Something new is coming

Last Saturday I went to see one of my dear friends. She had just moved to a new, beautiful apartment and to my surprise, I started to cry, when I entered inside. The feeling of something new was so powerful that it made me cry! Let me explain.

I came home from the Gambia, after 8 months, at the end of January. I came to my old hometown, to my old scenery. For months I was trying to fit myself back into the old system. And I was wondering why I am feeling anxiety and frustration. Well, I understood that I am not the same as I was. How could I be? I have done my inner work, so there is no way that I could fit into my old shoes!

When I started this journey of inner cleansing, I did not fully understand what it meant. I just knew that I was feeling so bad inside and that this person was not me. The real me. I was angry all the time, I was complaining, I was hurting people around me, I was tired. Of cause, I did have good days and good times too, but those good days were not the ones that were supposed to "awaken" me. I just knew that I was not feeling good inside, I have lost myself and that this was not the way I wanted to live my life. I did not have anything to give to anyone anymore. 

So I started my inner journey. I started to cleanse all the old beliefs, limitations and basically "inner shit" that has been blocking me to be "the real me". I started to understand that as long as I allow everybody and everything outside of me to tell me who I am and what I should do with my life, I will never be happy. And most importantly, I am giving my power away!

I never truly felt like I belong to my family. From a very early age I have felt like I am not excepted or loved. I have very strong characters in my family and they basically took all the space. When you get this experience of not being excepted, it leaves a great inner wound inside. I always believed that there was something wrong in me and that I was difficult. This is what I was told. That I am difficult. I have been fucked around by my own family, but also by some of my friends. Only few days ago I realized that if someone gives me a mean comment, I laugh!? It is so natural to me that people are meant to me, can you imagine! It took couple of days and then it hit me. It is like "what the hell did she just say to me?" It took couple of days to realize that it was not okey to say things like that. Not at all! And that I would not allow these kind of comments anymore. 

From a very early age I build up these walls around me to protect me. Of cause I did not understand that I had done so, but they were there. Only recently I have realized that I basically have never had anyone to "stand up" for me. No one. It always have been me. No wonder the walls of protection had built up so huge!

And so I wanted to understand where all my inner wounds are coming from and I wanted to understand them and heal them. I wanted to understand why I was acting the way I was. Why I was so mean sometimes. Why there are these certain events in my life that keep repeating them selves. I wanted to understand why my self esteem was so low and why I didn't have any compassion towards myself. I was finally ready to take a full responsibility of myself; all my words, all my actions and all aspects of my life. No more blaming others, no mo victim attitude, no more putting my own happiness into someone else's shoulders. My life, my happiness, my responsibility!

There are so many things that I have had to let go through out this process. I did not even understand how small is the amount of people who actually sincerely lift me up, instead of pulling me down. How could I have ever learned to lift people up, when I never was?! From my own experience I have to say that if and when, you start to listen to your inner voice and you face the things in your life that are not making you happy, it is worth it. Even if you have to leave some situations and people behind. For me, I just knew that it is time for me to move on. My inner peace, love and happiness is the most important thing, because only from that space I can be truly happy and joyful. And only from that space I can truly give to others the love that they deserve. Our job in this life is to be happy. Really. Can you imagine! We think life is about titles, big cars, big boobs or about nice outfit. These things will never ever bring you happiness unless..... You are happy inside first. This is what universe wants for you. For you to be happy and everything else will be brought to you. But. The job to make yourself happy is yours. Not anybody else's! Not your spouse, not your religion, not your family, not your friends. YOU!

This is what I have learned through this process. We humans have this huge inner power. We have this universal wisdom that is hidden inside of all of us. It is huge! Even me, I am just starting to understand it myself. We are all playing so small. Really! The whole world is open to us, but because of our fear, we stay we are. We play small, because we are scared what other people might say. We are scared that we end up alone. We are scared that people will get angry to us. So we stay where we are just to keep everyone, but ourselves, happy. But the god honest truth is, that only you can know what is best for you. Only you know how you feel inside and how you feel when you are alone. Only you can know what food is good for you and what is not. Who is good to you and who is not. What kind of clothes you like and what kind of hair style you want. ONLY YOU.

