Hyväksymisen jalo taito

Viime viikkoina ja jopa kuukausina olen harjoitellut hyväksymistä. Sitä, etten tiedä mistään mitään, eikä minulla ole vastauksia nykyhetkessä siihen mitä minun kuuluisi seuraavaksi tehdä. Olemme niin ohjelmoituja suunnittelemaan ja kontrolloimaan elämäämme, että tämän oppiminen on aikasmoista hommaa!

Kyllähän jokin minussa syvällä sisimmässäni tietää, että asiat järjestyvät ja että ne voivat mennä ihan eri tavalla, kuin mitä itse olen kuvitellut. Koska mieleni ei pysty kuvittelemaan juuri nyt tulevaa, se etsii epätoivoisesti ratkaisuja menneistä tapahtumista. Ne ovat ainoita, joihin mieli voi tarttua ja joista sillä on kokemusta. Mutta dilemma tässä on se, että minä en ole enää sama henkilö, joka pystyi elämään sitä elämää ja tällä leidillä ei ole aavistustakaan mikä uusi edustaisi parhaiten minua nyt. 

On todella jännä olotila olla ikään kuin täysin tyhjä menneestä ilman mitään mielikuvaa siitä, millaisella uudella haluaisin alkaa elämääni täyttämään. Tätä olotilaa on vaikea edes kuvailla tai selittää. Se täytyy kokea itse. Luojan kiitos minulle kirkastuu päivä päivältä ainakin se, mitä en enää halua ja se on paljon se! On se ainakin jonkinlainen punainen lanka tästä eteenpäin.

Hyväksyminen pitää myös sisällään sen, etten jatkuvasti pyrkisi pois tilanteesta, jossa juuri nyt olen. Vastustus siihen "mitä on", tuo tullessaan ahdistusta ja turhautumista. Huomaan, että uupumukseni tulee pitkälti siitä, että "yritän" jatkuvasti päästä pois tilanteesta, jossa en halua olla. Ja mitä enemmän "en halua", sitä enemmän möykky rinnassani kasvaa. 

Vaikka olen jo vuosia sitten ymmärtänyt, että kaiken hyväksyminen on mielen kesyttämisen a ja o, vasta nyt joudun todella vastatusten tämän asian kanssa. Sillä mikä lopulta on huonosti?

Aatoksia, joita mieleni tuottaa on esimerkiksi se, etten saisi viettää niin paljon aikaa itsekseni. Etten ole osa tuottavaa yhteiskuntaa. Että muilla on elämä hallussa, vain minä olen "hukassa". Että kyllähän minä olen tehnyt tätä sisäistä työtäni sen vuoksi, että pystyisin muuttamaan asennettani ja elämäntilannettani terveemmäksi. Tarkoitan tällä sitä, että voisin viimein tehdä niitä asioita, joita aidosti haluan tehdä. Että löytäisin intohimoni ja näin saisin herätä innoissani joka aamu malttamatta odottaa mitä päivä tuo tullessaan. Toivoin löytäväni aidon ilon lähteen sisältäni ja että elämäntilanteeni sallisi minun ruokkivan enemmän tätä puolta minussa sen sijaan, että tekisin asioita vain, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Tiedostan olevani jonkin vanhan ja uuden välimaastossa ja kyllähän minä tiedän sisimmässäni, että "kun en tiedä mistään mitään", on itseasiassa ihanteellinen tilanne. Silloin kaikki ovet ovat ikään kuin auki ja mikä vaan on mahdollista. 

Miksi siis kipuilen ja kamppailen tätä tilannetta vastaan?

Nyt kun tätä kirjoitan, tämä kaikki jopa hymyilyttää. Miten ihminen voikin aiheuttaa itselleen ihan turhaa kärsimystä vain sillä, että ei hyväksy?!? Onko oikeasti niin, että olen jumissa kärsimyksen tiellä ja etten oikeasti uskalla antaa itseni olla onnellinen juuri nyt, juuri tällaisena kuin tilanne on?!?

