Huolehtija

Olen tainnut olla huolehtija jo pienestä pitäen. Pikku siskoni syntyi minun ollessani vajaa kahden vuoden vanha. Tämä suuri tapahtuma muutti tietenkin koko perheen dynamiikan. Isona siskona jouduin ottamaan vastuuta pienemmästä sisarestani. Hiekkalaatikolla leikkiessä, pohjaanmaan reissuilla, tarhaan viennit jne. Huolehtija minussa oli syntynyt.

Kun perheeseen syntyy vauva, meillä on ilman muuta vastuu huolehtia hänen tarpeistaan. Pienokainen ei vain yksinkertaisesti pysty tai kykene huolehtimaan itsestään. Pikku hiljaa tämä kuitenkin muuttuu. Pienen taidot kasvavat koko ajan ja hän oppii jatkuvasti lisää. On todella vaikea paikka tietää milloin lapsen on hyvä oppia tekemään asioita itse ja milloin vaadimme liikaa. Ehkä tässä mukaan tulee vanhempien intuitio ja puhdas maalaisjärki.

Minusta kasvoi huolehtija. Olen ikäni huolehtinut kaikista ja kaikesta. Olen astellut huoletta muiden "tonteille", sillä olen uskonut tietäväni parhaiten miten elämää pitää elää ja millaisia päätöksiä tulee tehdä. Huolehtijana olen ollut huolissani, että ihmiset eivät tee järkeviä ratkaisuja ja päätyvät näin onnettomiksi, satutetuiksi. Siispä olen sekaantunut ja neuvonut. Tyrkyttänyt loputtomasti omia mielipiteitäni ja yllättynyt sitten, kun niitä ei otetakaan kiitollisena vastaan. Itseasiassa ihan päin vastoin.

Mitä huolehtijan päässäni on siis liikkunut?

Huolehtijana suurin toiveeni on, että kaikki olisivat koko ajan onnellisia. Että varsinkin pienet sisareni tai oma tyttäreni eivät joutuisi kohtaamaan niitä elämän kipukohtia, joita meille kaikille eteen sattuu. Jos vain voisin suojella heitä elämän kolhuilta. Miksi oi miksi, he eivät noudata ohjeitani?! Lopulta, tarkoitusperäni ovat siis olleet hyvät. Olen aidosti uskonut, että tämä on sitä vilpitöntä rakkautta toisia kohtaan.

Samaa "toisen tontille astumista" on ihan varmasti tapahtunut myös pari- ja ystävyyssuhteissani. Olen ollut sata varma, että tiedän paremmin mikä on toiselle parhaaksi, sillä omassa päässäni olen uskotellut, ettei "toinen näe metsää puilta" ja minä näen kaiken paremmin, kun en ole kaikkien tapahtumien keskiössä. Suojeluviettini on ollut uskomattoman voimakas.

Huolehtijana ja hoivaajana halusin kovasti pelastaa myös tämän maailman ihmiset. Niinpä ajauduin tekemään kivi- ja energiahoitoja. Opettelin tulkitsemaan enkelikortteja. Ajattelin, että tätä kautta saisin muutettua ihmisten elämää. Tein hyväntekeväisyystempauksia täällä Gambiassa ja olin aina läsnä niille, jotka minua tarvitsivat. Usein olin todella väsynyt, enkä ymmärtänyt miksi. Olinhan antanut itsestäni kaiken minkä pystyin ja vielä muutamia prosentteja päälle.

Huoli. Miksi huolehdin? Pohjimmiltaan huoli on toisen näkemistä heikkona. Minussa asui uskomus, ettei toinen pärjää, jos en huolehdi ja ikään kuin "pidä jatkuvasti kädestä kiinni". En uskonut toisten kykyyn huolehtia omista asioistaan ja samalla voimakas suojeluvaistoni yritti estää ne elämän opit, joita toisen polulle on tarkoitettu. Sen sijaan, että olisin kannustanut jokaista kuuntelemaan itseään, uskomaan itseensä ja luottanut siihen, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluukin, sekaannuin asioihin, jotka eivät lopulta kuuluneet minulle pätkääkään. Yleensä tarvitsemme OIKEASTI vain kuulevat korvat, emme neuvoja ja ohjeita. Ja jos tarvitsemme neuvoja, pyydämme niitä. Ja kun pyydämme, olemme valmiita kuulemaan ja ottamaan vastaan. Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin antaa neuvoni vaikka seinille, se on ihan yhtä suurta energian hukkaamista. Ei siis ihme, että väsyin niin kovasti.

