Henkisyys vai itseeni tutustumisen matka?

Facebook heitti nenäni eteen tänään muiston rippikuvastani. Ah, sweet 15! Tuo kuva muistutti minua siitä, miten olen nyt tietoisesti taivaltanut "henkistä tietä" yli 10 vuotta. Ja voi kuulkaa rakkaat, mä olen niin älyttömän kypsynyt koko "henkisyys" sanaan. Me olemme henkisiä, koska hengitämme ja that's it! Se, että joku on "henkinen" ja toinen ei, tuo valtavan kuilun ihmisten välille ja se jos mikä, ei todellakaan ole "henkistä"?! Ja kyllä! Minäkin nostin itseni jossain vaiheessa enemmän "henkiseksi", kuin muut, kunnes putosin siltä jalustalta persiilleni! Ja kiitän siitä joka päivä! Niin kauan, kuin henki pihisee, minä olet henkinen!
Minä päätin 10 vuotta sitten lähteä sisäiselle matkalle, tutustumaan siihen ainutlaatuiseen Saijaan, jota en ollut koskaan tavannut. Tästä oli ja on kyse, ei "henkisyydestä". Minä halusin tutustua minuun, sillä tiesin, että muiden uskomukset tai ajatukset minusta eivät olleet se totuus.
En tiedä oletteko te kokeneet niin, mutta minulle tulee usein kaikista "henkisistä" kirjoituksista ja videoista se mielikuva, että minussa olisi jotain vikaa. Olen ikään kuin 10 vuoden ajan yrittänyt koko ajan muuttaa jotain minussa, jotta en olisi niin huono, kun reagoin, niin kuin reagoin. Tai että minussa on oltava joku hullusti, kun en osaa olla Zen -tilassa koko ajan.
Ja yht' äkkiä se valtava paine muuttaa jatkuvasti jotain minussa, ei enää resonoi minulle lainkaan. Hyväksyn. Siinä se. Sana, joka muuttaa kaiken. Hyväksyn pahan oloni ja näin se menee nopeammin ohi. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen ja näin hyväksyn myös muut. Hyväksyn. Piste. Siinä minun "henkinen" opetukseni teille muruset!
Ja kun olen viimein oppinut tuntemaan itseni, niin se mikä on ehkä huvittavinta on, että ydin olemukseni ei ole muuttunut mihinkään, vaikka olen niin kovasti yrittänyt muuttua! Se mikä on muuttunut, on tieto siitä miksi reagoin asioihin, niin kuin reagoin. Uskallan vetää rajat ja sanoa ei. Uskallan kokeilla kaikkea hullua ajattelematta mitä muut siitä sanovat. Ja mikä parasta, tunnen nyt aidon Saijan paremmin kuin koskaan ja olen äärettömän ylpeä tuosta kauniista naisesta! Ja kyllä! Uskallan sanoa sen ääneen!
Tämä ihana kuva muistuttaa minua siitä, että pidän jalat tukevasti tämän maan kamaralla. Että tätä tämä elämä on. Ihan tätä. Ihanuutta, ärsyttävyyttä, naurua ja itkua. Ihania tilanteita ja vähemmän ihania tilanteita. Ei se siitä muutu rakkaat! Mehän olemme täällä oppimassa!
Olen pikku hiljaa jättäytynyt pois sellaisista ryhmistä, joista minulle tulee olo, että minussa on jotain vikaa tai että olisin jokin itselleni hyvän esteenä. Kirjallisuus on jäänyt pois, videoitakin katson tosi vähän. Minussa on jo kaikki. Vain minä tiedän mikä on minulle parhaaksi ja jos vien huomion itsestäni ulkopuolelleni, oloni on niin kökkö, että palaan kiireen vilkkaa kysymään Saijalta, että mitäs me tässä tilanteessa tehdään. Ja ei niin, ettenkö olisi tarvinnut joka ikistä kurssia, kirjaa tai luentoa, päinvastoin! Olen niistä jokaisesta todella kiitollinen! Enhän olisi näin vahvasti omassa voimassani ilman niitä!
Nykyään ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itseni ja joilta saan oppia joka kerran, kun keskustelemme. Otan mielelläni ajatuksia vastaan, sillä minä haluan koko ajan oppia lisää itsestäni ja elämästä yleensä. Joskus sukellan liian syvälle ajatusten syövereihin, kunnes saan potkun takalistoon ja palaan taas siihen olotilaan, ettei tämä nyt niiiiiiiiin vakavaa ole.
Mutta haluan korostaa, että sinussa ei ole mitään vikaa! Jos haluat tutustua itseesi paremmin, niin siihen kannustan ehdottomasti. Tää on ihan parasta! Ja jos voisin antaa itselleni jonkin neuvon näin jälkikäteen, kehoittaisin ottamaan löysemmin rantein ja huumorilla. Joskus se peilikuva saa naurattaa!
Sinä olet kaunis! Sinä olet ainutlaatuinen! Juuri sellaisena kuin olet <3 ! Ihan niin kuin minäkin <3 !

