Rakas pömppöpötsini ja luomikokoelmani

Tein tänä aamuna joogaharjoituksen. Olen usein aloittanut aamuni viime aikoina näin. Sen jälkeen aamukahvi höystettynä ihanalla "kahvipölyllä", joka tuo päivään kimalletta ja hyvää fiilistä.

Olen rakentanut tänne kotiini ihanan joogastudion ja teen aina harjoitukset peilin edessä. Vinkkailen silmää itselleni ja hymy ulottuu päälaelle asti! Tänään pysähdyin kehoni äärelle.

Miten ihana keho minulla onkaan! Se on ylväästi kantanut minua vuodesta toiseen, läpi stressikausien, kestänyt mielettömän rankat treenit ja ylettömän suorittamisen. Koskaan se ei ole minua pettänyt! Olen tästä niin sairaan kiitollinen! Minkä kulkuvälineen olenkaan itselleni valinnut!

Vuosien myötä, kun päästin irti rankasta urheilemisesta, painoa on kertynyt ja keho on saanut uudenlaista pehmeyttä. En ole koskaan ollut isokokoinen, mutta six packiakaan minulla ei ole ollut.

Joogaohjaajakoulutuksessa puhuimme vatsoista. Miten miljoonat pienet lihakset tekevät koko ajan töitä, kun yritämme vetää mahaa sisään. Miten vähän liikkumatilaa tällä ihanuudella on tiukoissa farkuissa. Ihan kuin, jos laittaisin itseni pienen pieneen koppiin, jossa en voi liikuttaa mitään osaa itsestäni. Millaiselle koetukselle keho joutuukaan!

Tämä muutti jo silloin käsitykseni vatsastani. Näinkö armoton halusin itselleni olla, etten hyväksyisi ihanaa vatsaani juuri sellaisena kuin se on, vaan halusin jatkuvasti sen olevan pienempi, lättänämpi ja littanampi. Mikä helpotus, kun meidän ryhmän miehet vielä totesivat, että naisen vatsa on äärimmäisen kaunis juuri sellaisena kuin se on. Kaikenlaisena.

Siispä silottelen tuota ihanaa kumpua ja totean sen olevan ihan mielettömän täydellinen minulle. Juuri tuollaisena kuin se on. Minun ei enää tarvitse pyrkiä sen kanssa mihinkään ja nykyään valitsen vaatteenikin niiden mukavuuden mukaan. En jaksa enää peitellä sitä, enkä itseasiassa enää edes mieti koko asiaa. Olen ylpeä ihanasta pötsistäni!

Intiassa yksi mies tuli juttelmaan kanssani niitä näitä ja pian hän huomasi tuhannet luomet, jotka koristavat ihoani. Hän kysyi mitä ne ovat. Kerroin niiden olevan luomia, joita heilläkin on, mutta joita ei ehkä tummemman ihonvärin vuoksi niin helposti huomaa. Hän totesi niiden olevan tosi kauniita. Ihan kuin ihoni olisi koristeltu tuhansin eri tähdin.

Oi, miten kaunis ajatus! Olen itse inhonnut luomiani oikeastaan aina. Ja niitähän pukkaa siis koko ajan lisää. Mielestäni ne ovat olleet kammotuksia, joille en voi mitään, mutta joita kritisoin lähes päivittän. Miehen kauniit sanat saivat minut näkemään asian ihan toisin.

Jos luomi on kasvoissa, sitä kutsutaan kauneuspilkuksi. Tämän kerroin tälle miehellekin. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että ajattele, koko sinun kehosi on täynnä kauneuspilkkuja!

Ja niinpä tänä aamuna katselin koko kehoani isosta peilistäni uusin silmin. Totesin, että niinhän se on! Minun kehollani loistaa miljoona kauneuspilkkua ja tähteä ja nekin ovat osa ainutlaatuisuuttani.

Miten sairaan siistiä on, että meitä ihmisiä on niin monta miljoona erilaista ja kokoista! Ei yhtäkään samanalaista koko maailmassa! Minä olen saanut osakseni pömppöpötsin ja triljoona kauneuspilkkua, jotta pääsisin niiden avulla jälleen enemmän sinuiksi itseni kanssa. Että oppisin hyväksymään ihan kaiken minussa.

Ja kyllä se niin on, että pienen pieni muutos omassa pääkopassa voi saada koko kehon ja sydämen laulamaan. Se miten ylpeä olen kehostani tänä päivänä ja mihin ovatkaan kadonneet ne ajatukset, että voi kun mulla olisi sitä tai toi olisi tuommoinen tai tämmöinen. Ei. Niitä ei enää ole.