Tämä kaikki huolehtiminen oli jälleen vain peili omaan itseeni. Kuka lopulta kaipasi huolehtimista ja huomiota? Pikku Saija. Joka oli pienenä jäänyt huolehtimista ja huomiota vaille. Oli siis aika kääntyä sisään päin sen sijaan, että keskitin kaiken energiani muiden pelastamiseen. Minun oli aika päästää irti huolehtimisesta muita kohtaan ja vihdoin ja viimein alkaa huolehtimaan pikku Saijasta.

Meillä jokaisella on oma sielun polkumme. Tämä on minun sydämeni totuus (jokaisella on omansa). Huolehtimalla toimin itse asiassa esteenä niiden asoiden tapahtumiselle, jotka tapahtuvat joka tapauksessa ja joiden kuuluukin tapahtua. Me olemme täällä oppimassa mitä rakkaus on ja sen vuoksi tiellemme lyödään milloin minkäkinlaisia pomppuja. Näin meitä yritetään herätellä itsemme rakastamiseen ja hyväksymiseen.

Kun olen aidosti läsnä toiselle, olen kuulolla, en äänessä. Vain me itse voimme tietää mikä on meille hyväksi. Siihen ei pysty kukaan muu. Meidät on niin hienosti ohjelmoitu kuulemaan kaikkea itsemme ulkopuolelta, että edelleen erehdymme luulemaan näitä omaksi totuudeksemme. Kun joku itseni ulkopuolta kertoo miten minun kuuluu olla ja elää, en joudu ottamaan vastuuta itsestäni täysin. Ja jos joku sitten meneekin pieleen, voin huoletta syyttää sitä, joka ohjeet ja neuvot antoi.

Huolehtijana ja maailman pelastajana pompin siis jatkuvasti muiden tonteilla, mutta yhtä lailla se, joka sallii tämän tapahtua, on vastuussa tapahtumien kulusta. Miksi sallin jonkun pomppia tontillani? Miksen aseta rajoja? Miksen uskalla ottaa vastuuta itsestäni?

Luojan kiitos olen viimein päästänyt irti huolehtimisesta ja toisten pelastamisesta. Suurin haaste minulle äitinä, oli päästää irti tyttäreni elämään sekaantumisesta. Onhan tahtotilani nähdä hänet aina onnellisena ja tyytyväisenä. Kun istuin tämän asian kanssa alas, esitin itselleni kysymyksen: "Luotanko äitinä siihen, että olen tehnyt kasvattajana parhaani ja hyvää työtä ja näin antanut lapselleni vahvat eväät itsensä huolehtimiseen?" Vastaus on kyllä. Jokainen vanhempi varmasti kokee, että olisi voinut tehdä jotain vielä enemmän ja vielä paremmin, mutta minä päätin nähdä tyttäressäni onnistujan, joka pärjää tämän elämän aallokoissa. Päätin nähdä hänet täydellisenä ihan sellaisena kuin hän on, kaikkineen. Ja sen sijaan, että jakelen neuvoja, olen läsnä, kun elämä sattuu ja tapahtuu. Ja kyllä, olen läsnä myös täältä Gambiasta käsin.

En siis näe enää ketään heikkona tai avuttomana, sillä meissä joka ikisessä asuu ihan samanlainen luomisvoima huolimatta siitä mistä tulemme ja minkä verran rahaa tai muita resursseja meillä on käytettävissämme. Kukaan itsemme ulkopuolelta ei kuitenkaan voi valjastaa näitä voimia käyttöömme, vain me itse voimme. Ja jokainen tekee sen omalla, ainutlaatuisella tyylillään.

Nykyään Saija huolehtii Saijasta ja antaa muiden huolehtia itsestään. Koska Saija kunnioittaa Saijaa, hän kunnioittaa joka ikisen ainutlaatuista elämänpolkua siihen millään tavalla sekaantumatta. Maailman pelastaja ja huolehtija minussa on haudattu ja voin kertoa, että olotila on keventynyt miljoona kiloa! Miten raskas huolehtijan rooli olikaan! Raskas, mutta tarpeen, jotta Saija uskalsi alkaa huolehtimaan itsestään muiden sijaan.

Jälleen kiitän kaikista näistä kokemuksista, sillä ilman huolehtimista, "huollettavia" ja "pelastettavia", en olisi tässä olotilassa, jossa tänä päivänä olen. Vapaana, läsnä tarvittaessa ja joka ikisen potentiaalin ja vahvuuden näkevänä.

