Hyväksymisen jalo taito

Viime viikkoina ja jopa kuukausina olen harjoitellut hyväksymistä. Sitä, etten tiedä mistään mitään, eikä minulla ole vastauksia nykyhetkessä siihen mitä minun kuuluisi seuraavaksi tehdä. Olemme niin ohjelmoituja suunnittelemaan ja kontrolloimaan elämäämme, että tämän oppiminen on aikasmoista hommaa!

Kyllähän jokin minussa syvällä sisimmässäni tietää, että asiat järjestyvät ja että ne voivat mennä ihan eri tavalla, kuin mitä itse olen kuvitellut. Koska mieleni ei pysty kuvittelemaan juuri nyt tulevaa, se etsii epätoivoisesti ratkaisuja menneistä tapahtumista. Ne ovat ainoita, joihin mieli voi tarttua ja joista sillä on kokemusta. Mutta dilemma tässä on se, että minä en ole enää sama henkilö, joka pystyi elämään sitä elämää ja tällä leidillä ei ole aavistustakaan mikä uusi edustaisi parhaiten minua nyt. 

On todella jännä olotila olla ikään kuin täysin tyhjä menneestä ilman mitään mielikuvaa siitä, millaisella uudella haluaisin alkaa elämääni täyttämään. Tätä olotilaa on vaikea edes kuvailla tai selittää. Se täytyy kokea itse. Luojan kiitos minulle kirkastuu päivä päivältä ainakin se, mitä en enää halua ja se on paljon se! On se ainakin jonkinlainen punainen lanka tästä eteenpäin.

Hyväksyminen pitää myös sisällään sen, etten jatkuvasti pyrkisi pois tilanteesta, jossa juuri nyt olen. Vastustus siihen "mitä on", tuo tullessaan ahdistusta ja turhautumista. Huomaan, että uupumukseni tulee pitkälti siitä, että "yritän" jatkuvasti päästä pois tilanteesta, jossa en halua olla. Ja mitä enemmän "en halua", sitä enemmän möykky rinnassani kasvaa. 

Vaikka olen jo vuosia sitten ymmärtänyt, että kaiken hyväksyminen on mielen kesyttämisen a ja o, vasta nyt joudun todella vastatusten tämän asian kanssa. Sillä mikä lopulta on huonosti?

Aatoksia, joita mieleni tuottaa on esimerkiksi se, etten saisi viettää niin paljon aikaa itsekseni. Etten ole osa tuottavaa yhteiskuntaa. Että muilla on elämä hallussa, vain minä olen "hukassa". Että kyllähän minä olen tehnyt tätä sisäistä työtäni sen vuoksi, että pystyisin muuttamaan asennettani ja elämäntilannettani terveemmäksi. Tarkoitan tällä sitä, että voisin viimein tehdä niitä asioita, joita aidosti haluan tehdä. Että löytäisin intohimoni ja näin saisin herätä innoissani joka aamu malttamatta odottaa mitä päivä tuo tullessaan. Toivoin löytäväni aidon ilon lähteen sisältäni ja että elämäntilanteeni sallisi minun ruokkivan enemmän tätä puolta minussa sen sijaan, että tekisin asioita vain, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Tiedostan olevani jonkin vanhan ja uuden välimaastossa ja kyllähän minä tiedän sisimmässäni, että "kun en tiedä mistään mitään", on itseasiassa ihanteellinen tilanne. Silloin kaikki ovet ovat ikään kuin auki ja mikä vaan on mahdollista. 

Miksi siis kipuilen ja kamppailen tätä tilannetta vastaan?

Nyt kun tätä kirjoitan, tämä kaikki jopa hymyilyttää. Miten ihminen voikin aiheuttaa itselleen ihan turhaa kärsimystä vain sillä, että ei hyväksy?!? Onko oikeasti niin, että olen jumissa kärsimyksen tiellä ja etten oikeasti uskalla antaa itseni olla onnellinen juuri nyt, juuri tällaisena kuin tilanne on?!?

Mikä on lopulta huonosti?!? Minulla on tilaa olla itseni kanssa. Tutustua tähän Saijaan, joka nyt olen ja joka muuttuu joka hetki edelleen. Olen viimein päästänyt irti menneestä, enkä jaksa enää kaivella miksi ja kuka. Tunnen mitä tunnen ja that's it! Minulla on pieni, mutta kaunis koti ja lämmintä vettä. Ruokaa pöydässä ja karkkeja kaapissa. Saan tehdä omat ihovoiteeni ja naamioni luonnon aineksista ja katsella Netflixista ihania sarjoja. Minä en tunne kiirettä, enkä aikatauluja. Vaikka elämässäni ei ole juurikaan ihmisiä, totuus on, etten juuri nyt jaksaisikaan kovin sosiaalista elämää. 

Kyseessä on siis se jatkuva pyrkiminen johonkin, johon olin ja olen ehkä vieläkin niin valtavan ehdollistettu "entisessä elämässäni". Elämän piti olla jatkuvasssa liikkeessä koko ajan. Jokin uusi tavoite oli asetettava heti, kun entisen oli ehtinyt saavuttaa. Ja nyt opettelen pois tästä. On aivan uskomatonta miten samat asiat nousevat pintaan ja katsottavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. 

Yritän hyväksyä sen, ettei minulla ole juuri nyt vastauksia. Yritän hyväksyä sen, että olen tilanteessa, joka ei ole ihanteellinen, muttei katastrofikaan. Yritän hyväksyä sen, että jos jokin ovi ei aukea, sen ei olekaan tarkoitus aueta. Tilalle tulee jotain muuta, sitten kun tulee. Yritän hyväksyä elämän flow:n, jossa asiat tapahtuvat ajallaan, eivät minun aikataulussani. Olen luomassa ihan uutta tapaa elää ja olla tällä maapallolla ja se on haastava paikka, kun koko ulkomaailma edustaa itselleni vanhoja toimintatapoja. Ei siis auta kuin olla sitkeä, antaa asioiden juuri nyt olla niin kuin ne ovat. Hyväksyä!

Tästä eteenpäin mantrani on siis se, että "I ACCEPT WHAT IS". Fake it till you make it, kuten sanotaan. Vain tällä tavoin saan apina mieleni hiljaiseksi ja pystyn jopa nauttimaan tästä hetkestä. Ainakin pikkuisen. Ja jos en pysty, hyväksyn senkin. 

Suomen tämän hetken harmaus ja aikainen pimeys ovat lopulta aika armollisia. Minulla on ikään kuin lupa olla ja antaa asioiden kehittyä omaan tahtiinsa. Elämää voi elää rennommin ja rauhallisemmin itseään lepuuttaen ja hemmotellen. Ehkä onkin niin, että minulle on annettu tämä olemisen lahja juuri nyt, sillä tarvitsen sitä. Kyllähän vuosien sisäinen matka on ollut rankka ja nyt, kun tämä elämän vaihe on tullut päätökseen, on hyvä rentoutua ja antaa itsensä toipua ihan rauhassa. Kerätä voimia ja levätä. 

Vaikka sieluni kaipaa elämää, naurua ja tanssia, juuri nyt yritän hyväksyä tämän "luolaan vetäytymisen" olotilan. Harjoitus tekee mestarin sanotaan. Tiedän kyllä mitä tehdä ja miten, kun sen aika on. Tähän minun on luottaminen. 

Siispä antaudun ja harjoittelen hyväksymistä. I ACCEPT WHAT IS!

Ääripäästä toiseen

Viime viikolla juttelin ystäväni kanssa ja huomasin keskustelun jälkeen oloni hiukan epämukavaksi. Halusin soittaa ja kysellä kuulumisia, mutta ystävälläni oli ehkä huono päivä. Entinen Saija olisi ehkä ottanut asian henkilökohtaisesti ja kokenut, että minussa se vika on, kun toinen käyttäytyy ärtyneesti. Että minä tein jotain väärin. Mutta nyt tiedän, että kyseessä on toisen oma sisäinen prosessi, jossa minä voin olla apuna vain, jos toinen sen sallii ja kertoo minulle miltä tuntuu. 

Ehkä emme osaa sanoittaa tunnetilojamme, sillä emme ole tottuneet siihen. Voi olla ettemme uskalla sanoa, että on huono päivä. Tai että juuri sillä hetkellä ei jaksa jutella. Itse toivoisin enemmän tällaista avointa keskustelua, mutta samaan aikaan ymmärrän, että joku toinen voisi tällaisesta rehellisyydestä loukkaantua. Maailma olisi ihan erilainen paikka, jos meistä jokainen olisi kosketuksissa omaan tunnemaailmaansa. Silloin ei tarvitsisi olla koko ajan niin varuillaan, eikä kokea oloaan turvattomaksi toisten ihmisten seurassa. Kuinka moni meistä kokee "kävelevänsä lasinsirujen päällä" jonkun elämänsä ihmisen seurassa? 