Minähän olen kaunis!

Viime keskiviikkona olin lähdössä Villikseen palaveriin. Nykyään en meikkaa, jos ei tunnu siltä, mutta nyt tuntui, että haluan laittautua itseäni varten. Siispä vietin aamupäivän itseni parissa. Ajoin säärikarvat, laitoin kynsilakat ja suihkun raikkaana tukka kuntoon ja meikkiä naamaan. Sen jälkeen vaatekaapille ja miettimään mikä siellä minua kutsuu. Asu löytyi ja vielä kasa koruja minua koristamaan.

Kaiken tämän touhotuksen jälkeen - josta muuten nautin täysin siemauksin - astelin peilin eteen. Ja ei voi olla totta! Minä näin sen!! Ensimmäisen kerran elämässäni voin sanoa vilpittömästi, että minä näin oman kauneuteni! Minusta tuntui, että minä täytyin kokonaan tuosta kauneudesta! Ja kuulkaa, sillä ei ole mitään tekemistä meikkien tai ryppyjen kanssa. Tuo tunne oli jotain paljon suurempaa, kuin tuo maallinen, ulkoinen hössötys. Ihan käsittämätöntä! Minä olen kaunis!

Hyvä etten juossut ulos ja kiljunut sitä suureen ääneen! Niin hyvältä se tuntui!

En tiedä mistä menneestä minuun on iskostunut sellainen uskomus, että en olisi kaunis. Olen sitä miettinyt ja yrittänyt päästä sen uskomuksen lähteille erinäisin tavoin.

Muistan sellaisen vanhan tunteen, että istun paapan sylissä Kauhajoella ja tunnen hänen vilpittömän rakkautensa minua kohtaan. Muistan sen, miten hän näki jotain ainutlaatuista minussa. Miten hän rakasti minua koko sydämestään ihan sellaisena kuin olen. Ja sitten hän kuoli. Olin vain neljän vanha. Jostain muistin syövereistä mieleeni muistui se suuri suru, joka minussa on ollut piilossa tuosta tapahtumasta, joka mullisti koko elämäni ja hajotti turvaverkkoni miesten suhteen. Hänessä oli turva. Hän oli niin vilpitön rakkaudessaan, ilman odotuksia tai taka-ajatuksia. Ja sitten yht' äkkiä hän oli poissa.

Ehkä tuon suuren elämäntapahtuman jälkeen, minulta on puuttunut elämästäni ihmisiä, jotka olisivat samalla tavoin pystyneet rakastamaan minua ihan vilpittömästi, vain siksi, että olen sitä mitä olen. Ilman odotuksia, ilman kritiikkiä, ilman seksuaalisia jännitteitä. Ja ehkä silloin minussa lähti vääristymään tuo kuva itsestäni. Ettei minussa olisi mitään rakastettavaa, sillä kuolihan sekin ainoa, joka vilpittömästi rakasti. Hylkäsi.

Onneksi vihdoin ja viimein vuosia sitten päätin alkaa rakastamaan minua. Mistään päätöksestä en ole koskaan ollut näin onnellinen, sillä nyt tuijottaessani itseäni peilistä, näen jotain ainutlaatuista. Kaunista ja herkkää. En enää tarvitse kovuutta tai kontrollointia pitääkseni itseni kasassa. Olin joskus niin täynnä vihaa, se käytännössä piti minut hengissä ja nyt sekin on sulanut pois.

Olen yllättänyt itseni viime päivinä omalla toiminnallani. Olen uskaltanut sanoa sanoja, joita "vanha Saija" ei olisi koskaan uskaltanut sanoa pelätessään vastapuolen reaktioita. Nyt sillä ei ole ollut merkitystä. Olen uskaltanut laittaa sydämeni likoon, olla avoin ja haavoittuva, sillä viimein ymmärrän mistä puhutaan, kun sanotaan, ettei onni voi tulla itsen ulkopuolelta. Viimein minä ymmärrän tämän! Olen myös tehnyt päätöksiä, joita "vanha Saija" ei olisi koskaan pystynyt tekemään, siinä pelossa, että jäisi jostain paitsi. Vaan kun en jää enää. Niin kauan kuin Saija on Saijan kanssa, en voi jäädä mistään paitsi.

