Minä rakastan rahaa!

Jep. Raha. Kaikki sitä tarvitsevat, mutta väistämättä suurin osa sen olemassa oloa kiroaa. Mutta onko se kirous sittenkään? Eikö jokaikinen väline tässä maailmassa ole meitä varten? Eikö raha tai vaikkapa tupakka opetakin meille todella paljon itsestämme, omista uskomuksistamme ja peloistamme? 

Nyt, kun sisäinen maailmani tuntuu ehjältä ja kriitikko minussa on viimein hiljentynyt kokonaan huomaan, että itseni helliminen ja hemmottelu nousee tämän hetkiseksi teemaksi. Miten paljon aikaa ja energiaa me käytämme muihin? Miten paljon rahaa ja materiaa me annamme synttäri, - hää- ja rippilahjoina? Entä miten paljon uskallat käyttää rahaa itseesi? Usein käy niin, että vasta myöhemmällä iällä meissä herää terve itsekkyys, jonka nojalla uskallamme viimein käyttää omia rahojamme omien mielitekojemme toteuttamiseen.

Minä olen tuossa pisteessä nyt. Minä haluan hierontaan. Kasvohoitoon. Haluan uusia vaatteita. Haluan matkustella ja syödä ihania aterioita aina vaihtuvissa maisemissa. Uusi tunne on, että ensimmäistä kertaa koen olevani kaiken ihanan arvoinen. Minä ansaitsen tulla hemmotelluksi ja minulla on täysi oikeus satsata itseeni. Tässä on vain yksi mutta. Raha. Onko niin, että jossain alitajunnassani on vielä kasapäin rahaan ja rikkauteen liittyviä uskomuksia? Että, jos on rahaa, niin on jotenkin paha?

Raha on yhtä ristiriitainen aihe, kuin seksi ja siitä ollaan miljoonaa eri mieltä. Rikkaat tuomitaan ja köyhiä sympatisoidaan. Rikkaat ovat ahneita paskoja, jotka käyttävät yksityiskoneita ja näin saastuttavat ilmaa. On se jumalauta, että miljoona laitetaan hääkutsuihin ja jossain päin lapsia kuolee nälkään!

Omien isovanhempieni kokemukset sota-ajasta ja silloin vallinneesta pulasta kummittelevat vielä vahvasti mielessäni. Raha pitää ansaita kovalla työllä, eikä saa olla kiittämätön. Säästää pitää pahan päivän varalle ja nöyryys tulee säilyttää. Kerskua ei saa, eikä keneltäkään saa kysyä paljonko he tienaavat kuukaudessa. Jos saat, muista vastapalvelus, ettet jää mitään velkaa. Älä lainaa keneltäkään penniäkään, omillaan on toimeen tultava. Rahasta pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka tilin saldo näyttäisi mitä. Tai sitten on toinen ääripää. Olematonta rahaa tuhlataan ja velkakierteet ovat osa arkipäivää. Pikavippi on paras ystävä ja velaloilla kuitataan toiset velat. Raha on tabu, jota vihataan, kirotaan ja jonka puutteesta voivotellaan jatkuvasti. 

Huomasin oman sisäisen puheeni tässä pari päivää sitten, kun astuin sisään kirpputorille ja löysin muutamia ihania urheilutoppeja. Pieni pirulainen olkapäällä kuiskasi heti: "Älä nyt tuhlaa vähiä rahojasi! Ei sinulla ole rahaa!" Hetken seisoin toppien kanssa käytävällä. Koko satsi tulisi maksamaan neljä euroa! Silloin kuului toinen ääni: "Onko tililläsi rahaa?" Mielessäni vastasin kyllä. "Silloin sinulla on rahaa, eikö totta?" Wau! Totta! Kävelin kassalle ja lähdin innosta pinkeänä kotiin uusien toppieni kanssa. Olen toki ollut tietoinen rahaan liittyvistä uskomuksistani jo vuosia, mutta ensimmäistä kertaa todella huomasin, miten itselleni puhun ja hoen. 

