Minä olen

Nimeni on Saija Kujanpää. Olen 50 -vuotias ja voisi oikeastaan sanoa, että olen uuden elämäni edessä. Ymmärtääksenne mistä puhun, minun on palattava hetkeksi menneeseen.

Työhullu. Suorittaja. Perfektionisti. Uhrautuja. Kuulostaako tutulta? No, sellainen olen ollut. Olen paiskinut töitä koko ikäni. Korostan sanaa "paiskinut", sillä se on ainoa oikea sana kuvaamaan tapaani työskennellä. Olen vaihtanut töitä ja asuntojakin tasaiseen tahtiin, jotta en joutuisi pysähtymään.

Olen ollut rohkea tekemisissäni, mutta aina syvällä sisimmässäni pelännyt ihmisten reaktioita ja kommentteja tekemistäni valinnoista. Itsetuntoni on ollut niin huono, että ohjeiden, neuvojen tai minkäänlaisen palautteen vastaanottaminen on ollut todella vaikeaa. Koin ne kritiikkinä ja arvosteluna; enkö vieläkään ollut riittävä, vaikka olin yrittänyt niin paljon?

Piilotin itseni "vahvuuteni" alle, eikä kenelläkään tullut mieleenkään epäillä, ettenkö pärjäisi tässä elämässä. Olin "rautakanki". Minua ei saanut halata, enkä minä osannut halata. En edes omaa lastani. Parisuhteet kaatuivat riitoihin ja mustasukkaisuuteen, sillä hylkäämisen pelkoni teki rakastamisen mahdottomaksi. Syyllinen pahaan olooni oli aina joku muu ja itseni ruoskiminen sai suorastaan mahdottomat mittasuhteet. Voi miten olisin joskus maksanut vaikka miljoonan, jos joku olisi nähnyt vahvan kuoreni lävitse, tajunnut hätäni ja pahan oloni. Mutta eihän kukaan niin tehnyt, sillä suurin hylkääjäni olin minä itse!

Tasan kahdeksan vuotta sitten, muistan päivän vieläkin, tulin viimein siihen pisteeseen, jossa vain tiesin, että näin ei voi jatkua. Miten vaikea kysymys onkaan "kuka olen"? Jos minua eivät määritäkään ulkoiset "tittelit", kuten tytär, äiti, puoliso tai aluemyyntipäällikkö? Kuka silloin olen? Olen niin onnekas, että löysin apua pysähtymisen hetkellä. En olisi koskaan selvinnyt tilanteesta yksin. Joskus me vain olemme niin syvällä oman metsämme uumenissa, että emme mitenkään voi löytää oikeaa polkua ulos. Pienetkin asiat saavat valtavat mittasuhteet, ja paha olo lisääntyy. Kun viimein tajusin pyytää apua, minua ei - luojan kiitos! - siloteltu päähän, eikä minulle kerrottu asioita, joita "halusin kuulla". Päähän taputtelun aika oli ohi ja oli aika ottaa vastuu omasta elämästä!

Huomasin pian, että päästäkseni eteenpäin minun oli pakko ottaa etäisyyttä kaikkeen. Päätin repäistä itseni hetkeksi kokonaan irti kaikesta, jotta kuulisin itseäni paremmin. Tein ison ja rohkean päätöksen. Jätin hyvän työn kaikkine etuineen, laitoin asuntoni vuokralle ja lähdin kahden matkalaukun kanssa kohti Afrikkaa. Kuinka pitkäksi aikaa, siitä minulla ei ollut tietoa.

Tuo aika venyi melkein kolmeksi vuodeksi. Millaiseen oppikouluun pääsinkään! Jouduin kyseenalaistamaan kaikki uskomukseni itsestäni sekä kaiken siihen mennessä oppimani: suhtautumiseni rahaan, aikaan, aikatauluihin, sääntöihin, "omaan tilaan", sosiaalisuuteen ja niin edelleen. Afrikassa eivät
päteneet mitkään säännöt ja elämää elettiin päivä kerrallaan. Ihan mieletön opin paikka minulle, joka en ollut koskaan myöhässä, olin aina tehnyt sen mitä olin luvannut ja vielä puolet enemmän ja joka sosiaalisuudestaan huolimatta kaipasi omaa rauhaa ja hiljaisuutta! Ja mikä ihmeellisintä, kukaan ei ollut kiinnostunut siitä mitä teen työkseni, onko minulla meikkiä tai mitä olen pukenut päälleni tai minkä kokoinen olen. Ensimmäisen kerran sain kokemuksen siitä mitä on olla hyväksytty. Ihan sellaisena kuin on. Ilman vaatimuksia. Ihmeellistä!

Palasin Suomeen alkukeväästä 2014 ja voitte vain kuvitella miten ne asiat, joita olin ”paennut” Afrikkaan, potkaisivat takalistoon oikein kunnolla. Ei auttanut kuin ottaa lapio kauniiseen kouraan ja jatkaa sisäistä kaivamista. Suorittaja minussa otti vallan ja niinpä ryhdyin ”suorittamaan” henkistä kasvua. Kyllä minusta vielä täydellinen saadaan, kun muutan sitä tätä ja vielä tuonkin! Jos olen ihan rehellinen, taisin vetäistä oikein kunnon ”henkiset överit”.

Kova ja kipeäkin työ on kannattanut, sillä nyt koen olevani pisteessä, jossa elän itseäni kuunnellen. Ilo on löytänyt tiensä takaisin elämääni ja se tuntuu älyttömän hyvältä. Se, että pystyn kertomaan itsestäni näinkin henkilökohtaisia asioita, kertoo minusta paljon. Minulla ei ole mitään salattavaa. En pelaa pelejä, enkä yritä esittää mitään, mitä en ole. Minulle saa nauraa ja minua saa arvostella, sillä sehän ei kerro minusta mitään, vaan henkilöstä, joka niin tekee. Olen viimein antanut itselleni anteeksi, etten ole ollut täydellinen äiti, puoliso, tytär tai työntekijä ja hyväksyntä itseäni kohtaan kasvaa koko ajan. Minulla on huonoja päiviä, syön välillä roskaruokaa ja ärsyynnyn joskus aamuruuhkissa. Olkoon niin! Olen sellainen kuin olen ja ihan hyvä tyyppi, vaikken tekisi yhtään mitään!

Yksi ihanuus, jonka olen viimein sallinut itselleni, on toisten ihmisten kosketus! Olen itse pitänyt itseni fyysisen kosketuksen ulottumattomissa melkein koko elämäni ajan; minua ei koskaan saanut halata ja pidin visusti huolen, ettei "tontilleni tulla". Nyt tiedän paremmin. Pelkän kosketuksen voima on uskomaton! Omasta kokemuksestani tiedän myös, että kaikki mikä meiltä löytyy kehosta, on mielen tuotosta. Kaikki kivut, sairaudet ja tulehdukset yrittävät saada meitä pysähtymään ja kuulemaan, mitä niillä on kerrottavaa. Kehomme on temppelimme ja suurin auttajamme tässä elämässä. 

Suurinta rakkautta itseään kohtaan on siis pysähtyä itsensä äärelle ja todella kuulla, mitä sisimpämme ja kehomme yrittää meille viestittää. Aina on vaihtoehtoja. Aina on uusia mahdollisuuksia. Me itse olemme suurin esteemme onnellisuutemme tiellä. Eikä koskaan ole liian myöhäistä. Ei koskaan!

Rakkaudella,

Saija :o)

”Antaudun rakkaudelle. Mikä rauha minussa vallitseekaan. Ymmärrystä ylempi tieto.”