Aaaaah, haluaisin huutaa tätä olotilaa maailmalle, sillä jokin minussa on niin suuresti loskahtanut kohdalleen! Ymmärrän nyt kaikki sanonnat, joita olen koskaan kuullut, kuten "Onni ei tule itsesi ulkopuolelta" tai "Kauneus tulee sisältä päin" tai "Kukaan ei voi pelastaa toista". Ymmärrän kaikki nuo syvän tietoisuuden tasolla ja nyt ymmärrän myös sen, miksi tämä oman sisäisen maailmani puhdistustyö on ollut niin tarpeen. Kun mikään vanha ei voi enää painaa mieltäni alas tai saada minua reagoitumaan. Kun olen ihan puhdas taulu ja lähden jokaiseen päivään ihan kuin se olisi elämäni ensimmäinen. Kun mikään uskomus tai vanha tunnetila ei pysty enää vaikuttamaan minuun millään tavoin. Ne on kaikki putsattu pois! Ihan käsittämätöntä!

Kauneuteni on ainutlaatuista, ymmärrän sen nyt. Olen nähnyt sen muissa jo pitkään, mutta jostain syystä tuo näkeminen ei ole ulottunut itseeni saakka. Muistan yhden poikaystäväni menneestä, hänen sanansa. Yhtenä aamuna, kun olimme nousemassa ylös, hän katsoo minua ja sanoo, että olen kauneimmillani aamulla, tukka pystyssä, ilman meikkiä. Hän rakasti noita hetkiä minussa. Ja sanoi vielä, miten kiitollinen hän on, että hän - ei kukaan muu - saa olla se, joka näkee minut sellaisena, avoimena, puhtaana ja haavoittuvaisena. Silloin en osannut ottaa tätä lahjaa vastaan ihan koko sydämestäni, vaikka kiitollinen olinkin, mutta nyt ymmärrän mistä hän puhui.

Minulle oma naiseuteni on hyvinkin luonnollinen. Omasta mielestäni olen kauneimmillani, kun en ole niin viimeisen päälle laitettu ja pyörin joogatrikoissa villasukat jalassa kotona. Jokin aika sitten minut meikattiin ja laitettiin vimpan päälle ja niin ihanaa, kuin se olikin, olin todella onnellinen, kun pääsin suihkuun ja kaikki se pakkeli huuhtoutui pois naamastani. Ja alta paljastui aito minä. Olen miettinyt, ettei minua kukaan mies huoli, kun olen tällainen Peppi Pitkätossu. En osaa meikata näyttävästi tai pukeutua kukkamekkoihin tai korkkareihin, kuin ihan satunnaisesti. Minä en vaan kerta kaikkiaan istu mihinkään muuhun muottiin, kuin itse luomaani. Ja nyt ymmärrän, että se oikea kumppani näkee kyllä kauneuteni kokonaisvaltaisesti ja uskaltaa antaa minun olla sitä mitä olen.

Ei, kauneus ei ole rypyistä, irtoripsistä tai meikeistä kiinni. Se on jotain paljon suurempaa ja syvällisempää. Ja tämä ei nyt siis ole tuomio irtoripsiä tai meikkejä kohtaan! Se miten jokainen kokee kauneutensa, on jokaisen oma juttu ja se tulee todeta juuri niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Meikkaanhan minäkin ja varmasti vielä joskus tulen huitaisemaan irtoripset silmille!

Mutta oma totuuteni on se, että todellinen kauneus tulee todella sisältä käsin ja vaikka mikään ei fyysisesti, ulkoisesti muuttuisi, jokin kuitenkin muuttuu. Onko se sitten se sisäinen hehku, onnellisuus tai joku sisäinen rauha, joka näkyy koko fyysisessä olemuksessa? Näin uskon, kun sen nyt itsessäni näen.

Mikä ihana tunne! Kuten yksi ihana nainen rumpumeditaatiossa sanoi "Voisitko alkaa olemaan kaunis nyt, ettei sinun tarvitsisi elää yli 60 -vuotiaaksi, ennen kuin päätät tehdä niin?"

KYLLÄ! Minä päätän olla kaunis. Minä olen kaunis. Ja sydän tursuaa onnesta!

