Yksin pärjääminen ja ilman apua selviäminen ovat vuosien saatossa kasvattaneet sydämen ympärille kovaa kuorta. Vaikka olen ollut tästä tietoinen jo vuosia ja onpa aihetta usean henkilön kanssa käsiteltykin, reippaan tytön saappaat eivät vaan millään meinaa lentää nurkkaan. Vaikka ovat jo aikaa sitten käyneet ahtaiksi. Ei ole ihme, että selkää särkee ja niskaa kolottaa. Liikaa paineita yhden ihmisen hartioilla?!
On totta, että on tiettyjä asioita, joita ei kukaan voi puolestani tehdä. On kuitenkin miljoonia, joihin voisin tarvittaessa saada apua. Ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan tai heittäytyä ihan hurjaksi ja..... - jopa pyytää itse!
Tänään olin luennolla ja jo pelkästään se, että olin positiivisessa ilmapiirissä, sai energian virtaamaan ihan eri tavalla, kuin jos asioita pähkäilisi yksin omassa päässään. Hyvin nopeasti omassa päässään pähkäillyt asiat kasvavat pienestä kärpäsestä jumalattoman isoon härkäseen ja sitten iskee pelko. En mä. En mä pysty. En mä osaa. Luennolla kukaan ei varsinaisesti auttanut minua polullani eteenpäin, mutta muiden kokemuksien ja uusien ideoiden kuuleminen kasvatti jotain luovuuden liekkiä itsessänikin.
Tänään luennolla käsiteltiin myös päätöksen tekoa ja sitä miten haastavaa se on. Kun joku aina kertoisi mikä on paras valinta. Niin se ei vaan elämässä mene. Vastuu päätöksistäni on vain ja ainoastaan minulla. Ja tämä tekee joskus lounaspaikan valitsemisenkin ylitsepääsemättömän hankalaksi. Aina ei vaan yksinkertaisesti tiedä pitääkö mennä vasempaan vai oikeaan. Eikö olisi mahtavaa, että joskus se hyvä ystävä sanoisi, että tänne mennään ja sillä sipuli! Valinta on puolestani tehty ja apu on otettu kiitollisena vastaan.
Elämä on viime aikoina ollut ihanan leppoisaa ja olen viettänyt paljon aikaa itseni kanssa. Se on todellakin jees, olenhan maailman parhaassa seurassa...hahahahaaaa..... Sitten on niitä päiviä, jolloin pakotan itseni ulos torpasta. Ihan vaan raikkaaseen ilmaan, ihmisten ilmoille. Ilman mitään päämäärää tai ajatusta siitä mihin pitäisi mennä. Saatanpa löytää itseni istumasta puiston penkiltä ja jälleen huomaan, että pelkästään se, että olen ja katselen ohi kulkevia ihmisiä, saa jotain minussa vapautumaan. Joku "tunkkaisuus" häviää.
Afrikassa asuessani koin sen ääripään, kun ihmisiä on ympärillä ihan koko ajan. Siellä kyllä kieltämättä koin joskus "ihmisähkyä", sen verran sosiaalista oli meininki. Täällä Suomessa me taas vietetään ihan liikaa aikaa yksin. Totuus kuitenkin on, että me tarvitaan muita ihmisiä, eikä se todellakaan ole heikkoutta myöntää tätä.
Kyllä se niin on, että minä en enää jaksa tai halua tehdä kaikkea yksin. Minusta saa huolehtia ja minua saa auttaa. Jospa siis alkaisin sallimaan itselleni apua. Ihan missä muodossa tahansa. Ja opettelisin pyytämään sitä. Jospa alkaisin sallimaan sen, että otan vastaan muiden ihmisten ehdotuksia, jotka voivat jollain tavalla helpottaa elämääni ja päätöksien tekemistä.
Kun siis seuraavan kerran lähden kotoa kädet täynnä kasseja ja pusseja, taidanpa pyytää naapuria avaamaan ovet ja ehkä jopa auttamaan kantamisessa? Noooo, ehkä tämä on nyt jo vähän liikaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä! Pikku hiljaa eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
