Henkiset överit?!

Olen viime aikoina miettinyt henkistä kasvua. Joka tuutista tulee ohjeita ja iskulauseita sekä askeleita parempaan elämään. On enkelisivustoja, energiaraportteja ja erilaisia workshopeja. Miten tätä elämää pitäisi elää? Ja kuka sen määrittelee?

Itse pysähdyin ensimmäisen kerran itseni äärelle vuonna 2008. Huomasin, että elämä menee nyt siihen suuntaan, etten kertakaikkiaan voi jatkaa samaa rataa. Siihen saakka olin ollut noin about tyytyväinen elämääni. Paskoja kokemuksia mukana kyllä, mutta jokaisesta selvitty.

Oma paha olo yltyi tuolloin ja minun oli pakko miettiä mitä ihmettä voisin tehdä, jotta voisin elää tätä elämää tyytyväisenä. Toisilta se tuntui käyvän ihan luonnostaan. Koin, että olen jotenkin huonompi, kun en viihtynyt yhdessä työpaikassa tai ihmissuhteessa kahta vuotta kauempaa. Jokinhan minussa siis oli pakko olla vialla. 

Nyt vuosia myöhemmin voin todeta, että kyllä se työ oman itsen kanssa on kannattanut. Perusminä ei tule muuttumaan koskaan. Minä olen äänekäs, joskus voimakas, välillä dramaattinen. Mutta minusta on löytynyt myös pehmeämpi puoli. Hyväksyvämpi, sallivampi, armollisempi. Liiallinen kiltteys on karissut pois ja uskallan sanoa ei. Uskallan antaa itseni olla ja oma sisäinen viisauteni on saanut ottaa ohjat. 

Jossain kohti tajusin kuitenkin, että nyt on tainnut tämä henkinen polku mennä liian pitkälle. Ensimmäinen merkki oli ilon katoaminen. Ei koskaan kokonaan, mutta huolestuttavissa määrin. Toiseksi aloin tuijottamaan asioita elämässäni liiankin suurella suurennuslasilla; mitä syön, mitä juon, kenen kanssa vietän aikaani, missä haluan olla ja kenen kanssa. Kolmanneksi kaikki tapahtuva elämä oli "merkkejä yläkerrasta" ja analysoin puheitani, käytöstäni ja olemistani ahdistukseen saakka. 

Tuntui, että teenpä sitten itseni kanssa mitä vaan, ahdistun enemmän, eikä hyväksyntä kasva millään. Olen käyttänyt tuhansia euroja erilaisiin sessioihin, kursseihin ja kirjoihin. Ja nyt en todellakaan arvostele itseäni tästä. Niistä jokainen on tullut tarpeeseen ja niistä jokaiselle tekijälle kiitos! Ilon häviäminen oli kuitenkin suurin herättäjä siitä, että nyt on mennyt överiksi! Vai - onko sittenkään?

Ilman övereitä en olisi nyt tässä missä olen. Takki täynnä kaikkea itsen ulkopuolelta tulevaa ohjetta ja kurssia. Oma totuus on tosi vahva ja kuulen sydämen ohjausta jo aika hyvin. Suurimpana on armollisuus itseen ja kaikkeen. Ja mikä parasta, alan ymmärtämään, että huumori on paras lääke kaikkeen. Rentous silloinkin, kun haluaa katsella itseään peilistä! Ihan huvittava tyyppihän se sieltä tuijottaa, eihän sitä voi kun nauraa. Hyväntahtoisesti, rakastavasti. Ei ilkkuen ja vähätellen. 

Suurin oppi tässä kaikessa on ollut se, että meillä jokaisella on tosiaankin oma sielunpolkunsa ja että me olemme jo valmiita! Joka hetki! Mikään sana tai teko ei ole turha, vaan se on aina tarkoituksen mukaista. Opiksi itselle ja muille. Hyvä on, jos ärsyttää! Jokin vanha uskomus on valmis poistumaan! Hyvä, jos tunnen vihaa. Eipähän jää kalvamaan kehoon! Aivan mahtavaa, jos pieru naurattaa! Se on ihan maailman paras ääni ja aina yhtä huvittava! Ihana, että saan itkeä, kun itkettää. Puhdistun heti sen sijaan, että kovuus minussa pääsisi kasvamaan. 

Meillä on aika kova tarve tuomita; kiroileminen, tupakointi, sokerin syöminen, viinin juominen, poliittiset näkökannat jne. Mutta kenet lopulta tuomitsemme - itsemme. Sen olen oppinut tällä matkalla, että on vain yksi totuus ja se on minulle minun. Sinulle se on sinun. Koska osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan, kunnioitan myös sinun totuuttasi. Hyväksyn itseni, hyväksyn sinut. Kun olen armollinen itselleni, voin olla sitä myös sinulle. 

Syön mitä haluan, poltan tupakan silloin, kun tuntuu siltä. Otan viiniä, jos siltä tuntuu. Liikun, kun keho kaipaa liikuntaa. Juon vettä hanasta ja otan kaupan hyllyltä luomua tai ei luomua. Henkinen överi toi tullessaan sen, etten jaksa enää kerta kaikkiaan miettiä asioita liikaa. Tuli totaalinen väsymys liialliseen pähkäilyyn. Kehotietoisuus on kasvanut niin paljon, että tiedän kyllä mitä milloinkin tarvitsen. Sitä ei tarvitse enää liiemmälti miettiä. 