Sain itseni verekseltään kiinni uskomuksesta, jota olen hokenut itselleni koko ikäni: "En voi, ei mulla ole rahaa." Vaikka olen ollut töissä ja tienannut hyvin eli tämä hokema ei missään nimessä ole ollut totta, mielessäni on asustellut puutteen ajatus. Rahojen säästäminen ja piheys ovat olleet ominaispiireitäni, sillä olenhan kasvanut ilmapiirissä, jossa aamiaiselta jääneet riisimurojen jämätkin löytyivät lättytaikinan seasta! Mitään ei heitetty pois ja kaikki säästettiin. Rahaa ei tuhlailtu, vaikka sitä olisi ollutkin ja aina etsittiin halvimmat vaihtoehdot kaupasta. Ei ihme, että suhde rahaan on nurinkurinen. 

Luojan kiitos, sain itseni kiinni tuosta sisäisestä puheesta. Ja nyt päätän tietoisesti kääntää puheen positiiviseksi. Raha on itseni rakastamista! Mitä enemmän minulla on rahaa, sen parempi! Raha tulee helposti ja vaivattomasti! Minä rakastan rahaa!

Sain myös itseni kiinni rikkaiden tuomitsemisesta ja tajusin heti, että niin kauan, kuin tuomitsen heidät (tai kenet tahansa), olen kiinni vanhoissa ajatusmalleissa. Sitä mukaa, kun hyväksyntä itseäni kohtaan kasvoi, kasvoi se myös muita kohtaan. Myös rikkaita. Mitä helvettiä se minulle kuuluu mitä kukakin tekee rahoillaan? Olen kateuttani tuominnut rikkaat, sillä en ole itse USKALTANUT ja SALLINUT itseni rikastua! Siispä olin sitä mieltä, että kaikki rikkaat ovat paskoja, eivätkä ajattele muuta kuin itseään. Noh, tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Olipa sitten kyseessä rikas tai köyhä, aina löytyy hyviä ja vähemmän hyviä tyyppejä. 

Sitä mukaa, kun uusi sisäinen maailmani vahvistuu ja mitä enemmän opin tuntemaan itseäni, sitä enemmän haluan rahaa. Ihan rehellisesti, minä haluan rikastua. Minä haluan niin paljon rahaa, ettei minun ikinä enää tarvitse miettiä koko asiaa. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan, etten koe tästä minkäänlaista syyllisyyttä. 

En ole koskaan ollut materialisti, eikä auton koolla tai vaatemerkeillä ole ollut minulle minkäänlaista merkitystä. Eikä näin ole vieläkään. Enemmän on kyse siitä, että viimein uskallan satsata itseeni. Haluan antaa itselleni kaiken mitä halajan. Se ei ole keltään pois. Ei edes niiltä nälkää näkeviltä lapsilta. Mitä jos on niin, että jos maailmassa olisi enemmän tietoisia, itseään aidosti rakastavia ihmisiä, joilla olisi runsaasti rahaa? Olisiko maailma silloin parempi paikka elää? 

Juuri nyt keskityn siis tietoisesti muuttamaan sisäisiä mantrojani rahan suhteen. "Minulla on varaa!" "Minä rakastan rahaa!" Ja yllättävää kyllä, jokin rahastressi helpottaa. Tottahan toki olen paininut tämän asian parissa jo vuosia. Olenhan minä putsannut niin paljon myös rahaan liittyviä uskomuksia ja pelkoja pois. En ole enää vuosiin viettänyt unettomia öitä rahan vuoksi. Olen reissannut ja rakentanut uusia koteja milloin mihinkin ja aina rahaa on jostain siunaantunut. Jonkinmoisen vapauden olen tässä asiassa siis jo saavuttanut. 

Mutta nyt lähdetäänkin ihan uusille leveleille, sillä minä haluan PALJON rahaa! Miljoonia, triljoonia! Haluan uida rahassa ja tuntea sen tuoksun. Haluan avata verkkopankkini ja ihastella tilini saldoa yhä uudelleen ja uudelleen. Olen jo saanut kokea ja oppia mitä on olla köyhä. Nyt on aika oppia jotain uutta. On aika oppia miltä tuntuu olla rikas!

Siispä jatkan sukellusta omaan sisimpääni ja puhdistelen rahaan liittyviä uskomuksia. Minä en ole syntynyt tänne kärsimään, vaan elämään ihanaa ja täyteläistä elämää. Ja raha on yksi vapauden muoto. Raha on yksi itseni rakastamisen muoto. Siispä BRING IT ON! Minä rakastan rahaa ja raha rakastaa minua!