Mikä on lopulta huonosti?!? Minulla on tilaa olla itseni kanssa. Tutustua tähän Saijaan, joka nyt olen ja joka muuttuu joka hetki edelleen. Olen viimein päästänyt irti menneestä, enkä jaksa enää kaivella miksi ja kuka. Tunnen mitä tunnen ja that's it! Minulla on pieni, mutta kaunis koti ja lämmintä vettä. Ruokaa pöydässä ja karkkeja kaapissa. Saan tehdä omat ihovoiteeni ja naamioni luonnon aineksista ja katsella Netflixista ihania sarjoja. Minä en tunne kiirettä, enkä aikatauluja. Vaikka elämässäni ei ole juurikaan ihmisiä, totuus on, etten juuri nyt jaksaisikaan kovin sosiaalista elämää. 

Kyseessä on siis se jatkuva pyrkiminen johonkin, johon olin ja olen ehkä vieläkin niin valtavan ehdollistettu "entisessä elämässäni". Elämän piti olla jatkuvasssa liikkeessä koko ajan. Jokin uusi tavoite oli asetettava heti, kun entisen oli ehtinyt saavuttaa. Ja nyt opettelen pois tästä. On aivan uskomatonta miten samat asiat nousevat pintaan ja katsottavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. 

Yritän hyväksyä sen, ettei minulla ole juuri nyt vastauksia. Yritän hyväksyä sen, että olen tilanteessa, joka ei ole ihanteellinen, muttei katastrofikaan. Yritän hyväksyä sen, että jos jokin ovi ei aukea, sen ei olekaan tarkoitus aueta. Tilalle tulee jotain muuta, sitten kun tulee. Yritän hyväksyä elämän flow:n, jossa asiat tapahtuvat ajallaan, eivät minun aikataulussani. Olen luomassa ihan uutta tapaa elää ja olla tällä maapallolla ja se on haastava paikka, kun koko ulkomaailma edustaa itselleni vanhoja toimintatapoja. Ei siis auta kuin olla sitkeä, antaa asioiden juuri nyt olla niin kuin ne ovat. Hyväksyä!

Tästä eteenpäin mantrani on siis se, että "I ACCEPT WHAT IS". Fake it till you make it, kuten sanotaan. Vain tällä tavoin saan apina mieleni hiljaiseksi ja pystyn jopa nauttimaan tästä hetkestä. Ainakin pikkuisen. Ja jos en pysty, hyväksyn senkin. 

Suomen tämän hetken harmaus ja aikainen pimeys ovat lopulta aika armollisia. Minulla on ikään kuin lupa olla ja antaa asioiden kehittyä omaan tahtiinsa. Elämää voi elää rennommin ja rauhallisemmin itseään lepuuttaen ja hemmotellen. Ehkä onkin niin, että minulle on annettu tämä olemisen lahja juuri nyt, sillä tarvitsen sitä. Kyllähän vuosien sisäinen matka on ollut rankka ja nyt, kun tämä elämän vaihe on tullut päätökseen, on hyvä rentoutua ja antaa itsensä toipua ihan rauhassa. Kerätä voimia ja levätä. 

Vaikka sieluni kaipaa elämää, naurua ja tanssia, juuri nyt yritän hyväksyä tämän "luolaan vetäytymisen" olotilan. Harjoitus tekee mestarin sanotaan. Tiedän kyllä mitä tehdä ja miten, kun sen aika on. Tähän minun on luottaminen. 

Siispä antaudun ja harjoittelen hyväksymistä. I ACCEPT WHAT IS!

Ääripäästä toiseen

Viime viikolla juttelin ystäväni kanssa ja huomasin keskustelun jälkeen oloni hiukan epämukavaksi. Halusin soittaa ja kysellä kuulumisia, mutta ystävälläni oli ehkä huono päivä. Entinen Saija olisi ehkä ottanut asian henkilökohtaisesti ja kokenut, että minussa se vika on, kun toinen käyttäytyy ärtyneesti. Että minä tein jotain väärin. Mutta nyt tiedän, että kyseessä on toisen oma sisäinen prosessi, jossa minä voin olla apuna vain, jos toinen sen sallii ja kertoo minulle miltä tuntuu. 