So. If you truly and fully want to come into your own power, dig in. Not out. The only way to become the powerful creature that we are, is to close your ears from all the outside noise and start to listen to your own heart. If you want to be truly happy, this is the only way. It will always and I mean always lead you into the right path. Not easy, I know, but necessary. In fact these days, if someone becomes irritated about something I say or do, I get so happy! This means that this persons heart wants to talk and have space, but "the old" is fighting against that. So every time someone gets annoyed, I thank for it. So actually, you are giving this person a huge gift! You are giving them a possibility to grow and learn something new about themselves. 

We are so used to listening to other peoples opinions. We are conditioned by our families, friends, culture, religion, work and so on. It takes a lot of courage to start to listen only yourself. Yes, people will get hurt. Yes, people will not understand. Yes, you will loose some people, but also at the same time, you will get new people in. The ones that actually want good things for you. The ones that want to see you shine. As long as you listen ANYTHING and I mean ANYTHING other then your heart, you are giving your power away. It is this simple. 

And so I tried to fit myself into this small box when I came home from the Gambia. But this is not possible anymore. How could it be, because I am not the same anymore! I don't take shit anymore. I don't want to make myself small anymore just so that someone else would feel comfortable. I want to, for the first time in my life, surround myself with loving and caring people who actually lift me up, instead of putting me down. I need an uplifting environment and people that support my creative nature. That support my joyfulness and happiness.

Now I am in charge. I am the one who is driving the car called "my life". I know my boundaries, no more people pleasing. It is like I have these two sides in me. One is all about unconditional love and acceptance towards everybody and anything. No judgement here what so ever! The other side is the private one. It is like the "Big Saija" is now taking care of the "Baby Saija" that never was taken care of. I know every corner of myself. I know what I like and what I don't like. I live only by listening my heart and I just don't give a fuck what people say about me. Let them talk, they always will. I am in my full power and I know my self worth. I love deeply and unconditionally. I don't expect anything from anyone. I don't play games and I don't lie. I own my words and my actions. I have an inner peace that I can not describe. I still feel all the emotions that we humans have, like anger and anxiety, but now it doesn't bother me. The inner peace is always present. Anger just tells me that someone is behaving disrespectful towards me and it is time for me to take distance. Anxiety just tells me that there is something I need to understand and see, before forward movement can occur. My sensitivity towards energies have grown soooooo much, I can not believe it. If I would have known that this kind of state of being is possible, I would have started my inner journey a long time ago!

So. When I entered my friends house, I actually got an energetic glimpse of what is coming to me. The amount of lightness, love and happiness that I felt was so amazing that I have never felt it before! It was so beautiful, that it made me cry! All this beautiful new is coming. And it is only for me!

And so I relax. I allow everything to flow and come when the timing is right. For the first time in my life I am in a place of self worth that allows me to receive all this beauty in my life. And I fully, for the first time in my life believe, that I truly deserve it! 

Kehumisen taito

Olen viime aikoina miettinyt kehumisen taitoa. Miten ihmeessä toisen kehuminen voi olla niin haastavaa? Kunnes tajuan, että jos ei itse pysty ottamaan vastaan kehuja, niitä on vaikea antaa muillekaan. On vaikea nähdä kauneutta muissa, jos sitä ei näe itsessään.

Muistan miten ennen arvostelin ja arvotin ihmisiä. Koska itsessäni ei ollut pisaraakaan hyväksyntää itseäni kohtaan, näin paljon "rumaa" ulkoisessa maailmassani. Muistan arvostelleeni ihmisiä milloin mistäkin ominaisuudesta. Milloin näin ryppyjä, milloin toisella oli iso perse, milloin toinen oli meikattu liikaa, milloin oli ihmeelliset vaatteet ja niin edelleen. Oi että, miten se silloin toi itselleni mukamas hyvää oloa, se toisten arvosteleminen. No huh huh. Nyt kun mietin sitä, se tuntuu ihan järjettömältä! 

