Saija Kujanpää

Saija Kujanpää

21 May 2019

Kehumisen taito

Olen viime aikoina miettinyt kehumisen taitoa. Miten ihmeessä toisen kehuminen voi olla niin haastavaa? Kunnes tajuan, että jos ei itse pysty ottamaan vastaan kehuja, niitä on vaikea antaa muillekaan. On vaikea nähdä kauneutta muissa, jos sitä ei näe itsessään.

Muistan miten ennen arvostelin ja arvotin ihmisiä. Koska itsessäni ei ollut pisaraakaan hyväksyntää itseäni kohtaan, näin paljon "rumaa" ulkoisessa maailmassani. Muistan arvostelleeni ihmisiä milloin mistäkin ominaisuudesta. Milloin näin ryppyjä, milloin toisella oli iso perse, milloin toinen oli meikattu liikaa, milloin oli ihmeelliset vaatteet ja niin edelleen. Oi että, miten se silloin toi itselleni mukamas hyvää oloa, se toisten arvosteleminen. No huh huh. Nyt kun mietin sitä, se tuntuu ihan järjettömältä! 

On mennyt vuosia siitä, kun olen enää kiinnittänyt huomiota yllä mainittuihin asioihin. Sitä mukaa, kun rakkaus itseäni kohtaan kasvoi, kaikki muutkin ihmiset muuttuivat kauniimmiksi. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut mitään pahaa sanottavaa kenestäkään, sillä näen joka ikisen ainutlaatuisen persoonallisuuden, kauneuden. En muuta. Minä en enää kiinnitä huomiota tukkatyyliin tai pukeutumiseen. En ryppyihin tai meikin määrään. Minulla ei ole enää tarvetta kommentoida kenenkään ulkoisia habitusta. En kerta kaikkiaan näe enää mitään negatiivista kommentoitavaa, sillä en näe itsessäni mitään negatiivista kommentoitavaa. 

Ja sen vuoksi olenkin pöyristynyt siitä miten me toisemme vieläkin näemme. Kuka sanoo kuka on kaunis? Mitä jos me kaikki olemme sitä? Miksi ihmeessä JÄLLEEN KERRAN olemme antaneet jonkun meidän itsemme ulkopuolelta sanella omat kauneusihanteemme? Pinnallisuutemme saa minut hiljaiseksi ihan joka ikinen kerta. Me kaikki katsomme toisiamme vain omien linssiemme läpi. Kaikki minkä näet toisissa, on sinussa. Jos arvostelet ja arvotat muita, on sinulla peiliin katsomisen paikka. Miksi et vieläkään näe siellä mitään kaunista? 

Kun olen ulkomailla, saan harvoin kommentteja iästäni. Täällä Suomessa on toisin. Tuntuu, että ihmisillä on paniikki vanhenemisesta ja luonnollinen ikääntymisprosessi on unohdettu kokonaan. Koska olen viimein sinut ikäni kanssa, eikä minulla ole tarvetta lähteä muokkaamaan itseäni mitenkään, olen ilmeisesti kävelevä triggeri monelle. Varsinkin naisille. "Sulla on kaamee tukka, lähdit sitten sinäkin tuohon muotiin mukaan" tai "Juu, vanhemmat naiset käyttävät yleensä leggingsejä tunikoiden kanssa, kun eivät halua, että jalat näkyvät" ja niin edelleen. Toivoisin joskus, että olisin sanavalmiimpi, mutta usein jään sanattomaksi. Olen jotenkin niin pöyristynyt siitä mitä ihmiset päästävät suustaan tajuamatta edes itse olevansa ilkeitä. Heille tämän tyyppiset kommentit ovat täysin luonnollisia ja sallittuja. Ja toisaalta, olen niin tottunut siihen, että minulle kettuillaan, että saattaa mennä hetki, ennen kuin edes tajuan, että minulle oltiin ilkeitä. Ajatelkaa! Ihan hullua!  Ajatelkaa hyvät ihmiset, että ilkeily on meille niin luonnollista, ettemme edes itse tajua sitä! 

