Viime perjantaina sain klo 22 viestin, että minulle on yllärinä ostettu liput Antti Tuiskun stadikka keikalle. Olin jo sopinut menoja lauantaille, eikä minulla ollut aavistustakaan, kenet saisin mukaani näin lyhyellä varoitusajalla. Oikeasti sydän hakkasi, mietin miten tämän järjestän, ehdinkö, mitä laitan päälle jne. Miljoona ajatusta laukkasi läpi pääni puolen tunnin aikana. Nyt kysyttiinkin, osaanko elää, niin kuin "saarnaan" eli hetkessä, extempore, carpe diem?!?
Tajusin siinä illan aikana, että minussa aktivoitui huima määrä pelkoa. Tämä niin pieni, mutta valtava lahja, sekoitti nimittäin rutiinini ja sitä myöten myös mukavuusalueeni heilahti kunnolla. Aivan mahtavaa! Tietenkin asiat järjestyivät ja pääsimme ystäväni kanssa keikalle. Luojan kiitos tästä lahjasta, sillä se oli ihan parasta pitkään aikaan! Ihmiset lauloivat yhdessä, ilakoimme ja tanssimme yhdessä. Meitä oli 40 000 fiilistelijää ja Anttihan on aivan ykkönen! Itkimme, lauloimme, nauroimme ja tanssimme! Keikan jälkeen istuimme vielä kaikessa rauhassa Töölönlahden rannalla Helsingin iltavaloja katsellen. Huoh. Kertakaikkisen ihana ilta ja tapahtuma. Kertakaikkisen ihana lahja!
Sunnuntaina mietiskelin omaa elämän polkuani, joka ei ehkä ulkopuoliselle näytä niin kovin erilaiselta, mutta joka itselleni on sitä ehdottomasti. Minä en enää tavoittele mitään itseni ulkopuolelta, vaan jos tarve niin vaatii, muutan ajatukseni eli energiani sisältä käsin ja mieletöntä on, että ulkomaailma vastaa tähän energian muutokseen välittömästi. Se on minulle joka ikinen kerta suuri ihme. Sen sijaan, että pyrkisin enää mihinkään tai yrittäisin niska limassa tavoitella unelmiani, päästän irti ja luotan. Teen yrittämisen sijaan täysikäännöksen ja nyt annan kaiken tulla minulle, kun on sen aika. Se mikä on minulle tarkoitettu, se tulee. Tavalla tai toisella.
Tällainen elämäntapa vaatii todella paljon luottamusta asioiden järjestymiseen. Se vaatii luottamista elämään ja kärsivällisyyttä. Loputtomasti kärsivällisyyttä. Joitakin asioita tiedän tulevaksi, mutta totta kai, ilman fyysisiä todisteita, ihmismieli epäilee. Mutta sen sijaan, että yrittäisin väkisin viedä asioita eteenpäin, minä hyväksyn sen, että epäilen ja annan asioiden olla. En vastustele tai yritä muuttaa, vaan hyväksyn. Tämä on minun polkuni ja vain minä voin tietää mitä intuitioni sanoo ja mihin sydämeni minua ohjaa.
Antti Tuiskun konsertti oli minulle oiva tilaisuus reflektoida omaa uskoani itseeni. Antti on ollut niin äärettömän sinnikäs oman polkunsa toteuttaja, eikä ole antanut minkään ulkopuolisen horjuttaa omaa tahtotilaansa unelmien toteuttamiseen. Olen satavarma, että usko on matkan varrella horjunut ja ihan satavarmasti hänelläkin on ollut ajatuksia heittää "hanskat tiskiin". Mutta silloin, kun palo sydämessä on tarpeeksi kova, sitä puskee läpi vaikka harmaan kiven.
Niin teen minäkin. Jatkan eteenpäin, vaikkei kukaan muu uskoisi minuun. Vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi. Minä tiedän, että asiat järjestyvät minulle parhaalla tavalla. Miten me ihmiset olemmekaan julmia arvostellessamme jonkun toisen elämäntapaa? Elämäntapaa, joka horjuttaa omia pelkojamme. Sitä faktaa, ettemme itse uskalla elää itsemme näköistä elämää ja niinpä puramme tuon pahan olon arvostelemalla niitä, jotka uskaltavat?