On mennyt vuosia siitä, kun olen enää kiinnittänyt huomiota yllä mainittuihin asioihin. Sitä mukaa, kun rakkaus itseäni kohtaan kasvoi, kaikki muutkin ihmiset muuttuivat kauniimmiksi. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut mitään pahaa sanottavaa kenestäkään, sillä näen joka ikisen ainutlaatuisen persoonallisuuden, kauneuden. En muuta. Minä en enää kiinnitä huomiota tukkatyyliin tai pukeutumiseen. En ryppyihin tai meikin määrään. Minulla ei ole enää tarvetta kommentoida kenenkään ulkoisia habitusta. En kerta kaikkiaan näe enää mitään negatiivista kommentoitavaa, sillä en näe itsessäni mitään negatiivista kommentoitavaa. 

Ja sen vuoksi olenkin pöyristynyt siitä miten me toisemme vieläkin näemme. Kuka sanoo kuka on kaunis? Mitä jos me kaikki olemme sitä? Miksi ihmeessä JÄLLEEN KERRAN olemme antaneet jonkun meidän itsemme ulkopuolelta sanella omat kauneusihanteemme? Pinnallisuutemme saa minut hiljaiseksi ihan joka ikinen kerta. Me kaikki katsomme toisiamme vain omien linssiemme läpi. Kaikki minkä näet toisissa, on sinussa. Jos arvostelet ja arvotat muita, on sinulla peiliin katsomisen paikka. Miksi et vieläkään näe siellä mitään kaunista? 

Kun olen ulkomailla, saan harvoin kommentteja iästäni. Täällä Suomessa on toisin. Tuntuu, että ihmisillä on paniikki vanhenemisesta ja luonnollinen ikääntymisprosessi on unohdettu kokonaan. Koska olen viimein sinut ikäni kanssa, eikä minulla ole tarvetta lähteä muokkaamaan itseäni mitenkään, olen ilmeisesti kävelevä triggeri monelle. Varsinkin naisille. "Sulla on kaamee tukka, lähdit sitten sinäkin tuohon muotiin mukaan" tai "Juu, vanhemmat naiset käyttävät yleensä leggingsejä tunikoiden kanssa, kun eivät halua, että jalat näkyvät" ja niin edelleen. Toivoisin joskus, että olisin sanavalmiimpi, mutta usein jään sanattomaksi. Olen jotenkin niin pöyristynyt siitä mitä ihmiset päästävät suustaan tajuamatta edes itse olevansa ilkeitä. Heille tämän tyyppiset kommentit ovat täysin luonnollisia ja sallittuja. Ja toisaalta, olen niin tottunut siihen, että minulle kettuillaan, että saattaa mennä hetki, ennen kuin edes tajuan, että minulle oltiin ilkeitä. Ajatelkaa! Ihan hullua!  Ajatelkaa hyvät ihmiset, että ilkeily on meille niin luonnollista, ettemme edes itse tajua sitä! 

Kaikenlainen kettuilu on vain suunnatonta rakkaudettomuutta itseään kohtaan. Koska emme näe itseämme kauniina, on ilkeiden kommenttien sanominen helppoa. Kehut sen sijaan jäävät vähälle. Mielestäni tämä on todella surullista. Olen niin onnellinen, että olen päättänyt nähdä itseni kauniina. Asia, josta olen aina saanut kettuilua nuorempana, kun toiset olivat kateellisia. Viisikymppiseksi minun piti elää, jotta viimein SALLIN itseni olla kaunis ja ihan kybällä! Näki sitä kukaan muu tai ei. Ennen kaipasin ulkoisia vahvistuksia omalle olemiselleni, mutta tänä päivänä sillä ei ole minulle merkitystä. Riittää, että minä näen ja he, jotka minua vilpittömästi rakastavat, näkevät. Muiden sanomisilla ei ole merkitystä. Pääasia on, että minä näen kauneuteni ja ainutlaatuisuuteni joka ikinen hetki. Ja silloinkin, kun en näe, hyväksyn sen, että tänään on niin. En arvostele itseäni enää pätkääkään, sillä miksi murehtisin tuhansista luomistani, kun jollain muulla ei ole käsiä lainkaan?! Luomet, pikku juttu siis! On ilman muuta ihanaa, kun kuulee kehuja, mutta ne eivät enää muuta käsitystä itsestäni. 