Kaikenlainen kettuilu on vain suunnatonta rakkaudettomuutta itseään kohtaan. Koska emme näe itseämme kauniina, on ilkeiden kommenttien sanominen helppoa. Kehut sen sijaan jäävät vähälle. Mielestäni tämä on todella surullista. Olen niin onnellinen, että olen päättänyt nähdä itseni kauniina. Asia, josta olen aina saanut kettuilua nuorempana, kun toiset olivat kateellisia. Viisikymppiseksi minun piti elää, jotta viimein SALLIN itseni olla kaunis ja ihan kybällä! Näki sitä kukaan muu tai ei. Ennen kaipasin ulkoisia vahvistuksia omalle olemiselleni, mutta tänä päivänä sillä ei ole minulle merkitystä. Riittää, että minä näen ja he, jotka minua vilpittömästi rakastavat, näkevät. Muiden sanomisilla ei ole merkitystä. Pääasia on, että minä näen kauneuteni ja ainutlaatuisuuteni joka ikinen hetki. Ja silloinkin, kun en näe, hyväksyn sen, että tänään on niin. En arvostele itseäni enää pätkääkään, sillä miksi murehtisin tuhansista luomistani, kun jollain muulla ei ole käsiä lainkaan?! Luomet, pikku juttu siis! On ilman muuta ihanaa, kun kuulee kehuja, mutta ne eivät enää muuta käsitystä itsestäni. 

Näen jokaisen sinut kauniina arvostelustasi huolimatta. Olen viisikymppinen akka, joka on elänyt tätä elämää seikkailuna. Olen nauranut paljon ja koko naamallani. Ei ole ihme, että juonteita löytyy. Jos näet minut vanhana, on sinulla itselläsi vielä jokin hyväksymättömyys omaa ikääsi kohtaan. Tikkejä on ollut siellä sun täällä, joten arpia kuuluukin olla. Kaikki mitä tällä hetkellä naamastani ja kehostani löytyy, ovat minulle mitalleja. Sen sijaan, että arvostelisin, minä kunnioitan. Olen ansainnut kaikki merkit itsessäni! Ne ovat minun, vain minun ja siksi ainutlaatuisia! 

Siispä jatkan itseni näkemistä kauniina. Painoa on tullut, enkä voi sille mitään. Olen yrittänyt syödä kevyemmin tai raskaammin. Olen liikkunut ja ollut liikkumatta. Mikään ei juuri nyt auta. Kunnes päästin irti. Vanha suorittaja se siellä nostaa päätään, että kehoni pitäisi vieläkin olla jotain muuta kuin se on. Kunnes tajuan, että totta kai minä pehmenen, kun sisustanikin pehmenee! Kun en enää piiskaa itseäni urheilusuorituksiin, jotka lopulta eivät ole edes hyväksi keholleni. Minä nautin. Nautin liikkumisesta, pitkistä kävelylenkeistä suunnattomasti! Olkoon siis näin. Minulla on kaunis, pehmeä keho, josta olen suunnattoman ylpeä!

Nyt kun oma kuva on korjaantunut ja tykkään itsestäni ihan kybällä, haluan opetella kehumaan muita. Ihan kaikenlaisia ja kaiken tyyppisiä ihmisiä. Sillä lopulta, ketä kehun? Vain itseäni. Ja minä haluan kehua itseäni. Vilpittömästi! 

Tämän kirjoituksen myötä lupaan alkaa harjoittelemaan kehumista. Haluan antaa ainakin yhden kohteliaisuuden toiselle päivässä. Ja kasvakoon tämä taito minussa pikku hiljaa. Koska minua on harvoin kehuttu, en ole koskaan oppinut tätä taitoa. Mutta nyt päätän opetella. Minä HALUAN opetella. Sillä tiedän omasta kokemuksestani miten hyvä mieli siitä tulee, kun saa kehun. Tästä johtuen kiitän aina, kun auto antaa tietä suojatiellä. Kiitän kaupan jonossa, kun joku päästää minut ohitseen. Kiitän, kun joku avaa minulle oven tai pitää sitä auki. Kiittäminen on minulle tosi luonnollista, sillä minä tiedän miten hyvältä se tuntuu. Siispä jaan kiitosta mennen tullen. 