Ehkä emme osaa sanoittaa tunnetilojamme, sillä emme ole tottuneet siihen. Voi olla ettemme uskalla sanoa, että on huono päivä. Tai että juuri sillä hetkellä ei jaksa jutella. Itse toivoisin enemmän tällaista avointa keskustelua, mutta samaan aikaan ymmärrän, että joku toinen voisi tällaisesta rehellisyydestä loukkaantua. Maailma olisi ihan erilainen paikka, jos meistä jokainen olisi kosketuksissa omaan tunnemaailmaansa. Silloin ei tarvitsisi olla koko ajan niin varuillaan, eikä kokea oloaan turvattomaksi toisten ihmisten seurassa. Kuinka moni meistä kokee "kävelevänsä lasinsirujen päällä" jonkun elämänsä ihmisen seurassa? 

Ihmissuhteet ovat iso juttu ja itse haluan ehdottomasti olla tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ottavat vastuun kaikesta itsessään; tunteistaan, tunnemaailmastaan, omista reaktioistaan ja omasta käytöksestään. Tämä on tulevaisuuden tavoitteeni, sillä silloin, kun jokainen ottaa vastuun kaikesta itsessään, voi kokea ihan uudenlaista turvaa ihmissuhteissaan. Tätä vastuunottamista harjoittelen itsekin joka päivä.

Huomaan, että olen monessa asiassa mennyt ikään kuin toiseen äärilaitaan. Näin siinä käy, kun alkaa opettelemaan uusia olemisen tapoja. Ensin ei huutele mitään, sitten huutelee ihan täysillä, kunnes sopiva balanssi löytyy. Ensin ei ole mitään ja sitten onkin ihan täysillä, ennen kuin uusi balanssi löytyy. Ensin pukeutuu mustaan, sitten päällä on koko maailman värikirjo, kunnes väripaletti tasoittuu ja balansonoituu. 

Nyt uskallan jakaa ajatuksiani tiukkaankin sävyyn. Uskallan ravistella, jos tarvis on. Puutun epäkohteliaaseen käytökseen heti ja uskallan sanoa tarjoilijalle, jos ruoka ei ole hyvää. 

Uudet toimintatavat ovat niin valtavan kiehtovia, että niitä pitää harjoitella koko ajan! Entinen rajaton reppana, vetää nyt rajat niin selkeästi, ettei siinä ole urputtamiseen tilaa. Kyseenalaistan ihan kaikkea koko ajan, myös omia ajatuksiani. Tökin, provosoin, ärsytän ja avaudun. Kunnioittaen, mutta varmasti höyheniä herisyttäen. Ah, miten ihanalta tuntuu sanoa asioista juuri sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat sen sijaan, että vasta kotona kihisen itsekseni kiukusta, koska en uskaltanut avata suutani. 

Nyt sillä ei ole väliä. En hauku, enkä haistattele. Mutta minua ei enää alenneta, eikä arvostella. Vieraisiin ihmisiin en voi vaikuttaa, mutta lähipiirissäni tulee vallita kaikkia kunnioittava ja arvostava ilmapiiri. Kenenkään kokemus ei ole ylempi tai alempi toista. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Huomaan olevani tässäkin äärimmäisen herkillä, vaikka ymmärrän, että osa ihmisistä ei edes tajua loukkaavansa. 

Tiedän olevani haavoittuvassa olotilassa tällä hetkellä ja tiedostan meneväni joskus ääripäähän. Mutta sallin tämän kaiken itselleni. Enhän minä oppinut kirjoittamaankaan päivässä. Miten ihmeessä kehoni ja mieleni voisi mieltää uusia toimintatapoja osaksi minua muutoin kuin harjoituksen kautta. Toistojen kautta. 

Olen siis juuri nyt äärimmäisen tarkka siitä, kenen kanssa aikaani vietän. Olen myös äärimmäisen tarkka siitä, että ihmissuhteeni ovat tasapuolisia. Ei ole minun tehtäväni aina kysellä kuulumisia tai keksiä tekemistä. Olen tällä matkalla menettänyt niin monta "ystävää" vain siksi, että kun minä päästin irti, ei puhelin enää soinut. Nyt olen siis entistä tarkempi siitä kuka ansaitsee pääsyn lähipiiriini. Noh, ehkä ansaitsee on väärä sana, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Enää en kuitenkaan tyydy puolinaiseen vain, jotten jäisi yksin. 

