Brutaali rehellisyys

NOTICE! This text is first in Finnish and below that, in English.

Tänään tunnen surua. Ehkä hiukan ahdistustakin. Itkettää, enkä tiedä miksi. Mikään ei ole huonosti, mutta mikään ei ole hyvinkään. Jos olen ihan rehellinen, minä en ole onnellinen. Juuri tässä hetkessä. Kun aloin tehdä itseni kanssa töitä, jouduin rikkomaan monta erilaista laatikkoa, johon olin itseni työntänyt. Yksi niistä oli se, että voin näyttää maailmalle vain iloista naamaa ja surra salassa. Sitä mukaa, kun hyväksyntä ja rakkaus itseäni kohtaan kasvoi, sitä autenttisemmaksi tulin. Mitään ei tarvitse salata. 

Brutaali totuus on, että on päiviä, jolloin vain haluan pois tältä maapallolta. Sitä mukaa, kun oma sisimpäni keveni, sitä raskaammalta maailma alkoi tuntua. Minun on äärimmäisen vaikea enää kestää sitä miten me ihmiset käyttäydymme toisiamme kohtaan. Miten me käyttäydymme luontoa ja eläimiä kohtaan. Lapsia kohtaan. Ja rehellisiä kun tässä kerran ollaan, niin totuudellisesti, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi pienestä saakka. 

Nyky maailma näyttää valehtelulta, manipulaatiolta, vallalta, ilkeydeltä, vittuilulta, kiusaamiselta, huolehtimiselta, kontrolloinnilta, stressiltä, epäkunnioittavuudelta, väkivallalta, taistelulta, elämästä selviytymiseltä, päällepäsmäröinniltä, omien mielipiteiden läpi junttaamiselta, sovinismilta, rasismilta, muiden miellyttämiseltä, muiden syyttämiseltä, turvallisuudelta, muiden mielipiteiden välittämiseltä, rooleilta, laatikoilta, traumoilta, uskomuksilta, painostukselta, mustasukkaisuudelta, menettämisen pelolta, ulkonäköpaineilta, julmuudelta, pakenemiselta, puhumattomuudelta, asioiden lakaisemiselta maton alle, tyytymiseltä, kriittisyydeltä, armottomuudelta, itsensä piiskaamiselta, suunnitelmallisuudelta, kiireeltä, läsnä olemattomuudelta, uhriudelta, addiktioilta,  uhrautumiselta, raatamiselta, ilkeän käytöksen sallimiselta, marttiydelta, pahimman pelkäämiseltä, tuominnalta, itsestäänselvyydeltä, naamioilta (kaikki on aina hyvin), virheiltä, muiden syyttelyltä, pahalta ololta. Tämä kaikki on pelon aiheuttamaa ja minulle todella vanhaa ja raskasta energiaa. 

Minun oma sisäinen maailmani on kaiken tämän vastakohta, sillä rakkaus on kaikkea muuta kuin yllä mainittuja asioita. Minulle rakkaus näyttää luottamukselta, henkiseltä kasvulta, itsensä kehittämiseltä, omien toimintatapojensa muuttamiselta, tietoiseksi tulemiselta, asioiden kohtaamiselta, aikuisuudelta, välittämiseltä, herkkyydeltä, haleilta, kauniilta sanoilta, kehuilta, selkeiltä rajoilta, muiden kunnioittamiselta, rehellisyydeltä, armolta, hyväksymiseltä, lempeydeltä, elämästä nauttimiselta, kompromisseilta, oman arvon tuntemiselta, itsensä rakastamiselta, vapaudelta, vastuulta, avoimuudelta, erilaisuuden hyväksymiseltä, kannustukselta, seikkailulta, elämän virralta, rentoudelta, olemiselta, antamiselta ja saamiselta, oppimiselta, elämänkoululta. Se tuntee sanat kiitos ja ole hyvä. 