Nyt haluan laajentaan repertuaarini muiden kehumiseen, sillä haluan oppia kehumaan itseäni. Ja haluan oppia ottamaan vastaan kehuja! Arvostelun sijaan, kehun. Miten ihanalta tämä ajatus tuntuu! Ei se, että kehu saa itseni hyvälle mielelle, mutta vielä se, että tiedän kehujeni kohteen saavan hyvän mielen. Odotan innolla kenelle saan tänään antaa ensimmäisen kohteliaisuuden!





4 May 2019

Muiden tuominnasta huolimatta...

Olipas eilen voimallinen päivä! Itse asiassa, jos olen rehellinen, muutamat viimeiset päivät ovat olleet sitä. En oikein osaa kuvata olotilaani tällä hetkellä. Se on itsellenikin jotain ihan uutta. Puhdasta, kevyttä, kirkasta. Nämä sanat nousevat mieleeni ensimmäisinä, käytän siis niitä. On ihan kuin aurinko paistaisi koko ajan, vaikkei paistaisikaan.

Päätin eilen illalla lähteä pitkästä aikaa tekemään joogaharjoituksen joogasalille ja pois kotoa. Jostain syystä vain tiesin, että näin minun kuuluu tehdä. Ja luojan kiitos, että menin. Yin joogatunnilla pääsi valtava itku. Tuntui, että itku tuli jostain niin syvältä ja niin voimalla, että se oli kuin iso pato, joka avattiin ja vesi vain odotti pääsevänsä vapaaksi. Siispä annoin sen tulla, niin kuin nykyään aina teen. En pidätä mitään, en missään. Jos itkettää joogatunnilla, niin sitten itketään. Sillä nyt ymmärrän, että se puhdistaa sisintäni ja tuo jälkikäteen ihan valtavan helpotuksen tunteen.

Siispä annoin tulla. Koko rahan edestä. Jouduin jopa kesken tunnin käydä niistämässä nenääni, sillä niiskutukseni oli jo häiriöksi muille. Pikku hiljaa itku kuitenkin hiljeni nyyhkytykseksi ja sen jälkeen hiljeni kokonaan. Miksi minua itketti?

Ja tajusin, että tämä kymmenen vuoden matka itseen, on ollut äärimmäisen yksinäinen ja raskas polku. Itku puhdisti minusta kaikki minusta puhutun pahan ja muiden tuomitsemisen, arvostelun. Se on sattunut minuun enemmän kuin olen tajunnutkaan ja on saanut oloni tuntemaan todella huonoksi. Me emme mitenkään voi ymmärtää miten julmaa toisen arvosteleminen ja tuomitseminen on. Miten paljon se sattuu ja mitä kaikkea me teemme, jotta emme sitä kokisi. Kaikkea, joka sotii omaa sisäistä arvomaailmaamme vastaan!

Haluamme tulla hyväksytyksi hinnalla millä hyvänsä, jotta emme saisi osaksemme arvostelua ja kritiikkiä eli kokonaisvaltaista tuomintaa. Hyväksymme vaikka minkälaista käytöstä, teemme itse asioita, joista emme ole ylpeitä ja loppu pelissä teemme hallaa vain itsellemme. Tiedän tämän kaiken, sillä olenhan itse kokenut tämän ja tehnyt kaikenlaista tullakseni hyväksytyksi. Myös tuominnut muita.

Kun itkuni oli rauhoittunut, ymmärsin siis, miksi itku tuli. Olen niin satutettu, niin loukattu ja se kaikki irtosi nyt kehosta joogan myötä. Ja miksi? En siksi, että haistattelisin vittuja mennen tullen ihmisille. En siksi, että olen luonteeltani ilkeä tai hakkaan mummoja kadulla. En siksi, etten toivoisi kaikille hyvää ilman kateuden häivääkään. Vaan siksi, että haluan elää oman näköistäni elämää! Ihan käsittämätöntä! Minua on satutettu ja arvosteltu siksi, että elän rohkeasti niin kuin haluan elää!

Miten me ihmiset emme tajua omaa julmuuttamme toisiamme kohtaan? Sillä asiahan on niin, että julmuus kohdistuu eniten itseen ja sitä kautta muihin. Miten osaisimme olla armollisia toisia kohtaan, jos emme pysty olemaan sitä itsellemme. Miten osaisimme kunnioittaa kaikkia erilaisia elämänpolkuja, kun emme osaa kunnioittaa omaammekaan.