Ärsyttävää, kun ärsyttää

Mikä siinä on, että viimeisen viikon aikana on ärsytyksen tunne ollut koko ajan läsnä? Tuntuu, ettei semmoista 100 %:sta hyvää pössistä saa päälle sitten millään! On ikään kuin hyvä päivä, mutta ärsyttää. Ja toisaalta tuo ärtymys alkaa jo naurattaa, sillä niin puuduttavalta se tuntuu. Itseasiassa olen aika kyllästynyt koko olotilaan. Päätin siis nimetä tuon ärtymyksen tunteen, se tekee siitä hiukan kevyempää. Mikä sinun ärtymyksesi nimi on? Minun ärtymykseni nimi on Pena.

Tuo ärtymys taitaa olla kylässä aika monella tällä hetkellä. Sen huomaa paitsi omissa reaktioissa, myös ympäristössä. Pari päivää sitten jaoin Villiksen ryhmässä videon kiusatusta tytöstä. Se osui minussa vanhaan muistikuvaan kiusaajan roolista. Oi, miten se sattui! Mikä häpeä nousi pintaan. Ja suru. Siitä, että olen ollut kiusaaja ja aiheuttanut mielipahaa tosi monelle. Toisella puolella muistikuva kiusatun osasta, sillä senkin olen kokenut. Olipa siis onnenpotku, että tuo video tuli nokan eteen. Näin sain lopullisesti antaa itselleni anteeksi ja päästää viimein menneestä irti.

Tuon videon yhteyteen tuli tekstiä omien paskojen käsittelemisestä. Jälleen. Aihe tuntuu nyt olevan minulla pinnalla tosi voimakkaasti. Tuon tekstin syntyyn kirvoitti muutama tapahtuma ihan tässä lähiaikoina.

Tekstiä edeltävänä iltana tulin kotiin ihanalta päivälenkiltä. Pääsin kotiin ja kuulin ihan jumalatonta huutoa yläkerrasta. Koko pihapiiri kaikui. Ja sitä jatkui ja jatkui. Tuo mies huusi puhelimeen niin, että ajattelin hänen kohta räjähtävän! Ja samassa hetkessä mieleeni tulee oma tytär. Hän on työssä, jossa kohtaa tuollaisiakin asiakkaita melkein päivittäin. Kun asiakas hermostuu niin, että uhkaa tappaa tai pommittaa koko paikan säpäleiksi. Ja siellä tyttäreni pitäisi ottaa tuota kaikkea vastaan, koska saa siitä palkkaa? Niin ja tietysti tuntea olonsa turvalliseksi. Mun mielestä tämä on tosi pelottavaa!

Pari päivää ennen olin kastelemassa pikku pikku yrttipuutarhaani tuossa parvekkeella, kun kaksi autoa ajaa vastapäiselle kääntöpaikalle ja siihen pysähtyessään, toinen kuskeista alkaa huutaa kurkku suorana toiselle vilkunkäytöstä. Ajattelin jo, että äityykö tappeluksi. Niinkin pieni rike sai toisessa aikaan niin suuren ärtymyksen reaktion, että tuota rikkeen tekijää piti seurata kilometritolkulla toisen asuinalueelle!

"Saastutatko sinä tätä maailmaa lisää vai putsaatko sitä? Sinun vastuullasi on oma sisäinen maailmasi, ei kenenkään muun. Ihan samalla tavoin kuin otat vastuuta maapallon hyvinvoinnista. Sisältä käsin ulospäin. Jos jokainen ihminen siivoaisi omat sisäiset jätteensä, silloin myös ulkoinen jätteen määrä pienenisi." - Echart Tolle -

Pomolla oli ärtymys kylässä ja hän kettuili töissä. ärsynnyin suunnattomasti. Ärsyyntyneenä menin kauppaan, jossa ärjyin kassalle, koska hän oli niin hidas ja sain odottaa jonossa iän kaiken. Tästä ärsyyntyi kaupan kassa, joka meni kotiin ja ärsyyntyneenä purki pahan olonsa mieheensä, joka ärsyyntyi tästä. Mies lähti pelaamaan jalkapalloa ja purki oman ärsyyntymisensä haukkumalla tuomarin pataluhaksi. Tästä ärsyyntyi tuomari, joka kotimatkalla purki ärtymyksensä naiseen, joka ei kerännyt koirankakkoja ruohikolta. Tästä ärsyyntyi nainen, joka kotona purki ärtymyksensä lapseensa. Tästä ärsyyntyi lapsi, joka seuraavana päivänä tarhassa, purki ärsyyntymisensä tarhantätiin. Jne, jne, jne. Niin kauan, kun emme käsittele näitä ärtymyksiä, tuo "saaste" leviää ja jatkaa leviämistään.