Tai.... ööööö, peruutetaan ihan milli. Olen luonnostani kiinnostunut itsestäni ja muista ihmisistä diipimmällä levelillä. Sellainen vain olen. Minä oikeasti haluan tietää enemmän, kuin "hyvää kuuluu". Ja tämän itselleni sallin. Nyt tähän on vain tullut huumori mukaan. En naura kenellekään, sillä kenelle nauraisin - itselleni. Mutta hymy tuo joskus rankkoihin aiheisiin kepeyttä ja helpottaa asioiden käsittelyä.

Annan anteeksi itselleni tänä päivänä kaiken. Olen ihminen ja sillä sipuli. Teen parhaani joka hetki ja se riittää. Hyväksyn sen, että joskus tunnen vihaa, joskus ärtymystä, surua ja iloa. Hyväksyn sen, etten aina jaksa tai että joskus jaksan ihan sikana kaikkea. Hyväksyn kaikki kurssit ja retriitit, joka ikisen ohjeen ja neuvon, sillä niistä jokainen voi napata itselleen sopivat ja itselle resonoivat asiat. Myös minä. 

Tämä on ollut rankka vuosi. Ehkä yksi elämäni rankimmista, kun vastakkain ovat olleet minä ja minä. Vielä tunnen väsymystä tämän "kasken polttamisen" jälkeen ja siis lepään, kun siltä tuntuu. Mutta ihanaa on se, että vihdoin se pieru alkaa taas naurattaa ja uudenlainen keveys alkaa ottaa valtaa. Tajuan, että ei tämä elämä olen niiiiiin vakavaa. Että kärsimään minä en ainakaan ole tänne tullut. Ja vaikka joskus otankin asiat liian vakavasti, niin sekään ei ole niin vakavaa. 

En tiedä minne olen menossa, mutta sen tiedän mistä olen tulossa. Kiitos sinne menneeseen, mutta minä käännän nyt nokan kohti tulevaa. Sitä ennen, elän tässä. Hetkessä. 

Money money money! To love it or to hate it?!?

Money. Money. Money. Aaaaaah! The topic that everybody is thinking about. Do I have enough? I want more! Is it never enough?! How to make more money? From where to get more money? I can not do this because I don't have money. So by far the biggest teacher in this human life!!

Since I have been interested on my spiritual growth now for a long time, money is an issue that comes along all the time. If you are giving a spiritual service are you aloud to take money? If following my soul bath, how to make money. Some of the spiritual writings are saying that we should not concentrate on money, but more about having fun. That when you are having fun, money will follow.

For a while I so totally believed that! And what a stress I got! Oh my god! How to have fun and let the money follow?! And I have been thinking and thinking. What is it that I would do for free? What is it that would bring me the most joy? And that while figuring this thing out I should do jobs that are not align with my truth and just to do them in order to pay my bills.

Well this morning it hit me. I LOVE MONEY! Money is self love! And mostly - there is NOTHING WRONG for wanting more money!! It is not a sin!! It does not make me a bad person if I want more money!!! And why have I been judging it?!

As we all know money is something we need in order to exchange things in this world. It used to be so that we could exchange clothes for vegetables. Today, it is money! Wanting money does not make me greedy. It does not make me a bad person. It just makes me someone who is loving herself a lot! For me it is about understanding that money alone CAN NOT make me happy. Having it part of my life, does. But not like my happiness is dependent about how much money I have. I am a happy person already. More money will just make may life easier. That's it. 

For me at the moment it is about how to find a way to make money so that I ENJOY while making it. It is like I wrote above - making money with something that I could do even for free!

Too often we are stuck in the situation where you go to work, you get your salary, but.... you truly are not enjoying for making the money. Is just something that we have to do in order to survive. And that is so understandable and there is nothing wrong in that. It is what I am doing at the moment. But my dream is to, yes - to make money, but with something I truly believe in and that I truly enjoy.

I am not jealous to the people that have money. Everybody can do what ever they want with their money. It is not my business. My business is my money. The lack of it or not. My business is to how to make it and if I do want to enjoy while making it. It is a choice. My choice.

Thank god we are all different! Someone is so totally happy of going to the office and getting that monthly salary. Someone is ready to give it all up and go and live in a community somewhere. For some money is not a big issue, for some it is huge! I love that since there is something I can learn from each and every story I hear about money. And then listen to my soul about what is my truth between all these stories. What is my way of surviving in this life.

I have the experience of having the monthly salary. I have the experience of leaving everything and living with small income in a foreign country. I have the experience of living from "hand to mouth". What I don't have is the experience of having enough money not to think about it. So, I decided I LOVE MONEY and I want to have a lot - I want to be a "rich bitch" without the bitch part. And I do want to have fun while making that money!

For me it's going to mean that I would have several things on my plate. Not just one thing that I would do every day. No no no no sir! I would get bored in a minute! This is a good thing to recognize in me. This is my nature, I get bored easily. And again nothing wrong in that. It is just the way I am.

Well, as we all know, we all have dreams. Maybe they will come true in this life, maybe not. The main thing is to have them. For me having dreams is being alive. I love my life. With the money I am having now. Money is not that one thing that could make me happy. I am already happy with the small that I have. But, I also am willing to openly take in all the cash that comes my way. And not feel bad about it. This is how much I love myself. MONEY IS LOVE in action. Do you agree?

Crumbling down!

I am tired. So tired. Of being the brave girl. Of being always in a good mood. Of pretending. Of being afraid. Of pleasing everybody. Of thinking if you like me or not.

Normally when you see me I am smiling. If you ask me how I am, I replay "I am fine". But the honest truth is that today I am not fine. Today has been about crying. A lot. A role that I have been keeping for years is now crumbling down with full force. I can not do it anymore. Pretend. The safety net that has been keeping me alive all these years, is now coming down.

I have been keeping on this role of not needing anyone. The role of not showing my sadness. I have been the girl that has been called if you need to "build a house" and for sure, I came straight away! Tough girl, a girl that can do anything by herself. You could have basically called me "a half man"!

