Eeva -lehti numero 10/2017

Saija Kujanpää pääsi irti suorittamisen kierteestä: ”Lopetin itseni ruoskimisen”

Saija Kujanpään päivät kuluivat aiemmin huolehtimiseen ja ankaraan työntekoon. Parisuhteet eivät kestäneet, koska Saija ei uskonut olevansa rakkauden arvoinen. Lopulta oli pakko pysähtyä ja kuunnella itseään.

Saija Kujanpää, 48, istuu keinutuolissa perustamassaan hyvinvointikeskus Villa Vapaudessa ja näyttää onnelliselta. Helsingin Oulunkylässä sijaitsevaan keskukseen tiivistyvät ne asiat, joihin hän uskoo. Se on paikka ihmisten kohtaamiselle, itsensä hoitamiselle, hyvinvoinnille, henkiselle kasvulle. Ja ennen kaikkea vapautumiselle.

Vapaus on Saijan mielestä äärimmäisen pelottavaa, sillä silloin ihminen joutuu ottamaan vastuun omasta elämästään, niin hyvistä kuin pahoistakin oloistaan.

”Ymmärrän hyvin, että ihmisen on vaikea pysähtyä miettimään, mitä hän oikeasti haluaa elämältään. Siksi moni jatkaa elämän suorittamista tukahduttaen samalla sisimmän äänensä”, Saija sanoo.

”Olemme niin tottuneet siihen, että joku itsemme ulkopuolelta ohjaa elämäämme ja kertoo, mitä meidän pitää tehdä.”

Ensimmäisen kerran Saija Kujanpää havahtui elämänsä kipukohtiin yhdeksän vuotta sitten, jolloin hän työskenteli menekinedistäjänä suuressa kosmetiikan maahantuontiyrityksessä. Vaikka työ oli palkitsevaa, Saija alkoi miettiä, oliko se sittenkään hänen juttunsa.

”Olen aina oppinut uudet asiat nopeasti, mutta karsastan rutiineja. Näivetyn, kun asiat alkavat toistaa itseään. Työsuhteeni ovatkin kestäneet enimmillään kaksi vuotta.”

Saija oli tottunut ajattelemaan, että hänessä on jotain vikaa, kun hän ei jaksa samaa työtä sen pidempään. Myös asunnot ja parisuhteet vaihtuivat muutaman vuoden välein. Saija vältteli pysähtymistä.

Tuolloin, vuonna 2008, Saijalla oli takana jälleen yksi huono parisuhde.

”Ajattelin taas, että syy oli minussa. Mutta huonojen kokemusten tarkoitus on herättää ihminen huomaamaan, että hän ansaitsee jotain parempaa. En vain itse uskonut siihen.”

Toipuva perfektionisti

Saija kasvoi jo lapsena neuvokkaaksi. Hän huolehti pikkusiskostaan, joka on häntä vuoden ja seitsemän kuukautta nuorempi. Vanhemmat olivat nuoria, vasta parikymppisiä.

”Vein pikkusiskoa päiväkotiin, ja matkustimme alle kouluikäisinä kahdestaan linja-autolla mummun luo Pohjanmaalle. En jäänyt pulmatilanteissa sanattomaksi. Jos tuli pissahätä, pyysin kuljettajaa pysähtymään seuraavalla pysäkillä.”

Saija oppi pärjäämään ja huolehtimaan muista.

”Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että se on aika ahdistavaa. Irti päästäminen tällaisista toimintatavoista on vaikeaa.”

Nuoruusvuosien avoliitosta Saijalla on tytär. Tytön syntyessä Saija oli kahdenkymmenenkolmen. Isovanhemmat hoitivat lasta paljon, sillä Saija eli tuolloin parhaita menovuosiaan.

Saija Kujanpää sanoo olevansa edelleen toipuva perfektionisti, suorittaja ja huolehtija. Hän on aina ollut kova tekemään töitä, paiskimaan niitä hampaat irvessä. Vaikka hän on ollut rohkea tarttumaan uuteen, sisimmässään hän on ollut valtavan epävarma.

”Olen pelännyt muiden reaktioita. En ole osannut ottaa vastaan neuvoja tai palautetta valinnoistani, sillä olen kokenut ne arvosteluna. Taustalla on ollut heikko itsetunto.”

Saija oppi piiloutumaan näennäisen vahvuutensa taakse.  ”Kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä, ettenkö pärjäisi elämässä.”

Kunnianhimoa löytyi, vaikka raha ja materia eivät sinänsä merkinneet paljoa. Status tai titteli oli tärkeä sen vuoksi, miltä se näytti muiden silmissä.