Ennen vanhaan hukutin pahaa oloani viinaan, suorittamiseen, liikuntaan ja töiden tekoon. Olin ilkeä, paha suustani, tempperamenttinen, täynnä vihaa ja tuomintaa kaikkea kohtaan. Kiusasin ja tulin kiusatuksi. Vaikka elämässäni oli toki paljon hyvää, sillä ainahan meillä on, syy miksi lähdin kyseenalaistamaan elämääni olivat juuri ensi mainitut seikat. Minä halusin ymmärtää miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin ja miksi tein mitä tein. En halunnut enää lakaista mitään maton alle, vaan kohdata joka ikisen paskan kulman elämästäni ja itsestäni. Halusin nähdä asiat toisin. En enää paskana, vaan rakastaen. Halusin kohdata oikean itseni!

Tuomitseminen ja arvostelu on ihan helvetin helppoa. Toisen syyttäminen on niin helvetin helppoa. Tämä on niin helvetin helppoa, ettei siitä tarvitse edes enempää kirjoitaa. Ne ovat vain sanoja, ei muuta. Ja he, jotka eivät ole valmiita muutokseen, he jotka pelkäävät katsoa sisäänpäin, puhuvat. Eivät TOIMI, vaan vain puhuvat. Suu sylkee ulos paskaa muista ja muiden tekemisistä ja tämä vain, koska rohkeus katsoa peiliin puuttuu. Jep, paskan puhuminen muista, urputtaminen asioista ja muiden arvostelu on helppoa. Ihan helvetin helppoa. Sehän ei lopulta vaadi yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Ei minkäänlasita eforttia, eikä muutosta. I know, olen kokenut sen ja tehnyt sitä, joten I know.

Vanhaan jääminen on todellakin paljon helpompaa, kuin muutoksen tekeminen. Vaikka olotila olisi kuinka huono, niin mieluummin niin, kuin asioiden kohtaaminen ja muuttaminen. Se olkoon jonkun toisen polku, mutta se ei ole minun. Ei enää. Minä olen todellakin valinnut toisin.

Minä en halunnut olla se ihminen, joka on ilkeä ja tuomitsee. Minä en halunnut jatkaa suorittamista, olla jatkuvasti negatiivinen ja väsynyt. Puhua paskaa muista selän takana ja vetää muita alaspäin vain, koska en hyväksynyt mitään osaa itsessäni. Minä tiesin jo, etten ole sitä. Se ei ole aito, oikea minä, vaan oma paha oloni. Ja rohkea kun olen, päätin TEHDÄ asioille jotain sen sijaan, että vain auoin suutani turhan päiten tehden hallaa matkan varrella itselleni ja muille. Olin tehnyt sitä jo vuosia, otin siitä vastuun ja päätin MUUTTAA asioita puhumisen sijaan.

Tässä ja juuri nyt haluan kertoa teille kaikille, jotka olette matkaani tuominneet, että ihan sama! Huomaatteko! Olen silti jatkanut elämääni itseni näköisesti ja omalla laillani. Teen juuri niin kuin haluan huolimatta siitä mitä te siitä sanotte! Kyllä, minuun on sattunut ja olen satutettu, mutta viimein sain itkeä itsestäni nekin kivut ulos. Kukaan, eikä mikään voi minua enää satuttaa. Ei mikään itseni ulkopuolelta, sillä ymmärrän nyt, että kenenkään sanomisilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani, vaan kyse on joka ikisen omasta elämästä ja arvomaailmasta.

Minä olen päättänyt nähdä tämän maailman ja loppuelämäni rakkauden silmin. Minä olen päättänyt elää tätä elämääni oman näköisesti. Jos sinä haluat pyöriä vihan maailmassa arvostellen ja syytellen muita, minä kunnioitan sitä, enkä arvostele sinua siitä millään lailla. Sehän on sinun maailmasi, ei minun. Maailmamme vain ovat erilaiset, ei muuta.