Ja kaikki nämä yllä mainitut kuvaavat minun maailmaani. Voitte ymmärtää ristiriidan, joka sisälläni joskus vallitsee. Miksi tunnen itseni ulkopuoliseksi, erilaiseksi. Totuus kuitenkin on, että minä olen elänyt todeksi tuota pelon maailmaa. Ottanut siihen osaa. Käyttänyt pelon keinoja elämästä selviytymiseen. Purkanut pahaa oloani muihin. Enhän tiennyt mitään muuta tapaa olevan olemassakaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, että voisi olla muitakin tapoja elää ja olla. Kunnes matka sisimpääni, tuonne pelon maailmaan, alkoi aivan kuin itsestään. Oli aika eheyttää oma itseni ja oppia rakastamaan itseä aidosti.

Jos kuvaisin entistä minääni parhaiten sanoisin, että olin täynnä mustaa, raskasta mutaa. Jokainen meistä tietää, että syntyessämme, me olemme putipuhtoisia. Keveitä. Autenttisia. Kunnes elämä ja sen ihmiset alkavat lappaa omia muilta oppimiaan uskomuksia ja pelkoja meihin. Pikku hiljaa puhdas, valkoinen sisimpämme täyttyy muiden sinne lappaamasta mudasta ja tuo vanha, haiseva lieju, ohjaa elämäämme, emmekä me ole tästä edes mitenkään tietoisia. 

Jostain syystä, minä tulin tästä mudasta tietoiseksi. Se ei tokikaan tapahtunut hetkessä, mutta aloitettuani, matka sisimpääni syveni ja syveni, sillä jokin minussa ei halunnut enää elää todeksi tuota vanhaa, raskasta maailmaa. Sitä mukaa, kun kohtasin itseni uudelleen ja uudelleen eli lappasin tuota raskasta mutaa ulos sisimmästäni, oloni keveni ja keveni. Tein ikään kuin tietämättäni matkaa sen Saijan luo, joka olin syntyessäni. Kivulias, antoisa ja kiintoisa matka, joka varmasti jatkuu lopun elämääni. 

Minä en ole täydellinen (vaikka olenkin), mutta olen halukas. Olen halukas oppimaan virheistäni, vaikka se tarkoittaisi sitä, että minun on hakattava päätäni seinään useamman kerran. Jatkan sitkeästi itseni kanssa istumista, sillä se minkä olen matkallani tajunnut on, että jos haluan luopua mudasta sisälläni, minun on sitouduttava itseeni 100 %:sti, eikä siihen väliin saa tulla kukaan, eikä mikään. Sisäisen matkani varrella häiriötekijöitä on ollut ja ne ovat hetkellisesti heivanneet minut "raiteiltani". Nyt osaan vieläkin paremmin pitää omat rajani eli pysyn entistä tukevammin omalla raiteellani. Minulle ei riitä se, että huomaan omat vanhentuneet toimintatapani. Minä haluan myös tietoisesti muuttaa niitä, jos tarvetta on. Minulle tämä on aikuisuutta, itsensä kehittämistä ja henkistä kasvua. 

Ennen olin siis ikäänkuin unessa, täysin tiedostamaton mudasta sisälläni (toimintatavoistani, uskomuksistani, peloistani jne.). Nyt, olen tietoisempi kuin koskaan. Ja ennen kaikkea, teen TIETOISIA valintoja. Jos otan lasin viiniä, teen sen tietoisesti ja ilolla, en siksi, että pakenisin sisäistä pahaa oloa, jota en halua kohdata.

Tänään tunnen siis surua, yksinäisyyttä ja minua itkettää. Tämä "mudan lapiointi prosessi" on ollut äärimmäisen pitkä, raskas ja yksinäinen ja tällaisinä päivinä mietin, miksi ihmeessä minä tähän ryhdyin. 