”Minua ei saanut halata”

Työhön ja kaiken kontrollointiin keskittyvä elämä sai Saijan aiemmin vahtimaan myös fyysistä reviiriään tarkasti. Hän oli sisäisesti jäykkä kuin rautakanki.

”Minua ei saanut halata. Itse halasin harvoin ketään, en edes omaa tytärtäni vauvavuosien jälkeen. Sitä minun on ollut jälkikäteen vaikea hyväksyä. Vaikka meillä on aina ollut läheiset välit, minusta tuntuu, etten ole ollut fyysisesti hänelle läsnä ennen kuin vasta nyt.”

Liikuntaa Saija harrasti tietenkin suorittamalla viitisen kertaa viikossa. Lajit olivat rajuja, kuten spinning ja nyrkkeily.

Parisuhteet ajautuivat nopeasti ongelmiin. Niitä väritti mustasukkaisuus, molemminpuolinen pettäminen ja henkinen väkivalta.

”Koska keskinäistä kunnioitusta ei ollut, puhe muuttui haistatteluksi. Nyt kun ajattelen sitä, se järkyttää ja kertoo huonosta olosta. Olin niin mustasukkainen, että kumppanin viiden minuutin myöhästyminen sai minut hälytystilaan. Yritin pitää toista häkissä.”

Saija ei luottanut miehiin eikä pohjimmiltaan siihenkään, että hän voisi olla rakkauden arvoinen. Mutta hän ei osannut lopettaa huonoja suhteita, hylkäämisen pelko oli niin suuri.

Kunnes vuonna 2008 Saija havahtui kysymään, miksi hänen seurustelusuhteissaan toistui aina sama kaava. Miksi hän suostui kynnysmatoksi sekä parisuhteissa että työelämässä?

”Kun ihmiselle kerääntyy tarpeeksi huonoja kokemuksia, keho tai mieli alkaa oireilla ja pakottaa pysähtymään. Minun kohdallani mieli ja sydän tajusivat, että jonkin oli elämässäni muututtava.”

Prosessi oli hidas. Saija otti ensiaskelia itseensä tutustumisessa.

”Itsensä äärelle pysähtyminen on hyvin pelottavaa, kun siihen ei ole tottunut. Jotain kuitenkin liikahti eteenpäin.”

Uusi alku Gambiassa

Kova työnteko jatkui, ja Saija siirtyi myyntiedustajaksi ja lopulta aluemyyntipäälliköksi. Kesällä 2011 hän tajusi olevansa totaalisen uupunut. Kyseessä oli jo kolmas loppuun palaminen.

”Tarvitsin etäisyyttä ja aikaa vain itselleni. Irtisanouduin työstäni ja lähdin kahden matkalaukun kanssa Afrikkaan, Gambiaan. En tiennyt, kuinka kauan olisin siellä. Jo kotoa pois muuttanut tyttäreni rohkaisi minua lähtemään, mikä tuntui hyvältä.”

Saija oli lomaillut Gambiassa useita kertoja, ja hänellä oli siellä tuttuja. ”Minulle oli tullut siellä ensihetkistä alkaen kotoisa olo, tunsin kuuluvani sinne.”

Ensimmäiset kaksi kuukautta Afrikassa Saijan oli tarkoitus olla tekemättä mitään. Mutta suorittaja ei osannut vain olla. ”Minulle tuli pakottava tarve päästä vaikka lapioimaan hiekkaa”, Saija kertoo nauraen.

Saija aloitti työt suomalaisnaisen yrityksessä. Vähän myöhemmin Saija perusti omat nettisivut ja alkoi järjestää turisteille retkiä ja hyväntekeväisyystempauksia. Ystävyyssuhde paikalliseen mieheen syveni pikkuhiljaa rakkaudeksi.

Tämä rakkaus oli aivan muuta kuin mihin Saija oli tottunut. Se oli niin vilpitöntä, ettei sitä voinut ymmärtää.

”Miehelläni oli valtava kunnioitus itseään kohtaan, eikä hän koskaan miettinyt, mitä muut ajattelevat hänestä.”

Saijalle se oli ensimmäinen kokemus parisuhteesta, joka perustuu molemminpuoliselle kunnioitukselle. Silti hänestä tuntui, ettei hän pystynyt ottamaan vastaan niin valtavaa rakkautta. ”Minä en voinut ymmärtää mieheni rakkauden määrää. Ja jossain vaiheessa se alkoi ärsyttää.”