Rakastan vatsaani ja kauneuspilkkujani. Vaalin ja hellin niitä ja kiitän niistä. Annan niiden olla juuri sellaisia kuin ne ovat. Omanlaisinaan kuten emäntänsäkin.

Niin kuin hyväksyn itseni, samoin voin hyväksyä muut. Ei ole mitään tarvetta jauhaa paskaa selän takana, puuttua kenenkään elämään, sanoihin, asuihin, hiuksiin, tekemisiin ja tekemättä jättämisiin, koiriin, kissoihin, puolisoihin, elämänvalintoihin, koteihin, juomiin, syömisiin. Herran pieksut mitä mielenrauhaa tämä itselleni tuo. Ah, minun ei tarvitse arvottaa, eikä arvostella, sillä ketä arvostelisin. Itseäni. Enkä jaksa enää arvostella itseäni mistään. En sitten millään.

Ja näin säästän arvokkaan energiani itselleni paljon tärkeimpiin asioihin, kuten aamujoogaan tai kimallekahvin juomiseen ja saan nauttia niistä täysin siemauksin ilman pinnaa kiristäviä negatiivisia ajatuksia. Rakkaudella siis jatkan vatsani ihailua. Heristän ja ravistan, heilutan ja sheikkaan! Ja totean, ettei se pyllykään paskempi ole.

Vinkkaan peilikuvalleni silmää vielä kerran, lähetän lentosuukon itselleni ja alan kahvin keittoon. Tästä tulee hyvä päivä!

Kiltin tytön syndrooman murtuu viimein!

Tällainen teksti osui silmiini tänään ja miten sattuikaan! Tämä on aihe, jota olen viime aikoina miettinyt ja jota olen saanut ihan käytännössä harjoittaa: 

"I admit, I am a slow learner when it comes to certain things. All of my life I have tried to be careful about not judging or gossiping about others. There was a time when I wouldn't express my true feelings about a situation or person because I didn't want to judge or gossip. And if I did try to express it, I would feel horribly, overwhelmingly guilty. I wanted to be kind. I wanted to be forgiving.

I always wanted to give others the benefit of the doubt. I tried my best, I really did. But in that process, I was being most unkind to myself.
It took some time but finally I had a revelation. Slowly I began to realize that speaking my truth was not gossip. I began to I understand that discerning and judging (condemning) are two different things entirely.

My desire to be nonjudgmental actually kept me from seeing truths that I needed to see. I wasn't being honest with myself, for fear of being judgmental. I would stay in situations and relationships that were not good for me, for too long. For fear of being judgmental I remained uncomfortably stuck in my denial.

I now know that I am allowed to speak my truth about situations in my life and how they affect me. I am allowed to express my feelings of dislike for certain situations and even others approach or treatment of me. I am allowed to express my truth without it being a judgment. If something doesn't feel right, I am allowed to say it. What a revelation ! What freedom !

I now see that this has everything to do with boundaries. For so long I didn't know anything about boundaries for myself. (I told you I'm slow sometimes) I was stuck in denial about others behavior towards me and by wanting to always be kind, I allowed so many things that were uncomfortable and sometimes just plain unacceptable. And because I allowed situations to continue, I would feel powerless, resentful and victimized.

Speaking my truth is the path of self love. In doing this, I love and care for myself first and foremost. In loving myself, I can let go of situations and relationships that I feel are not in my best interest. I can bless those situations and relationships as I let them go in love.
If you struggle with this like I did, here's what I have learned:
Be honest with yourself.
Your feelings are valid.

If you need to speak your truth, do it honestly.
Don't feel guilty about speaking your truth.
Your truth is not gossip.
Let go of all that does not serve you.
Bless people and situations as you let them go in love.
Love yourself first
Care for yourself first.
In joy..."

- Michele Casella Collier - 

Kiltti tyttö antaa kohdella itseään kaltoin, huonosti, antaa käyttää itseään hyväksi, sillä olisihan se kauheaa, jos minusta ei pidettäisi. Miten valtava paha olo sisällä onkaan, kun sydän jo tietää, että toisen käytös ei ole oikein, mutta et uskalla sanoa tai tehdä mitään, ettei toinen vain suuttuisi ja hyvässä lykyssä ei koskaan enää edes puhuisi sinulle! Ja miten sitä taistelee itseään vastaan, kun kääntää poskea toisen perään ja yrittää rajattomasti "ymmärtää" toisen pahaa oloa. Entä se syyllisyyden määrä, kun ajatuksiisi pääsee pahoja ajatuksia siitä toisesta, joka sinua satuttaa! 