Yksi ärtymyksen vertauskuva oli mielestäni hieno. Tämä on Michael Singerin näkemys asiasta; Kuvittele, että sinulla on piikki käsivarressasi, jonka olet saanut siihen vuosia sitten orapihlaja-aitaa leikatessasi. Et uskalla poistaa sitä, sillä tiedät, että se sattuu älyttömästi. Se on ollut siinä jo niin pitkään ja se on tosi syvällä. Siispä olet vuosikausia pikku hiljaa rakentanut elämääsi tuon piikin ympärille. Katsot tarkasti, ettei mikään vaate osu siihen tai ettei kukaan kosketa sitä, sillä jos sitä koskettaa, se sattuu. Ärjyt jokaiselle, joka sitä hipaiseekin, sillä se sattuu niin pirusti!

Kuvittele nyt, että tuo piikki onkin mennyt kokemuksesi, jossain kaukana omassa historiassasi. Se, joka sinuun on istutettu, ei ole sinun omasi, satutti ja pelotti ja jossa koit ehkä itsesi uhatuksi, olosi turvattomaksi. Ei ole ihme, että rakennamme elämämme tuon piikin ympärille!

Vaan entäpä, jos uskaltautuukin poistamaan tuon piikin? Millaista elämä olisi sen jälkeen? Voi olla, että piikki on sen verran syvällä, etteivät omat voimat riitä sen poistamiseen. Tai sinulla tekee pahaa katsoa tuota piikin kohtaa ja tarvitset jonkun, joka auttaa poistamaan sen? Mitä jos sen sijaan, että kuluttaa miljoona kiloa energiaa tuon piikin suojelemiseen, ärjyy jokaiselle, joka sitä koskee ja oma olotila on raskas ja negatiivinen, nyppäisi piikin pois, vaikka se hetkellisesti sattuisikin. Miltä se käsi nyt tuntuu?

Hetken siinä on ehkä herkkä kohta, sillä totta kai arven parantuminen vie hetken aikaa. Mutta sen jälkeen? Kun ei tarvitsekaan enää käyttää koko hereillä oloaikaa tuon piikin suojelemiseen? Ei tarvitse unettomia öitä suojellakseen kättä, ettei piikin kohtaan vain satu. Ei tarvitse välttää uimista tai saunaa, koska käsivarsi ei voi enää tulehtua? Voit pukea päällesi minkä tahansa puseron, sillä piikki, joka ennen rajoitti asuvalintojasi, onkin nyt poissa? Sinun ei tarvitse ärjyä muille, kun he koskevat, vaan he saavatkin halata sinua ihan rauhassa, sillä piikki on poissa, eikä sitä tarvitse enää varoa. Miltä tällainen vapaus tuntuisi?

Eräs ihana viisas selitti ärtymyksen näin: R(är)syke = Rakkauden syke. Kun ärsyynnyt, rakkaus haluaa lisää tilaa. Sallisitko siis lisää neliöitä rakkaudelle ja antaisit tuon ärsykkeen (piikin käsivarresta) tulla näkyväksi ja siten vapautettavaksi?

Olen itse vedellyt omia piikkejäni pois jo vuosia. Jos piikki on ollut liian syvällä, olen hakenut siihen apua. Ja niin teen edelleen. Ehkä joogaan, ehkä lähden metsään kävelylle. Joskus menen energiahoitoon, joskus juttelemaan jonkun kanssa. Kirjoittaminen on yksi näistä apukeinoista. Olen myös tehnyt tietoisen valinnan jakaa kirjoituksiani. Kirjoitan kuitenkin aina MINULLE - ITSELLENI. Näin tulen näkeväksi omista ärtymyksistäni (piikeistäni) ja saan tällä tavoin avaamalla (kirjoittamalla) puhdistettua niitä pois mielestäni ja kehostani.

Minulle on kommentoitu avoimesta jakamisestani. Enkö pelkää, että ihmiset ärsyyntyvät ja suuttuvat? Enkö pelkää yritykseni menestyksen puolesta? Että kukaan ei tule, kun olen niin avoin?

Arman Alizad sanoi viime keskiviikkona näin: "Älä ärsytä vain 80 %:sesti, ärsytä 150 %:sesti. Silloin tiedät, että olet asian ytimessä ja jokin muutos saa voimaa tapahtua."

Oman elämäni ja kirjoituksieni jakaminen on täysin tietoinen valinta. Voi olla, että saat niistä uusia näkökulmia tai sitten ohitat ne ja jatkat muihin juttuihin. Jos joku ärsyyntyy kirjoituksistani, olen siitä todella otettu. Se on hyvä asia!