Ennen minäkin annoin muiden mielipiteiden vaikuuttaa itseeni, mutta enää niin ei ole. Minulle on ihan sama, kuka minuun uskoo tai mitä minusta puhutaan, minä elän elämääni itseni näköisesti unelmiini uskoen. Kritiikki ja arvostelu ovatkin muuttuneet kasvualustaksi unelmieni toteutumiselle. Mitä enemmän kritiikkiä, sitä varmemmin minä porskutan eteenpäin. En anna minkään, enkä kenenkään horjuttaa uskoani minuun.
Viime kuukaudet olen myös yksitellen heitellyt roskiin kaikki ikinä kuulemani iskulauseet, fraasit tai henkiset opit. En usko enää ainoaankaan guruun tai opettajaan. En kysele elämäni suunnasta tai tapahtumista ennustajilta, enkä tarotkorteilta. En kuuntele tai kysele muiden mielipiteitä, vaan teen juuri niinkuin minusta hyvältä tuntuu. Sosiaalisen median sisältö on kokenut täydellisen putsauksen. Nyt mietin minkälaista energiaa haluan tukemaan elämääni ja se on ilo, rohkeat ihmiset, luovuus, huumori, tanssi. En milloinkaan olisi uskonut miten iso rooli ihmisillä, tv -ohjelmilla tai sosiaalisella medialla on elämäämme. Miten paljon se meihin vaikuttaa. Nyt olen viisaampi ja tällä viisaudella valitsen tarkkaan mitä elämääni haluan.
Miten erilainen tämä maailma olisi, jos joka ikinen ihminen keskittyisi omaan elämäänsä. Konfliktit syntyvät suvaitsemattomuudesta, erilaisuuden hyväksymättömyydestä. Jos joka ikinen kysyisi itseltään miksi arvostelen, miksi en hyväksy, miksi kritisoin ja etsisi vastaukset sisältään, olisi tämä maailma ihan erilainen paikka.
Kun minä olen sinut polkuni kanssa, en tarvitse kenenkään neuvoja. En tarvitse tykkäyksiä, en suitsutusta, en hurrauksia. En tarvitse julkisuutta tai sen tuomaa "hyväksyntää". En tarvitse seuraajia tai jatkuvaa stressiä postauksien määrästä. Minä olen sinut itseni kanssa ja millään muulla ei ole väliä. Jos jokin yllä mainituista ilmaantuu elämääni, niin se on pelkkää positiivista plussaa ja sitten se on tarkoitettu niin.
Jos jotakin haluaisin ihmisille opettaa, se olisi usko itseen ja omiin unelmiin. Ne eivät voi milloinkaan toteutua, jos kuuntelemme muita ja yritämme sopeutua niihin laatikoihin, joihin tämä maailma yrittää meitä asettaa. Oman polun seuraaminen vaatii valtavaa rohkeutta ja uskallusta. Se vaatii tahtotilaa ja sisäistä voimaa. Tämä polku voi olla ja onkin äärimmäisen yksinäinen, sillä kukaan muu ei voi ottaa ohjia puolestasi. Ne ihmiset, jotka eivät usko sinuun ja peilaavat omia pelkojaan sinusta, tippuvat vääjäämättä pois elämästäsi. Tämän kanssa on oltava sinut. Meillä on niin valtava tarve tulla hyväksytyiksi ja olla osa "jotain", että hylkäämme itsemme sitä edes tajuamatta.
Luojan kiitos jokin minussa päätti toisin. Olen niin äärettömän nöyrä itseni edessä, sillä olen yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka tiedän. Mitään ulkoista minulla ei ole todisteeksi omasta menestyksestäni ja silti tunnen olevani yksi suurimmista onnistujista tällä maan päällä. Minä olen pystynyt rakastamaan itseni ehjäksi ja sen on jotain niin valtavaa, etten osaa sitä mitenkään sanoiksi pukea. Tämä on ollut maailman yksinäisin, vaikein ja huonopalkkaisin matka. Matka, joka jatkuu ja jonka voivat ymmärtää vain ne, jotka ovat saman kokeneet.
Tämä on minun polkuni, enkä aio enää milloinkaan kulkea kenenkään toisen viitoittamaa tietä. Minä päätin tuoda auringon sinne omaan sisäiseen risukasaani ja siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen. Oma polku, paras polku.
