mielelläni itseni kanssa, ihan sama missä mielentilassa. Saan iloa pienistä asioista, enkä ole kiinni materiassa. En pelkää olla minä juuri sellaisena kuin olen. En pelkää jakaa ajatuksiani ja omaa totuuttani. Minua voit lukea kuin avointa kirjaa, sillä yhtään maskia et naamallani näe. Minä en piilota mitään, eikä minulla ole tarvetta esittää mitään. Materia ei määrittele minua, ei myöskään tekemisieni määrä. Pyrin koko ajan kasvamaan, aikuistumaan. Rakastan itseäni kybällä ja ihan kaikkine karvoineen. Kun katson peiliin, näen kauneutta. Lapsenomaista vilpittömyyttä. 

Niinpä. Voi miten paljon olenkaan muuttunut näiden sisäisen kasvun vuosien aikana. Juuri nyt, olen hukassa. En paniikissa, enkä peläten, vaan vain todeten "hitto, mä olen pihalla". En tiedä mihin kuulun, missä on kotini ja millaisten ihmisten kanssa. Olen kasvanut ulos entisistä kuvioista. Juuri nyt tuntuu, että kaikki on sirpaleina, enkä saa mistään kiinni. Vanha ei resonoi, uudesta minulla ei ole tietoa. Mutta sitten se on niin. Annan olla, hyväksyn. Teen parhaani joka hetki ja se saa riittää. Hengitän ja harjoitan elämään luottamista. Asiat järjestyvät, niin ne ovat tehneet tähänkin saakka. Vaikka juuri nyt en tunnekaan olevani kotona uskon, että olen lähellä sitä tunnetta. Olen varma, että kaiken tämän sisäisen putsauksen jälkeen, olen viimein tulossa "kotiin", oman sieluni äärelle. 

Olen siis pihalla, hukassa ja olen sitäkin ihan kybällä. Olkoon niin juuri nyt. Minä juon sen kunniaksi aamukahvit!

Parisuhdeasioita

Lapsi: "Kuka olen?"

Äitiys: "Olet Rakas"

Lapsi: "Miksi?"

Äitiys: "Koska olet olemassa"

Lapsi: "Kuka minua opettaa olemaan Rakas?"

Äitiys: "Minä"

Lapsi: "Missä olen?"

Isyys: "Olet turvassa"

Lapsi: "Miksi?"

Isyys: "Koska olet olemassa"

Lapsi: "Kuka minua opettaa olemaan turvassa?"

Isyys: "Minä"

- Jari Koponen -

Tämä teksti osui silmiini Facebookissa. Jari on pitkäaikainen ystäväni (www.jarikoponen.fi) ja olemme useasti vuosien varrella puhuneet parisuhteista. Yllä oleva teksti osui johonkin minussa ja kilvoitti minut kirjoittamaan pitkästä aikaa.

Olen miettinyt viime aikoina miessuhteitani. Niissä toistui pitkään samanlainen kaava: vedin puoleeni paitsi viehättäviä ja sydämellisiä miehiä, myös äärimmäisen rikkinäisiä, ilkeitä ja omahyväisiä tyyppejä. Eikä tuo ollut ihme, sillä minulla oli niin paljon käsittelemättömiä asioita miesten suhteen. Olin traumatisoitunut pikku tyttö, joka ei uskonut ansaitsevansa vain parasta. Olin itsekin ilkeä, sillä voin sisäisesti huonosti ja se purkautui parisuhteissa seurustelukumppaneihini. Parisuhteiden mallit olivat iskostuneet päähäni elämäni aikuisten esimerkeistä. Vedin siis puoleeni sitä mitä sillä hetkellä sisäisesti olin. Jälkikäteen katsottuna, minä otin "äidin" roolin parisuhteissa ja näin kumppanini saivat olla niitä pikku poikia, joiden ei tarvitse kasvaa aikuiseksi.

Minulla on ollut elämässäni monta hyvää miestä. Jokaiseen parisuhteeseen kuuluivat hyvät asiat ja ne vähemmän hyvät. Yksi yhteinen tekijä meillä kaikilla kuitenkin oli. Aikuisia me emme missään nimessä olleet. Olen tässä blogissa jakanut omaa sisäistä matkaani, aikuistumistani, naisen näkökulmasta ja tässä tekstissä haluan keskittyä siihen, miten itse näen nyt, eheytynein silmin, elämäni miehet. Eheytyminen on tärkeää yhtä lailla miehille ja naisille. Vasta silloin mies saa olla mies ja nainen saa olla nainen isolla N:llä.