Ihmissuhteet ovat iso juttu ja itse haluan ehdottomasti olla tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ottavat vastuun kaikesta itsessään; tunteistaan, tunnemaailmastaan, omista reaktioistaan ja omasta käytöksestään. Tämä on tulevaisuuden tavoitteeni, sillä silloin, kun jokainen ottaa vastuun kaikesta itsessään, voi kokea ihan uudenlaista turvaa ihmissuhteissaan. Tätä vastuunottamista harjoittelen itsekin joka päivä.

Huomaan, että olen monessa asiassa mennyt ikään kuin toiseen äärilaitaan. Näin siinä käy, kun alkaa opettelemaan uusia olemisen tapoja. Ensin ei huutele mitään, sitten huutelee ihan täysillä, kunnes sopiva balanssi löytyy. Ensin ei ole mitään ja sitten onkin ihan täysillä, ennen kuin uusi balanssi löytyy. Ensin pukeutuu mustaan, sitten päällä on koko maailman värikirjo, kunnes väripaletti tasoittuu ja balansonoituu. 

Nyt uskallan jakaa ajatuksiani tiukkaankin sävyyn. Uskallan ravistella, jos tarvis on. Puutun epäkohteliaaseen käytökseen heti ja uskallan sanoa tarjoilijalle, jos ruoka ei ole hyvää. 

Uudet toimintatavat ovat niin valtavan kiehtovia, että niitä pitää harjoitella koko ajan! Entinen rajaton reppana, vetää nyt rajat niin selkeästi, ettei siinä ole urputtamiseen tilaa. Kyseenalaistan ihan kaikkea koko ajan, myös omia ajatuksiani. Tökin, provosoin, ärsytän ja avaudun. Kunnioittaen, mutta varmasti höyheniä herisyttäen. Ah, miten ihanalta tuntuu sanoa asioista juuri sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat sen sijaan, että vasta kotona kihisen itsekseni kiukusta, koska en uskaltanut avata suutani. 

Nyt sillä ei ole väliä. En hauku, enkä haistattele. Mutta minua ei enää alenneta, eikä arvostella. Vieraisiin ihmisiin en voi vaikuttaa, mutta lähipiirissäni tulee vallita kaikkia kunnioittava ja arvostava ilmapiiri. Kenenkään kokemus ei ole ylempi tai alempi toista. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Huomaan olevani tässäkin äärimmäisen herkillä, vaikka ymmärrän, että osa ihmisistä ei edes tajua loukkaavansa. 

Tiedän olevani haavoittuvassa olotilassa tällä hetkellä ja tiedostan meneväni joskus ääripäähän. Mutta sallin tämän kaiken itselleni. Enhän minä oppinut kirjoittamaankaan päivässä. Miten ihmeessä kehoni ja mieleni voisi mieltää uusia toimintatapoja osaksi minua muutoin kuin harjoituksen kautta. Toistojen kautta. 

Olen siis juuri nyt äärimmäisen tarkka siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Olen myös äärimmäisen tarkka siitä, että ihmissuhteeni ovat tasapuolisia. Ei ole minun tehtäväni aina kysellä kuulumisia tai keksiä tekemistä. Olen tällä matkalla menettänyt niin monta "ystävää" vain siksi, että kun minä päästin irti, ei puhelin enää soinut. Nyt olen siis entistä tarkempi siitä kuka ansaitsee pääsyn lähipiiriini. Noh, ehkä ansaitsee on väärä sana, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Enää en kuitenkaan tyydy puolinaiseen vain, jotten jäisi yksin. 

Tytöstä, joka pyöritti itsensä miljoonalle rullalle ihmisiä miellyttääkseen, joka meni sanattomaksi toisen laukoessa ajattelemattomia lausahduksiaan, jolla ei ollut minkäänlaisia rajoja. Joka sanoi aina joo, vaikka olisi pitänyt sanoa ei, joka teki muita varten vaikka oli täysin puhki ja joka suoritti elämää tuhat lasissa...

Tästä tytöstä on kuoriutunut nainen, joka tuntee arvonsa. Hän tietää, ettei ole muiden hyvinvoinnista vastuussa. Osaa asettaa selkeät rajat. Puuttuu tökeröön käytökseen heti. Osaa sanoa ei. Osaa olla ja nauttia. Osaa valita ihmiset lähelleen ja uskaltaa kertoa avoimesti omasta elämästään. Ei häpeä, eikä suostu sulautumaan tapettiin. Enää ei ole tarvetta sopeutua yhteiskuntaan tai mihinkään muottiin. 

Kun näen itsessäni tapahtuneita muutoksia, tiedän sen hämmentävän montaa sukulaista ja ystävää. Se mikä ennen meni läpi, ei enää mene. Puheeseen on tullut paljon enemmän voimaa ja uskallusta. Tämä heiluttaa muiden turvaverkkoa tavoilla, joita kaikki eivät pysty käsittelemään tai ymmärtämään.

En ole tullut hulluksi, eikä minua mikään vaivaa. Päinvastoin! Minä kasvoin aikuiseksi naiseksi, jota ei enää pysty manipuloimaan, eikä hyväksikäyttämään. En ole kenenkään tunteiden roskakori, enkä suostu syyllistymään jonkun toisen tunnetiloista. Välillä tämä maailma tuntuu äärimmäisen suurelta leikkikentällä, jossa aikuiset pikku tytöt ja pojat kiukuttelevat keskenään mitä tyhmemmistä asioista! Noh, minä en jaksa enää sellaista omassa elämässäni. Olen tehnyt valtavan työn itseni kanssa, jotta olen oppinut käsittelemään pahan oloni itseni kanssa sen sijaan, että kiukuttelisin muille.

Menköön siis uuden harjoittelu ääripäähän. Ei vielä se, että olen tietoinen omista toimintatavoistani, jotka eivät enää toimi, vaan se, että tosissani pystyn omaksumaan ja oppimaan uusia. Tästä olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen itselleni, sillä kyllähän se totta on, että puhe on helppoa, mutta teot ne vasta puhuvat puolestaan. Ja siis ihan rehellisesti. Onkohan kyse sittenkään ääripäästä toiseen menemisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, etten enää halua olla osa MITÄÄN toksista ilmapiiriä? Hulluhan minä olisin, jos asettaisin itseni alttiiksi satuttamiselle uudelleen ja uudelleen. 

Se, että olen päässyt tähän olotilaan vuosien matkan jälkeen, kertoo paljon siitä, kuinka "rikki" olen ollut. Se kertoo siitä kuinka paljon meissä on muilta opittuja asioita, joita me luulemme omiksemme. Että näiden uskomusten ja pelkojen purkaminen voi todella viedä vuosikausia! Kuinka tiedostamattomia me olemme puheissamme, jotka satuttavat toisia enemmän kuin ymmärrämmekään. Olen äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen itseni edessä, että halusin oppia pois sellaisista toimintatavoista. 

Siispä muutan ja muutun sitä mukaa, kun tarvis on. Menköön ääripäähän tai ei, kyllä se balanssi sieltä löytyy. Nyt on aika päästää irti muiden pelastamisesta ja antaa jokaisen ottaa vastuu omista tunteistaan, tunnetiloistaan ja omista prosesseistaan. Olen läsnä elämäni ihmisille tietenkin, mutta minun on aika keskittyä luomaan omaa, uutta elämää. Ja tähän osaan elämääni mukaan lähtevät vain ne, joiden kanssa voimme kukoistaa ja loistaa yhdessä!

Vanha minä versus uusi minä

Olen ollut flunssassa pian kaksi viikkoa. Elämä on siis ollut varsin rauhallista ja rentoa. Itselleni on edelleen käsittämätöntä miten paljon voi sisäisesti tapahtua, kun antaa itselleen tilaa ja aikaa. 

Olen itkenyt itkuja, joita en ole koskaan tiennyt itsessäni olevankaan tai joita en ole sallinut itseni itkeä. Ennen ajattelin, että itkeminen on heikkojen hommaa. Hävettävää. Minulla ei ikään kuin ollut mielestäni varaa olla heikko ja ruveta nyt herran pieksut vielä vollottamaan kesken kaiken. Tokihan joitakin itkuja on itketty, mutta hyvin vähän ja nekin yleensä salaa, piilossa muilta. Kun tunteita ja itkuja on padottu sisään vuosikausia, on aivan sairaan vapauttavaa päästellä niitä viimein ulos itsestään. On ihana huomata olleensa väärässä ja todeta, ettei itkeminen tai tunteiden näyttäminen todellakaan ole heikkoutta, vaan yksi rohkeammista teoista täällä maan päällä. Tätä opettelen lisää. Pehmenemistä. Tunnen viimein joka solullani miten minua on satutettu ja miten minä olen satuttanut. 