Tytöstä, joka pyöritti itsensä miljoonalle rullalle ihmisiä miellyttääkseen, joka meni sanattomaksi toisen laukoessa ajattelemattomia lausahduksiaan, jolla ei ollut minkäänlaisia rajoja. Joka sanoi aina joo, vaikka olisi pitänyt sanoa ei, joka teki muita varten vaikka oli täysin puhki ja joka suoritti elämää tuhat lasissa...

Tästä tytöstä on kuoriutunut nainen, joka tuntee arvonsa. Hän tietää, ettei ole muiden hyvinvoinnista vastuussa. Osaa asettaa selkeät rajat. Puuttuu tökeröön käytökseen heti. Osaa sanoa ei. Osaa olla ja nauttia. Osaa valita ihmiset lähelleen ja uskaltaa kertoa avoimesti omasta elämästään. Ei häpeä, eikä suostu sulautumaan tapettiin. Enää ei ole tarvetta sopeutua yhteiskuntaan tai mihinkään muottiin. 

Kun näen itsessäni tapahtuneita muutoksia, tiedän sen hämmentävän montaa sukulaista ja ystävää. Se mikä ennen meni läpi, ei enää mene. Puheeseen on tullut paljon enemmän voimaa ja uskallusta. Tämä heiluttaa muiden turvaverkkoa tavoilla, joita kaikki eivät pysty käsittelemään tai ymmärtämään.

En ole tullut hulluksi, eikä minua mikään vaivaa. Päinvastoin! Minä kasvoin aikuiseksi naiseksi, jota ei enää pysty manipuloimaan, eikä hyväksikäyttämään. En ole kenenkään tunteiden roskakori, enkä suostu syyllistymään jonkun toisen tunnetiloista. Välillä tämä maailma tuntuu äärimmäisen suurelta leikkikentällä, jossa aikuiset pikku tytöt ja pojat kiukuttelevat keskenään mitä tyhmemmistä asioista! Noh, minä en jaksa enää sellaista omassa elämässäni. Olen tehnyt valtavan työn itseni kanssa, jotta olen oppinut käsittelemään pahan oloni itseni kanssa sen sijaan, että kiukuttelisin muille.

Menköön siis uuden harjoittelu ääripäähän. Ei vielä se, että olen tietoinen omista toimintatavoistani, jotka eivät enää toimi, vaan se, että tosissani pystyn omaksumaan ja oppimaan uusia. Tästä olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen itselleni, sillä kyllähän se totta on, että puhe on helppoa, mutta teot ne vasta puhuvat puolestaan. Ja siis ihan rehellisesti. Onkohan kyse sittenkään ääripäästä toiseen menemisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, etten enää halua olla osa MITÄÄN toksista ilmapiiriä? Hulluhan minä olisin, jos asettaisin itseni alttiiksi satuttamiselle uudelleen ja uudelleen. 

Se, että olen päässyt tähän olotilaan vuosien matkan jälkeen, kertoo paljon siitä, kuinka "rikki" olen ollut. Se kertoo siitä kuinka paljon meissä on muilta opittuja asioita, joita me luulemme omiksemme. Että näiden uskomusten ja pelkojen purkaminen voi todella viedä vuosikausia! Kuinka tiedostamattomia me olemme puheissamme, jotka satuttavat toisia enemmän kuin ymmärrämmekään. Olen äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen itseni edessä, että halusin oppia pois sellaisista toimintatavoista. 

Siispä muutan ja muutun sitä mukaa, kun tarvis on. Menköön ääripäähän tai ei, kyllä se balanssi sieltä löytyy. Nyt on aika päästää irti muiden pelastamisesta ja antaa jokaisen ottaa vastuu omista tunteistaan, tunnetiloistaan ja omista prosesseistaan. Olen läsnä elämäni ihmisille tietenkin, mutta minun on aika keskittyä luomaan omaa, uutta elämää. Ja tähän osaan elämääni mukaan lähtevät vain ne, joiden kanssa voimme kukoistaa ja loistaa yhdessä!