Olen ylpeästi työtön!

Olen huomannut, että tietty sama ajatuskaava toistuu mielessäni, olenpa sitten täällä koti-Suomessa tai Gambiassa. Ensi alkuun on tosi mukavaa nähdä tuttuja naamoja ja koluta tuttuja biitsejä tai metsiä.

Gambiassa nautin sosiaalisuudesta, naiseudestani, vapaudestani, luonteeni äänekkäästä ja värikkäästä puolesta, kun taas Suomessa rakastan raikasta, puhdasta ilmaa, luontoa ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Gambiassa asettuminen valmiiksi kalustettuun asuntoon käy nopeammin, mutta täällä Suomessa asunnon etsiminen, tarvittavien astioiden ja muiden kodin tavaroiden hankkiminen, vie hiukan enemmän aikaa. Lopulta, ja tämä tapahtuu nopeasti, kaikki on kasassa ja minä istun sohvallani. Toimeettomana.

Olin sitten kummassa maassa tahansa, jokin suuri ja tumma iskee minuun kuin tuhannen kilon kivimörikkä. Alkupäivien ja viikkojen ihana keveys vaihtuu raskaaseen ja mitäänsaamattomaan olotilaan. Tämä on ollut jännä ilmiö huomata ja nyt viimein päätin pysähtyä sen äärelle. Mistä on kyse?!

Ensimmäinen ajatus on sosiaalisen elämäni muutos. Se, että olen niin paljon yksin ja elämäni on siltä osin muuttunut todella paljon. Ennen elämäni oli täynnä ihmisiä, tapahtumia ja tekemistä. Kävin kursseilla ja koulutuksissa. Jumpissa ja saleilla. Jos asiat junnasivat liian pitkään paikallaan, luovuuteni avulla keksin varmasti ratkaisut tilanteeseen. Nyt suurin osa ihmisistä on tippunut pois, muutamia lukuunottamatta. Ja ne asiat, jotka ennen kiinnostivat minua, eivät enää vedä puoleensa.

Vaikka olen oppinut olemaan yksin ja nautin siitä, sosiaalisen verkoston puuttuminen on suuri asia kenelle tahansa. Kyllä minä kaipaan joskus tyttöjen iltoja tai kävelylenkkejä kaverin kanssa. Välillä on myös turhauttavaa, kun mikään ei vedä puoleensa, ei puhuttele ja toisaalta ei vielä saa kiinni uusista intressien kohteista. Mutta tilanne on mikä se on ja olen oppinut hyväksymään sen sijaan, että pakottaisin mitään tapahtuvaksi. Mutta ehdottomasti, tämä on minulle iso muutos.

No sitten mieleeni nousi rutiinit. Kuinka ne pitkästyttävät minua. Tekemättömyys ja samojen asioiden toistaminen päivästä toiseen tekevät minusta robotin, joka toistaa asioita automaattipilotilla. Mutta totuus on, että vaikka luulin vihaavani rutiineja, minä oikeasti tykkään niistä. Ne tuovat minulle sitä turvallisuuden tunnetta, jota en muutoin "hetkessä elämisen" elämässäni saa. Minusta on ihana keittää aamulla kahvit ja napata Marie -keksi paketti mukaan ja asettautua viltin alle sohvalle. Minulla ei ole kiire mihinkään, vaan saan heräillä ihan rauhassa. Rakastan rauhallisia aamuja! Näitä aamuni ovat täynnä myös Gambiassa. Ja joskus rikon rutiinit aikaisella aamulenkillä lähimpään metsään tai kirmaisemalla rannalle. Menen siis fiiliksen mukaan. Muuten päiväni rakentuvat milloin mitenkin. Saa olla rutiineja, kunhan silloin tällöin keksin jotain, joka rikkoo normaalin päivän kuviot. Ei, olotilani raskaus ei johdu siis rutiineista. Olen huomattavasti enemmän sinut rutiinien kanssa, kuin ennen.