Meillä on tapana syytellä muita. Se sanoi.... Se huijasi.... Se teki.... Lopulta kyse on aina minusta. Miksi kuuntelin paskaa? Miksi annoin huijata? Miksi annoin tehdä? Mikään ei ole kenenkään syytä, vaan aina, ihan joka ikinen kerta, on otettava peili käteen. Mitä kaikki elämäni tapahtumat lopulta kertovat minusta? 

Minulla ei ollut rajoja. Olin ihmisten miellyttäjä, jonka pahin pelko oli hylkääminen. Se, ettei minusta tykättäisi. Että jäisin ihan yksin, enkä kuuluisi mihinkään/kenellekään. Minulla oli myös kiltin tytön syndrooma. Itsetuntoni oli nollissa, enkä tiennyt oikeasti mitä itsensä kunnioittaminen tarkoittaa. Siispä tielleni "sattui" ihmis- ja parisuhteita, joissa sain katsella omaa epävarmuuttani. Omaa mustasukkaisuuttani ja sitä miten pitkälle olen valmis menemään toisen miellyttämisessä, jotta en missään nimessä tulisi jätetyksi. Kaikissa parisuhteissa toistui tietynlainen kaava, vaikka osia siitä lieventyi sitä mukaa, kun sisäinen maailmani muuttui. Vaikka tiesin, että parasta minulle olisi viheltää peli poikki, en pystynyt siihen ennen kuin olin täysin finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti. 

Noh, ilman näitä kaikkia ihmis- ja parisuhteita, en rakastaisi ja arvostaisi itseäni nyt näin paljon. Tiedän mitä ansaitsen ja olen mieluummin yksin, kuin tyydyn. Minulle ei enää puhuta epäkunnoittavasti. Minulle ei vittuilla, enkä anna kenenkään enää syytellä minua omista olotiloistaan. En tee sitä enää myöskään muille. Seison sanojeni ja tekojeni takana 100 %:sti ja otan täyden vastuun omasta osuudestani elämäni tapahtumiin. Mitään en enää selittele, vaan myönnän virheeni. Tiedän nyt olevani kultakimpale niille ihmisille, joita elämässäni tällä hetkellä on. Ihan samoin, kuin he ovat sitä minulle. Nyt ihmissuhteisiini kuuluu avoimmuus, rehellisyys, vastuunotto itsestään, aito kiinnostus toista kohtaan, kunnioitus, vilpittömyys ja läsnäolo. Vähempään en tyydy. Ihmissuhteissani ei enää syytellä, eikä arvoteta. Kaikki saavat olla juuri sitä mitä ovat ja onni toisen onnistumisesta on aina yhteinen onni. Kaikki ovat samalla viivalla ja aivan yhtä arvokkaita. 

Olin myös suorittaja ja kontrollifriikki. Niinpä tielleni "sattui" työpaikkoja, joissa sain painaa peräsuoli pitkällä ja taipua tuhannelle mutkalle, enkä siltikään kokenut itseäni riittäväksi. Yritin ikään kuin tarrata porkkanaan, joka aina roikkui jossain ulottumattomissani. Niin vähän arvostin itseäni. Koin kolme burn out:kin, sillä joskus päätä on hakattava seinään useamman kerran, ennen kuin oppi menee perille. Hain arvostusta tekemällä ja titteleillä. Olin huono ihminen, jos en ollut jatkuvassa liikkeessä. 

Nyt voin vain olla. Antaa asioiden tapahtua yrittämättä kontrolloida miten ja milloin. Arvostan itseäni yli kaiken, sillä tämä viime vuosien polku on yksi ihmiselämän vaikeimmista ja kivuliaimmista. "Vanhan Saijan" kipeät kokemukset tuntuvat lasten leikiltä siihen verrattuna mitä olen viime vuosina käynyt sisäisesti läpi. Ymmärrän viimein, että kaikki mitä itseni ulkopuolelta havittelin, on ollut minussa ihan aina. Nyt en tarvitse yhtään tykkäystä tai kehua nähdäkseni oman kauneuteni ja oman arvoni. Riittää, että minä näen ja riittää, että minä olen ylpeä minusta. Olen äärimmäisen arvokas osa tätä elämänpeliä, vaikken tekisi ulkoisesti mitään. Sisäisesti olen tehnyt sitäkin enemmän. Tämä vain on vielä toistaiseksi vähemmän arvostettu "työ". Olkoon niin. Minä arvostan muidenkin edestä, sillä minä tiedän mitä olen käynyt läpi. 

Siispä en enää ota vastaan työpaikkoja, joissa minulla on paha olla tai palkka on paska. En suostu enää tämän yhteiskunnan orjaksi, enkä usko enää siihen, että kaikki pitää ansaita kärsimyksen kautta. Minä itse aiheutin omat kärsimykseni tavoittelemalla kuuta taivaalta ja suostumalla tilanteisiin, joihin minun ei olisi koskaan pitänyt suostua. Nyt ymmärrän, että elämän ei kuulu olla niin vakavaa, vaan siinä kuuluu olla iloa ja keveyttä. Että asiat voivat tulla eteeni helpommalla ja kivuttomasti, ilman kärsimystä. Luottamus elämään ja asioiden järjestymiseen on ihan uudella levelillä, eikä minun aina tarvitse pystyä selittämään kaikkea. Elämässä tapahtuu ihmeitä, joita me emme voi ihmismielellä käsittää ja tämä on juuri se, joka tekee elämästä niin mielenkiintoista. 

Itseni eheyttäminen (healing) saa nyt muuttaa muotoaan. Tämä prosessi jatkuu varmasti lopun elämää, mutta enää minulla ei ole tarvetta kaivella menneitä. Kaikki on anteeksi annettu, itselleni ja muille. Ennemminkin näen nyt, että kaikki tapahtumat kuuluivat elämääni ja kaiken piti mennä juuri niin kuin meni, sillä ilman niitä, en olisi ikinä oppinut tuntemaan, hyväksymään ja rakastamaan itseäni näin paljon. Kehoni ja mieleni ovat siis viimein omaksuneet eheytymisen osaksi minua, joten turhaan analysointiin ei enää ole tarvetta. Nyt prosessi vain tapahtuu yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen. Miten vapauttavaa!

Hauskaa viime päivinä on ollut myös se, että kehoni on aloittanut totaalisen liikuntalakon. Se ei vaan kertakaikkiaan suostu enää edes joogamatolle. Kävelylenkit kelpaavat sille kyllä, mutta nekin ovat rauhallisia ja raikas ilma selvittää mietteitä. Olen koko ikäni ruoskinut itseäni liikuntaan. Olinpa väsynyt tai en, salille oli mentävä, sillä keho oli pidettävä kunnossa. Itseni ulkopuolelta sateli ohjeita siitä mitä pitäisi syödä, mitä ei. Miltä kehon pitäisi näyttää, jotta olisi hyväksytty. Mutta nyt, kehoni haluaa tauon. Totaalisen tauon. Ei enää julmaa itsensä ruoskimista, vaan olemista. Vuosien pakottamisen jälkeistä tervehdyttävää olemista. Kehoni on ollut jäykkä ja "kova", sillä niinhän oli sisimpänikin. Nyt huomaan kehoni ihanasti mehustuvan, pehmentyvän ja pidän siitä ihan älyttömän paljon. Ihaillen katson vatsakumparettani ja takapuoltani. Miten minä olen ikinä voinut niitä kritisoida?!? Allit eivät haittaa lainkaan, vaan olen pelkästään onnellinen siitä, että olkapääni saavat viimein parantua vuosikausien lihaspiinasta. Mikä ihmeellisintä, oloni on loistava! Kaikki itseni ulkopuolelta tulevat ohjeet saavat jäädä ja nyt kuuntelen vain kehoani. Se kertoo kyllä aina mitä se haluaa. Mitä se haluaa syödä ja juoda. Ja miten se haluaa itseään tulevaisuudessa liikuttaa. Miten ihanaa on tuntea tällaista armollisuutta itseään kohtaan vuosikausien piiskaamisen jälkeen!

Jotenkin katson tätä nykymaailmaa niin erilaisin silmin, kuin ennen. Nyt ihmettelen sitä miten me voimme ihailla rehkimistä, suorittamista, kiirettä. Miten me voimme ihailla kumisia naamoja ja kaiken paljastavia asuja. Miksi ihmeessä meidän pitäisi olla ikinuoria suorittajia hautaan saakka? Milloin meistä tuli näin pinnallisia?

Entä se miten käyttäydyt itseäsi ja muita kohtaan? Millainen ihminen olet? Minkälaista esimerkkiä näytät omilla toimillasi ja sanoillasi muille? Kuinka paljon arvostat itseäsi ja muita? 