Minä haluan nähdä kaikissa hyvää. Haluan omalla pienen pienellä panoksellani tuoda jotain ihanaa ja kaunista tähän maailmaan ja se lähti siitä, että päätin uskaltautua katsomaan peiliin. Ilman sitä, en näkisi kauneutta itsessäni, enkä siis voisi nähdä sitä muissa. Minä HALUAN olla kohtelias, minä HALUAN ottaa muut huomioon, minä HALUAN jättää sosiaalisen median vähemmälle, jotta voisin olla enemmän läsnä elämäni ihmisille. Minä HALUAN vilpittömästi huomioida sinut ja olla sinulle läsnä. Minä HALUAN olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka tukevat minua ja elämänpolkuani, vaikka eivät aina sitä tajuaisikaan. Minä HALUAN olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita minusta ja kuulumisistani.

Minussa on ikään kuin kaksi puolta. Toinen on se universaali rakkaus, se vilpitön, puhdas rakkaus, joka on kaikille, ikään, rotuun, sukupuoleen, uskontoon, poliittiseen suuntaukseen tai mihinkään muuhun katsomatta. Se on kaikille, huolimatta siitä mitä ikinä oletkaan tehnyt itsellesi tai muille. Minä rakastan ja hyväksyn sinut silti. Ihan satasella!

Toinen puoli on privaatti Saija, joka pitää huolen itsestään ja osaa vetää rajat silloin, kun siihen on tarvis. Tämä privaatti Saija onkin sitten hiukan tarkempi reviiristään ja pitää huolen siitä, että sosiaalinen kanssakäyminen ja yksin oleminen ovat tasapainossa. En enää suostu yksipuolisiin suhteisiin, syyttelyn tai ilkeilyn kohteeksi tai hyväksikäytetyksi. Minun ei tarvitse sietää, eikä ottaa vastaan sellaista. Se mitä tapahtuu selkäni takana, ei kuulu millään lailla minulle.

Koska olen valinnut rakkauden maailman, paremman tavan katsoa elämää, haluan tuoda sen näkyväksi myös ulkoiseen elämääni. Tämä koskee sitä missä asun, kenen kanssa olen tekemisissä, mitä syön, miten pukeudun, meikkaanko ja mitä vaatteita käytän. Se mitä näen omassa, ulkoisessa maailmassani, on suoraa heijastetta sisäisestä olotilastani ja maailmastani. Ja viimein saan taputtaa itseäni olkapäälle ja todeta itselleni WELL DONE!

Olen niin saatanan rohkea ja urhea, etten oikein vieläkään itse tajua sitä. Olen sitkeästi kulkenut tätä matkaa eteenpäin, vaikka niin paljon paskaa olen niskaani saanut matkan varrella. Ja kuten jo edellä totesin, kovasta ulkokuoresta huolimatta, joka ikinen kommentti on satuttanut, syvästi. Ja ajatelkaa, jatkoin silti. Jatkoin matkaa, vaikka miljoona ihmistä yritti saada minut takaisin samaan muottiin, jossa olin ollut vain, jotta heillä olisi ollut hyvä olla. Kiitos, mutta ei kiitos.

Minä olen vapaa. Olen vapauteni ansainnut, sillä se on ollut kovan työn takana. En enää milloinkaan pienennä itseäni kenenkään kommenttien vuoksi. En ikinä enää. Olen onnellinen, ylpeä itsestäni, rakastan itseäni ihan kybällä ja hyväksyn kaikki puoleni itsestäni. Voitko sinä sanoa itsestäsi samaa?

Siispä jatkan elämääni juuri niin kuin haluan. Olen ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Elän rakkauden maailmaa todeksi ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä olla pehmeä ja avoin. Ominaisuudet, joita en koskaan entisessä elämässäni itselleni sallinut. Minussa asuu rauha ja rakkaus. Se riittää minulle.

Sinä päätät miten haluat elääsi elää ja kaikki kunnoitus sille. Mutta sen haluan sanoa, että kun seuraavan kerran puhut pahaa jonkun selän takana ja syytät muita pahoista oloistasi muista, että peilin edessä seisot. Kenestä siis loppu viimein puhut? Vieläkö haluat olla niin julma itsellesi?







Mitä tapahtuu, kun "reipas tyttö" minussa kuolee?

In English:  What happens when the "capable girl" in me finally dies? Olen syntynyt vahvaksi. En fyysisesti, vaan henkisesti. Pien...