Annan siis itselleni luvan olla, itkeä ja surra. Olen brutaalisen rehellinen tunteissani joka hetki ja tämä tarkoittaa sitä, että minun on annettava kaikenlaisten olotilojan olla. Kohtaan ne suurella rakkaudella ja armolla ja kiitän itseäni, että uskallan. Syvällä minussa elää luottamus ja tieto siitä, että omalla sisäisellä matkallani on jokin tarkoitus, jota en juuri nyt pysty näkemään ja että joku päivä minäkin löydän paikkani ja tukiverkostoni tästä maailmasta. Rakkaus luottaa ja rakkaushan minä olen: LOVE IN ACTION! 

BRUTAL HONESTY

Today I feel sad. Maybe a little anxiety too. I feel like crying and I don't know why. Nothing is wrong, but nothing isn't good either. If I am totally honest, I am not happy. In this moment. When I started my inner journey, I had to break so many boxes where I had pushed myself into. One of them was, that I have to always show the happy side of me and keep my grief to myself. As the acceptence and love towards myself grew, the more authentic I became. Nothing needs to be hidden.

Brutal honesty is, that there are days, where I just want to leave this earth. The more lighter my inner world became, the heavier the world started to feel. It is very difficult to me sometimes to handle the way we humans treat each other. How we treat the nature and the animals. Or the childen. And since we are being brutally honest, I have felt like an outsider ever since I was born.

Fear looks to me as lies, manipulation, power, wickedness, bullying, caretaking, controlling, stress, disrespect, violence, fighting, surviving, forcing own opinnions to others, chauvinism, rasism, pleasing others, blaiming others, safety, caring what others think, roles, boxes, traumas, beliefs, pressure, jealousy, fear of loosing, preasure of the appearance, cruelty, running instead of facing, obmutescence, sweeping things under the rug, settling, critisism, ruthlessness, having no mercy to oneself, planning, being busy, not being present, victimhood, addictions, sacrifice, slavery, allowing mean behavior, being a martyr, expecting the worst, judgement, things taken for granted, masks (all is always well), mistakes, feeling bad inside. 

All things mentioned above are describing the world that we live in. My own inner world is the oppisite of all this, because that's how unconditional love is. For me this love looks like trust, spiritual growth, self devolopment, becoming conscious, facing things, maturity, caring, sensitivity, hugs, beautiful words, compliments, clear boundaries, respecting others, honesty, mercy, acceptence, kindness, enjoying life, compromising, self value, loving oneself, freedom, responsibility, openness, excepting difference, encourageing, adventure, flow, relaxing, being, giving and receiving, learning, lifelessons. It knows the words like thank you and welcome. 

All these things mentioned descripe my inner world. Now you can understand the conflict that I have sometimes inside of me. I feel myself as an outsider, different. The truth, however is, that I have been living a life of fear. I have been part of it. I have used the tools of fear to survive in life. I have put my shit on others. I didn't have a glue that there could be another way to live. Until the journey into my inner world began.

If I would have to descripe my old self, the best way would be that I was full of black, heavy mud. Each and every one of us knows, that when we are born, we are clean. Light. Authentic. Until life and it's people start to shovel their own beliefs and fears into us. Bit by bit that clean, white inner world starts to fill up with this mud and this old, smelly mud, is the one that direct our lives. And we are not even aware of this.

For some reason, I became aware of this mud. It for sure, didn't happen in a moment, but once I started my inner journey, it just got deeper and deeper, because something in me didn't want to live in that old, heavy world, in that mud. I had to face myself again and again and shovel that mud out of my system again and again. The more I did this, the more lighter I started to feel. Without me knowing, I was traveling towards that Saija I was, when I was born. Painful, so fruitful and interesting journey that will go on as long as I live. 

I am not perfect (although we all are), but I am willing. I am willing to learn from my mistakes even if it means that I have to bang my head to the wall more then once. I keep sitting with myself, because in this journey I have understood that if I want to let go of all the mud I am carrying, I have to commit to me 100 %. Nothing or no one can come in between. During my inner journey there has been events that have been throwing me out of my tracks for a moment. Now I know even better how to keep my boundaries, so I will not be thrown out of my center that easily anymore. For me, it is not enough that I see my old ways of being and acting. I also want to consciously change them, if there is a need for that. For me, this is maturety, self care and mental growth. 