Vanha minä versus uusi minä

Olen ollut flunssassa pian kaksi viikkoa. Elämä on siis ollut varsin rauhallista ja rentoa. Itselleni on edelleen käsittämätöntä miten paljon voi sisäisesti tapahtua, kun antaa itselleen tilaa ja aikaa. 

Olen itkenyt itkuja, joita en ole koskaan tiennyt itsessäni olevankaan tai joita en ole sallinut itseni itkeä. Ennen ajattelin, että itkeminen on heikkojen hommaa. Hävettävää. Minulla ei ikään kuin ollut mielestäni varaa olla heikko ja ruveta nyt herran pieksut vielä vollottamaan kesken kaiken. Tokihan joitakin itkuja on itketty, mutta hyvin vähän ja nekin yleensä salaa, piilossa muilta. Kun tunteita ja itkuja on padottu sisään vuosikausia, on aivan sairaan vapauttavaa päästellä niitä viimein ulos itsestään. On ihana huomata olleensa väärässä ja todeta, ettei itkeminen tai tunteiden näyttäminen todellakaan ole heikkoutta, vaan yksi rohkeammista teoista täällä maan päällä. Tätä opettelen lisää. Pehmenemistä. Tunnen viimein joka solullani miten minua on satutettu ja miten minä olen satuttanut. 

Meillä on tapana syytellä muita. Se sanoi.... Se huijasi.... Se teki.... Lopulta kyse on aina minusta. Miksi kuuntelin paskaa? Miksi annoin huijata? Miksi annoin tehdä? Mikään ei ole kenenkään syytä, vaan aina, ihan joka ikinen kerta, on otettava peili käteen. Mitä kaikki elämäni tapahtumat lopulta kertovat minusta? 

Minulla ei ollut rajoja. Olin ihmisten miellyttäjä, jonka pahin pelko oli hylkääminen. Se, ettei minusta tykättäisi. Että jäisin ihan yksin, enkä kuuluisi mihinkään/kenellekään. Minulla oli myös kiltin tytön syndrooma. Itsetuntoni oli nollissa, enkä tiennyt oikeasti mitä itsensä kunnioittaminen tarkoittaa. Siispä tielleni "sattui" ihmis- ja parisuhteita, joissa sain katsella omaa epävarmuuttani. Omaa mustasukkaisuuttani ja sitä miten pitkälle olen valmis menemään toisen miellyttämisessä, jotta en missään nimessä tulisi jätetyksi. Kaikissa parisuhteissa toistui tietynlainen kaava, vaikka osia siitä lieventyi sitä mukaa, kun sisäinen maailmani muuttui. Vaikka tiesin, että parasta minulle olisi viheltää peli poikki, en pystynyt siihen ennen kuin olin täysin finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti. 

Noh, ilman näitä kaikkia ihmis- ja parisuhteita, en rakastaisi ja arvostaisi itseäni nyt näin paljon. Tiedän mitä ansaitsen ja olen mieluummin yksin, kuin tyydyn. Minulle ei enää puhuta epäkunnoittavasti. Minulle ei vittuilla, enkä anna kenenkään enää syytellä minua omista olotiloistaan. En tee sitä enää myöskään muille. Seison sanojeni ja tekojeni takana 100 %:sti ja otan täyden vastuun omasta osuudestani elämäni tapahtumiin. Mitään en enää selittele, vaan myönnän virheeni. Tiedän nyt olevani kultakimpale niille ihmisille, joita elämässäni tällä hetkellä on. Ihan samoin, kuin he ovat sitä minulle. Nyt ihmissuhteisiini kuuluu avoimmuus, rehellisyys, vastuunotto itsestään, aito kiinnostus toista kohtaan, kunnioitus, vilpittömyys ja läsnäolo. Vähempään en tyydy. Ihmissuhteissani ei enää syytellä, eikä arvoteta. Kaikki saavat olla juuri sitä mitä ovat ja onni toisen onnistumisesta on aina yhteinen onni. Kaikki ovat samalla viivalla ja aivan yhtä arvokkaita. 