Kun mies ei ole käsitellyt omia traumojaan, hän pysyy sisäisesti pikku pojan tasolla. Pienen pojan tunnemaailma ei pysty tarjoamaan turvaa elämänsä naisille tai lapsille. Omassa kokemuksessani elämäni "aikuiset" miehet olivat mielettömän hyviä tyyppejä, mutta vaimojensa miellyttäjiä, jotka eivät konfliktin pelossaan uskaltaneet asettua vaimojaan vastaan. Ei edes silloin, kun vaimon epäoikeudenmukainen käytös kohdistui lapsiin. Tehtiin niin kuin vaimo sanoi, vaikkei se aina varmasti tuntunut hyvältä tai oikealta. Tästä aiheutuu lapsille paitsi eriarvoisuuden tunteita, myös äärimmäistä turvattomuutta. Jos isä (tai äiti) pidä lapsensa puolia, kuka sen sitten tekee? Miten lapselle voi kehittyä terve itsetunto ja turvallisuuden tunne, jos lapsen elämän aikuiset ovat itse rakkaudettomia ja turvattomia?

Tunnemaailmaltaan aikuinen pikku poika ei uskalla ilmaista omia tunteitaan tai omaa tahtoaan tai toinen ääripää on hallitsija mies, joka määrää kaapin paikan, eikä siihen ole nokan koputtamista. Tunnemaailmaltaan rikkinäinen mies, ei pysty tekemään päätöksiä tai asettamaan rajoja. Ja kun näin käy, nainen joutuu väistämättä kantamaan vastuun koko perheen arjesta. Kun nainen kokee itsensä turvattomaksi parisuhteessa, hän ei mitenkään uskalla luottaa siihen, että mies pystyisi hoitamaan yhteisen perheen arkisia asioita. Aikuinen pikku poika katoaa harrastuksiinsa, kavereidensa tai töidensä pariin, jottei joutuisi kohtaamaan sisäisesti pelokasta ja hätääntynyttä puolisoaan. Sisäisesti pelokas ja hätääntynyt nainen kiukuttelee, saa raivokohtauksia ja mätkättää, sillä näin hän yrittää epätoivoisesti herätellä puolisoaan kuulemaan tämän hädän. Muistattehan pikku tyttönä, kun oli hätä, aikuisen syli ja lohduttavat sanat toivat sen turvan, jota siinä hädän hetkellä tarvittiin. Ihan niin kuin tuo pikku tyttö, naisen pitäisi vain kuulla puolisonsa suusta, ettei ole mitään hätää ja että kaikki järjestyy. Halikin tuntuu ihan parhaalta tuossa tilanteessa.

Aikuinen pikku poika ei kuitenkaan pysty vastaamaan tähän hätähuutoon, vaan joko lakaisee asiat maton alle, karkaa harrastuksiin tai baariin tai käyttää henkistä väkivaltaa ja syytää omaa pahaa oloaan näin puolisoonsa. Näin naiselle ei jää muuta mahdollisuutta, kuin ottaa rooli myös "miehenä", jonka hartioilla kaikki päätökset lepäävät. "Päätä sinä" on hyvin yleinen lausahdus ja se kertoo vain siitä, ettei mies uskalla tai pysty ilmaisemaan omaa tahtoaan eli ottamaan vastuuta pienistäkään päätöksistä. Tästä syntyy kierre, jossa nainen kiroaa miehen saamattomuutta ja mies kiroaa naisen päsmäröintiä. Tai sitten roolit hyväksytään mukisematta. Tai jos kyseessä on alistettu, aikuinen pikku tyttö, hän luultavasti on valinnut puolisokseen hallitsijan, joka kertoo miten elää ja olla ja sysää näin vastuun omasta elämästään puolisonsa harteille. Niin tai näin, kyseessä on epäbalanssi, joka on raskas jossei molemmille, niin ainakin toiselle.

Huomaan olevani nyt sellaisessa elämän kohdassa, jossa tiedän olevani viimein valmis aikuiseen parisuhteeseen. Sellaiseen, jossa vihdoin ja viimein koen turvaa. Jossa tulen nähdyksi ja kuulluksi. Jossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Jossa voin rentoutua ja antaa välillä ohjat toisen käsiin. Koen olevani valmis, sillä olen eheyttänyt minussa asuneet haavat, pelot ja uskomukset. Olen oppinut rakastamaan itseäni vilpittömästi ja ennen kaikkea, olen pystynyt tarjoamaan itselleni sen turvan, jota olen aina itseni ulkopuolelta etsinyt. Ymmärrän nyt, etten olisi voinut mitenkään vetää puoleeni henkisesti aikuista miestä, ennen kuin olin itse kasvanut aikuiseksi. Minähän pelkäsin miehiä!

Aikuinen mies/nainen ei hae pelastajaa itsensä ulkopuolelta. Hän ottaa täyden vastuun omasta tunnemaailmastaan ja reaktioistaan. Aikuinen mies/nainen uskaltaa avata sydämensä täysin ja uskaltaa hypätä vilpittömän rakkauden aaltoihin lopputuloksesta huolimatta. Ilman takeita tulevasta. Aito intimiys syntyy vain silloin, kun molemmat puolisot voivat olla vilpittömän avoimia omista tuntemuksistaan. Niistä vaikeimmistakin.