Well, now "the balls" are dropping and with a huge power! And I am so freaking scared!

What if I will never find a partner who totally takes me as who I am? What if I am not beautiful enough? What if I am not calm enough? What if my temper will never be appreciated? What if it is true like someone once said to me, that I am too difficult to deal with?

If you think for one minute that your bad words don't hurt me, think again. If you thing for one minute that I don't need anyone, think again.

I do get hurt. I do cry. I do need hugs. I do need someone to tell me that it is all going to be ok. I don't want to be brave anymore. I just want to be me. Sometimes in a good mood, sometimes in a bad mood. Sometimes smiling, sometimes crying. I am not perfect or I am perfect just as I am. And I am doing the best I can. That's all I can give. My best.

And I don't know what am I going to be or what is my next step. I just don't know. And the pressure that I should know is sometimes overwhelming. At the moment, I just don't know. I don't know anything.

But this is who I am. Now naked and totally out in the open. I am a girl with heart full of gold and always wanting to see you succeed. If I am bushing you it is because I see your potential. My intention is never to hurt anyone, but to see you grow in your own path. My heart sings when I see you happy, but it also sings when I see you sad. Then you are being who you are and I am honored to see all sides of you.

But above all I have to put myself first. To give that unconditional love to myself so that I can love others the same way. To take care of my needs in order to take care of the needs of others. To accept myself just the way I am in order to accept all of you. And to allow myself to receive love and help from others in order for me to do the same to you all.

Today I am tired. Today is about crying. Today I don't know. So be it.

Olemista, olemista

Töissä ollessa haaveilin olemisesta. Kun saisi vain olla.

Noh, nyt olen vain saanut olla, jo useamman kuukauden. Vuoden. Ja voin kertoa, ei ole helppoa.

Olemisen tilassa mieli saakin nostaa pintaan kaikkea sinne vuosien varrella haudattua. Lisäksi, mitä olen, kun tekeminen ei enää määritäkään minua. Olenko hyvä ihan jos vain olen?

Jäin pois vakitöistä jo vuonna 2011. Sen jälkeen en ole saanut kuukausipalkkaa ja työjaksot ovat olleet vaihtelevia. Paljon on myös jäänyt vapaa-aikaa. Itseasiassa koko ajan enemmän ja enemmän.

Juteltiin yhden ystävän kanssa tästä olemisen vapaudesta ja hän sanoi, ettei se olekaan niin helppoa olla vapaa. Kun "äiti" - pomo työpaikalla - ei olekaan kertomassa miten pitäisi toimia ja olla, eikä ole määrittelemässä kellonaikoja tai muuta tekemistä ja kun "isä" - kuukausipalkka (turvan tuoja) - puuttuvat kokonaan. En ole koskaan nähnyt asiaa näin, mutta tämä kommentti avasi minussa paljon. Se on ihan totta. Olemisen tilassa olen täysin vastuussa minusta ja elämästäni. En voi sälyttää sitä kenenkään harteille. Jos rahaa ei ole, minun on keksittävä ratkaisu tähän dileemaan. Jos työn aikataulut eivät luokaan rutiineja arkeen, minun tulee kai kehittää niitä itse?

Lisäksi nousee se kysymys, että olenko riittävä, jos vain olen? Jos hillun yökkärissä koko päivän ja vain olen. Ihan ilman telkkaria, läppäriä ja puhelinta, enkä saa "mitään järkevää" aikaiseksi?

Miten pienestä pitäen meidät jo viedään mukaan "oravanpyörään" eli tekemisen meininkiin. Se alkaa jo tarhasta, jatkuu kouluun ja sieltä työelämään. Myös kotona on tietenkin otettava osaa yhteiseen tekemiseen - siivoustehtävät, harrastukset jne. Jos vain olet, olet laiska. Luultavasti.

Ei siis ole helppoa vain olla. Kun minua ei enää arvota mikään itseni ulkopuolelta, vaan voin vain "syljeskellä kattoon" vaikka koko päivän, jos haluan. Ei, en ole laiska. Ei, en ole saamaton. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö luovuus minussa kukoistaisi, päinvastoin.

Vasta viimeisen kuukauden aikana, olija minussa on saanut vallan ja suorittaja on saanut väistyä. Kyllä, minä olen sen verran taitava suorittaja, että osasin suorittaa myös olemista. Nyt siitä on kuitenkin tullut nautinto, etuoikeus, josta olen kiitollinen joka päivä. Kyllä, edelleen toisina päivinä turhauttaa, kun ei ole mitään "varsinaista syytä" nousta sängystä - kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Mutta suurimman osan aikaa olen niin jumalattoman kiitollinen pitkistä aamukahvihetkistä, aikatauluttomuudesta ja siitä, että jos ei huvita tehdä mitään, niin en sitten tee. En enää lähde mielen "kyllä nyt pitäisi lähteä edes pienelle happihyppelylle" - settiin.

Joku viisas sanoi, että olemisen tilassa tapahtuu itseasiassa eniten. Alan pikku hiljaa allekirjoittamaan tämän. Kiire taitaa olla vanhanaikaista ja kohta kilpaillaan olemisesta? Kenellä on eniten vapaa-aikaa?

Niin tai näin. Tässä olen. Aamu klo 11 yökkärissä sängyn pohjalla. Tukka pystyssä, hampaat pesemättä. Rähmät silmäkulmissa. Ah ja nautin joka hetkestä!

Pitääx kaikki aina tehdä yksin?

Viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa paljonkin. Vieläkin joku minussa esittää reipasta ja vetää "ei minua tarvi auttaa" -esitystä. Tämä rooli on ollut päällä jo niin pitkään, että siitä irtipäästäminen on aika kovaa hommaa. 

Yksin pärjääminen ja ilman apua selviäminen ovat vuosien saatossa kasvattaneet sydämen ympärille kovaa kuorta. Vaikka olen ollut tästä tietoinen jo vuosia ja onpa aihetta usean henkilön kanssa käsiteltykin, reippaan tytön saappaat eivät vaan millään meinaa lentää nurkkaan. Vaikka ovat jo aikaa sitten käyneet ahtaiksi. Ei ole ihme, että selkää särkee ja niskaa kolottaa. Liikaa paineita yhden ihmisen hartioilla?!

On totta, että on tiettyjä asioita, joita ei kukaan voi puolestani tehdä. On kuitenkin miljoonia, joihin voisin tarvittaessa saada apua. Ottaa vastaan, kun sitä tarjotaan tai heittäytyä ihan hurjaksi ja..... - jopa pyytää itse!

Tänään olin luennolla ja jo pelkästään se, että olin positiivisessa ilmapiirissä, sai energian virtaamaan ihan eri tavalla, kuin jos asioita pähkäilisi yksin omassa päässään. Hyvin nopeasti omassa päässään pähkäillyt asiat kasvavat pienestä kärpäsestä jumalattoman isoon härkäseen ja sitten iskee pelko. En mä. En mä pysty. En mä osaa. Luennolla kukaan ei varsinaisesti auttanut minua polullani eteenpäin, mutta muiden kokemuksien ja uusien ideoiden kuuleminen kasvatti jotain luovuuden liekkiä itsessänikin. 

Tänään luennolla käsiteltiin myös päätöksen tekoa ja sitä miten haastavaa se on. Kun joku aina kertoisi mikä on paras valinta. Niin se ei vaan elämässä mene. Vastuu päätöksistäni on vain ja ainoastaan minulla. Ja tämä tekee joskus lounaspaikan valitsemisenkin ylitsepääsemättömän hankalaksi. Aina ei vaan yksinkertaisesti tiedä pitääkö mennä vasempaan vai oikeaan. Eikö olisi mahtavaa, että joskus se hyvä ystävä sanoisi, että tänne mennään ja sillä sipuli! Valinta on puolestani tehty ja apu on otettu kiitollisena vastaan. 

Elämä on viime aikoina ollut ihanan leppoisaa ja olen viettänyt paljon aikaa itseni kanssa. Se on todellakin jees, olenhan maailman parhaassa seurassa...hahahahaaaa..... Sitten on niitä päiviä, jolloin pakotan itseni ulos torpasta. Ihan vaan raikkaaseen ilmaan, ihmisten ilmoille. Ilman mitään päämäärää tai ajatusta siitä mihin pitäisi mennä. Saatanpa löytää itseni istumasta puiston penkiltä ja jälleen huomaan, että pelkästään se, että olen ja katselen ohi kulkevia ihmisiä, saa jotain minussa vapautumaan. Joku "tunkkaisuus" häviää. 

Afrikassa asuessani koin sen ääripään, kun ihmisiä on ympärillä ihan koko ajan. Siellä kyllä kieltämättä koin joskus "ihmisähkyä", sen verran sosiaalista oli meininki. Täällä Suomessa me taas vietetään ihan liikaa aikaa yksin. Totuus kuitenkin on, että me tarvitaan muita ihmisiä, eikä se todellakaan ole heikkoutta myöntää tätä. 

Kyllä se niin on, että minä en enää jaksa tai halua tehdä kaikkea yksin. Minusta saa huolehtia ja minua saa auttaa. Jospa siis alkaisin sallimaan itselleni apua. Ihan missä muodossa tahansa. Ja opettelisin pyytämään sitä. Jospa alkaisin sallimaan sen, että otan vastaan muiden ihmisten ehdotuksia, jotka voivat jollain tavalla helpottaa elämääni ja päätöksien tekemistä. 

Kun siis seuraavan kerran lähden kotoa kädet täynnä kasseja ja pusseja, taidanpa pyytää naapuria avaamaan ovet ja ehkä jopa auttamaan kantamisessa? Noooo, ehkä tämä on nyt jo vähän liikaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä! Pikku hiljaa eteenpäin, sanoi mummo lumessa. 

Irtipäästämisen ihanuus!

Päästä irti. Anna asioiden vain tapahtua. Kun päästät irti, Universumi saa tilaa tuoda elämääsi uusia, upeita tilaisuuksia. Päästämällä irti, annat vanhan mennä ja uuden tulla.

Aaaaah!!! Tätä irtipäästämisen dilemaa olen tässä mietiskellyt päivänä muutamana. Seuraan jonkin verran muita blogeja tai henkiseen kasvuun liittyviä nettisivuja. Luen niitä satunnaisesti ja viime aikoina olen törmännyt tähän irtipäästämisen ihanuuteen. Viesti minulle - varmasti!

Päästä irti. Ok. MITEN?

Huomaan turhautuvani teksteistä, joissa kehoitetaan päästämään irti, mutta missään ei kerrota kirjoittajan omaa kokemusta siitä, miten hän on sen tehnyt. Jos olen halukas päästämään irti, miten sen teen?!?

Riittääkö halu siihen? Hoenko mielessäni "LET GO" - "PÄÄSTÄN IRTI"? Täytänkö kämppäni pienillä muistilapuilla, joissa jokaisessa on tuo ihana, vapauttava teksti. Josko näin se iskostuisi tajuntaani? Ja ennen kaikkea MITÄ ON IRTIPÄÄSTÄMINEN?!?