Herran pieksut mitä henkistä väkivaltaa itseään kohtaan! Ei ole ihme, että paitsi mielessä, niin koko kehossa tuntee tuon kokemansa epäreilun kohtelun. 

Noh, ei enää! Nyt minun rajapyykkini on saavutettu. Olen vuosia antanut käyttää itseäni hyväksi, ollut roskakorina muiden tunteille ja olotiloille. Olen myös itse tehnyt muille niin, mutta luojan kiitos, päätin ottaa vastuun itsestäni ja omista oloistani. Tämä voimaantumisen tunne on jotain ihan käsittämätöntä! En ole ikinä eläessäni kokenut tällaista! Se sisäinen voima, joka minussa on aina ollut, mutta joka oli vuosikausiksi hautautunut jonnekin syvälle sisimpääni, on nyt pääsemässä täyteen kukoistukseensa.

Ja ei, "tiukkana oleminen " ja omista rajoista kiinni pitäminen ei vaadi huutoa, vittuilua, kiukuttelua, haistattelua, väkivaltaa tai edes toisen alentamista. Ei. Tämä sisäinen voima on rauhantila, josta käsin voin tyynesti - ikään kuin vain toteamalla - tehdä asian selväksi. Ja kuulkaa, tämä on miljoona kertaa voimallisempi tapa, kuin mikään muu! Trust me! Ihan mieletöntä! Eikä vastapuoli kyseenalaista sitä millään lailla, se tässä on parasta! Kun teen rajani selväksi toista kunnioittaen, saan "sitä mitä annan". 

Mikä parasta, meillä kaikilla on avaimet tämän oman sisäisen voiman käyttöönottoon! Minä olen löytänyt omani ja avannut lukon. Nyt sekä avain, että lukko on roskiin heitetty, sillä tätä ovea en suostu sulkemaan enää koskaan!

Minulle on niin monta kertaa sanottu, että olen liian kiltti, että minun pitäisi kehittää hiukan asennetta ja uskaltaa sanoa ei! Tätä aihetta olen mielessäni pyöritellyt, että mikä on se minun tapani olla tiukka, omata asennetta ja vetää tiukat rajat siihen, miten minua kohdellaan. Ja viimein, kiitos kaunis viime aikaisten tapahtumien ja oman uskalluksen olla toimimatta ensimmäisen impulssin saatuani, osaan viheltää pelin poikki. Sanoa - NO MORE! Ja jatkaa rauhassa, rakkaudessa ja kiitollisena elämääni eteenpäin ja antaa toisen tehdä samoin.

Harjoituskertoja tulee varmasti elämässä vielä vastaan miljoona kertaa ja joskus onnistun, joskus en. Ei haittaa! Siemen on kylvetty, lukko omaan voimaan avattu ja perskutarallaa, että tuntuu hyvältä!!! 

Omaa aikaa Intiassa

Onpas siitä aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne tai yhtään minnekään. Ehkä se on niin, että takki on ollut aika tyhjä Villiksen sulkemisen jälkeen. Siispä otin pienen irtioton kaikesta ja lähdin kuuden viikon matkalle Intian Goalle!

Yllätys oli huomata miten hyvin ja nopeasti sitä sopeutui uuteen ympäristöön, jossa en ole koskaan ennen ollut. Gambian vuodet ovat varmasti koulineet tätä reissunaista sen verran, ettei sitä ihan pienistä enää hätkähdä, eikä intialainen elämätapa nyt niin kauhean erilainen ollut, kuin afrikkalainen. Ehkä hiukka enemmän ihmisiä.... ja lehmiä.

Olin itse ajatellut ja suunnitellut, että nyt laitetaan likan keho kuntoon joogan ja kasvisruokavalion avulla. Ehkä hankkiutuisin Ayurvediseen hoitoon ja saisin sieltä ohjeita itseni huoltamiseen. Noh, tätä halusi mieli, vaan sydän halusikin jotain ihan muuta.

Löysin joogaa juu ja Ayurveda hoitoloita myös. Joogaan lähdin ja kyllä, oli ihan loistava fiilis! Mutta olipa kallista. Niin olisivat olleet myös Ayurveda hoidot. Goa on turistipaikka, jossa hinnoittelu on kohdillaan. Pystyin ottamaan joogatunteihin osaa muutamia viikkoja, mutta sen jälkeen budjetti ei antanut myöten jatkaa. Onneksi löysin toisen paikan, puolet halvemman, mutta puolet kauempana edellisestä. Kun halusin joogatunnille, oli kello laitettava soimaan aamulla klo 7.15. Useimpina aamuina olin niin poikki, että jouduin raahautumaan puoli väkisin tunnille.