Näen jokaisen sinut kauniina arvostelustasi huolimatta. Olen viisikymppinen akka, joka on elänyt tätä elämää seikkailuna. Olen nauranut paljon ja koko naamallani. Ei ole ihme, että juonteita löytyy. Jos näet minut vanhana, on sinulla itselläsi vielä jokin hyväksymättömyys omaa ikääsi kohtaan. Tikkejä on ollut siellä sun täällä, joten arpia kuuluukin olla. Kaikki mitä tällä hetkellä naamastani ja kehostani löytyy, ovat minulle mitalleja. Sen sijaan, että arvostelisin, minä kunnioitan. Olen ansainnut kaikki merkit itsessäni! Ne ovat minun, vain minun ja siksi ainutlaatuisia! 

Siispä jatkan itseni näkemistä kauniina. Painoa on tullut, enkä voi sille mitään. Olen yrittänyt syödä kevyemmin tai raskaammin. Olen liikkunut ja ollut liikkumatta. Mikään ei juuri nyt auta. Kunnes päästin irti. Vanha suorittaja se siellä nostaa päätään, että kehoni pitäisi vieläkin olla jotain muuta kuin se on. Kunnes tajuan, että totta kai minä pehmenen, kun sisustanikin pehmenee! Kun en enää piiskaa itseäni urheilusuorituksiin, jotka lopulta eivät ole edes hyväksi keholleni. Minä nautin. Nautin liikkumisesta, pitkistä kävelylenkeistä suunnattomasti! Olkoon siis näin. Minulla on kaunis, pehmeä keho, josta olen suunnattoman ylpeä!

Nyt kun oma kuva on korjaantunut ja tykkään itsestäni ihan kybällä, haluan opetella kehumaan muita. Ihan kaikenlaisia ja kaiken tyyppisiä ihmisiä. Sillä lopulta, ketä kehun? Vain itseäni. Ja minä haluan kehua itseäni. Vilpittömästi! 

Tämän kirjoituksen myötä lupaan alkaa harjoittelemaan kehumista. Haluan antaa ainakin yhden kohteliaisuuden toiselle päivässä. Ja kasvakoon tämä taito minussa pikku hiljaa. Koska minua on harvoin kehuttu, en ole koskaan oppinut tätä taitoa. Mutta nyt päätän opetella. Minä HALUAN opetella. Sillä tiedän omasta kokemuksestani miten hyvä mieli siitä tulee, kun saa kehun. Tästä johtuen kiitän aina, kun auto antaa tietä suojatiellä. Kiitän kaupan jonossa, kun joku päästää minut ohitseen. Kiitän, kun joku avaa minulle oven tai pitää sitä auki. Kiittäminen on minulle tosi luonnollista, sillä minä tiedän miten hyvältä se tuntuu. Siispä jaan kiitosta mennen tullen. 

Nyt haluan laajentaan repertuaarini muiden kehumiseen, sillä haluan oppia kehumaan itseäni. Ja haluan oppia ottamaan vastaan kehuja! Arvostelun sijaan, kehun. Miten ihanalta tämä ajatus tuntuu! Ei se, että kehu saa itseni hyvälle mielelle, mutta vielä se, että tiedän kehujeni kohteen saavan hyvän mielen. Odotan innolla kenelle saan tänään antaa ensimmäisen kohteliaisuuden!

Muiden tuominnasta huolimatta...