Mitä jos en osaa päästää irti, niin eikö Universumi silloin tuokaan minulle ihania asioita?! Olenko jotenkin surkeampi kuin muut, kun en osaa päästää irti? Mistä ihanasta jään paitsi, jos en osaa päästää irti?!?!

Ulkoiset viestit, kuten "päästä irti" saattavat aiheuttaa valtavia mielen sisäisiä paineita tai huonommuuden tunnetta. Riippuen siitä missä kohtaa olet elämässäsi. Minkään henkisen opin ei kuulu tehdä niin. Minun mielestäni.

Itse en vaatisi itseäni "päästämään irti", vaan hyväksymään sen mikä on juuri nyt. Jos koen olevani jumissa, hyväksyn sen. Jos koen kontrolloivani liikaa, hyväksyn sen. Jos koen suunnittelevani liikaa, hyväksyn sen. Pelkkä oman mielentilan hyväksyminen ja sen tiedostaminen lähtee viemään asioita eteenpäin. Jos siihen on tarvetta. Mielen jumi saattaa aueta ihan mielettömän nopeasti hyväksynnän kautta. Hyväksyntä - irtipäästäminen. Tämä tuntuu paljon armollisemmalta ja rakkaudellisemmalta.

Päästän irti tai en, minä en jää mistään paitsi. Universumi on meissä kaikissa ja palvelee minua ihan siinä missä muitakin. Jos en osaakaan päästää irti, niin sitten silläkin on tarkoituksensa juuri tässä hetkessä opettaa minulle jotain. Minä olen täällä oppimassa elämää ja itseäni ihan joka päivä. En tavoittele jatkuvaa Zen -tilaa, vaan haluan nähdä, tuntea ja kokea. Minä saan päästää irti tai olla päästämättä. Molemmat ovat elämälle ok. Molemmat ovat minulle ok.

Päätän siis päästää irti irtipäästämisen paineista ja päätän kulkea elämän virran mukana. Kun oppi ajatuksesta, että minun pitäisi päästää jostain irti on saatu, elämän virta vie kohti uusia oppeja.

Yksinkertaista, eikös?

Minä kuuntelen vain minua!

Mitä minä haluan? Maailman vaikein kysymys, toisina päivinä. Maailman helpoin kysymys, toisina.

Eilen ja tänään olen päättänyt kuulla vain minua. Siis tarkoitan ihan tietoisesti, ajan kanssa ja reagoitumatta ensimmäisiin impulsseihin. Mitä haluan pukea päälle, mitä haluan syödä, miten haluan aikaani viettää ja kenen kanssa. Ja mitkä päivät olenkaan saanut!

Aamulla fiilistelen aamupalaa. Jos en välitä yhtään mikä on terveellistä tai mitä netissä neuvotaan, vaan lähden ihan siitä mitä minun tekee mieli. Valitsen kahvin, aamupuuron ja ihanan smoothien. Jaaaa tietysti muutaman Marie-keksin. Olo on kylläinen ja täyteläinen. Olen aamusyöppö ja voisin silloin syödä vaikka pikku-ukkoja. Annoin siis mennä ja niin siinä vierähti parituntinen kirjan ja aamupalan ääressä. Ihan mahtavaa! I soooo enjoyed this!

Sitten pääsen vaatekomeron ääreen. Mitä haluan laittaa ylleni, jos en välitä pätkääkään mitä muut ajattelevat tai miltä näytän. Kuulostelen vaatekasojen äärellä tuntemuksia. Mikä väri vetää puoleensa, mitä ominaisuuksia toivon vaatteelta. Mieluiten pyörisin nakuna, mutta se olisi ehkä jo liikaa. Valitsen mukavat, värikkäät vaatteet. Ja säihkyn niiden mukana.

Meikki. Hmmmm. Olen yleensä aika naturelli tyyppi, mutta nyt huomasin haluavani laittaa ripsurit ja levittää kasvoille lievät lahonsuojat. Huulikiiltoa huuliin ja avot! Ei ehkä vienyt kymmentä vuotta iästä, mutta fiilis oli hyvä. Se riittää minulle.

Eilinen päivä vierähti "isoolla kirkolla" eli Helsingissä. Olipa mahtavan elämänmakuista meininkiä. Turistisesonki on ulkomaalaisilla käynnissä, joten katuvilinässä näkee mitä erilaisimpia ihmisiä. Iltapäivällä pysähdyn Espalle kuuntelemaan kahden nuoren kansanmusiikkiesitystä. Ihan mieletöntä! He puhuvat vain Ruotsia, sanan Suomea sinne tänne. He osaavat ottaa soittonsa rennoin ottein ja yksikin repertuaarin biisi oli harjoiteltu vain kerran, jonka he myös mainitsivat. Totesivat vaan, että katsotaan miten menee. Ei paineita onnistumisesta, vaan puhdasta soittamisen iloa! Ihan mahtavaa. Voiko enempää olla oma itsensä. Voin ottaa tästä oppia. Aina ei tarvitse olla niin "valmista". Joskus puoli-valmis voikin olla valmis.

Kotiin päästyäni laitan kynttilöitä palamaan ja lösähdän autuaana sohvalle Netflix seuranani.

Olo on tällä hetkellä autuas. Mitä enemmän jätän elämälle tilaa, sitä enemmän siitä muodostuu mieletön seikkailu, jossa yllätyksiä mahtuu matkaan koko ajan.

En suunnitellut eilistä pizza-hetkeä (en muista koska olisin viimeksi syönyt pizzaa!). Huomasipahan vaan yht' äkkiä nauttivani pizzaa suu juustossa. En myöskään suunnitellut iltajutusteluhetkeä ihanan ystävän luona, mutta yht' äkkiä saan kutsun, eteeni hyvän kahvin ja maailman parhaan korvapuustin. Aaah!