Onko kyse sitten rahasta? Siitä, etten saa tasaista kuukausituloa, joilla sitten toteuttaa elämäni unelmia. Kyllä, joskus raskas olotila johtuu siitä. Mielessäni teen itsestäni köyhän työttömän, joka ei pysty ostamaan edes puseroa itselleen. Totuus on kuitenkin ihan toinen. Tähän päivään saakka olen saanut kaiken mitä olen TARVINNUT. Minä olen tehnyt valinnan jo aikapäivää sitten ja muuntanut omaisuuttani rahaksi jo useita vuosia. Vapauteni on tärkeämpää, kuin säästöjen säilyttäminen tilillä. Ja jossain syvällä sisälläni asuu valtava luottamus. Jos kaikki muutkin asiat elämässä järjestyvät, miksi eivät raha-asiatkin?!

Otetaanpa seuraavaksi käsittelyyn tekemättömyys. Minulla ei ole mitään "järkevää tai yhteiskunnallisesti" merkittävää tekemistä. Päivät menevät flowssa ja kulloisenkin mielialan mukaisesti. Joskus haluan nähdä ihmisiä, siispä nappaan junan Helsinkiin tai kävelen lähimmälle rannalle. Voi olla, että lenkki suuntautuu kahville ja jätskille. Tykkään myös katsella Netflixiä kotona viltin alla ajasta riippumatta tai sitten sytytän kynttilät ja teen olohuoneestani oman joogastudion. Milloin maistuu kunnon hikijumppa, milloin ihana aktiivinen jooga. Jotenkin huomaan päivän päätteeksi, että ollaan jo illassa ja näin on taas yksi päivä kääntynyt iltaan, että humahti!

Ei, minä olen onnekas, että saan viettää päiväni juuri niin kuin tahdon. Kuinka moni meistä lopulta haluaisi juuri tätä?! Olen jo vuosia opetellut vain olemaan ja sehän on meidän suomalaisten perussynti. Oleminen. Gambiassa en koe siitä niin suurta syyllisyyttä, mutta Suomessa ajaudun huomaamattani syyllisyyden tilaan. Kuinka monta kertaa olen kuullut muiden suusta, etteivät he osaisi vaan "olla" ja että "tulisi hulluksi", jos ei olisi tekemistä. No rakkaat, voin kertoa, että olin itse ihan samanlainen. Olinhan niin tottunut tekemiseen ja suorittamiseen. Siitä kertoo alkuvuosien pysähtymisen harjoitukset ja harjoittelenhan olemista edelleen. Se tekeminen istuu minussa niin syvällä. Mutta ei, loppupeleissä olen ihan sinut olemisen kanssa.

Raskas olotila voi kuitenkin syntyä osin tästä olemisen keveydestä. Yhteiskunnan silmissähän minä en ole mitään, kun en ole töissä. Kuinka moni minulta kysyy työsuunnitelmistani ja olenko hakenut niitä. Siispä, käskystä hyvä herrasväki, minä olen hakenut töitä. Mutta ei vain natsaa. Ennen olisin kokenut itsetunnossani valtavan viillon. Mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa tällä työkokemuksella. Nyt, huokaan helpotuksesta! Yes, ei natsannut taaskaan! Sillä rakkaat lukijat, minä tykkään juuri nyt, tässä hetkessä, olla työttömänä. 

Töiden hakeminen. Se tekemättömyyden paine. Se, että olen vieläkin yrittänyt istua johonkin vanhaan muottiin, johon en kertakaikkiaan enää istu. Kuvittelenko olevani jotenkin muiden yläpuolella tai parempi muita. En. Kärsinkö joskus tekemättömyydestä ja sosiaalisen yhteisön puutteesta. Kyllä. Mutta suurimmalta osin olen tyytyväinen elämääni ja elämäntilanteeseeni. Vain ulkopuolinen paine on saanut minut tuntemaan oloni raskaaksi. Nyt on aika päästää siitä irti. Muiden ihmisten ja tämän yhteiskunnan odotuksista ja ajatuksista. Jos joku on sitä mieltä, etten ole arvokas osa tätä yhteiskuntaa, niin ongelma on sen jonkun, ei minun. 

Totuus on, että minä en halua töihin! En halua töihin, joista maksetaan minimi palkka, josta ei jää eläämisen kustannusten jälkeen mitään käteen. Kyllä, olisin valmis tekemään mitä vaan. Itsetuntoni ei ole enää kiinni titteleistä, mutta sen verran itseäni rakastan, että haluan tekemisistäni kunnon korvauksen. Jos minä annan elämästäni 21 päivää kuukaudessa työnantajalle, joka maksaa arvokkaasta panoksestani ja ajastani 8 €/ tunti, sanon ei kiitos. 

Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Yrittäjät yrittävät perse ruvella. Oi että, miten raskasta ja vanhanaikaista, mutta niin kauan, kuin me emme asetu vastustamaan tätä systeemiä, mikään ei muutu. Voi olla, etten yksin saa aikaan minkäänlaisia muutoksia yhteiskunnassamme, mutta ainakaan en ole osa vanhaa "orjakulttuuria". Ja voi olla, että tulee päivä, jolloin minulla ei ole vaihtoehtoja. Mutta niin kauan kuin voin sanoa EI, sanon ei. Ja ehkä lopulta, kun jaksan olla kärsivällinen, keksin jälleen jonkin oman idean. Idean, joka tuo minulle iloa. Ja rahaa. 

Juuri nyt heittäydyn täysillä ja ilman syyllisyyttä oloneuvottareksi. Millä minä tulevassa elän, ei voi tietää! Mutta siitä en ihme kyllä stressaa suuremmin. Kaikki järjestyy kyllä! Sillä aikaa minä elän vapaata elämääni ja olen ylpeästi työtön!

En enää koskaan sano: "En koskaan enää..."

Näin se elämä menee. En enää koskaan sano: "En enää koskaan". Luulin, että kirjoitteluni tämän blogin osalta ovat tulleet tiensä päähän ja niinhän se pitkään olikin. Mutta kappas keppanaa! Tässä sitä ollaan!

Kirjoittaminen on osa minua. Se on luovaa, kirjoittaessa ajatukset aukeavat itsellenikin ja pää tyhjenee mukavasti liiallisista pärmätyksestä. Pidän blogini nimestä "Tarpeeks Täydellinen", sillä sitä me kaikki olemme, Tarpeeks Täydellisiä!

Paljon olen tämän reilun 10 vuoden aikana oppinut ja yksi intohimoni on itseni ja muiden hyväksyminen. Olen ymmärtänyt, että juuri muiden arvostelu ja kommentointi, ovat rikkoneet minut sisäisesti. En todellakaan tajunnut olevani rikki ja nyt ymmärrän, että niin kauan, kun annan minkään itseni ulkopuolisen vaikuttaa minuun, "rikkoa minua sisäisesti", en ole omassa voimassani, vaan "muiden armoilla". Tässä maailmassa, tällä hetkellä, on todella vaikea olla tai tehdä mitään, sillä sata varmaa on, että tulet arvostelluksi. Luojan kiitos, olen pystynyt itseni ja muutamien harvojen elämäni ihmisten avulla VIIMEIN, rakastamaan itseni ehjäksi, eikä muiden arvostelu vaikuta minuun enää millään lailla (= omaan voimaan astuminen).

Tänään haluan kirjoittaa siitä mitä olen viimeisen 11 vuoden aikana käynyt läpi. Olen sata varma, että monelle ihmiselle elämässäni viime vuosien blogitekstit ja postaukset Faceen ovat tulleet yllätyksenä. Ulkoisestihan kaikki "oli hyvin".

"Mitä sille on tapahtunut?" "Onko se tullut hulluksi? "Voi että, hakisi nyt apua!"

Ihan rehellisesti, olen elänyt oikein hyvää elämää. Minulla on aina ollut paljon kavereita, elämässäni on ollut kertakaikkisen ihania tapahtumia, hyviä töitä, rahaa, autoja ja kaikkea sitä, mistä kuvittelin hyvän elämän koostuvan. Kävi kuitenkin niin, että pikku hiljaa kaikki se, mistä ennen nautin, ei enää tuntunutkaan herättävän samanlaista iloa kuin ennen. Luulin, että olen aikuinen, itseäni ja muita kunnioittava ja vastuuntuntoinen. Enhän haistatellut kenellekään, enkä hakannut mummoja kaduilla. Hoidin työni sovitusti sata lasissa ja maksoin laskuni ajallaan. Mikä tässä siis mätti?