Noh, minä en perusta enää suorittamisesta, enkä ahkeruudesta. Minulle joka ikinen ihminen on arvokas ja kaunis tekipä tuo mitä tahansa. Tai ei mitään. Joka ikisen ihmisen olemiseen tällä maapallolla on syynsä ja sitä minä kunnioitan nyt syvästi. Mitä jos me kaikki olemme onnistujia ihan sen vuoksi, että saamme elää täällä maapallolla? Kuka sen lopulta määrittää mikä on onnistunut ihmiselämä? Miksi ihmeessä me pyrimme täydellisyyteen joka hetki, kun jutun juju on juuri siinä, ettei sellaista ole olemassakaan! Ja miksi ihmeessä meidän pitää koko ajan, taukoamatta pyrkiä johonkin?!? 

Ei ole olemassa yhtä elämisen kaavaa, joka toimii kaikille. Joka ikisen on löydettävä oma tapansa olla ja elää oman näköistään elämää. Uskaltaa ottaa elämänsä päärooli vastaan muilta lupaa kyselemättä. Tämä maapallo on valtava leikkikenttä, jonne me olemme päässeet leikkimään. Ihan kaikki on meitä varten. Täällä voi tehdä ihan mitä vaan, kunhan ottaa muut huomioon, ei satuttaisi itseään tai muita ja kunnioittaa joka ikisen omanlaista elämänpolkua. Muutoin, vain taivast on rajana. 

Elämä on mennyt liian vakavaksi ja liian materialistiseksi. Kun kaiken pitää olla vielä hienompaa, vielä isompaa ja vielä rypyttömämpää, unohtuu elämän tarkoitus. Ja se on ilo. Rentous. Huumori. Ja elämästä nauttiminen! Tämä maailma tarvitsee lisää rakkautta, lisää suvaitsevaisuutta ja erilaisten elämäntapojen hyväksyntää. Enemmän aikuisuutta ja sympatiaa. Mutta nyt ymmärrän, että kaikki alkaa minusta. Siitä miten puhun ja käyttäydyn itseäni kohtaan. Mitä sallin elämääni. Avaimet maailman muutokseen ovat olleet kaiken aikaa käsissäni ja jokin ihmeellinen voima teki minut näkeväksi siitä. Ensin minä ja sieltä käsin ulkoiseen maailmaan. Elämä on ihmeellistä...!

Olen henkinen, koska hengitän!

Oi voi! Sweet 15 !

Tämä kuva herätti mieleeni ajatuksia omasta matkastani itseeni. Siitä, miten olen nyt tietoisesti taivaltanut "henkistä tietä" yli 13 vuotta. Ja voi kuulkaa rakkaat, mä olen niin älyttömän kypsynyt koko "henkisyys" sanaan. Me olemme henkisiä, koska hengitämme ja that's it! Se, että joku on "henkinen" ja toinen ei, tuo valtavan kuilun ihmisten välille ja se jos mikä, ei todellakaan ole "henkistä"?!

Ja kyllä! Minäkin nostin itseni jossain vaiheessa enemmän "henkiseksi", kuin muut, kunnes putosin siltä jalustalta persiilleni! Ja kiitän siitä joka päivä!

Minä päätin yli 13 vuotta sitten lähteä sisäiselle matkalle, tutustumaan siihen ainutlaatuiseen Saijaan, jota en ollut vielä koskaan tavannut. Tästä oli ja on kyse, ei "henkisyydestä". Minä HALUSIN tutustua minuun, sillä tiesin, että muiden uskomukset tai ajatukset minusta eivät olleet totuus. En myöskään halunnut enää ajautua samanlaisiin tilanteisiin uudelleen ja uudelleen ja näin väistämättä käy, kun traumat, pelot ja uskomukset ohjaavat elämäämme ilman, että sitä edes tajuamme.

En tiedä oletteko te kokeneet niin, mutta minulle tulee usein "henkisistä" kirjoituksista ja videoista se mielikuva, että minussa olisi jotain vikaa. Olen ikään kuin 10 vuoden ajan yrittänyt koko ajan muuttaa jotain minussa, jotta en olisi niin huono, kun reagoin, niin kuin reagoin. Tai että minussa on oltava joku hullusti, kun en osaa olla Zen -tilassa koko ajan. Kun en pysty "manifestoimaan", kuten muut. Koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan joku super ihminen, ilman koko ihmisyyden tunneskaalaa. Pyrkiä positiivisuuteen, sen sijaan, että tuntisin sen mitä sillä hetkellä tunnen.

Minä voisin toki eristää itseni jonnekin henkisyyden kuplaan, jossa rukoilisin vain valoa ja rakkautta ihmiskunnalle. Hokisin mantroja ja puhuisin pimpilleni. Pistäisin pääni puskaan, enkä kohtaisi maailmassa tapahtuvia vääryyksiä. Mutta tämä on ihmisyyden ohittamista. Elämän ohittamista. Ja mikä tärkeintä, oman itsen ohittamista. Omassa kommuunissani en joutuisi kohtaamaan niitä peilejä (ihmisiä ja elämän tilanteita), joita nimenomaan todella tarvitsisin vapautuakseni. Mikäli seuraisin sokeasti jotakin gurua, joka kertoo minulle miten minun pitää elää, olla ja syödä, en voi astua omaan voimaani. Annan ohjat elämästäni itseni ulkopuolelle ja tämäkin, on itsensä ohittamista. Pakenemista. Ja pakenemista on toki monenlaista, kuten addiktiot. Ja onhan se toisaalta helppoa seurata gurua, hallitusta tai uskontoa, sillä silloin voit syyttää elämäsi karikoista tuota ulkopuolista tahoa sen sijaan, että ottaisit täyden vastuun omasta elämästäsi ja sen kaikista osa-alueista.

Niin se vain on, että ainut keino kohti aitoa itseä, on läpi. Läpi kaiken tunneskaalan. Läpi kaiken koetun. Tuntea ne tunteet, joita ei tiennyt itsessään olevan olemassakaan ja joiden tuntemiseen ei ennen ollut keinoja. Kohdata epäreilut tapahtumat ja niiden aiheuttamat kivut. Antaa niiden tulla viimein näkyväksi ja näin putsaantua pois sekä kehosta, että mielestä.

Ja yht' äkkiä se valtava paine muuttaa jatkuvasti jotain minussa, ei enää resonoi minulle lainkaan. Hyväksyn. Siinä se. Sana, joka muuttaa kaiken. Hyväksyn pahan oloni ja näin se menee nopeammin ohi. Hyväksyn ilon, laiskuuden, aktiivisuuden, sen etten aina tiedä mitä tehdä ja niin edelleen. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen ja näin hyväksyn myös muut. Hyväksyn. Piste. Siinä minun "henkinen" opetukseni teille muruset!

Ja kun olen viimein oppinut tuntemaan itseni, niin se mikä on ehkä huvittavinta on, että ydin olemukseni ei ole muuttunut mihinkään, vaikka olen niin kovasti yrittänyt muuttua!

Se mikä on muuttunut, on tieto siitä miksi reagoin asioihin, niin kuin reagoin. Uskallan vetää rajat ja sanoa ei. Uskallan kokeilla kaikkea hullua ajattelematta mitä muut siitä sanovat. Ydinolemukseni on lapsenomaisen ilon valtaama. Minulla on suuri ja kiltti sydän, enkä ikinä halua pahaa muille. Oman polkuni kautta, olen oppinut käsittelemään pahaa oloani sen sijaan, että puran sitä muihin. Minussa asuu automaattinen kunnioitus kaikkia kohtaan ja hyväksyn vilpittömästi kaikki. En aseta itseäni enää kenenkään alapuolelle, mutten yläpuolellekaan. Me olemme kaikki syntyneet nakuina ja saman arvoisina. Mikä parasta, opin tuntemaan tätä aitoa, autenttista Saijaa päivä päivältä paremmin kuin koskaan ja olen äärettömän ylpeä tuosta kauniista naisesta! Ja kyllä! Uskallan sanoa senkin ääneen !

Tämä kuva muistuttaa minua siitä, että pidän jalat tukevasti tämän maan kamaralla. Että tätä tämä elämä on. Ihan tätä. Ihanuutta, ärsyttävyyttä, naurua ja itkua. Ihania tilanteita ja vähemmän ihania tilanteita. Minä olen täällä oppimassa lisää minusta, joka päivä, erilaisten tapahtumien ja muiden ihmisten kautta. Kun tulee uteliaaksi elämästä ja suhtautumisesta itseen, elämästä tulee jotenkin niin paljon kevyempää. Tämä ei oikeasti ole niin vakavaa. Me itse luomme itsellemme tarpeettomia paineita sitä edes tajuamatta.