Before I was kind of in a sleep, totally unconscious about the mud (my behavior, my beliefs, my fears and so on) inside of me. Now, I am more aware than ever before. And most of all, I live a conscious life. I make conscious choises. If I take a class of wine, I do it consciously. Not because I'm running from feelings I don't want to face. 

So today I feel sadness, loneliness and I feel like crying. This shoveling the mud, has been a long, hard and lonely journey and days like these I wonder, why I ever started. 

So I give myself a permission to be, cry and feel sad. I am brutally honest about my feelings in every moment and this means that I need to allow myself to be no matter how I feel. I face these feelings with huge unconditional love and mercy and I give myself thanks that I dare. Deep inside of me there is this trust and knowing, that this inner journey has a reason that I am not able to see right now. And that some day I will find my place and my support group in this world. Unconditional love trusts and that is who I am: LOVE IN ACTION!

Tarpeeks täydellinen!

Voi luoja millaisia energioita on Universumi heitellyt meille tänne maan päälle viime aikoina. Olen satavarma, että ihan jokainen meistä on ne tuntenut, olipa niistä tietoinen tai ei. Minulle tämä on merkinnyt valtavaa väsymystä, syväsukellusta omaan tunnemaailmaani sekä osittain eristäytymistä omiin oloihini. Olotila on ollut ajoittain niin raskas, ettei ole kättä jaksanut nostaa. Jopa aamupesu on ollut välillä suurien voimien koitos! Tänään olotila on luojan kiitos kevyempi kuin pitkään aikaan. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Kerrankin heräsin virkeänä ilman mielen tai kehon raskautta tuntematta. Voisi sanoa, että menossa on ollut "up & down" -syndrooma, jossa yksi päivä on "hiphiphurraa" -fiilis ja sitten toisena päivänä ollaan jälleen aallon pohjalla.

Olen useiden vuosien ja kuukausien ajan opetellut hyväksymään nämä kaikenlaiset päivät lokeroimatta niitä "huonoiksi tai hyviksi". Ovatpahan vain päiviä muiden joukossa. Koska olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja kehoani tiedän kyllä, milloin minun kuuluu tietää mikä tunnelukko on nousemassa pintaan ja milloin kyse on enemmänkin kollektiivisista energioista, joita aistin. 

Meille on kautta aikain opetettu, että meidän kuuluisi olla aina positiivisia, iloisia ja näyttää VAIN nämä puolet itsestämme maailmalle. Sellaiset tunteet kuin ahdistus, suru ja ärtymys ovat tunteita, joista pitää pyrkiä pois hinnalla millä hyvänsä. "Ajattele positiivisesti", "saat sitä mitä tilaat", "olet ajatustesi summa" ja kaikki muut paskantärkeät lausahdukset herättävät meissä uskomuksen, että jos en ole jatkuvasti hyvällä päällä ja positiivinen, "tilaan Universumilta" kauheita kokemuksia. Että jos en pysty rakastamaan kaikkia ja kaikkea jatkuvasti, taivas putoaa niskaani. 

Voihan olla, että jos asenne elämään on kovin negatiivinen, ei se siitä auringoisemmaksi muutu, kuin muuttamalla omaa elämänkatsomustaan. Jatkuva valittaminen on äärimmäisen raskasta. Mutta nyt puhun enemmänkin omien tunteiden kohtaamisesta ja niitä me ihmiset olemme mestareita välttämään. 

Kun antaa kaikenlaisten tunteiden olla aidosti läsnä, uskaltaa pysähtyä niiden äärelle, ne eivät jää kehomuistiin, vaan ovat seurana hetken ja poistuvat sitten ikiajoiksi.

Suurin lahja, jonka olen itselleni viime aikoina antanut on TUNTEA! Tuntea ihan kaikki. Vitutus, ilo, suru, viha, ärtymys, ahdistus, pöyristys, ihan kaikki! En ole pyrkinyt niistä väen väkisin pois, vaan olen ottanut vastaan. Antanut olla. Käsitellyt, kuunnellut niiden viestit ja sitten jatkanut päivääni. 