Minä en enää milloinkaan halua olla parisuhteissani se "kantava voima, äiti tai mies". En halua enää milloinkaan uupua ja hukata itseäni parisuhteeni kiemuroisssa. En enää milloinkaan halua olla se, jonka harteilla joka ikinen päätös lepää tai joka joutuu ottamaan taloudellisen vastuun harteilleen. Ja nyt en puhu tekemisestä, vaan henkisestä aikuisuudesta, kypsyydestä. Vain kun kumpikin osapuoli on tunnemaailmaltaan ehjä, voi parisuhteessa vallita tasapaino, jossa kumpikin jakaa vastuun.

Tiedän olevani valmis aikuiseen parisuhteeseen, sillä olen valmis luottamaan aikuiseen puolisooni. Sillä ei ole väliä miten hän asiat tekee, kunhan tekee omalla tavallaan ja ottaa vastuun yhteisestä arjestamme. Minulle ei riitä sohvalla makoilu ja kännyköillä räplääminen. Nyt kaipaan syvällisempää henkistä yhteyttä, jonka vain oman tunnemaailmansa eheyttänyt mies, voi minulle tarjota. Minua saa kehua, helliä, palvoa ja ylistää! Minua saa ihailla ja rakastaa ihan kybällä! Traumatisoitunut pikku Saija olisi ollut kehuista ja huomiosta hämillään, mutta eheytynyt, itseään rakastava aikuinen Saija ymmärtää, että kaikki ulkoinen, on heijastusta omasta sisäisestä maailmastani. Koska olen viimein tullut itselleni näkyväksi, olen sitä oikein mielelläni myös muille, kuten miehille. En etsi pelastajaa, eikä onneni ole riippuvainen kumppanistani. Olisipahan tuo kumppani vain ihana lisä tähän kaikkeen muuhun kauniiseen elämässäni.

Kuinka monta oppisuhdetta minulla pitikään olla, ennen kuin olen päässyt tähän pisteeseen. Oman aikuisuuteni äärelle. Siunaan joka ikistä ihanaa kumppania, joka osaltaan tuli opettamaan minulle lisää minusta. Olen kiitollinen jokaisesta sinusta, joka rikoit minut aina uudelleen ja uudelleen vain, jotta tulisin näkeväksi siitä kuinka vähän itseäni rakastin. Miten moneen otteeseen toistin samoja kaavoja uupumukseen saakka vain tullakseni näkeväksi, että jos en paranna sisäisiä kokemuksiani miehistä ja itsestäni, en voi milloinkaan vetää puoleeni ehyttä parisuhdetta. Jokainen kumppanini on tietämättäni puskenut minua kohti itseni täydellistä rakastamista. Miten voisin olla vihainen tai katkera?! Ilman teitä ihania kumppaneita, en olisi tässä ja nyt. Aikuisena, oman arvonsa tuntevana naisena, joka on viimein valmis luovuttamaan puolet ohjaksista kumppanille, joka on valmis ottamaan ne vastaan. Kumppanille, joka haluaa nostaa, hehkuttaa ja arvostaa minua naisena, niin kuin minä olen valmis nostamaan, hehkuttamaan ja arvostamaan kumppaniani miehenä. Olen niin äärettömän kiitollinen joka ikiselle entiselle kumppanilleni!

Nyt tiedän miltä mustasukkaisuus tuntuu kehossani. Tiedän miltä tuntuu omistamisen halu tai valehtelu. Tiedän miltä tuntuu, kun toinen pelaa pelejä, eikä ole täysin rehellinen. Tiedän milloin toinen ei kerro koko totuutta, eikä uskalla avautua tunteistaan. Minun ja yleisesti naisten intuitio on äärimmäisen voimakas ja jos jotain on meneillään, sen kyllä tietää. Kyse ei siis ole siitä, etteikö tietäisi, vaan siitä, ettei ole valmis kohtaamaan asioita. Päästämään irti sellaisesta, joka ei palvele enää millään tasolla. Minulle irtipäästäminen parisuhteista on aina ollut haastavaa, sillä yksin jäämisen pelko on ollut niin valtava. Kuka minut sitten huolii? Mitä jos en koskaan löydä ketään? Tämä kaikki kuuluu nyt menneeseen elämään. Enää ei tarvitse lyödä päätä seinään ja toistella samoja vanhoja kaavoja ja tapahtumia. Ymmärrän viimein oman arvoni, enkä tyydy puolinaiseen vain yksin jäämisen pelossa. Sellaista ei näet enää ole.

Mikäli aikuinen parisuhde on tähtiini kirjoitettu tiedän, että edessä on uusi oppipolku. Totuudellisesti, eihän minulla ei ole aavistustakaan miten olla aikuisessa parisuhteessa. Enhän ole voinut sellaista vielä koskaan kokea, eikä sellaista esimerkkiä ole koskaan lähipiirissäni ollut. Mutta minä olen tässä elämässä oppimassa ja ehkä seuraava oppipolku on tämä. Kuka tietää. Pääasia on, että olen valmis ja olen halukas!