Olen itse oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan omia ärsytyksiäni, sillä silloin tiedän, että joku vanha paska se vaan puskee ulos ja hyvä niin. Annan mielelläni sen tulla ulos, sillä jälleen olen vapaampi ja rakkaus saa minussa lisätilaa.

Joskus ajattelen sitä niin, että kun synnyin olen ollut ihan puhdas, valkoinen taulu. Sitten alkoi tulla uskomuksia ja kommentteja ja jokainen niistä lisäsi mustaa väriä tauluuni. Kunnes tauluni olikin ihan musta. Kun 10 vuotta sitten päätin alkaa vetelemään noita omia piikkejäni pois, joka ikinen kerta, kun yksi piikki lähti, sain värittää jonkin kulman tuosta mustasta taulusta valkoiseksi. Puhtaaksi. Mustaa on vieläkin ja voi olla, etten tässä elämässä saa tauluani valkoiseksi koskaan. Mutta se on täysin ok, sillä näen jo, että taulussani on jo enemmän valkoista, kuin mustaa! Minä olen siis voiton puolella! Ja koska olen niin sitoutunut poistamaan noita piikkejä, valkoinen väri lisääntyy jatkuvasti.

Ja tämä ei tarkoita, etteikö Pena (ärtymys) kävisi kylässä tai etten hermostuisi mistään. Voi voi, totta kai! Ero on ehkä siinä, että nyt olen tietoinen siitä, että kyseessä on MINUN juttuni, MINUN prosessini ja MINUN PENANI (ärtymykseni) ja otan siitä täyden vastuun, eikä minun tarvitse enää usuttaa Penaa muiden kimppuun.

Mietin miksi tämä aihe on nyt itselläni niin pinnalla ja totuus on se, että mun mielestä on ihan epistä, että minä tietoisesti revin piikkejä pois ja sisäinen saasteen määräni pienenee koko ajan ja sitten muut eivät tee sitä, vaan kaatavat edelleen paskaa milloin kenenkin niskaan. Jopa niin pitkälle, että ihmisiä räjäytellään pitkin maailmaa kappaleiksi?!

Myös se on mielestäni ihan kamalaa, että me ollaan tultu siihen pisteeseen, että me ollaan kokonaan unohdettu, että se, jolle huudat puhelimessa, se jonka uhkaat tappaa, se jolle huudat liikenteessä tai kaupan kassalla, on jonkun tytär, äiti, sisko, mies, veli, mummi tai pappa. Se on jonkun toisen maailman rakkain ihminen ja näin ollen se voisi olla sinun maailman rakkain ihminen!

En jaksa enää yrittää aivopestä ketään mihinkään. Jokainen ottakoon vastuun itsestään. "You deal with your shit, I deal with mine". Olen tullut siihen tulokseen, että ainut mitä voin tehdä, on oma osuuteni. Teen oman työni itseni kanssa ja ehkä näin tuon omalla esimerkilläni rauhaa maailmaan, sillä ainakin täällä on nyt yksi tyyppi, joka on päättänyt olla kaatamatta paskaa kenenkään niskaan. "Yhdestä pisarasta tulee lopulta valtameri" ja niin edelleen. Ja keskityn pitämään oman sisäisen rauhani yllä, kun ulkopuolella räiskyy.

Viime päivät, ehkä viikotkin ovat olleet siis hiukan ärsyttäviä. Pena kyläilee ahkerasti. Piikkejä pukkaa pihalle. Niiden kanssa täällä siis pyörin ja ärsyynnyn ja kettuunnun. Puhun niistä, kirjoitan niitä auki. Juuri nyt ei purista, eikä kiristä. Ei harmita, ei ketuta. Oho, eikä Penakaan näytä olevan kylässä!

Parasta tässä kaikessa on se, että kun noita omia piikkejä, sisäisiä saasteita on tietoisesti lähtenyt poistamaan ja tyhjentelemään, niin vaikka Pena olisikin kylässä, minulla on silti hyvä päivä. En jää enää noihin kökköihin olotiloihin kiinni. Sallin, että ketuttaa ja Penakin heiluu tuossa vieressä, mutta heilukoon sitten! Joka päivä on silti hyvä päivä. Penan kanssa tai ilman.

Maailman yksinäisin

Ei auta. Pakko avautua ja ehkä sitä kautta kaikki aukeaa itsellenikin. Ehkä saan teiltä rakkaat lukijat apua tähän dilemaan, joka mieltäni painaa.

