Tänään on tasan viikko siitä, kun palasin Suomeen. Gambiassa vierähti 8 kk. En oikein vieläkään ymmärrä, että aika venyi niin pitkäksi ja meni niin huiman nopeasti. Tämä matka oli ilmiselvästi minun matkani, jonka aikana sain peilata omaa ajatusmaailmaani, pelkojani ja odotuksiani muista ihmisistä. Paljon minussa puhdistui ja uudet ajattelumallit pääsivät testaukseen. Miten pidän rajani, uskallanko sanoa ei, miten annan kohdella itseäni naisena, itseni ja muiden kunnioittaminen, vastuu omista olotiloista jne.
Meistä moni, jos ei peräti jokainen, haaveilee vapaudesta. Että olisin vapaa tekemään "mitä vaan" ja että aikaa olisi rajattomasti. Täydellinen vapaus tuo kuitenkin mukanaan vastuun. 100 %:n vastuun itsestä. Voin olla vapaa vasta, kun mikään, eikä kukaan itseni ulkopuolelta ohjaa minua. Uskallan kääntyä sisäänpäin ja kuulla vain minua.
Vajaa viikko ennen Suomeen lähtöä pitkäaikainen ystäväni, mies ja iso mies, kävi kimppuuni sekä verbaalisesti että ihan fyysisesti. Onneksi paikalla oli paljon ihmisiä, jotka estivät pahimmat fyysiset tuhot. Selvisin muutamalla mustelmalla niin kehossa, kuin mielessä. Seuraavana aamuna mietin tapahtunutta ja ymmärsin, että tätä se on, kun oma paha olo syydetään muiden niskaan. Asioista ei puhuta, vaan ne poljetaan jonnekin sielun syvyyksiin, jossa ne paisuvat ja paisuvat, kunnes jokin räjäyttää ne hallitsemattomasti ulos. Jokin tekosyy ja yleensä vielä juuri näin eli syyttäen jotakin tilannetta, tapahtumaa tai ihmistä omista pahoista oloistaan. Ja kun en uskalla ottaa vastuuta itsestäni ja teoistani, anteeksipyyntöä on turha odotella.
Meillä täällä Suomessa, mutta varsinkin Gambiassa, omista asioista ei puhuta lainkaan. Kaikki on aina "fine fine". Onko tämä aitoa vapautta?
Kun olen vapaa, olen auki ja avoin. Silloin pelko ei estä minua puhumasta mieltäni painavista asioista, jotta saan vapautua niiden tuottamasta painolastista. En voi menettää kasvojani muiden silmissä, sillä muiden mielipiteillä ei ole merkitystä. Vain omillani on. En häpeä enää mitään, sillä hyväksyn itseni kaikenlaisena. Meillä kaikilla on ylä - ja alamäkiä eli hyviä ja huonoja päiviä. Se on osa tätä ihmiselämää. Miksi siis yrittäisin "esittää" muille jotain muuta. Miksi ihmeessä kaiken pitäisi aina olla "fine fine"?
Kun olen vapaa, hyväksyn hyvät ja huonot päiväni. Hyvät ja huonot olotilani. Ja lopulta en enää anna niille edes "hyvän tai huonon" titteliä, sillä ne ovat osa elämää ja vapaana sieluna hyväksyn elämän sellaisenaan, kaikkineen. En pyri enää pois huonoista päivistä tai olotiloista, vaan kunnioitan niiden tuomia lahjoja. Oppimassahan minä täällä olen. Itsestäni ja elämästä. Olen opetellut itkemäänkin ihan julkisesti ja silloin, kun itkettää. Todellisuudessa, sitä ei voi enää estää. Ja millaisia reaktioita itkuni herätti Gambiassa. Jos se on pelottava asia meille suomalaisille, niin se on sitä myös gambialaisille. Siispä itkin kahta kauheammin, kun siltä tuntui. Itkeminen puhdistaa, eikä sitä tarvitse pelätä, niin kuin itsekin ennen pelkäsin. Ja miksi kummassa se onkin pelottanut joskus niin paljon, oma tai muiden itkeminen?! Itkeminen, mikä ihana lahja! Jälleen yksi pelko, josta olen vapautunut.
Mielestäni on niin mielenkiintoista miten me pidämme kiinni kynsin ja hampain maineestamme, imagostamme ja muille luomistamme mielikuvista. Näin vaikka omien seinien sisällä tapahtuisi mitä. Asetamme muiden mielipiteet oman hyvinvointimme edelle ja minkä kustannuksella?
Totuus on, että vapaus tuo tullessaan suuren vastuun. Ei voi olla todellista vapautta, jos ei ole vastuuta. Juttelimme demokratiasta paikallisten kanssa. Nyt kun vuosia maata pelolla hallinnut diktaattori on poissa, on ilmapiiri vapaampi. Haaste tässä on se, että yksilönä, vastuu puuttuu. Demokratia (eli vapaus) mielletään niin, että "nyt voi tehdä mitä vaan". Näin ollen ryöstelyt ovat lisääntyneet, tappelut ovat lisääntyneet, eikä oloni ollut enää ihan niin turvallinen, kuin aiemmin. Ja kun en ota vastuuta itsestäni, sanoistani ja teoistani, niin totuus on, että mikään tässä maailmassa ei muutu! Me voimme osoittaa mieltä rauhan puolesta ja lähteä sitten kotiin tappelemaan puolison kanssa. Me voimme rukoilla polvemme rikki ja sen jälkeen oksentaa pahan olomme naapurille solvaten ja loukaten. Me voimme halata rakasta ystävää sydämemme pohjasta ja seuraavassa hetkessä käydä hänen kimppuunsa sanoin ja teoin.