Olen pikku hiljaa putsannut sosiaalisesta mediasta postauksia, joista minulle tulee sellainen olo, että minussa on jotain vikaa tai että olisin jokin itselleni hyvän esteenä. Kirjallisuus on jäänyt pois, videoitakin katson tosi vähän. Minussa on jo kaikki. Vain minä tiedän mikä on minulle parhaaksi ja jos vien huomion itsestäni ulkopuolelleni, oloni on niin kökkö, että palaan kiireen vilkkaa kysymään Saijalta, että mitäs me tässä tilanteessa tehdään. Ja ei niin, ettenkö olisi tarvinnut joka ikistä kurssia, kirjaa tai luentoa, päinvastoin! Olen niistä jokaisesta todella kiitollinen! Enhän olisi näin vahvasti omassa voimassani ilman niitä!

Haluan tässä korostaa, että sinussa ei ole mitään vikaa ja sinä olet jo henkinen! Jos haluat tutustua itseesi paremmin, niin siihen kannustan ehdottomasti. Kannustan sinua seisomaan omilla jaloillasi, luottamaan omaan näkemykseesi siitä millaista sinun elämäsi tulisi olla. Tämä on sinun matkasi, ei kenenkään muun! Pahimpia vihollisia elämäni polulla ovat olleet muiden miellyttäminen ja selkeiden rajojen puuttuminen. Joka ikinen kerta, kun kuuntelen muita, astun pois omasta voimastani, omasta keskuksestani.

En kuuntele pukeutumisvinkkejä, en ruokavinkkejä. En kuuntele liikuntaa koskevia uskomuksia, enkä seuraa Kardashianeja. I do me! Kehoni on tarpeeksi viisas kertoakseen minulle mitä se tarvitsee milläkin hetkellä ja minussa asuu voima, joka osaa pysähtyä näitä viestejä kuulemaan. Sydämeni on ottanut ohjat ja sitä vastaan on turha rimpuilla. Ja minusta tää on ihan parasta!

Meistä jokainen on ainutlaatuinen yksilö ja se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi sinulle. Vain sinä voit tietää mikä on sinulle parhaaksi. Jos yhden neuvon voisin antaa, se olisi kysymys: "Miltä sinusta tuntuu?" Kun teet asioita elämässäsi, miltä sinusta tuntuu? Tämä on minulle suurin tien viitoittaja tässä hetkessä. Mitään ei enää pidä. Teen vain, jos haluan. Jos ärsyttää tai ahdistaa, niin silloin olet ehkä miellyttämässä muita sen sijaan, että uskaltaisit asettaa itsesi ja toiveesi etusijalle. Itsensä kuuleminen vaatii paljon rohkeutta ja kyllä, monella ihmisellä elämässäsi, tämä menee tunteisiin. Mutta sehän ei ole sinun prosessisi, vaan vastuu heidän reaktioistaan on heillä.

Ole rohkeasti sinä. Uskallatko? ❤

Oma polku, paras polku

Viime perjantaina sain klo 22 viestin, että minulle on yllärinä ostettu liput Antti Tuiskun stadikka keikalle. Olin jo sopinut menoja lauantaille, eikä minulla ollut aavistustakaan, kenet saisin mukaani näin lyhyellä varoitusajalla. Oikeasti sydän hakkasi, mietin miten tämän järjestän, ehdinkö, mitä laitan päälle jne. Miljoona ajatusta laukkasi läpi pääni puolen tunnin aikana. Nyt kysyttiinkin, osaanko elää, niin kuin "saarnaan" eli hetkessä, extempore, carpe diem?!?

Tajusin siinä illan aikana, että minussa aktivoitui huima määrä pelkoa. Tämä niin pieni, mutta valtava lahja, sekoitti nimittäin rutiinini ja sitä myöten myös mukavuusalueeni heilahti kunnolla. Aivan mahtavaa! Tietenkin asiat järjestyivät ja pääsimme ystäväni kanssa keikalle. Luojan kiitos tästä lahjasta, sillä se oli ihan parasta pitkään aikaan! Ihmiset lauloivat yhdessä, ilakoimme ja tanssimme yhdessä. Meitä oli 40 000 fiilistelijää ja Anttihan on aivan ykkönen! Itkimme, lauloimme, nauroimme ja tanssimme! Keikan jälkeen istuimme vielä kaikessa rauhassa Töölönlahden rannalla Helsingin iltavaloja katsellen. Huoh. Kertakaikkisen ihana ilta ja tapahtuma. Kertakaikkisen ihana lahja!

Sunnuntaina mietiskelin omaa elämän polkuani, joka ei ehkä ulkopuoliselle näytä niin kovin erilaiselta, mutta joka itselleni on sitä ehdottomasti. Minä en enää tavoittele mitään itseni ulkopuolelta, vaan jos tarve niin vaatii, muutan ajatukseni eli energiani sisältä käsin ja mieletöntä on, että ulkomaailma vastaa tähän energian muutokseen välittömästi. Se on minulle joka ikinen kerta suuri ihme. Sen sijaan, että pyrkisin enää mihinkään tai yrittäisin niska limassa tavoitella unelmiani, päästän irti ja luotan. Teen yrittämisen sijaan täysikäännöksen ja nyt annan kaiken tulla minulle, kun on sen aika. Se mikä on minulle tarkoitettu, se tulee. Tavalla tai toisella. 

Tällainen elämäntapa vaatii todella paljon luottamusta asioiden järjestymiseen. Se vaatii luottamista elämään ja kärsivällisyyttä. Loputtomasti kärsivällisyyttä. Joitakin asioita tiedän tulevaksi, mutta totta kai, ilman fyysisiä todisteita, ihmismieli epäilee. Mutta sen sijaan, että yrittäisin väkisin viedä asioita eteenpäin, minä hyväksyn sen, että epäilen ja annan asioiden olla. En vastustele tai yritä muuttaa, vaan hyväksyn. Tämä on minun polkuni ja vain minä voin tietää mitä intuitioni sanoo ja mihin sydämeni minua ohjaa. 

Antti Tuiskun konsertti oli minulle oiva tilaisuus reflektoida omaa uskoani itseeni. Antti on ollut niin äärettömän sinnikäs oman polkunsa toteuttaja, eikä ole antanut minkään ulkopuolisen horjuttaa omaa tahtotilaansa unelmien toteuttamiseen. Olen satavarma, että usko on matkan varrella horjunut ja ihan satavarmasti hänelläkin on ollut ajatuksia heittää "hanskat tiskiin". Mutta silloin, kun palo sydämessä on tarpeeksi kova, sitä puskee läpi vaikka harmaan kiven. 

Niin teen minäkin. Jatkan eteenpäin, vaikkei kukaan muu uskoisi minuun. Vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi. Minä tiedän, että asiat järjestyvät minulle parhaalla tavalla. Miten me ihmiset olemmekaan julmia arvostellessamme jonkun toisen elämäntapaa? Elämäntapaa, joka horjuttaa omia pelkojamme. Sitä faktaa, ettemme itse uskalla elää itsemme näköistä elämää ja niinpä puramme tuon pahan olon arvostelemalla niitä, jotka uskaltavat?

Ennen minäkin annoin muiden mielipiteiden vaikuuttaa itseeni, mutta enää niin ei ole. Minulle on ihan sama, kuka minuun uskoo tai mitä minusta puhutaan, minä elän elämääni itseni näköisesti unelmiini uskoen. Kritiikki ja arvostelu ovatkin muuttuneet kasvualustaksi unelmieni toteutumiselle. Mitä enemmän kritiikkiä, sitä varmemmin minä porskutan eteenpäin. En anna minkään, enkä kenenkään horjuttaa uskoani minuun. 

Viime kuukaudet olen myös yksitellen heitellyt roskiin kaikki ikinä kuulemani iskulauseet, fraasit tai henkiset opit. En usko enää ainoaankaan guruun tai opettajaan. En kysele elämäni suunnasta tai tapahtumista ennustajilta, enkä tarotkorteilta. En kuuntele tai kysele muiden mielipiteitä, vaan teen juuri niinkuin minusta hyvältä tuntuu. Sosiaalisen median sisältö on kokenut täydellisen putsauksen. Nyt mietin minkälaista energiaa haluan tukemaan elämääni ja se on ilo, rohkeat ihmiset, luovuus, huumori, tanssi. En milloinkaan olisi uskonut miten iso rooli ihmisillä, tv -ohjelmilla tai sosiaalisella medialla on elämäämme. Miten paljon se meihin vaikuttaa. Nyt olen viisaampi ja tällä viisaudella valitsen tarkkaan mitä elämääni haluan. 