Oppi tästäkin aiheesta jatkuu ihan varmasti lopun elämää, mutta jotain on sentään jo iskostunut paksuun kallooni. Aito, vilpitön rakkaus uskaltaa päästää irti ja luottaa. Muistan, kun joku joskus vertasi ihmissuhteita lintuihin. "Kun lintu istuu kämmenellesi, se tulee siihen vapaasta tahdostaan ja saa lähteä lentoon, kun siltä tuntuu. Ja se palaa kyllä takaisin, kun on sen aika ja jos niin on tarkoitettu. Ei pakotettuna, vaan rakastettuna ja vapaana". Näin ajattelen nykyään ihan jokaisesta ihmissuhteestani ja kuten rakas siskoni viisaasti sanoi: "kenenkään ei tarvitse olla mun kaa, eikä mun tarvi olla kaikkien kaa."

Siispä vapaa tahto, usko, luottamus ja rakkaus. Näillä mennään.

ps. Kirjoittajan huomio! Kaikki kirjoitukseni ovat omia pohdintojani, jotka pohjautuvat oman sydämeni ohjaukseen ja totuuteen. Sinun totuutesi voi olla ihan toisenlainen, joten kuuntele rohkeasti itseäsi! Ota itsellesi se mikä resonoi ja heitä muu romukoppaan! Itse olen kuitenkin kyseenalaistaja. Kyseenalaistan yleensä kaiken, myös omat ajatukseni ja vasta sen jälkeen voin todeta, että tässä hetkessä tämä tuntuu hyvältä. Ja sitten huomaan, että huomenna kaikki on toisin. Joten olen itselleni armollinen ja rakastan tätä piirrettä itsessäni ihan vilpittömästi. Tätä on osaltaan minulle "hetkessä eläminen". Ihania lukuhetkiä sinulle rakas ystäväni!

Kuulumisia....

Päätin lokakuun puolessa välissä. extempore, lähteä lomamatkalle Suomeen. Matka sinne kesti mukavat 42 tuntia, mutta tulipa siinä vietettyä aikaa ihanien ihmisten kanssa ja lopulta matka sujui Dakarin ja Lissabonin kautta oikein mukavasti. Vietin Suomessa ihanat kaksi viikkoa tavaten perhettä ja ystäviä. Olipas mahtava saada perspektiiviä kaikkeen täällä Gambiassa ja toisaalta tunnustella miltä tuntui olla Suomessa viiden kuukauden poissaolon jälkeen.

Kotimaa on kotimaa, eihän siitä pääse mihinkään. Kertaakaan minulle ei kuitenkaan herännyt tunnetta, että minun kuuluisi palata takaisin. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Se mikä tuli minulle yllätyksenä oli huomata, että palattuani Gambiaan kaikki tuntuukin yht' äkkiä "vanhalta". Ensimmäisen viikon nautin täysin siemauksin, olihan oma synttäriviikkoni. Mutta sen jälkeen huomasin toteavani, että minähän olen nähnyt tämän kaiken. Ihmetyksekseni huomaan miettiväni onko tällä maalla enää mitään uutta ja inspiroivaa tarjottavaa.

Ennen lähtöäni kuulin jänniä juttuja itsestäni. Että olen myynyt huumeita tai että vuosia sitten keräämäni rahat luokkahuoneiden rakentamista varten, käytettiinkin ex-mieheni viisumiin ja lentoihin. Olen kuullut arvostelua minusta ihmisiltä, joita en ole koskaan edes tavannut!

Ensi alkuun olin tietenkin pöyristynyt. Kateus. Voi mikä tauti! Tiedän tunteen, sillä olenhan itsekin kokenut joskus kateutta. Näin ollen istuin näiden juorujen aiheuttaman tunnekuohun kanssa alas ja mietin miltä minusta oli silloin tuntunut, kun tunsin kateutta. Ainut sana, joka nousi mieleeni, oli puute. Puute jostakin. Oli se sitten osaaminen, olotila tai tekeminen. Kun tunsin kateutta tunsin, että joku osaa minua paremmin, toisella on elämä enemmän hallussa tai joku oli minua onnellisempi. Tai jonkun kroppa oli parempi kuin itselläni. Kateus osui siis siihen kohtaan minussa, jossa tunsin itseäni kohtaan rakkaudettomuutta, hyväksymättömyyttä ja tätä tunnetta tuo joku itseni ulkopuolella minulle peilasi. Ja mikä mahtava lahja kateuden tunne itselleni oli. Ilman sitä en olisi niin sinut itseni kanssa tänä päivänä, kuin nyt olen. Sehän oli yksi syy miksi päätin tehdä muutoksia siihen miten näen itseni ja muut. Se oli yksi potku persiille matkalla itseni täydelliseen rakastamiseen ja hyväksymiseen.