Nyt palavat kotona jälleen kynttilät ja köllöttelen rentona omalla sohvallani. Omassa pikku karamelli-kodissani. Viimeiset päivät ovat siis olleet aurinkoa täynnä (vaikka tänään onkin satanut koko päivän). Nyt Netflix pyörimään ja villasukat jalkaan. Me, myself and I. Just perfect.

Uskallanko olla minä?

Niin vierähti viikonloppu joogaohjaajakoulutuksessa. Meidän koulutuksemme pohjautuu mielen liikkeisiin ja sitä kautta kehoon. Koulutuksen henkinen anti on yhtä tärkeä, jos ei tärkeämpikin, kuin keholliset asanat. Jotka kaikki vaikuttavat mieleen. Mielen kautta kehoon, kehon kautta mieleen.

Eilisen päivän jälkeen olin "niin pihalla", että ajoin Espoon perukoille, ennen kuin havahduin outoihin maisemiin. Piti ihan laittaa navigaattori päälle, jotta löysin oikean reitin kotiin. Loppuilta meni "kuola poskella" leffoja tuijottaen. Jotain siis liikahti syvällä minussa.

Tänään teimme autenttisen liikkeen harjoituksen. Olen aina pitänyt tämän kaltaisia harjoituksia "hörhöilynä", mutta nyt ymmärsin, etten ole ollut valmis. Toinen joogaohjaajakaveri oli läsnä, vain olemassa ja varmistamassa, että liikehdintä on turvallista. Huomasin, että valtava pelko nousi pintaan; "Mitä?! Eikö kukaan anna ohjeita mihin laittaa käsi tai jalka (eikö kukaan kerro miten minun pitäisi olla)?!" Ulkopuolelta tuleva ohjaus on niin automaattista, että tuntuu lähes mahdottomalta kuulla omaa itseään.

Oli myös jännä huomata miten mieli pyrkii koko ajan ohjaamaan liikettä. Ihanaa olisi ollut avata rintakehää, mutta kun en heti lähtenyt tämän impulssin vietäväksi huomasin, ettei se ole liike, jota kehoni juuri nyt haluaa tehdä.

Miten ulkoapäin ohjautuva minä olenkaan! Ja miten pelottavaa on sulkea silmät ja kääntää katse sisimpään! Opettajakaveri, joka oli läsnä ja varmistamassa turvallisuuttani kertoi jälkikäteen, että vaikka liikehdintäni oli tosi pientä, siinä tapahtui ihan mielettömän paljon.

Minä sain olla minä! Ja minä uskalsin olla minä! Mikä valtava rohkeuden osoitus minulta minulle!

Huomaan yhä vieläkin ruoskivani itseäni liiankin armottomasti ja uusi huomio oli myös se, että uusiin asioihin ensimmäinen reaktioni on aina automaattisesti "en osaa".

Pelkään, että ärsytän, kun mieliala heittelee. Pelkään, että minulla on liian kova ääni ja se ärsyttää. Pelkään usein sanoa mitä ajattelen. Pelkään energiani pelottavan muut tiehensä. Pelkään, että ihmiset pelkäävät minua.

Tämän viikonlopun aikana oivalsin jälleen kerran, että jokainen saa ajatella minusta mitä haluaa. Jos pelkäät minua, voit kysyä itseltäsi miksi? Ehkä on niin, että kaipaat elämääsi enemmän rohkeutta?Jos energiani ja vaihtelunhaluni ärsyttää, voit kysyä itseltäsi miksi?  Ehkä onkin niin, että oma elämä on jämähtänyt paikalleen ja kaipaisit vaihtelua. Minä en voi elää elämääni pitääkseni muiden turvaverkot kunnossa. Eikä kukaan voi pitää minun turvaverkkojani kunnossa. Vain minä voin.


Näinpä me olemme kaikki lahjoja toisillemme, jotta voisimme uskaltaa olla juuri sitä mitä olemme. Kun hyväksyn muut, hyväksyn itseni. Niin simppeliä se vaan on. Näitä ärsytyksiä ja pelkoja nostetaan pintaan juuri niin kauan, että opin kuulemaan niitä. Saan varmaan vielä monta kertaa katsoa pelkoa silmiin. Tai ärsytystä. Olkoon sitten niin. Kyllä minä joku päivä opin. Tai sitten en. Olkoon sekin sitten niin. Olen kuitenkin PÄÄTTÄNYT, että minä haluan uskaltaa olla minä. Kaikkine puolineni. Kaikkine mausteineen ja karvoineen.

Tässä sitä rämmitään, päivä kerrallaan. Matkalla kohti vapautta ja ikuisella matkalla omaan itseen.

Usvasta kirkkauteen!

Eilisen päivän olotilaa voi parhaiten kuvailla.... usvaiseksi. Vaikka päivästä muodostui loistava armon päivä tuntui, että pää oli jossain sumupilvessä koko päivän.

Tänään heräsin kirkkauteen. Kristallinkirkas mieli ja olo!

Kun olen mielen tasolla tehnyt päätöksen kehon puhdistumisesta, alkaa keho toteuttaa ajatusta automaattisesti. Vaikka aamulla tein reippaana ihana vihersmoothien ja päivällä keitin ihanan, puhdistavan kanakeiton, ei mikään ruokalajike voi toimia näin nopeasti. Ja silti fyysinen olotila on huomattavasti parempi, kuin vielä kaksi päivää sitten.