Olipas eilen voimallinen päivä! Itse asiassa, jos olen rehellinen, muutamat viimeiset päivät ovat olleet sitä. En oikein osaa kuvata olotilaani tällä hetkellä. Se on itsellenikin jotain ihan uutta. Puhdasta, kevyttä, kirkasta. Nämä sanat nousevat mieleeni ensimmäisinä, käytän siis niitä. On ihan kuin aurinko paistaisi koko ajan, vaikkei paistaisikaan.

Päätin eilen illalla lähteä pitkästä aikaa tekemään joogaharjoituksen joogasalille ja pois kotoa. Jostain syystä vain tiesin, että näin minun kuuluu tehdä. Ja luojan kiitos, että menin. Yin joogatunnilla pääsi valtava itku. Tuntui, että itku tuli jostain niin syvältä ja niin voimalla, että se oli kuin iso pato, joka avattiin ja vesi vain odotti pääsevänsä vapaaksi. Siispä annoin sen tulla, niin kuin nykyään aina teen. En pidätä mitään, en missään. Jos itkettää joogatunnilla, niin sitten itketään. Sillä nyt ymmärrän, että se puhdistaa sisintäni ja tuo jälkikäteen ihan valtavan helpotuksen tunteen.

Siispä annoin tulla. Koko rahan edestä. Jouduin jopa kesken tunnin käydä niistämässä nenääni, sillä niiskutukseni oli jo häiriöksi muille. Pikku hiljaa itku kuitenkin hiljeni nyyhkytykseksi ja sen jälkeen hiljeni kokonaan. Miksi minua itketti?

Ja tajusin, että tämä kymmenen vuoden matka itseen, on ollut äärimmäisen yksinäinen ja raskas polku. Itku puhdisti minusta kaikki minusta puhutun pahan ja muiden tuomitsemisen, arvostelun. Se on sattunut minuun enemmän kuin olen tajunnutkaan ja on saanut oloni tuntemaan todella huonoksi. Me emme mitenkään voi ymmärtää miten julmaa toisen arvosteleminen ja tuomitseminen on. Miten paljon se sattuu ja mitä kaikkea me teemme, jotta emme sitä kokisi. Kaikkea, joka sotii omaa sisäistä arvomaailmaamme vastaan!

Haluamme tulla hyväksytyksi hinnalla millä hyvänsä, jotta emme saisi osaksemme arvostelua ja kritiikkiä eli kokonaisvaltaista tuomintaa. Hyväksymme vaikka minkälaista käytöstä, teemme itse asioita, joista emme ole ylpeitä ja loppu pelissä teemme hallaa vain itsellemme. Tiedän tämän kaiken, sillä olenhan itse kokenut tämän ja tehnyt kaikenlaista tullakseni hyväksytyksi. Myös tuominnut muita.

Kun itkuni oli rauhoittunut, ymmärsin siis, miksi itku tuli. Olen niin satutettu, niin loukattu ja se kaikki irtosi nyt kehosta joogan myötä. Ja miksi? En siksi, että haistattelisin vittuja mennen tullen ihmisille. En siksi, että olen luonteeltani ilkeä tai hakkaan mummoja kadulla. En siksi, etten toivoisi kaikille hyvää ilman kateuden häivääkään. Vaan siksi, että haluan elää oman näköistäni elämää! Ihan käsittämätöntä! Minua on satutettu ja arvosteltu siksi, että elän rohkeasti niin kuin haluan elää!

Miten me ihmiset emme tajua omaa julmuuttamme toisiamme kohtaan? Sillä asiahan on niin, että julmuus kohdistuu eniten itseen ja sitä kautta muihin. Miten osaisimme olla armollisia toisia kohtaan, jos emme pysty olemaan sitä itsellemme. Miten osaisimme kunnioittaa kaikkia erilaisia elämänpolkuja, kun emme osaa kunnioittaa omaammekaan.