Minä olen vastuussa minusta. Olen vastuussa käytöksestäni, puheistani, sanoistani, teoistani, pukeutumisestani, syömisestäni, siitä millaisten ihmisten kanssa vietän aikaani, siitä millaisessa parisuhteessa elän. Olen vastuussa valinnoistani ja siitä, että uskallan nöyrtyä pyytämään anteeksi, jos olen toista loukannut.
Kukaan ei voi tehdä minulle mitään. Tässäkin vastuu on minulla. Miten reagoin mihinkin tilanteeseen, sanaan ja tapahtumaan. Vapaus, iso juttu eikös!
Me ihmiset tällä maapallolla elämme aikamoisessa itsekkyyden hiekkalaatikossa. Eksyneet pienet tytöt ja pojat, jotka pelkäävät kasvaa aikuisiksi. Todellinen muutos ja
vapaus lähtee sisältä käsin. Todellinen autenttisuus tulee siitä, että uskallan viimein olla sitä mitä olen. Ja koska rakastan ja kunnioitan itseäni syvästi, teen niin myös muille. Asetan selkeät rajat sille miten minua kohdellaan tai miten minulle puhutaan. Miten monta vuotta olen itsekin ottanut vastaan, ihan lähipiiristänikin, kettuilua omista elämän valinnoistani ja vain, koska ne eivät sovi jonkun toisen näkemykseen siitä miten tätä elämää pitäisi elää.
Jälleen, mikään ei muutu, ennen kuin kohtaan itseni ja ymmärrän miksi joku aiheuttaa minussa voimakkaita reaktioita. Mikä pelko minussa silloin reagoituu? Vapautta on elää niin kuin haluaa, muita loukkaamaatta, kunnioittaen jokaisen erilaisia elämänvalintoja ja ajatusmaailmaa. Vain pelko yrittää asettaa meidät samoihin muotteihin.
Hyvä esimerkki pelon maailmasta on se, että lehdissä kirjoitellaan Gambian seksiturismista antamatta tilaa sille kaikelle muulle kauniille, jota maalla on tarjota. Ja miten monen suusta olen kuullut, ettei kehtaa kertoa olevansa tai tulevansa Gambiaan muiden reaktioiden vuoksi?! Olenko siis vapaa?! Mitä ihmettä se kenellekään kuuluu mitä kukakin lomallaan tekee tai minne menee?! Ja mitä sitten, jos siihen kuuluu myös seksi?!
Vilpitön rakkaus hyväksyy kaikenlaisen ja näkee sen rikkautena. Vilpitön itsensä rakastaminen on sitä, että kyseenalaistaa kaiken itsensä ulkopuolelta tulevan ja lopulta myös omat ajatuksensa ja käytösmallinsa. Todellinen vapaus ei löydy kirjoista, kursseista, retriiteistä tai videoista, mutta ne ovat oivallinen väline matkalla kohti omaa totuutta. Muistan itse miten pelottavaa oli päästää irti niistä tukipilareista, jotka olivat ohjanneet minua vuosikausia. Ja rehellisesti, en luultavasti olisi pystynytkään irrottautumaan ilman rajuja tapahtumia, joissa muuta vaihtoehtoa kuin irtautuminen, ei ollut. Universumi siis tiesi minun olevan valmis seisomaan ihan omilla jaloillani ja "järjesti" asiat sen mukaisesti.
Minä päätän kenen kanssa olen, mitä syön, miten liikun, mitä teen seuraavaksi, teenkö töitä, miten pukeudun, mitä sanon, miten käyttäydyn, miten olen minä. Minä päätän miten reagoin asioihin ja tilanteisiin. Jaan tietenkin ajatuksiani muiden kanssa ja otan kiitollisena vastaan kommentit ja ajatukset, sillä nehän voivat olla viisaampia ja toimivampia kuin omani. En jaksa enää kritisoida, tuomita tai itseasiassa käyttää kovinkaan paljon energiaa miettimällä muiden asioita. Omissani on ihan tarpeeksi.
Todellinen vapaus ei siis ole vellihousujen hommaa. Se on iso juttu ja ne, jotka tälle sisäisen vapauden polulle ovat uskaltautuneet, nostan hattua. Teissä jokaisessa, kuten minussa, on se pieni pisara muutosta, jonka tarvitsemme maailman rauhan valtamerta varten. Kiitä siis itseäsi sydämesi pohjasta, niin kuin minä kiitän itseäni.
Kiitän myös toista kotimaatani Gambiaa, sillä siellä olen saanut vapaasti testata uutta minääni, joka on nyt aidosti vapaa. Kunnioittaen, muttei kumarrellen. Nöyränä, muttei nöyristellen. Uteliaana, muttei mielistellen. Rakastaen vilpittömästi, mutta omia rajoja ja hyvinvointia kuunnellen. Eläen niin kuin itselleni oikeaksi koen. Vapaana. Vapaana.