Ehkä tähän mielen voimaan perustuvat ne tutkimukset, joissa urheilijoille annetaan muka urheilusuoritusta parantavia droppeja, vaikka totuudellisesti kyse on "sokeripillereistä". Kun urheilija luulee syövänsä suoritusta parantavia droppeja, on suorituskin sen mukainen. Mitalleja kilisee kaulaan roppakaupalla! Luin tästä Ilkka ja Harri Virolaisen kirjasta; Mielen Voima. Nyt voin omassa kokemuksessani allekirjoittaa tämän. Kun mielelle antaa "käskyn", se alkaa toteuttaa sitä kyselemättä. "Olen väsynyt" ja kappas vaan, väsynythän minä olen.

Tänään jaksoin olla positiivisella mielellä koko päivän ja kappas vaan, päivä oli täynnä positiivisia tapahtumia. Oman mielen liikkeistä ei kuitenkaan parane ottaa stressiä, sillä ihmisiä kun ollaan, meille kuuluvat kaikki tunteet. Joskus on hyvä päivä, joskus ei niin hyvä. Never mind! Keep on going!

Koska opin tänään uuden smoothien teon, palkitsin itseni ihanalla pehmiksellä. Keho suorastaan huusi sitä. Eikä sen seurauksena turvonnut vatsa tai tapahtunut mitään muutakaan katastrofaalista. Nautinpahan vaan jätskistä täydestä sydämestäni. Kuten myös ihanasta aamukahvista tänä aamuna!

Kaiken kaikkiaan hyvä päivä. Tänään nyt vaan sattui olemaan sellainen fiilis.

Kun en löydä tästä päivästä mitään urputettavaa, päinvastoin, voisin kuitenkin laittaa mielen sopukoihin sellaisen ajatuksen, että kun opin olemaan ärsyyntymättä liikenteessä, olen jo aika pitkällä Zen-oloissa! Joskus maltan nauttia matelijan takana, joskus tekisi mieli pökätä vähän vauhtia. Tai ehkä vähän enemmänkin. Mikseivät kaikki voi ajaa autoa kuten minä?!
Olkoon tämä minulle mittari matkallani kohti sisäistä rauhaa. Jos se ei ole saavutettavissa tässä elämässä, niin ehkä seuraavassa. Sillä minussahan ei ole mitään vikaa, eihän?!

Armo puhdistumisessakin!

Niinpä se koitti ensimmäinen "puhdistuspäivä". Jätin pois aamukahvin ja korvasin sen teellä. Nautin ihanan marjasmoothien. Kaipasin kahvia ja joka aamuisia Marie -keksejä.

Aamulenkillä tyttären kanssa juteltiin tästä projektista. Tytär kysyi, onko tarpeen olla niin ehdoton?

Aivan. Hän oli ihan oikeassa. Mieli innostui ajatuksesta saada kevyempi olo ja kirkkaampi iho, muutamassa päivässä! Mutta sydän ei ollutkaan valmis.

Innostun asioista tuhannen sadasosasekunnissa. Ja yhtä nopeasti innostus laantuu. Sydämeni on siis todella viisas! Se ei vaan kertakaikkiaan anna minun enää olla itselleni liian ankara tai tehdä liian radikaaleja liikkeitä. Uskomatonta, mutta niin se on, että tahto riittää. Tahto syödä terveemmin ja voida paremmin. Sen jälkeen kaikki käy kuin itsestään. Ei tarvitse pakottaa yhtään mitään. Ja vielä, kun rakas ystävä muistutti, ettei minun tarvitse noudattaa kurssin aikataulua vain, koska niin on materiaaliin kirjoitettu, sain rauhan. Voin tutustua minulle uusiin ruoka-aineisiin ihan rauhassa, kokeilla reseptejä ja fiilistellä. Kuulostella kehon tuntemuksia ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan.

Kun annoin itselleni armon tässä asiassa, huomasin tutkivani kaupassa kaikkia minulle uusia ruokatarvikkeita intoa täynnä! Mukaan lähti kassillinen uusia marjoja ja hedelmiä smoothieita varten. Tuoreen mintun tuoksu huumaa koko asunnossa. Aion todellakin tehdä huomenna aamulla itselleni voimaannuttavan vihersmoothien, mutta aion myös nauttia aamukahvin ihan hyvällä omalla tunnolla! Verkkokurssimateriaalin mukana tuli ihania reseptejä, joita haluan kokeilla mahdollisimman pian.

Tämän päivän opetus: Teen sen minkä teen, mutta haluan tehdä sen ilolla. Heti, jos tekemiseen tai sen ajattelemiseen tulee ahdistusta tai stressiä, on aika jättää asia sikseen. Vielä ei ole oikea hetki. Taitaahan se olla niin, että harva meistä on "oppinut kävelemään päivässä". Otan tähän saman ajatuksen. Nyt haparoin tämän uuden ravintomaailman kiemuroissa ja yritän punkea pystyyn. Jalat vahvistuvat sitä mukaa, kun harjoittelen pystyyn kampeamista ja joku päivä huomaan käveleväni. Ruokavalio tulee siis muuttumaan, pikku hiljaa. Huomasin juuri, etten ole ostanut irtareita pian kahteen viikkoon! Jostain syystä ei vaan ole tehnyt mieli niitä, mutta en ole niitä itseltäni kieltänytkään. Oivallinen esimerkki siitä mitä tapahtuu, kun ei pakota mitään, vaan antaa asioiden vain tapahtua.

Verkkokurssimateriaaleissa oli myös ladattava päiväkirja. Paitsi, että siihen tulisi joka päivä kirjata tuntoja syömisestään ja ruokien tekemisestä ja vaikutuksista, kuuluu siihen myös kiitollisuuspäiväkirja. Ja siinä olikin uusi ajatus; "Mainitse kolme asiaa miksi olet kiitollinen jostain."