Nimittäin minusta tuntuu, että elämällä omaa rauhallista elämääni, olemalla oma itseni, ärsytän, suututan ja etäännytän ihmisiä koko ajan ympäriltäni. Tässä hetkessä, tässä ajassa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäisemmäksi, kuin nyt. Antakaahan, kun avaan tätä hiukan lisää.

Olen vuosia sitten päättänyt sitoutua Saijaan. Olen tehnyt tietoisen päätöksen ottaa täyden vastuun omasta elämästäni, teoistani ja sanoistani. Olen tehnyt sisäistä putsaustyötä jo vuosia. En ole katsonut vain valoisia puoliani, vaan olen myös uskaltautunut pinnan alle, ihan niihin pimeimpiinkin nurkkauksiin. Penkonut, istunut esiin tulevan kanssa. Itkenyt, ahdistunut, ollut yksinäinen, raivonnut, ärsyyntynyt. Iloinnut, rakastanut, nauranut ja hömpötellyt.

Olen siis 110 %:n tietoinen kaikista puolisani. Olen katsonut peiliin sen miljoona triljoona kertaa. Ruoskinut itseäni tekemistäni virheistä, kunnes olen vereslihalla. Tiedän tasan tarkkaan missä on ollut opin paikat ja missä olen toiminut oikein. Voi siis sanoa, että mitään sellaista ette voi minusta kertoa, jota en jo tiedä. Voin päättää muuttaa omilla ajatuksillani kaikki ne tekemiset, ominaisuudet ja ajatukset, jotka haluan muuttaa. Aina en halua, sillä hyväksyn itsessäni kaikki värisävyt.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen siitä millaista elämää haluan elää. Haluan irti draamasta, märehtimisestä, paskan puhumisesta selän takana ja negatiivisuudesta. Minä olen siis märehtinyt, urputtanut, puhunut paskaa selän takana, ryypännyt, ollut marttyyri ja uhri. Olen kokenut kaiken tuon ja tiedän minkä olotilan se saa aikaiseksi. Siispä olen päättänyt valita toisin.

Se mitä haluan, on pienen pieni elämäni, jossa olen vähään tyytyväinen. Kun aurinko paistaa tai syön hyvää ruokaa. Kun saan lukea hyvää kirjaa tai mussuttaa karkkia kotisohvalla Netflixin seurassa. Olen päättänyt valita sisäisen rauhan ja hyväksyä itseni ja muut kaikenlaisena. Jumalattoman ruoskimisen sijaan, olen päättänyt olla itselleni armollinen. Antaa itselleni anteeksi, jos mokaan tai teen jotain äkkipikaista, joka on itselleni hyvin luonteenomaista. Jokainen saa elää elämäänsä juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo, se ei kuulu minulle. Se on jokaisen oma valinta, kuten tämä pienen pieni ja rauhallinen elämä on minulle.

Olen myös tehnyt tietoisen päätöksen, etten enää halua olla kenenkään sylkykuppi tai roskakori.
Minulle on siis enää ihan turha syytää omia pahoja olojaan, vihan tunteitaan tai ärtymyksiään. En suostu enää syyllistymään tai syyttelyn kohteeksi. Jos itselläsi on paha päivä, käsittele se tai keskustellaan siitä, mutta minä en suostu kettuilun kohteeksi johonkin, josta en edes tiedä. Minun älykkyyttäni ei tarvitse testailla ilkeyttään, enkä minä aio enää suostua minkäälaiseen kiusaamiseen. Minun tekemisiäni ei tarvitse arvostella ja arvottaa. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä asioista, mutta keskinäinen kunnioitus on minulle tänä päivänä must. Olen kilttinä tyttönä ottanut kaikkea tätä vastaan lähes 50 vuotta, jotta minua ei hylättäisi ja nyt minun mittani on täynnä.

Jos jokin minussa tai sanomisissani ärsyttää, se on sinun juttusi, ei minun. Silloin on aika katsoa peiliin ja ottaa vastuu omista tuntemuksista. Niin minäkin teen, ihan joka päivä. Tietoisesti. En siis syyttele enää ketään oloistani, vaan otan täyden vastuun kaikista olotiloista, jotka jokin itseni ulkopuolelta tuleva ärsyke minussa herättää. En suostu enää kenellekään "äidiksi", huolehtimaan, eli ottamaan vastuuta kenenkään hyvinvoinnista tai tekemisistä. Tein sitä vuosia ja paino hartijoilla oli tuhansia kiloja!