Onneksi olen tajunnut, että taikasauva eämäni muuttamiseen on vain ja ainoastaan minulla. Voin pysyä kateellisena tai muuttaa sen itsessäni, josta olen kateellinen. Tai vain hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, sillä aina on joku osaavampi, parempi tai kauniimpi. Vai onko? Eikö kuitenkin ole niin, että jokainen meistä on tosiaan ainutlaatuinen. Ehkä kateellinen ei vain näe tätä täydellisyyttä itsessään. Vielä.

Näin ollen kiitän jokaista sinua, joka kerrot minusta tarinoita ja juoruja tai tunnet kateutta. Olet juuri antanut minulle suuren lahjan, jonka päätän käyttää polttoaineena loistaakseni omassa olemisessani vieläkin kirkkaammin. Sen sijaan, että lähden mukaan tähän negatiiviseen setvimiseen ja draamaan päätän, että minä aion elää elämäni edelleen positiivisena ja iloisena. Tiedän oikein hyvin mistä tulen ja mitä olen tehnyt. Muut saavat ajatella ja uskoa ihan mitä haluavat. Ne, jotka minua rakastavat ja ne jotka minusta tykkäävät, kysyvät minun versioni tapahtumista, ennen kuin tekevät minkäänlaisia päätelmiä minusta tai elämäni tapahtumista. Jatkan siis elämääni rohkeasti oman näköisesti, kuten olen tehnyt tähänkin saakka. Minulla ei ole mitään tarvetta nostaa itseäni kenenkään yläpuolelle, mutten suostu "sulautumaan tapettiinkaan" vain, jotta jollain toisella olisi hyvä olla.

Minä olen auki ja avoin ihminen. Minulla ei ole mitään salattavaa. Jaan omaa elämääni Facebookissa ja täällä blogissa silloin, kun siltä tuntuu. Kuullessani näistä juoruista päätin, etten suostu sulkemaan sydäntäni keneltäkään. En edes niiltä, jotka luulevat tietävänsä minusta jotain minua näkemättä tai niiltä, jotka puhuvat minusta pahaa selkäni takana. Minun ei tarvitse olla tieten tahtoen tekemisissä näiden ihmisten kanssa, mutta jos osumme nokakkain, saat osaksesi rakkauteni ja avoimuuteni ihan siinä missä kuka tahansa muukin.

En anna enää minkään estää itseäni elämästä oman näköistäni elämää. Jos reagoidut jostain, se on sinun juttusi, eikä kuulu minulle millään tavalla.

Viimeiset viisi kuukautta ovat olleet omaa aikaani. Olen tarvinnut ne minulle ja olen rakastanut hiljaista kautta täällä. Nyt, kun sesonki on alkanut ja rannat ja ravintolat täyttyvät turisteista, huomaan toteavani, että "tämä on nyt nähty". Rakkaus toista kotimaatani kohtaan on ja pysyy, mutta tunnen luissa ja ytimissä, että jonkin muutos on tulossa. Tai ehkä kyseessä onkin sisäinen muutos. Minä olen muuttunut, se on varmaa.

Ärtymys on minulle nykyään merkki siitä, että energeettinen linjaus ei ole enää kohdillaan. Ennen se merkitsi sitä, että jokin osui menneisiin kokemuksiini, mutta tänä päivänä kyse on siitä, ettei oma energiani siinä hetkessä täsmää kaikkeen ympärilläni olevaan. Ärtymys on siis merkki muutoksen tulemisesta ja/tai oman sydämen linjauksen tarkistamisesta. Ja tämä "ärtymys" ei ole enää ärsytys ärtymys, vaan hienoinen huomio. Aaa, minussa nousee ärtymyksen tunnetta, tsekataanpa linjaukset. Ihana ärtymys siis.

Mihin minua viedään seuraavaksi, saapi nähdä. Minulla ei ole vielä tässä kohti siitä mitään tietoa. Muutos tulee, kun on tullakseen ja se saa tulla ihan rauhassa. Jos paikan muutos on yleensä tullakseen. Sillä aikaa opettelen ensimmäisen kerran elämässäni olemaan kärsivällinen ja luottamaan 100 %:sti. En hötkyile, en yritä pakottaa tai kontrolloida mitään. En jaksa kuluttaa energiaani pähkäilyyn tai miettimiseen. Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan rauhassa mitä elämä tuo tullessaan. Minua saa ärsyttää, mutta se ei estä onnellisuuttani millään lailla.

Siispä levitän joogamattoni tänäkin aamuna, otan viereeni kylmän vesipullon ja asetun risti-istuntaan. Hengitän syvään sisään, nostan käsivarret sivukautta ylös ja sanon mielessäni "olen valmis, kaikki saa tulla". Käsivarret ylhäällä liitän kämmenet yhteen ja lasken ne sydämeni eteen. Näin kaikki minulle tarkoitettu on nyt viety sydämeeni siemeneksi tulevaa varten.