Tänään olen siis kiitollinen tyttärestäni: hän on aurinkoni, sanoo asiat suoraan ja soittaa joka päivä, jos minä en huomaa sitä tehdä. Olen kiitollinen ystävästäni: hän on aina minua varten, sanoo asiat suoraan ja jaksaa kannustaa elämässä eteenpäin. Olen kiitollinen itselleni: että opin joka päivä lisää, että kuulen itseäni jo niinkin hyvin ja että uskallan puhua asioista, jotka painavat mieltäni. Olen kiitollinen paikallisesta kaupasta: sen upeista valikoimista, hintatasosta ja tuotevalikoimien laajuudesta.

Lupaan antaa itselleni armon innostua asioista ja sallin myös innon laantua. Annan armon sille, että asiat saavat tapahtua ilman suorittamista ja ilman itseni ulkopuolelta tulevia paineita. Kiitos siis tästä päivästä, tämä oli hyvä päivä!

Nyt iltateetä tuoreiden mintunlehtien kera!

Ensimmäinen postaus ever!

Inhoan sometusta! En jaksa roikkua netissä jatkuvasti ja suljen puhelimen aina yöksi. Kaikki mahdolliset uutiset ja tapahtumat voivat odottaa aamuun!

Olenko ihan vähän jäänyt jumiin aikoihin, jolloin puhelinvastaajakin oli ihan mahtavaa ylellisyyttä! Jos kerran somettelu yleistyy, niin pitäisikö sitä vaan katsoa peiliin ja mennä virran mukana?!

No kyllä! Ja miten siistiä on muuttaa omia ajatuksiaan jostain. Niin kuin ennen, inhosin siivoamista, varsinkin tiskaamista. Kunnes päätin, että rakastan siivoamista ja varsinkin tiskaamista. Ja uskokaa tai älkää, ei siinä kauaa mennyt, kun fiilistelin Fairy-vaahtoa kätösissäni! Kokeiltu on ja toimii! Miksei siis tässäkin.

Ai miksi juuri NYT?!

Kehoni on sellainen, etten ole koskaan joutunut miettimään mitä suuhuni laitan. Olen sillä tavalla onnekas tyyppi. Viimeisen vuoden aikana tämä asia on muuttunut ihan totaalisesti. Painoa ei edelleenkään kerry paljolti, mutta minusta tuntuu, että syönpä sitten ihan mitä vaan, keho reagoi kaikkeen. Ällöttävää! Aina turvottaa ja ilmaa mahassa. Olo on raskas ja väsyttää ihan koko ajan. Ja jos on jumi kehossa, se on taatusti myös mielessä.

Muutoksien tekeminen ruokavalioon tuntuu hankalalta ja neuvoja satelee joka tuutista. Älä syö sitä, älä tee tätä. Älä ainakaan lämmitä ruokaa mikrossa!! Suosi kotimaista ja suosi luomua. Tai itseasiassa, niissäkin voi olla paljon kaikenlaista torjunta-ainetta. Ei ihme, että menee pienen ihmisen pää sekaisin! Haluan, mutta en tiedä mistä aloittaa!

Uskomuksilla on myös mielestäni iso rooli kaikessa, myös kaikessa siinä mitä syömme. Jos USKON, että pulla on minulle pahasta (kun sen silloin tällöin itselleni sallin) ja koen syyllisyyttä sen syömisestä, niin voitte olla ihan varmoja, että maha turpoaa ja tulee kipeäksi. Mutta jos päätän, että ei yksi pikku pulla silloin tällöin pahaa tee, se ei sitä tee. Näin ollen kaikessa tässä suositusten ja ohjausten viidakossa, minun on vain kuunneltava minua ja löydettävä kokeilemalla MINULLE sopivat vaihtoehdot. En usko sokeasti mihinkään, en edes itseeni!

Tänään löysin verkkokurssin, jonka avulla aion ensin puhdistaa kehoni ja oppia lisää ns. "hyvistä ruoka-aineista". Ja sain kimmokkeen! Paitsi että haluan tehdä tämä 10 päivän kuuri kunnolla, haluan myös jakaa nämä päivät teidän kaikkien kanssa! Jos joku tästä jotain hyötyy, niin ihan mahdottoman hyvä! Ja koska tämä on nyt julkista, en voi fuskata. Tai en halua. Eri asia. So, here we go!

Tänään on siis ensimmäinen päivä. Tämä on armon päivä, sillä saamme rauhassa tutustua materiaaliin ja tehdä ostoslistaa huomenna alkavaa puhdistumishaastetta varten.

Lähtötilanne on seuraava:

Turvottaa. Väsyttää. Janottaa koko ajan. Iho tuntuu elottomalta. Painoa on n. 65 kg (en tiedä tarkkaan, kun en omista vaakaa). Vyötärön mitta on 83 cm ja lantion leveys 101 cm. Mielen tasolla koen olevani jumissa.

Olen normaali painoinen, liikun suht paljon ja olen omasta mielestäni syönytkin kevyesti ja osin terveellisesti. Tähän ei lasketa aamullista pakettia Marie -keksejä kahvin kanssa tai joka päiväistä irtaripussia! Mielenkiinnolla odotan minkälaisia fiiliksiä tämä 10 päivää herättää. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että saan tehdä tämän ohjatusti, sillä yksin en olisi tähän pystynyt millään. Katsotaan siis mitä tuleman pitää!

Huumorilla kuitenkin mennään ja turha ryppyotsaisuus ei sovi minulle muutenkaan. Ei tämä nyt niiiiiin vakavaa ole. Huomenna ensimmäinen päivä, jatketaan silloin!