Miksi minusta siis tuntuu, etten ole koskaan aiemmin ollut niin yksin, kuin tällä hetkellä? Kun entinen kiltti tyttö alkaakin ottamaan vastuuta elämästään, eikä suostu enää kenenkään pahojen olojen areenaksi, alkavat ihmiset ympäriltä kaikkomaan. Kun olen vihdoin ja viimein alkanut kunnioittamaan itseäni ja sen vuoksi asetan selkeitä rajoja, jään yksin. Kun yliteni ei voi enää talloa tai päälleni oksentaa pahaa oloaan, jään yksin. Ja tätä en ymmärrä. Selittäkää nyt herran jumala joku minulle tämä?!

En hakkaa mummoja kadulla, en haistattele tai huuda raivoani turuilla ja toreilla. Haluan nähdä joka ikisen tässä maailmassa menestyvän, onpa tekeminen sitten mitä tahansa. En enää arvostele tai arvota. En tule katsomaan sekaista kotiasi, tulen katsomaan sinua. Jos syyllistyt sekaisesta kodistasi, se on sinun juttusi, ei minun. Minulle sinä olet se juttu, ei sekainen kotisi. Ja kuitenkin minä olen se, jota aletaan välttelemään tai yhteys katkeaa kokonaan. En arvostele baarireissujasi. Jos se on sinun juttusi, so be it. Jos syyllistyt omasta juhlimisestasi, se on sinun juttusi, ei minun. Jälleen, minulle sinä olet se juttu, ei baarikeikkasi. Mutta yllättäen, minä olen se, joka jälleen jää lehdelle soittelemaan. Jos syyllistyt, kun et pääse tapaamiseen, sekin on sinun juttusi, ei minun. Minun tahtotilani on vain viettää aikaa kanssasi. Jos et pääse paikalle ja sinulla on paljon asioita tarjottimellasi, se on minulle täysin ok. Toisen kerran sitten. Ja kuitenkin, minun harteilleni lankeaa tuo syyllisyyden taakka. Saan jälleen tuntea miten minua syytetään, että olen syyllistänyt. Ja yllättäen, jään kuin nalli kalliolle.

Ymmärrättekö rakkaat minkälaisen painon harteilleni asetatte? Miten ihmeessä minä voin olla vastuussa satojen ihmisten hyvinvoinnista tai ärtymyksistä?! Miten voi olla, että minulle ei riitä anteeksiantoa tai armoa?

Kyllä, minä mokaan. Opin ja opettelen. Ja rakkaat, minä olen näistä hyvin tietoinen ja otan opikseni jokaisesta tapahtumasta. Jos olen mokannut, osaan pyytää anteeksi. Olen nöyrä siinä mielessä. Minua ei enää haittaa olla väärässä. En ole täydellinen ja toisaalta, olen itselleni täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Olen edelleen äkkipikainen, äänekäs, avoin, puhelias. Puhun auki kaiken mikä mielessäni on, jotta se ei jää tuonne mielen ja kehon perukoille makoilemaan. Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että hyväksyn sen, ettei kanssani tarvitse olla, jos ei halua. Kuten minun tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka eivät vilpittömästi halua minulle hyvää.

Ja kun nyt luit tämän tekstin ja jos syyllisyys tai ärtymys tai mikä tahansa tunne koputtaa olallesi, niin muista, minä en syytä enkä syyllistä ketään. Minulle kelpaat juuri sellaisena kuin olet, teet sitten mitä teet ja olemalla juuri sitä mitä olet. Minun sydämeni on niin suuri ja rakkauteni niin ääretöntä, että siitä riittää kaikille ja kaikenlaisille.

Ehkä koen tässä hetkessä itseni yksinäiseksi. Olen kuitenkin onnellinen ja hyväksynyt sen, että niin se sitten tässä hetkessä on. Ja silläkin riskillä, että minut hylätään, julkaisen tämän. Sillä lopulta, mitä minulla on enää menetettävää? Minähän koen jo itseni yksinäiseksi.

Ja täysin rehellisesti, minä tiedän, ettei tuo yksinäisyys ole totta. Että se on vain tunnetila tässä hetkessä, sillä ympärilläni on valtava joukko ihania ihmisiä, jotka sydämestään haluavat minulle vain parasta ja jotka ovat tukenani joka hetki. Ja kun heitä katson, niin silloin kiitän itseäni siitä, että olen uskaltanut asettaa rajat siihen miten minua kohdellaan. Että olen uskaltanut päästää irti ihmisitä, jotka eivät halua minulle hyvää ja näin tehnyt tilaa niille, jotka haluavat.

Tässä pienen pienessä maailmassani on kaikki hyvin. Yksinkin.