Noh, nyt olen vain saanut olla, jo useamman kuukauden. Vuoden. Ja voin kertoa, ei ole helppoa.
Olemisen tilassa mieli saakin nostaa pintaan kaikkea sinne vuosien varrella haudattua. Lisäksi, mitä olen, kun tekeminen ei enää määritäkään minua. Olenko hyvä ihan jos vain olen?
Jäin pois vakitöistä jo vuonna 2011. Sen jälkeen en ole saanut kuukausipalkkaa ja työjaksot ovat olleet vaihtelevia. Paljon on myös jäänyt vapaa-aikaa. Itseasiassa koko ajan enemmän ja enemmän.
Juteltiin yhden ystävän kanssa tästä olemisen vapaudesta ja hän sanoi, ettei se olekaan niin helppoa olla vapaa. Kun "äiti" - pomo työpaikalla - ei olekaan kertomassa miten pitäisi toimia ja olla, eikä ole määrittelemässä kellonaikoja tai muuta tekemistä ja kun "isä" - kuukausipalkka (turvan tuoja) - puuttuvat kokonaan. En ole koskaan nähnyt asiaa näin, mutta tämä kommentti avasi minussa paljon. Se on ihan totta. Olemisen tilassa olen täysin vastuussa minusta ja elämästäni. En voi sälyttää sitä kenenkään harteille. Jos rahaa ei ole, minun on keksittävä ratkaisu tähän dileemaan. Jos työn aikataulut eivät luokaan rutiineja arkeen, minun tulee kai kehittää niitä itse?
Lisäksi nousee se kysymys, että olenko riittävä, jos vain olen? Jos hillun yökkärissä koko päivän ja vain olen. Ihan ilman telkkaria, läppäriä ja puhelinta, enkä saa "mitään järkevää" aikaiseksi?
Ei siis ole helppoa vain olla. Kun minua ei enää arvota mikään itseni ulkopuolelta, vaan voin vain "syljeskellä kattoon" vaikka koko päivän, jos haluan. Ei, en ole laiska. Ei, en ole saamaton. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö luovuus minussa kukoistaisi, päinvastoin.
Vasta viimeisen kuukauden aikana, olija minussa on saanut vallan ja suorittaja on saanut väistyä. Kyllä, minä olen sen verran taitava suorittaja, että osasin suorittaa myös olemista. Nyt siitä on kuitenkin tullut nautinto, etuoikeus, josta olen kiitollinen joka päivä. Kyllä, edelleen toisina päivinä turhauttaa, kun ei ole mitään "varsinaista syytä" nousta sängystä - kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Mutta suurimman osan aikaa olen niin jumalattoman kiitollinen pitkistä aamukahvihetkistä, aikatauluttomuudesta ja siitä, että jos ei huvita tehdä mitään, niin en sitten tee. En enää lähde mielen "kyllä nyt pitäisi lähteä edes pienelle happihyppelylle" - settiin.
Joku viisas sanoi, että olemisen tilassa tapahtuu itseasiassa eniten. Alan pikku hiljaa allekirjoittamaan tämän. Kiire taitaa olla vanhanaikaista ja kohta kilpaillaan olemisesta? Kenellä on eniten vapaa-aikaa?
Niin tai näin. Tässä olen. Aamu klo 11 yökkärissä sängyn pohjalla. Tukka pystyssä, hampaat pesemättä. Rähmät silmäkulmissa. Ah ja nautin joka hetkestä!