Jostain syystä jokin syvällä sisälläni tiesi, että minussa asuu paljon perittyä pelkoa ja miljoonia uskomuksia. Tiesin, ettei itsetuntoni ole kohdillaan ja minun oli tosi vaikea hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä miten haavoitettu ja traumatisoitunut olin. Miten rikki olin. Vasta nyt, sisäisen polkuni tässä vaiheessa tiedän, että omien uskomusteni ja traumojeni purkaminen oli kuin sipulin kuorimista. Kerros kerrokselta sukelsin syvemmälle ja syvemmälle. Ajatelkaa! Olin niin täynnä pelkoja ja uskomuksia, tietoisia ja tiedostamattomia, että vei 10 vuotta putsata ne itsestäni! Kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana olen ajatellut: "Nyt olen valmis, nyt takaisin normaali elämään". Mutta kun itseensä sitoutuu 100 %:sesti, ei sitä pyörää voi enää pysäyttää. Minä halusin oppia rakastamaan minua juuri sellaisena kuin olen.

Matkan varrella oli jännää huomata, että kun itsensä tykkääminen lisääntyi, eivät "vanhat asiat, tapahtumat ja ihmisetkään" enää resonoineet. Miksi tunsin yht' äkkiä vihaa, kun joku "leikillään" vittuili minulle? Sehän oli täysin normaalia. Kaikkihan vittuilivat, minäkin! Luulin todella, että minulta on huumorintaju kadonnut! Miksi en enää nauttinutkaan baari-illoista ja useiden päivien kännäämisestä? Miksi työt tuntuivat yht' äkkiä raskailta? Miksi tunsin itseni ulkopuoliseksi kaikkialla?

Suoritin, suunnittelin, kontrolloin, vahdin, neuvoin muita, huolehdin, kommentoin kysymättä, miellytin, siedin huonoa kohtelua, hermostuin, valitin, puhuin pahaa selän takana, arvostelin, olin kärsimätön, olin itselleni äärettömän julma, minulla oli valtavat odotukset muita kohtaan ja olin läheisriippuvainen.

On täysin ymmärrettävää, että kasvaessamme vauvasta pieneksi tytöksi/pojaksi, siitä teineiksi ja edelleen aikuiseksi, me toimimme automaattisesti niiden mallien mukaan, jotka olemme kasvuympäristöstämme saaneet. Eihän meillä ole aavistustakaan muusta. Kuinka monta kertaa olen kuullut ja itsekin ajatellut; "musta ei sit ainakaan tule meidän äitiä/isää", mutta huomaamatta toistamme samoja kaavoja ja käyttäytymismalleja. Myös kasvattaessamme omia lapsiamme. Näin jatkamme monien sukupolvien takaisten pelkojen ja uskomusten istuttamista seuraavalle sukupolvelle.

Oma sisäinen paha oloni johti siihen, että aloin kyseenalaistamaan omia toimintatapojani. Ymmärrän nyt, että valmistauduin katkomaan omien esi-isieni toimintamalleja, jotka eivät suinkaan parantaneet sisäisiä haavojamme, vaan päinvastoin.

En mitenkään voinut tietää miten syvälliseksi ja pitkäksi tämä oma sisäinen polkuni muodostuisi. Mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kaikki hörhöilyt, liitelyt, Villa Vapaus, blogit ja postaukset, jokainen ihminen ja tapahtuma on ollut tarkoituksen mukainen. Ilman niitä, en olisi nyt tässä. Ehjänä.

Olen oppinut miljoonia ihania asioita itsestäni näiden vuosien varrella ja tästä tekstistä tulisi kilometrien pitkä, jos mainitsisin ne kaikki. Siispä mainitsen tässä kaksi merkittävintä, joiden pohjalle oma voimaantuminen ja eheytyminen omasta mielestäni perustuu.

Ensimmäinen näistä on vastuun ottaminen itsestä (aikuistuminen). Täysin ja kokonaan. Mitä tämä minulle tarkoittaa?

Yksinkertaisesti se tarkoittaa minulle sitä, että otan täyden vastuun teoistani, sanoistani ja tunteistani. Ymmärrän sanojeni ja tekojeni vaikutukset paitsi itseeni, myös muihin. Tulen siis täysin tietoiseksi, enkä enää toimi automaattipilotilla tai "koska näin on aina tehty" pysähtymättä milloinkaan miettimään, miksi itseasiassa teen juuri niin kuin teen. Kun otan vastuun itsestäni, mitään ei voi enää laittaa minkään tai kenenkään piikkiin: "koska toi sanoi, koska maailmantila, koska toi teki" jne. Minä olen vastuussa tunnemaailmastani, ei kukaan muu.