Olin myös suorittaja ja kontrollifriikki. Niinpä tielleni "sattui" työpaikkoja, joissa sain painaa peräsuoli pitkällä ja taipua tuhannelle mutkalle, enkä siltikään kokenut itseäni riittäväksi. Yritin ikään kuin tarrata porkkanaan, joka aina roikkui jossain ulottumattomissani. Niin vähän arvostin itseäni. Koin kolme burn out:kin, sillä joskus päätä on hakattava seinään useamman kerran, ennen kuin oppi menee perille. Hain arvostusta tekemällä ja titteleillä. Olin huono ihminen, jos en ollut jatkuvassa liikkeessä. 

Nyt voin vain olla. Antaa asioiden tapahtua yrittämättä kontrolloida miten ja milloin. Arvostan itseäni yli kaiken, sillä tämä viime vuosien polku on yksi ihmiselämän vaikeimmista ja kivuliaimmista. "Vanhan Saijan" kipeät kokemukset tuntuvat lasten leikiltä siihen verrattuna mitä olen viime vuosina käynyt sisäisesti läpi. Ymmärrän viimein, että kaikki mitä itseni ulkopuolelta havittelin, on ollut minussa ihan aina. Nyt en tarvitse yhtään tykkäystä tai kehua nähdäkseni oman kauneuteni ja oman arvoni. Riittää, että minä näen ja riittää, että minä olen ylpeä minusta. Olen äärimmäisen arvokas osa tätä elämänpeliä, vaikken tekisi ulkoisesti mitään. Sisäisesti olen tehnyt sitäkin enemmän. Tämä vain on vielä toistaiseksi vähemmän arvostettu "työ". Olkoon niin. Minä arvostan muidenkin edestä, sillä minä tiedän mitä olen käynyt läpi. 

Siispä en enää ota vastaan työpaikkoja, joissa minulla on paha olla tai palkka on paska. En suostu enää tämän yhteiskunnan orjaksi, enkä usko enää siihen, että kaikki pitää ansaita kärsimyksen kautta. Minä itse aiheutin omat kärsimykseni tavoittelemalla kuuta taivaalta ja suostumalla tilanteisiin, joihin minun ei olisi koskaan pitänyt suostua. Nyt ymmärrän, että elämän ei kuulu olla niin vakavaa, vaan siinä kuuluu olla iloa ja keveyttä. Että asiat voivat tulla eteeni helpommalla ja kivuttomasti, ilman kärsimystä. Luottamus elämään ja asioiden järjestymiseen on ihan uudella levelillä, eikä minun aina tarvitse pystyä selittämään kaikkea. Elämässä tapahtuu ihmeitä, joita me emme voi ihmismielellä käsittää ja tämä on juuri se, joka tekee elämästä niin mielenkiintoista. 

Itseni eheyttäminen (healing) saa nyt muuttaa muotoaan. Tämä prosessi jatkuu varmasti lopun elämää, mutta enää minulla ei ole tarvetta kaivella menneitä. Kaikki on anteeksi annettu, itselleni ja muille. Ennemminkin näen nyt, että kaikki tapahtumat kuuluivat elämääni ja kaiken piti mennä juuri niin kuin meni, sillä ilman niitä, en olisi ikinä oppinut tuntemaan, hyväksymään ja rakastamaan itseäni näin paljon. Kehoni ja mieleni ovat siis viimein omaksuneet eheytymisen osaksi minua, joten turhaan analysointiin ei enää ole tarvetta. Nyt prosessi vain tapahtuu yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen. Miten vapauttavaa!