Ennen vanhaan hukutin pahaa oloani viinaan, suorittamiseen, liikuntaan ja töiden tekoon. Olin ilkeä, paha suustani, tempperamenttinen, täynnä vihaa ja tuomintaa kaikkea kohtaan. Kiusasin ja tulin kiusatuksi. Vaikka elämässäni oli toki paljon hyvää, sillä ainahan meillä on, syy miksi lähdin kyseenalaistamaan elämääni olivat juuri ensi mainitut seikat. Minä halusin ymmärtää miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin ja miksi tein mitä tein. En halunnut enää lakaista mitään maton alle, vaan kohdata joka ikisen paskan kulman elämästäni ja itsestäni. Halusin nähdä asiat toisin. En enää paskana, vaan rakastaen. Halusin kohdata oikean itseni!

Tuomitseminen ja arvostelu on ihan helvetin helppoa. Toisen syyttäminen on niin helvetin helppoa. Tämä on niin helvetin helppoa, ettei siitä tarvitse edes enempää kirjoitaa. Ne ovat vain sanoja, ei muuta. Ja he, jotka eivät ole valmiita muutokseen, he jotka pelkäävät katsoa sisäänpäin, puhuvat. Eivät TOIMI, vaan vain puhuvat. Suu sylkee ulos paskaa muista ja muiden tekemisistä ja tämä vain, koska rohkeus katsoa peiliin puuttuu. Jep, paskan puhuminen muista, urputtaminen asioista ja muiden arvostelu on helppoa. Ihan helvetin helppoa. Sehän ei lopulta vaadi yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Ei minkäänlasita eforttia, eikä muutosta. I know, olen kokenut sen ja tehnyt sitä, joten I know.

Vanhaan jääminen on todellakin paljon helpompaa, kuin muutoksen tekeminen. Vaikka olotila olisi kuinka huono, niin mieluummin niin, kuin asioiden kohtaaminen ja muuttaminen. Se olkoon jonkun toisen polku, mutta se ei ole minun. Ei enää. Minä olen todellakin valinnut toisin.

Minä en halunnut olla se ihminen, joka on ilkeä ja tuomitsee. Minä en halunnut jatkaa suorittamista, olla jatkuvasti negatiivinen ja väsynyt. Puhua paskaa muista selän takana ja vetää muita alaspäin vain, koska en hyväksynyt mitään osaa itsessäni. Minä tiesin jo, etten ole sitä. Se ei ole aito, oikea minä, vaan oma paha oloni. Ja rohkea kun olen, päätin TEHDÄ asioille jotain sen sijaan, että vain auoin suutani turhan päiten tehden hallaa matkan varrella itselleni ja muille. Olin tehnyt sitä jo vuosia, otin siitä vastuun ja päätin MUUTTAA asioita puhumisen sijaan.

Tässä ja juuri nyt haluan kertoa teille kaikille, jotka olette matkaani tuominneet, että ihan sama! Huomaatteko! Olen silti jatkanut elämääni itseni näköisesti ja omalla laillani. Teen juuri niin kuin haluan huolimatta siitä mitä te siitä sanotte! Kyllä, minuun on sattunut ja olen satutettu, mutta viimein sain itkeä itsestäni nekin kivut ulos. Kukaan, eikä mikään voi minua enää satuttaa. Ei mikään itseni ulkopuolelta, sillä ymmärrän nyt, että kenenkään sanomisilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani, vaan kyse on joka ikisen omasta elämästä ja arvomaailmasta.

Minä olen päättänyt nähdä tämän maailman ja loppuelämäni rakkauden silmin. Minä olen päättänyt elää tätä elämääni oman näköisesti. Jos sinä haluat pyöriä vihan maailmassa arvostellen ja syytellen muita, minä kunnioitan sitä, enkä arvostele sinua siitä millään lailla. Sehän on sinun maailmasi, ei minun. Maailmamme vain ovat erilaiset, ei muuta.