Miten erilainen tämä maailma olisi, jos joka ikinen ihminen keskittyisi omaan elämäänsä. Konfliktit syntyvät suvaitsemattomuudesta, erilaisuuden hyväksymättömyydestä. Jos joka ikinen kysyisi itseltään miksi arvostelen, miksi en hyväksy, miksi kritisoin ja etsisi vastaukset sisältään, olisi tämä maailma ihan erilainen paikka. 

Kun minä olen sinut polkuni kanssa, en tarvitse kenenkään neuvoja. En tarvitse tykkäyksiä, en suitsutusta, en hurrauksia. En tarvitse julkisuutta tai sen tuomaa "hyväksyntää". En tarvitse seuraajia tai jatkuvaa stressiä postauksien määrästä. Minä olen sinut itseni kanssa ja millään muulla ei ole väliä. Jos jokin yllä mainituista ilmaantuu elämääni, niin se on pelkkää positiivista plussaa ja sitten se on tarkoitettu niin. 

Jos jotakin haluaisin ihmisille opettaa, se olisi usko itseen ja omiin unelmiin. Ne eivät voi milloinkaan toteutua, jos kuuntelemme muita ja yritämme sopeutua niihin laatikoihin, joihin tämä maailma yrittää meitä asettaa. Oman polun seuraaminen vaatii valtavaa rohkeutta ja uskallusta. Se vaatii tahtotilaa ja sisäistä voimaa. Tämä polku voi olla ja onkin äärimmäisen yksinäinen, sillä kukaan muu ei voi ottaa ohjia puolestasi. Ne ihmiset, jotka eivät usko sinuun ja peilaavat omia pelkojaan sinusta, tippuvat vääjäämättä pois elämästäsi. Tämän kanssa on oltava sinut. Meillä on niin valtava tarve tulla hyväksytyiksi ja olla osa "jotain", että hylkäämme itsemme sitä edes tajuamatta. 

Luojan kiitos jokin minussa päätti toisin. Olen niin äärettömän nöyrä itseni edessä, sillä olen yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka tiedän. Mitään ulkoista minulla ei ole todisteeksi omasta menestyksestäni ja silti tunnen olevani yksi suurimmista onnistujista tällä maan päällä. Minä olen pystynyt rakastamaan itseni ehjäksi ja sen on jotain niin valtavaa, etten osaa sitä mitenkään sanoiksi pukea. Tämä on ollut maailman yksinäisin, vaikein ja huonopalkkaisin matka. Matka, joka jatkuu ja jonka voivat ymmärtää vain ne, jotka ovat saman kokeneet. 

Tämä on minun polkuni, enkä aio enää milloinkaan kulkea kenenkään toisen viitoittamaa tietä. Minä päätin tuoda auringon sinne omaan sisäiseen risukasaani ja siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen. Oma polku, paras polku. 

Brutaali rehellisyys

NOTICE! This text is first in Finnish and below that, in English.

Tänään tunnen surua. Ehkä hiukan ahdistustakin. Itkettää, enkä tiedä miksi. Mikään ei ole huonosti, mutta mikään ei ole hyvinkään. Jos olen ihan rehellinen, minä en ole onnellinen. Juuri tässä hetkessä. Kun aloin tehdä itseni kanssa töitä, jouduin rikkomaan monta erilaista laatikkoa, johon olin itseni työntänyt. Yksi niistä oli se, että voin näyttää maailmalle vain iloista naamaa ja surra salassa. Sitä mukaa, kun hyväksyntä ja rakkaus itseäni kohtaan kasvoi, sitä autenttisemmaksi tulin. Mitään ei tarvitse salata. 

Brutaali totuus on, että on päiviä, jolloin vain haluan pois tältä maapallolta. Sitä mukaa, kun oma sisimpäni keveni, sitä raskaammalta maailma alkoi tuntua. Minun on äärimmäisen vaikea enää kestää sitä miten me ihmiset käyttäydymme toisiamme kohtaan. Miten me käyttäydymme luontoa ja eläimiä kohtaan. Lapsia kohtaan. Ja rehellisiä kun tässä kerran ollaan, niin totuudellisesti, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi pienestä saakka. 

Nyky maailma näyttää valehtelulta, manipulaatiolta, vallalta, ilkeydeltä, vittuilulta, kiusaamiselta, huolehtimiselta, kontrolloinnilta, stressiltä, epäkunnioittavuudelta, väkivallalta, taistelulta, elämästä selviytymiseltä, päällepäsmäröinniltä, omien mielipiteiden läpi junttaamiselta, sovinismilta, rasismilta, muiden miellyttämiseltä, muiden syyttämiseltä, turvallisuudelta, muiden mielipiteiden välittämiseltä, rooleilta, laatikoilta, traumoilta, uskomuksilta, painostukselta, mustasukkaisuudelta, menettämisen pelolta, ulkonäköpaineilta, julmuudelta, pakenemiselta, puhumattomuudelta, asioiden lakaisemiselta maton alle, tyytymiseltä, kriittisyydeltä, armottomuudelta, itsensä piiskaamiselta, suunnitelmallisuudelta, kiireeltä, läsnä olemattomuudelta, uhriudelta, addiktioilta,  uhrautumiselta, raatamiselta, ilkeän käytöksen sallimiselta, marttiydelta, pahimman pelkäämiseltä, tuominnalta, itsestäänselvyydeltä, naamioilta (kaikki on aina hyvin), virheiltä, muiden syyttelyltä, pahalta ololta. Tämä kaikki on pelon aiheuttamaa ja minulle todella vanhaa ja raskasta energiaa. 

Minun oma sisäinen maailmani on kaiken tämän vastakohta, sillä rakkaus on kaikkea muuta kuin yllä mainittuja asioita. Minulle rakkaus näyttää luottamukselta, henkiseltä kasvulta, itsensä kehittämiseltä, omien toimintatapojensa muuttamiselta, tietoiseksi tulemiselta, asioiden kohtaamiselta, aikuisuudelta, välittämiseltä, herkkyydeltä, haleilta, kauniilta sanoilta, kehuilta, selkeiltä rajoilta, muiden kunnioittamiselta, rehellisyydeltä, armolta, hyväksymiseltä, lempeydeltä, elämästä nauttimiselta, kompromisseilta, oman arvon tuntemiselta, itsensä rakastamiselta, vapaudelta, vastuulta, avoimuudelta, erilaisuuden hyväksymiseltä, kannustukselta, seikkailulta, elämän virralta, rentoudelta, olemiselta, antamiselta ja saamiselta, oppimiselta, elämänkoululta. Se tuntee sanat kiitos ja ole hyvä. 

Ja kaikki nämä yllä mainitut kuvaavat minun maailmaani. Voitte ymmärtää ristiriidan, joka sisälläni joskus vallitsee. Miksi tunnen itseni ulkopuoliseksi, erilaiseksi. Totuus kuitenkin on, että minä olen elänyt todeksi tuota pelon maailmaa. Ottanut siihen osaa. Käyttänyt pelon keinoja elämästä selviytymiseen. Purkanut pahaa oloani muihin. Enhän tiennyt mitään muuta tapaa olevan olemassakaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, että voisi olla muitakin tapoja elää ja olla. Kunnes matka sisimpääni, tuonne pelon maailmaan, alkoi aivan kuin itsestään. Oli aika eheyttää oma itseni ja oppia rakastamaan itseä aidosti.

Jos kuvaisin entistä minääni parhaiten sanoisin, että olin täynnä mustaa, raskasta mutaa. Jokainen meistä tietää, että syntyessämme, me olemme putipuhtoisia. Keveitä. Autenttisia. Kunnes elämä ja sen ihmiset alkavat lappaa omia muilta oppimiaan uskomuksia ja pelkoja meihin. Pikku hiljaa puhdas, valkoinen sisimpämme täyttyy muiden sinne lappaamasta mudasta ja tuo vanha, haiseva lieju, ohjaa elämäämme, emmekä me ole tästä edes mitenkään tietoisia. 

Jostain syystä, minä tulin tästä mudasta tietoiseksi. Se ei tokikaan tapahtunut hetkessä, mutta aloitettuani, matka sisimpääni syveni ja syveni, sillä jokin minussa ei halunnut enää elää todeksi tuota vanhaa, raskasta maailmaa. Sitä mukaa, kun kohtasin itseni uudelleen ja uudelleen eli lappasin tuota raskasta mutaa ulos sisimmästäni, oloni keveni ja keveni. Tein ikään kuin tietämättäni matkaa sen Saijan luo, joka olin syntyessäni. Kivulias, antoisa ja kiintoisa matka, joka varmasti jatkuu lopun elämääni. 