Hauskaa viime päivinä on ollut myös se, että kehoni on aloittanut totaalisen liikuntalakon. Se ei vaan kertakaikkiaan suostu enää edes joogamatolle. Kävelylenkit kelpaavat sille kyllä, mutta nekin ovat rauhallisia ja raikas ilma selvittää mietteitä. Olen koko ikäni ruoskinut itseäni liikuntaan. Olinpa väsynyt tai en, salille oli mentävä, sillä keho oli pidettävä kunnossa. Itseni ulkopuolelta sateli ohjeita siitä mitä pitäisi syödä, mitä ei. Miltä kehon pitäisi näyttää, jotta olisi hyväksytty. Mutta nyt, kehoni haluaa tauon. Totaalisen tauon. Ei enää julmaa itsensä ruoskimista, vaan olemista. Vuosien pakottamisen jälkeistä tervehdyttävää olemista. Kehoni on ollut jäykkä ja "kova", sillä niinhän oli sisimpänikin. Nyt huomaan kehoni ihanasti mehustuvan, pehmentyvän ja pidän siitä ihan älyttömän paljon. Ihaillen katson vatsakumparettani ja takapuoltani. Miten minä olen ikinä voinut niitä kritisoida?!? Allit eivät haittaa lainkaan, vaan olen pelkästään onnellinen siitä, että olkapääni saavat viimein parantua vuosikausien lihaspiinasta. Mikä ihmeellisintä, oloni on loistava! Kaikki itseni ulkopuolelta tulevat ohjeet saavat jäädä ja nyt kuuntelen vain kehoani. Se kertoo kyllä aina mitä se haluaa. Mitä se haluaa syödä ja juoda. Ja miten se haluaa itseään tulevaisuudessa liikuttaa. Miten ihanaa on tuntea tällaista armollisuutta itseään kohtaan vuosikausien piiskaamisen jälkeen!

Jotenkin katson tätä nykymaailmaa niin erilaisin silmin, kuin ennen. Nyt ihmettelen sitä miten me voimme ihailla rehkimistä, suorittamista, kiirettä. Miten me voimme ihailla kumisia naamoja ja kaiken paljastavia asuja. Miksi ihmeessä meidän pitäisi olla ikinuoria suorittajia hautaan saakka? Milloin meistä tuli näin pinnallisia?

Entä se miten käyttäydyt itseäsi ja muita kohtaan? Millainen ihminen olet? Minkälaista esimerkkiä näytät omilla toimillasi ja sanoillasi muille? Kuinka paljon arvostat itseäsi ja muita? 

Noh, minä en perusta enää suorittamisesta, enkä ahkeruudesta. Minulle joka ikinen ihminen on arvokas ja kaunis tekipä tuo mitä tahansa. Tai ei mitään. Joka ikisen ihmisen olemiseen tällä maapallolla on syynsä ja sitä minä kunnioitan nyt syvästi. Mitä jos me kaikki olemme onnistujia ihan sen vuoksi, että saamme elää täällä maapallolla? Kuka sen lopulta määrittää mikä on onnistunut ihmiselämä? Miksi ihmeessä me pyrimme täydellisyyteen joka hetki, kun jutun juju on juuri siinä, ettei sellaista ole olemassakaan! Ja miksi ihmeessä meidän pitää koko ajan, taukoamatta pyrkiä johonkin?!? 

Ei ole olemassa yhtä elämisen kaavaa, joka toimii kaikille. Joka ikisen on löydettävä oma tapansa olla ja elää oman näköistään elämää. Uskaltaa ottaa elämänsä päärooli vastaan muilta lupaa kyselemättä. Tämä maapallo on valtava leikkikenttä, jonne me olemme päässeet leikkimään. Ihan kaikki on meitä varten. Täällä voi tehdä ihan mitä vaan, kunhan ottaa muut huomioon, ei satuttaisi itseään tai muita ja kunnioittaa joka ikisen omanlaista elämänpolkua. Muutoin, vain taivast on rajana. 

Elämä on mennyt liian vakavaksi ja liian materialistiseksi. Kun kaiken pitää olla vielä hienompaa, vielä isompaa ja vielä rypyttömämpää, unohtuu elämän tarkoitus. Ja se on ilo. Rentous. Huumori. Ja elämästä nauttiminen! Tämä maailma tarvitsee lisää rakkautta, lisää suvaitsevaisuutta ja erilaisten elämäntapojen hyväksyntää. Enemmän aikuisuutta ja sympatiaa. Mutta nyt ymmärrän, että kaikki alkaa minusta. Siitä miten puhun ja käyttäydyn itseäni kohtaan. Mitä sallin elämääni. Avaimet maailman muutokseen ovat olleet kaiken aikaa käsissäni ja jokin ihmeellinen voima teki minut näkeväksi siitä. Ensin minä ja sieltä käsin ulkoiseen maailmaan. Elämä on ihmeellistä...!