Minä haluan nähdä kaikissa hyvää. Haluan omalla pienen pienellä panoksellani tuoda jotain ihanaa ja kaunista tähän maailmaan ja se lähti siitä, että päätin uskaltautua katsomaan peiliin. Ilman sitä, en näkisi kauneutta itsessäni, enkä siis voisi nähdä sitä muissa. Minä HALUAN olla kohtelias, minä HALUAN ottaa muut huomioon, minä HALUAN jättää sosiaalisen median vähemmälle, jotta voisin olla enemmän läsnä elämäni ihmisille. Minä HALUAN vilpittömästi huomioida sinut ja olla sinulle läsnä. Minä HALUAN olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka tukevat minua ja elämänpolkuani, vaikka eivät aina sitä tajuaisikaan. Minä HALUAN olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita minusta ja kuulumisistani.

Minussa on ikään kuin kaksi puolta. Toinen on se universaali rakkaus, se vilpitön, puhdas rakkaus, joka on kaikille, ikään, rotuun, sukupuoleen, uskontoon, poliittiseen suuntaukseen tai mihinkään muuhun katsomatta. Se on kaikille, huolimatta siitä mitä ikinä oletkaan tehnyt itsellesi tai muille. Minä rakastan ja hyväksyn sinut silti. Ihan satasella!

Toinen puoli on privaatti Saija, joka pitää huolen itsestään ja osaa vetää rajat silloin, kun siihen on tarvis. Tämä privaatti Saija onkin sitten hiukan tarkempi reviiristään ja pitää huolen siitä, että sosiaalinen kanssakäyminen ja yksin oleminen ovat tasapainossa. En enää suostu yksipuolisiin suhteisiin, syyttelyn tai ilkeilyn kohteeksi tai hyväksikäytetyksi. Minun ei tarvitse sietää, eikä ottaa vastaan sellaista. Se mitä tapahtuu selkäni takana, ei kuulu millään lailla minulle.

Koska olen valinnut rakkauden maailman, paremman tavan katsoa elämää, haluan tuoda sen näkyväksi myös ulkoiseen elämääni. Tämä koskee sitä missä asun, kenen kanssa olen tekemisissä, mitä syön, miten pukeudun, meikkaanko ja mitä vaatteita käytän. Se mitä näen omassa, ulkoisessa maailmassani, on suoraa heijastetta sisäisestä olotilastani ja maailmastani. Ja viimein saan taputtaa itseäni olkapäälle ja todeta itselleni WELL DONE!

Olen niin saatanan rohkea ja urhea, etten oikein vieläkään itse tajua sitä. Olen sitkeästi kulkenut tätä matkaa eteenpäin, vaikka niin paljon paskaa olen niskaani saanut matkan varrella. Ja kuten jo edellä totesin, kovasta ulkokuoresta huolimatta, joka ikinen kommentti on satuttanut, syvästi. Ja ajatelkaa, jatkoin silti. Jatkoin matkaa, vaikka miljoona ihmistä yritti saada minut takaisin samaan muottiin, jossa olin ollut vain, jotta heillä olisi ollut hyvä olla. Kiitos, mutta ei kiitos.

Minä olen vapaa. Olen vapauteni ansainnut, sillä se on ollut kovan työn takana. En enää milloinkaan pienennä itseäni kenenkään kommenttien vuoksi. En ikinä enää. Olen onnellinen, ylpeä itsestäni, rakastan itseäni ihan kybällä ja hyväksyn kaikki puoleni itsestäni. Voitko sinä sanoa itsestäsi samaa?

Siispä jatkan elämääni juuri niin kuin haluan. Olen ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Elän rakkauden maailmaa todeksi ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä olla pehmeä ja avoin. Ominaisuudet, joita en koskaan entisessä elämässäni itselleni sallinut. Minussa asuu rauha ja rakkaus. Se riittää minulle.

Sinä päätät miten haluat elääsi elää ja kaikki kunnoitus sille. Mutta sen haluan sanoa, että kun seuraavan kerran puhut pahaa jonkun selän takana ja syytät muita pahoista oloistasi muista, että peilin edessä seisot. Kenestä siis loppu viimein puhut? Vieläkö haluat olla niin julma itsellesi?