Minä en ole täydellinen (vaikka olenkin), mutta olen halukas. Olen halukas oppimaan virheistäni, vaikka se tarkoittaisi sitä, että minun on hakattava päätäni seinään useamman kerran. Jatkan sitkeästi itseni kanssa istumista, sillä se minkä olen matkallani tajunnut on, että jos haluan luopua mudasta sisälläni, minun on sitouduttava itseeni 100 %:sti, eikä siihen väliin saa tulla kukaan, eikä mikään. Sisäisen matkani varrella häiriötekijöitä on ollut ja ne ovat hetkellisesti heivanneet minut "raiteiltani". Nyt osaan vieläkin paremmin pitää omat rajani eli pysyn entistä tukevammin omalla raiteellani. Minulle ei riitä se, että huomaan omat vanhentuneet toimintatapani. Minä haluan myös tietoisesti muuttaa niitä, jos tarvetta on. Minulle tämä on aikuisuutta, itsensä kehittämistä ja henkistä kasvua. 

Ennen olin siis ikäänkuin unessa, täysin tiedostamaton mudasta sisälläni (toimintatavoistani, uskomuksistani, peloistani jne.). Nyt, olen tietoisempi kuin koskaan. Ja ennen kaikkea, teen TIETOISIA valintoja. Jos otan lasin viiniä, teen sen tietoisesti ja ilolla, en siksi, että pakenisin sisäistä pahaa oloa, jota en halua kohdata.

Tänään tunnen siis surua, yksinäisyyttä ja minua itkettää. Tämä "mudan lapiointi prosessi" on ollut äärimmäisen pitkä, raskas ja yksinäinen ja tällaisinä päivinä mietin, miksi ihmeessä minä tähän ryhdyin. 

Annan siis itselleni luvan olla, itkeä ja surra. Olen brutaalisen rehellinen tunteissani joka hetki ja tämä tarkoittaa sitä, että minun on annettava kaikenlaisten olotilojan olla. Kohtaan ne suurella rakkaudella ja armolla ja kiitän itseäni, että uskallan. Syvällä minussa elää luottamus ja tieto siitä, että omalla sisäisellä matkallani on jokin tarkoitus, jota en juuri nyt pysty näkemään ja että joku päivä minäkin löydän paikkani ja tukiverkostoni tästä maailmasta. Rakkaus luottaa ja rakkaushan minä olen: LOVE IN ACTION! 

BRUTAL HONESTY

Today I feel sad. Maybe a little anxiety too. I feel like crying and I don't know why. Nothing is wrong, but nothing isn't good either. If I am totally honest, I am not happy. In this moment. When I started my inner journey, I had to break so many boxes where I had pushed myself into. One of them was, that I have to always show the happy side of me and keep my grief to myself. As the acceptence and love towards myself grew, the more authentic I became. Nothing needs to be hidden.

Brutal honesty is, that there are days, where I just want to leave this earth. The more lighter my inner world became, the heavier the world started to feel. It is very difficult to me sometimes to handle the way we humans treat each other. How we treat the nature and the animals. Or the childen. And since we are being brutally honest, I have felt like an outsider ever since I was born.

Fear looks to me as lies, manipulation, power, wickedness, bullying, caretaking, controlling, stress, disrespect, violence, fighting, surviving, forcing own opinnions to others, chauvinism, rasism, pleasing others, blaiming others, safety, caring what others think, roles, boxes, traumas, beliefs, pressure, jealousy, fear of loosing, preasure of the appearance, cruelty, running instead of facing, obmutescence, sweeping things under the rug, settling, critisism, ruthlessness, having no mercy to oneself, planning, being busy, not being present, victimhood, addictions, sacrifice, slavery, allowing mean behavior, being a martyr, expecting the worst, judgement, things taken for granted, masks (all is always well), mistakes, feeling bad inside. 

All things mentioned above are describing the world that we live in. My own inner world is the oppisite of all this, because that's how unconditional love is. For me this love looks like trust, spiritual growth, self devolopment, becoming conscious, facing things, maturity, caring, sensitivity, hugs, beautiful words, compliments, clear boundaries, respecting others, honesty, mercy, acceptence, kindness, enjoying life, compromising, self value, loving oneself, freedom, responsibility, openness, excepting difference, encourageing, adventure, flow, relaxing, being, giving and receiving, learning, lifelessons. It knows the words like thank you and welcome. 

All these things mentioned descripe my inner world. Now you can understand the conflict that I have sometimes inside of me. I feel myself as an outsider, different. The truth, however is, that I have been living a life of fear. I have been part of it. I have used the tools of fear to survive in life. I have put my shit on others. I didn't have a glue that there could be another way to live. Until the journey into my inner world began.

If I would have to descripe my old self, the best way would be that I was full of black, heavy mud. Each and every one of us knows, that when we are born, we are clean. Light. Authentic. Until life and it's people start to shovel their own beliefs and fears into us. Bit by bit that clean, white inner world starts to fill up with this mud and this old, smelly mud, is the one that direct our lives. And we are not even aware of this.

For some reason, I became aware of this mud. It for sure, didn't happen in a moment, but once I started my inner journey, it just got deeper and deeper, because something in me didn't want to live in that old, heavy world, in that mud. I had to face myself again and again and shovel that mud out of my system again and again. The more I did this, the more lighter I started to feel. Without me knowing, I was traveling towards that Saija I was, when I was born. Painful, so fruitful and interesting journey that will go on as long as I live. 

I am not perfect (although we all are), but I am willing. I am willing to learn from my mistakes even if it means that I have to bang my head to the wall more then once. I keep sitting with myself, because in this journey I have understood that if I want to let go of all the mud I am carrying, I have to commit to me 100 %. Nothing or no one can come in between. During my inner journey there has been events that have been throwing me out of my tracks for a moment. Now I know even better how to keep my boundaries, so I will not be thrown out of my center that easily anymore. For me, it is not enough that I see my old ways of being and acting. I also want to consciously change them, if there is a need for that. For me, this is maturety, self care and mental growth. 

Before I was kind of in a sleep, totally unconscious about the mud (my behavior, my beliefs, my fears and so on) inside of me. Now, I am more aware than ever before. And most of all, I live a conscious life. I make conscious choises. If I take a class of wine, I do it consciously. Not because I'm running from feelings I don't want to face. 

So today I feel sadness, loneliness and I feel like crying. This shoveling the mud, has been a long, hard and lonely journey and days like these I wonder, why I ever started. 

So I give myself a permission to be, cry and feel sad. I am brutally honest about my feelings in every moment and this means that I need to allow myself to be no matter how I feel. I face these feelings with huge unconditional love and mercy and I give myself thanks that I dare. Deep inside of me there is this trust and knowing, that this inner journey has a reason that I am not able to see right now. And that some day I will find my place and my support group in this world. Unconditional love trusts and that is who I am: LOVE IN ACTION!

Tarpeeks täydellinen!

Voi luoja millaisia energioita on Universumi heitellyt meille tänne maan päälle viime aikoina. Olen satavarma, että ihan jokainen meistä on ne tuntenut, olipa niistä tietoinen tai ei. Minulle tämä on merkinnyt valtavaa väsymystä, syväsukellusta omaan tunnemaailmaani sekä osittain eristäytymistä omiin oloihini. Olotila on ollut ajoittain niin raskas, ettei ole kättä jaksanut nostaa. Jopa aamupesu on ollut välillä suurien voimien koitos! Tänään olotila on luojan kiitos kevyempi kuin pitkään aikaan. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Kerrankin heräsin virkeänä ilman mielen tai kehon raskautta tuntematta. Voisi sanoa, että menossa on ollut "up & down" -syndrooma, jossa yksi päivä on "hiphiphurraa" -fiilis ja sitten toisena päivänä ollaan jälleen aallon pohjalla.

Olen useiden vuosien ja kuukausien ajan opetellut hyväksymään nämä kaikenlaiset päivät lokeroimatta niitä "huonoiksi tai hyviksi". Ovatpahan vain päiviä muiden joukossa. Koska olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja kehoani tiedän kyllä, milloin minun kuuluu tietää mikä tunnelukko on nousemassa pintaan ja milloin kyse on enemmänkin kollektiivisista energioista, joita aistin. 

Meille on kautta aikain opetettu, että meidän kuuluisi olla aina positiivisia, iloisia ja näyttää VAIN nämä puolet itsestämme maailmalle. Sellaiset tunteet kuin ahdistus, suru ja ärtymys ovat tunteita, joista pitää pyrkiä pois hinnalla millä hyvänsä. "Ajattele positiivisesti", "saat sitä mitä tilaat", "olet ajatustesi summa" ja kaikki muut paskantärkeät lausahdukset herättävät meissä uskomuksen, että jos en ole jatkuvasti hyvällä päällä ja positiivinen, "tilaan Universumilta" kauheita kokemuksia. Että jos en pysty rakastamaan kaikkia ja kaikkea jatkuvasti, taivas putoaa niskaani. 