Me ihmiset todella pakenemme tunteitamme itsetuhoisuuteen saakka. Kun käsittelemättömät tunteet pakkautuvat kehoomme, ne aiheuttavat paitsi kehollisia oireita, myös käytöstä ja toimintatapoja, joita myöhemmin kadumme. Minä en halua enää toimia vanhojen kaavojen mukaan. Minä haluan TIETOISESTI muuttaa omaa olemustani, rakastaa ihan kaikkea minussa ja tämä tarkoittaa, että minun on kohdattava minut kaikenlaisena. Rakastettava niitä "paskojakin" päiviä. Niilläkin on oma lahjansa annettavanaan. 

Silloin, kun meillä on käsittelemättömiä tunteita sisällämme, emmekä pysty kohtaamaan niitä, me puramme nuo tunteet automaattisesti itsemme ulkopuolelle. Nyt olen pisteessä, jossa harjoittelen sitä, etten ota kenenkään reaktioita henkilökohtaisesti. Niin kauan, kun loukkaannun tai suutun jostakin toisen tekemisestä tiedän, että minulla on peiliin katsomisen paikka. Jokin tunnelukko on vielä käsittelemättä. Mutta silloin, kun olen eheyttänyt itsessäni omat rakkaudettomuuden tunteeni, ei mikään itseni ulkopuolelta voi minuun kohahtaa, sillä silloin ymmärrän, että toisen sanomiset ja tekemiset ovat heidän vastuullaan ja heidän reaktionsa tulevat heidän omista traumoistaan. He siis triggeröityivät jostakin mitä sanoin tai tein. Ja mikä vapaus, kun tämä prosessi ei enää kuulu minulle! Luojan kiitos, uskalsin tuntea kaikki tunteeni ja näin eheytyminen pääsi käyntiin kunnolla. Ja vauhdilla. Opin tästä prosessista todella paljon!

Minusta ei saa enää huolehtijaa, maksajaa, pelastajaa. Minusta saa läsnäolevan ihmisen, joka kuuntelee, näkee, on paikalla ja ennen kaikkea ottaa vastuun omasta olemisestaan, omista reaktioistaan. Minä en syyttele tai syyllistä: "minä sanoin/tein, koska sinä....." Ei enää näin! Minä en anna ohjeita, enkä ratkaisuja, vaan kannustan jokaista löytämään ne itse. Uskomaan itseensä. Luottamaan omaan sisäiseen voimaansa. Minusta saa kumppanin, jonka kanssa voi opetella kasvamaan aikuiseksi. Ottamaan vastuun itsestään ja elämästään ja omasta potenttiaalistaan. Minä en enää paijaile päähän tai tunne sääliä. 

Tiedän, etten missään tilanteessa voi syyttää ketään mistään. Totuushan on, että yksinjäämisen pelossani, hylkäämisen pelossani, miellyttämisen vuoksi, arvottomuuden tunteen vuoksi, minä olen SALLINUT huonon kohtelun. Minä SALLIN kaiken tapahtuvan. Minä tyydyin.

Mitään et voi olla muille, ennen kuin olet itsellesi! Joka ikinen ihminen on vain heijaste itsestäsi. Peiliin katsot, kun katsot elämäsi ihmisiä. Se on mieletön lahja. 

Eheytyneempi minä heittää viimein roskiin kaikki ajatukset siitä, että minun pitäisi olla jatkuvasti hyvällä päällä, hymyillä aina, rakastaa kaikkea ja kaikkia. Noh, totuudellisesti, koska rakastan itseäni ehdoitta, pystyn rakastamaan kaikkia samoin. MUTTA! Ja nyt lue tämä tarkkaan! 