Kun otan vastuun itsestäni, en enää reagoidu toisten sanomisista tai tekemisistä ja jos reagoidunkin, en pura sitä muihin. Pikku tyttö minussa suuttui, raivosi ja haistatteli, "kun ei saanut mitä halusi, silloin kun halusi". Syytti reaktion aiheuttajaa, sillä ilman muuta, "se oli sen vika", että minusta tuntuu näin pahalta. Nyt ymmärrän, että toimin traumoistani käsin ja näin annoin oman voimani sille, joka tuon reaktion minussa aiheutti. Nyt minä PÄÄTÄN reagoida, jos yleensä reagoidun. MINÄ teen päätöksen. Aikuinen Saija vetäytyy, ottaa tilaa, hengittelee ja pystyy sitten puhumaan asiat halki rauhallisesti. Rakentavasti. Ketään syyttämättä tai syyllistämättä. Ja jos ei aina pysty, huomaa senkin. Uskaltaa pyytää anteeksi ja oppii lisää.

(Nyt ymmärrän, että jos reagoidun, minussa herää jokin vanha tunnemuisto, joka aktivoituu toisen sanoista tai teoista. Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on tunnemuistissa vanha, samantyyppinen tunnekokemus. Silloin, kun tuo tunnekokemus on jäänyt käsittelemättä ja parantamatta, minä reagoidun.)

Kun otan vastuun itsestäni, en enää kuuntele muita, vaan elän oman näköistäni elämää juuri niin kuin haluan. Minä määritän mikä on itselleni normaalia, ei yhteiskunta tai toiset ihmiset. Jos haluan mielipiteen, kysyn sitä. Muutoin kuljen oman sydämeni ohjauksen mukaan ja jokainen saa ajatella siitä ihan mitä lystää.

Kun otan vastuun itsestäni, keskityn oman elämäni elämiseen sen sijaan, että keskittyisin muiden tekemisiin ja elämään tai kommentoisin niitä millään tavalla. Olen läsnä elämäni ihmisille, mutten enää menetä yöuniani murehtimalla muiden elämää. Olen myös ottanut vastuun omasta onnellisuudestani. Kun en ollut omassa voimassani (en ollut ottanut täyttä vastuuta itsestäni), asetin hurjia odotuksia elämäni ihmisten, asioiden tai tapahtumien harteille. Nyt kaikki ulkoiset tapahtumat, asiat ja ihmiset ovat vain suuri plussa elämäni onnellisuuden vaa'assa.

Kun minä huomioin itseni 100 %:sesti, pystyn huomioimaan muutkin ihmiset luonnollisesti. Kun otan vastuun itsestäni ymmärrän automaattisesti, että jokaisella sanallani ja teollani on suuri vaikutus muihin ihmisiin ja ympäristööni. Kun kunnioitan ja huomioin itseni täysin, en kaipaa tai etsi ulkoista hyväksyntää.

Nyt tiedän omat rajani ja ne ovat hyvin selkeät. Tiedän minkälaisten ihmisten kanssa haluan olla tekemisissä ja minkälaisilla energioilla haluan itseni ympäröidä. Minä todella olen vastuussa omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistani ja sen huolehtimisesta. Minä en ole kaikille ja nyt olen sen kanssa sinut. Uskallan sanoa EI, enkä enää selittele tekemisiäni kenellekään. En myöskään tyydy puolinaiseen, kun tiedän ansaitsevani vain parasta. Selkeät rajat ovat tämän sisäisen reissun parasta antia ja ne ovat suurin itseni rakastamisen muoto.

Toinen suuri asia, jonka olen matkallani oppinut, on kunnioitus. Itseni ensin ja sieltä käsin muiden. Pystyn kunnioittamaan muita vain niin paljon, kuin kunnioitan itseäni.

En koskaan ymmärtänyt, että vittuilu on huumorin taakse piilotettua arvostelua. Henkistä kiusaamista. Vailla toisen kunnioitusta. Se on niin normaalia tässä maailmassa, etten osannut kyseenalaistaa sitä millään lailla.