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, tunnit olivat ihania, mutta totuudellisesti, olisin vain kaivannut lepoa ja olemista. Tästä johtuen päätin viimein, että menen, kun tuntuu siltä ja niinhän siinä kävi, etten enää mennyt tunneille. Sydämeni huusi olemista ja aikatauluttomuutta!

Jostain syystä en kokenut tällä reissulla valtavaa tarvetta koko ajan tehdä jotain tai nähdä jatkuvasti uusia paikkoja. Ja toisaalta mieli huusi koko ajan, että kyllä sinun nyt pitäisi, sillä ethän sinä tiedä tuletko enää koskaan takaisin! Noh, kaiken kaikkiaan näin sen minkä pitikin ja näin jälkikäteen - vaikka paikan päällä ei siltä tuntunutkaan - näin tosi paljon.

Entä tunnekirjo sitten. Se oli yhtä värikästä, kuin kuvassa näkyvät mekot! Pääni sisällä tapahtui paljon. Ensimmäiset viikot olivat ihanaa flow tilaa, uutuuden viehätystä ja hetkille antautumista. Mutta jossain kohtaa jokin muuttui. Pintaan nousi vanhoja tunteita, kuten ahdistusta ja suruakin. Itku pääsi monena aamuna ja minkäs teet. Ei auttanut kuin antautua ja hyväksyä.

Ja kun näin annoin kaiken tapahtua, sain myös kiinni siitä mistä oli kyse. Tai tässä mainittakoon yksi niistä. Olen saanut jonkin verran kommentteja blogistani ja viime vuoden kirjoituksistani. Tämä on mahtava homma, sillä se kertoo vain siitä, että ihmiset ovat lukeneet tekstejäni ja ovat reagoituneet niistä eli jokin heissä piilossa ollut tunnetila on saanut nousta pintaan. Ja se on ihan mahtavaa!

Mutta se mikä itselleni tuli yllätyksenä oli se, miten nuo kommentit ovat jääneet minua kalvamaan. Olenko henkisesti vakaa, pitäisikö minun mennä juttelemaan psykiatrin kanssa, onpas ollut ylä- ja alamäkeä jne. Ja tämä kaikki on saanut minut kyseenalaistamaan oman olemiseni. Että olenko oikeasti hullu tai täysissä sielun ja ruumiin voimissa?

Kun kirjoitan tänne, kirjoitan aina itselleni. Olen tehnyt tietoisen valinnan kirjoittaa julkisesti. Jakaa kaikenlaisia puolia ja tunnetiloja itsestäni. Luet kirjoituksiani tai et, se ei kuulu minulle. Se, miten sinä reagoidut, jos luet tekstejäni, ei myöskään kuulu minulle. Jos itsessäsi on puolia, joita et halua kohdata, sekään ei kuulu minulle. Omaan esittelyyni olen kirjoittanut jo aikoja sitten: "Minulle saa nauraa ja minua saa arvostella, sillä sehän ei kerro minusta mitään, vaan henkilöstä, joka niin tekee."

Yksi aamu neljännen muuton jälkeen, istuin sängylläni ja huomaamattani antauduin hiljaiseen hetkeen, jota meditaatioksikin kutsutaan. Pieni ääni sisälläni totesi, että muistanhan minä sen, että kaikki, ihan kaikki lähtee sisältäni ja heijastuu sieltä ulos. Voisinko siis olla kiitollinen ihan kaikista kommenteista, joita olen saanut, sillä näin pääsen purkamaan loppujakin epävarmuuksia itsestäni ja olen jälleen lähempänä omaa, aitoa itseäni, jota minun ei tarvitse epäillä, eikä kyseenalaistaa. Pääasia on, että minä pidän huolen minusta, muut huolehtikoot itsestään ja omista oloistaan.

Jotain maagista Intiasta siis löytyi. Upeita kokemuksia kaikki, myös nuo vähemmän naurattavat. Ihania, uusia ihmisiä ja kohtaamisia täynnä, myös niitä vähemmän miellyttäviä. Kaikki yhtä tärkeitä, joka ikinen ja jokaisesta niistä ihan mielettömän kiitollinen! Ja niinpä kiitän myös jokaista sinua palautteista, kommenteista ja toimintaehdotuksista.

Juuri nyt päätän kuitenkin keskittyä tähän omaan pikku pikku elämääni, joka tuntuu näin omalla kotisohvalla, todella täydelliseltä juuri nyt. Sillä tätä minä olen. Tällainen. Avoin ja elämälle auki. Minulla on vain yksi elämä ja niin kauan kuin elämännälkää riittää, annan palaa!