Vilpitön rakkaus alkaa minusta. Minun on rakastettava itseäni vilpittömästi, ennen kuin voin rakastaa muita niin. Minun on ensin vilpittömästi uskottava, että olen kaiken hyvän arvoinen. Vilpitön rakkaus itseäni kohtaan asettaa tiukat rajat (HUOM! Rajat ovat rakkautta!). Tämä tarkoittaa sitä, etten enää tyydy ihmissuhteissani puolinaiseen, vaan tiedän olevani lottovoitto niille, jotka kanssani haluavat aikaa viettää. Vedän siis selkeät rajat siihen miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja siihen millaisten ihmisten kanssa haluan aikaani viettää. Minä en tuomitse kenenkään tapaa elää ja olla, vaan hyväksyn aidosti kaikenlaisen, mutta samaan aikaan tiedän, minkälaista haluan oman elämäni olevan ja minkälaisilla tyypeillä haluan elämäni täyttää. 

On aika, että elämäni alkaa näyttää minulta. Että kaikki valintani kuvaavat sisäistä maailmaani. 

Voi olla, että vedän puoleeni tiettyjä ihmisiä ja tilanteita. Hyväksyn sen täysin. Olenhan täällä oppimassa elämästä ja itseni vilpittömästä rakastamisesta. Uskon kuitenkin myös siihen, että kaikki elämässä tapahtuva ei aina ole meistä itsestämme kiinni. Elämä vain tapahtuu, minkäs teet. Joko raivoat, suutut, ilahdut tai vain hyväksyt. Joskus meille tapahtuu asioita halusimmepa niitä tai emme. 

En todellakaan voi sanoa, että elämäni on tällä hetkellä sinne päinkään, kuin se mistä haaveilen. Kuinka monta kertaa herään aamulla ilman mitään tietoa mitä tehdä sinä päivänä. Luovuuteni on kuollut. Asun asunnossa, jonka hyväksyn, mutta joka on mieluummin hotellihuone, kuin koti. Elämässäni on todella vähän ihmisiä, joiden kanssa haluan aidosti viettää aikaa. Olen paljon yksin. Yritän saada päiväni kulumaan. Mitä tehdä, kun en huseeraa kiireisenä pitkin poikin, en ole enää osa mitään yhteisöä, minulla ei ole kalentereita ja aikatauluja, eikä itseasiassa minkäänlaista suuntaa elämässäni? En kertakaikkiaan voi pakottaa vastauksia tulevaksi, kun niitä ei yksinkertaisesti ole. Voin kertoa, että tässä on ollut opettelemista ja opeteltu on jo vuosia! 

Vanhat tavat olla ja elää on mennyttä, enkä tiedä yhtään mitään uudesta. Siispä..... Joskus elämä ei ole juuri sitä mitä toivot itsestäsi riippumatta. Tiedän tasan tarkkaan, että olen tehnyt ja teen sisäistä työtäni jatkuvasti ja siitä huolimatta ulkoinen todellisuus ei kuvasta millään muotoa sitä mitä sisäisesti koen ja olen. 

Joskus siis kyse ei ole minusta, vaan ehkä ajoituksesta. Sen tiedän, että annan itseni olla kaikenlaisena, tuntea ihan kaiken, eikä se estä millään tavalla unelmiani toteutumasta. Ne toteutuvat, kun on sen aika. Luotan siihen 100 %:sti! Millä tavalla, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Sana "manifestointi" ei enää resonoi millään tavalla, sillä mieleni ei voi tietää mikä on minulle parhaaksi, mutta sydämeni kyllä. Luotan siis siihen. Luotan, että sydämeni ohjaa minua, kuten se on ohjannut tähänkin saakka. Jostain syystä minun kuuluu nyt olla, olla ja olla. Ja vielä kerran olla. 

Niin tai näin, "hyvä tai huono" päivä, elämästä on tullut seikkailu, jota elän hetki kerrallaan. Teen parhaani joka hetki ja se saa luvan riittää. Voisin sanoa, etten ole täydellinen, vaan mitäpä jos olenkin. Täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Inhimillisenä, en robottina, en suorittajana. Opin tätä elämää joka päivä siinä missä muutkin omalla ainutlaatuisella tavallani. Tarpeeks täydellisenä.