Kunnioituksen puute näkyy arvosteluna ja suoranaisena julmuutena. Kun en vilpittömästi kunnioita itseäni, en vilpittömästi arvosta itseäni. Näin ollen en pysty kunnioittamaan tai arvostamaan muitakaan. Kunnioituksen puute näkyy kiittämättömyytenä, itsestään selvyyksinä, arvosteluna, rasismina, itsekkyytenä, oman pahan olon purkamisena muille. Se näkyy väkivallassa ja vihassa. Alistamisessa ja ignooramisessa. Se on toisten syyttelyä ja uhriutumista. Se on pahan puhumista selän takana ja ainaista valittamista. Se näkyy kateutena ja kaunana.

Kun kunnioitan itseäni 100 %:sesti, hyväksyn itseni 100 %:sesti. Silloin ei ole tarvetta vittuilulle, arvostelulle, muiden elämän setvimiselle tai päivittelylle. Ei ohjeille, eikä kommenteille. Kun kunnioitan itseäni täysin, seison omilla jaloillani itsevarmana ja vahvana. Pystyn kunnioittamaan muiden elämää ja valintoja, vaikka ne eivät olisikaan samoja, kuin omani.

Nykyään kunnioitan omaa yksityisyyttäni, eikä kaikkien tarvitse tietää kaikkea. Ehkä siksi myös postakset ja kirjoitukset ovat vähentyneet. Olen ikään kuin tullut "itselleni näkyväksi", joten en enää tarvitse ulkoisia vahvistuksia tietääkseni, että olen ihan hiton hyvä tyyppi ja elän ihan sika kivaa elämää.

Muiden ei tarvitse olla kanssani samaa mieltä, vaan kunnioitan joka ikisen näkemyksiä elämästä ja elämisestä. Koska kunnioitan itseäni, minun ei tarvitse vakuutella ketään omasta näkökannastani. Enää minun ei tarvitse taistella henkihieveriin saakka todistaakseni, että olen "oikeassa". Jokainen nähköön ja tehköön asiat juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Koska kunnioitan itseäni, olen itselleni lempeämpi. Armollisempi. Enää ei elämässäni päde "my way or highway", vaan olen avoin uusille ajatuksille ja toimintatavoille. Olen avoin kompromisseille ja utelias kuulemaan muiden näkemyksiä. En ole puolustuskannalla, enkä varuillani. Uskallan rakastaa ja tulla rakastetuksi, sillä nyt tiedän ketkä rakastavat minua vilpittömästi ja osaan vetää rajat silloin, kun koen, ettei toisen toiminta ole vilpitöntä.

Vastuun ottaminen itsestäni ja elämästäni sekä itseni kunnioittaminen, on se betonipohja, jonka varaan itseni täydellinen rakastaminen ja hyväksyminen perustuu. Opin itsestäni joka päivä jotain uutta ja minusta tuntuu, kuin olisin saanut toisen mahdollisuuden tässä elämässä.

Tämän matkan aikana en ole ole syyttänyt ketään traumoistani tai rikkinäisyydestäni, sillä se ei ole kenenkään syytä. Nämä ovat minun kokemuksiani tapahtumista, muilla ne ovat ihan erilaisia. Vaikka minulla on traumaattinen kokemus jostain, se ei tarkoita, että joku toinen olisi kokenut tapahtumat samoin. Ehkä minun pitikin rikkoutua kokonaan, jotta voin kasata itseni ehjäksi ja uudeksi.

Jotta eheytyisin, olen sallinut itselleni kaikki tunnetilat ja tunnekokemukset. Minä olen halunnut oppia ymmärtämään itseäni ja toimintatapojani. Olen halunnut oppia itsestäni kaiken. Joka kolkan. Kyllä, minä olen niin kiinnostunut itsestäni! Sen sijaan, että syyttäisin ketään, olen kiitollinen, että synnyin juuri siihen perheeseen, johon synnyin. Että olen saanut kokea, nähdä ja tavata kaikki ihmiset ja tapahtumat elämässäni. Ilman niitä, en olisi tässä. Nyt. Ehjänä. Omassa voimassani. Menneiden toimintamallien, pelkojen ja uskomusten putsauksen jälkeen, kevyenä ja onnellisena.

Mennyt on mennyttä ja minä olen sinut paitsi itseni, kaiken ympärilläni olevan kanssa. Mahtava fiilis! Oppia joka päivä jotain uutta. Ihanasti uteliaana ja avoimena kaikelle.