Voihan olla, että jos asenne elämään on kovin negatiivinen, ei se siitä auringoisemmaksi muutu, kuin muuttamalla omaa elämänkatsomustaan. Jatkuva valittaminen on äärimmäisen raskasta. Mutta nyt puhun enemmänkin omien tunteiden kohtaamisesta ja niitä me ihmiset olemme mestareita välttämään. 

Kun antaa kaikenlaisten tunteiden olla aidosti läsnä, uskaltaa pysähtyä niiden äärelle, ne eivät jää kehomuistiin, vaan ovat seurana hetken ja poistuvat sitten ikiajoiksi.

Suurin lahja, jonka olen itselleni viime aikoina antanut on TUNTEA! Tuntea ihan kaikki. Vitutus, ilo, suru, viha, ärtymys, ahdistus, pöyristys, ihan kaikki! En ole pyrkinyt niistä väen väkisin pois, vaan olen ottanut vastaan. Antanut olla. Käsitellyt, kuunnellut niiden viestit ja sitten jatkanut päivääni. 

Me ihmiset todella pakenemme tunteitamme itsetuhoisuuteen saakka. Kun käsittelemättömät tunteet pakkautuvat kehoomme, ne aiheuttavat paitsi kehollisia oireita, myös käytöstä ja toimintatapoja, joita myöhemmin kadumme. Minä en halua enää toimia vanhojen kaavojen mukaan. Minä haluan TIETOISESTI muuttaa omaa olemustani, rakastaa ihan kaikkea minussa ja tämä tarkoittaa, että minun on kohdattava minut kaikenlaisena. Rakastettava niitä "paskojakin" päiviä. Niilläkin on oma lahjansa annettavanaan. 

Silloin, kun meillä on käsittelemättömiä tunteita sisällämme, emmekä pysty kohtaamaan niitä, me puramme nuo tunteet automaattisesti itsemme ulkopuolelle. Nyt olen pisteessä, jossa harjoittelen sitä, etten ota kenenkään reaktioita henkilökohtaisesti. Niin kauan, kun loukkaannun tai suutun jostakin toisen tekemisestä tiedän, että minulla on peiliin katsomisen paikka. Jokin tunnelukko on vielä käsittelemättä. Mutta silloin, kun olen eheyttänyt itsessäni omat rakkaudettomuuden tunteeni, ei mikään itseni ulkopuolelta voi minuun kohahtaa, sillä silloin ymmärrän, että toisen sanomiset ja tekemiset ovat heidän vastuullaan ja heidän reaktionsa tulevat heidän omista traumoistaan. He siis triggeröityivät jostakin mitä sanoin tai tein. Ja mikä vapaus, kun tämä prosessi ei enää kuulu minulle! Luojan kiitos, uskalsin tuntea kaikki tunteeni ja näin eheytyminen pääsi käyntiin kunnolla. Ja vauhdilla. Opin tästä prosessista todella paljon!

Minusta ei saa enää huolehtijaa, maksajaa, pelastajaa. Minusta saa läsnäolevan ihmisen, joka kuuntelee, näkee, on paikalla ja ennen kaikkea ottaa vastuun omasta olemisestaan, omista reaktioistaan. Minä en syyttele tai syyllistä: "minä sanoin/tein, koska sinä....." Ei enää näin! Minä en anna ohjeita, enkä ratkaisuja, vaan kannustan jokaista löytämään ne itse. Uskomaan itseensä. Luottamaan omaan sisäiseen voimaansa. Minusta saa kumppanin, jonka kanssa voi opetella kasvamaan aikuiseksi. Ottamaan vastuun itsestään ja elämästään ja omasta potenttiaalistaan. Minä en enää paijaile päähän tai tunne sääliä. 

Tiedän, etten missään tilanteessa voi syyttää ketään mistään. Totuushan on, että yksinjäämisen pelossani, hylkäämisen pelossani, miellyttämisen vuoksi, arvottomuuden tunteen vuoksi, minä olen SALLINUT huonon kohtelun. Minä SALLIN kaiken tapahtuvan. Minä tyydyin.

Mitään et voi olla muille, ennen kuin olet itsellesi! Joka ikinen ihminen on vain heijaste itsestäsi. Peiliin katsot, kun katsot elämäsi ihmisiä. Se on mieletön lahja. 

Eheytyneempi minä heittää viimein roskiin kaikki ajatukset siitä, että minun pitäisi olla jatkuvasti hyvällä päällä, hymyillä aina, rakastaa kaikkea ja kaikkia. Noh, totuudellisesti, koska rakastan itseäni ehdoitta, pystyn rakastamaan kaikkia samoin. MUTTA! Ja nyt lue tämä tarkkaan! 

Vilpitön rakkaus alkaa minusta. Minun on rakastettava itseäni vilpittömästi, ennen kuin voin rakastaa muita niin. Minun on ensin vilpittömästi uskottava, että olen kaiken hyvän arvoinen. Vilpitön rakkaus itseäni kohtaan asettaa tiukat rajat (HUOM! Rajat ovat rakkautta!). Tämä tarkoittaa sitä, etten enää tyydy ihmissuhteissani puolinaiseen, vaan tiedän olevani lottovoitto niille, jotka kanssani haluavat aikaa viettää. Vedän siis selkeät rajat siihen miten minua kohdellaan, miten minulle puhutaan ja siihen millaisten ihmisten kanssa haluan aikaani viettää. Minä en tuomitse kenenkään tapaa elää ja olla, vaan hyväksyn aidosti kaikenlaisen, mutta samaan aikaan tiedän, minkälaista haluan oman elämäni olevan ja minkälaisilla tyypeillä haluan elämäni täyttää. 

On aika, että elämäni alkaa näyttää minulta. Että kaikki valintani kuvaavat sisäistä maailmaani. 

Voi olla, että vedän puoleeni tiettyjä ihmisiä ja tilanteita. Hyväksyn sen täysin. Olenhan täällä oppimassa elämästä ja itseni vilpittömästä rakastamisesta. Uskon kuitenkin myös siihen, että kaikki elämässä tapahtuva ei aina ole meistä itsestämme kiinni. Elämä vain tapahtuu, minkäs teet. Joko raivoat, suutut, ilahdut tai vain hyväksyt. Joskus meille tapahtuu asioita halusimmepa niitä tai emme. 

En todellakaan voi sanoa, että elämäni on tällä hetkellä sinne päinkään, kuin se mistä haaveilen. Kuinka monta kertaa herään aamulla ilman mitään tietoa mitä tehdä sinä päivänä. Luovuuteni on kuollut. Asun asunnossa, jonka hyväksyn, mutta joka on mieluummin hotellihuone, kuin koti. Elämässäni on todella vähän ihmisiä, joiden kanssa haluan aidosti viettää aikaa. Olen paljon yksin. Yritän saada päiväni kulumaan. Mitä tehdä, kun en huseeraa kiireisenä pitkin poikin, en ole enää osa mitään yhteisöä, minulla ei ole kalentereita ja aikatauluja, eikä itseasiassa minkäänlaista suuntaa elämässäni? En kertakaikkiaan voi pakottaa vastauksia tulevaksi, kun niitä ei yksinkertaisesti ole. Voin kertoa, että tässä on ollut opettelemista ja opeteltu on jo vuosia! 

Vanhat tavat olla ja elää on mennyttä, enkä tiedä yhtään mitään uudesta. Siispä..... Joskus elämä ei ole juuri sitä mitä toivot itsestäsi riippumatta. Tiedän tasan tarkkaan, että olen tehnyt ja teen sisäistä työtäni jatkuvasti ja siitä huolimatta ulkoinen todellisuus ei kuvasta millään muotoa sitä mitä sisäisesti koen ja olen. 

Joskus siis kyse ei ole minusta, vaan ehkä ajoituksesta. Sen tiedän, että annan itseni olla kaikenlaisena, tuntea ihan kaiken, eikä se estä millään tavalla unelmiani toteutumasta. Ne toteutuvat, kun on sen aika. Luotan siihen 100 %:sti! Millä tavalla, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Sana "manifestointi" ei enää resonoi millään tavalla, sillä mieleni ei voi tietää mikä on minulle parhaaksi, mutta sydämeni kyllä. Luotan siis siihen. Luotan, että sydämeni ohjaa minua, kuten se on ohjannut tähänkin saakka. Jostain syystä minun kuuluu nyt olla, olla ja olla. Ja vielä kerran olla. 

Niin tai näin, "hyvä tai huono" päivä, elämästä on tullut seikkailu, jota elän hetki kerrallaan. Teen parhaani joka hetki ja se saa luvan riittää. Voisin sanoa, etten ole täydellinen, vaan mitäpä jos olenkin. Täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Inhimillisenä, en robottina, en suorittajana. Opin tätä elämää joka päivä siinä missä muutkin omalla ainutlaatuisella tavallani. Tarpeeks täydellisenä.