”Tulin hyväksytyksi tällaisena”

Gambiassa vierähti lopulta kolme vuotta. Vuosiin mahtui valtavasti opetuksia.

”Afrikassa elämää elettiin päivä kerrallaan. Se oli mielettömän suuri opin paikka minulle, joka olin tottunut hakemaan hyväksyntää tekemisen kautta, en myöhästynyt koskaan ja tein aina kaiken lupaamani ja enemmänkin.”

Järisyttävin kokemus Saijalle oli tulla täysin hyväksytyksi, ilman ehtoja.

”Kukaan ei kysynyt, mikä ammattini oli. Ei ollut väliä, minkä näköinen olin, mitä minulla oli ylläni tai olinko meikannut. Minut otettiin vastaan sellaisenaan.”

Oli häkellyttävää nähdä, miten elämää voi elää hetkessä. Kaupasta ostettiin lusikallinen voita tai yksi tupakka kerrallaan.

”Kukaan ei voi tietää, mitä kahden tunnin kuluttua tapahtuu. Emmehän mekään täällä tiedä huomisesta, mutta elämme silti koko ajan joko menneessä tai tulevaisuudessa.”

Vaikka gambialaisetkin stressaavat rahasta, on heillä syvä luottamus elämään.

”Ihmiset ajattelevat, että kun ruoka tuli tänään nenän eteen, kyllä se huomennakin tulee. Ei ole väliä, mistä tai miten.”

Lisäksi yhteisöllisyys suojaa.

”Gambialaisessa kulttuurissa olisi hyvin epäkunnioittavaa syödä yksin. Kaikki jaetaan läsnäolijoiden kesken. Jos joku kuorii appelsiinin, hän tarjoaa siitä ensin kaikille muille ja syö itse viimeiset palat.”

”Koko maailmaa ei voi pelastaa”

Liitto avomiehen kanssa jatkui. Vasta lähes kahden vuoden seurustelun jälkeen Saija ymmärsi, että suhde oli hänelle henkilökohtaisen kasvun paikka.

”Minun oli selvitettävä, miksi en rakastanut ja hyväksynyt itseäni. Toiseen ihmiseen ei voi sitoutua ennen kuin sitoutuu itseensä.”

Meillä elämän eri osa-alueisiin liittyy valtavasti kieltoja. Saijan mielestä ihmiset on ajettu kuin pieneen laatikkoon. Aika Gambiassa auttoi häntä vapautumaan.

”Toki elämä siellä oli myös omalla tavallaan sekasortoista. Toisen aikaa tai yksityisyyttä ei kunnioitettu.”

Myöhästyminen oli hyväksyttyä, ja lounastunnilla saattoi ottaa nokoset työpöydän ääressä.

Retkien järjestämisessä matkailijoille oli omat vaikeutensa: pikkubussin kuljettaja saattoi soittaa humalassa aamuseitsemältä, kun hänen olisi tunnin kuluttua pitänyt olla noutamassa asiakkaita.

Köyhyys oli sydäntä särkevää. Saija jakoi lapsille Suomesta lahjoituksena saatuja leluja ja vaatteita. Kouluille kerättiin rahaa. ”Välillä oli pakko sulkea silmät, sillä koko maailmaa ei voi pelastaa. En osaa sääliä ketään. Mieluummin kannustan ihmisiä itse miettimään, mitä he haluavat tehdä, ja apu annetaan koulutuksena tai työkaluina.”

Miellyttämisen mysteeri

Kolme vuotta sitten Saija ja hänen miehensä päättivät muuttaa Suomeen. Paluu ei ollut helppo. Saija tajusi paenneensa Afrikkaan lähtiessään asioita, joita ei ollut uskaltanut kohdata. Nyt oli pakko.

”Minun oli käytävä läpi kaikkien ihmissuhteideni olemusta, että pääsisin lähemmäksi omaa sisintäni.”

Saija alkoi tehdä sisäistä työtään hyvin tietoisesti. Tunteiden kanssa työskentely oli raskasta mutta palkitsevaa. Pian Saija äärilaidan ihmisenä ”hurahti” henkiseen kasvuun ja alkoi oman luonnehdintansa mukaan suorittaa sitä. Siitä tuli ahdistavaa.

”Luin kymmeniä oppaita, ja rahaa kului tuhansia euroja kursseihin ja retriitteihin. Mutta ne kaikki olivat tarpeen, että löytäisin oman polkuni.”

Saija kävi myös joogaopettajakoulutuksen, mutta se oli hänelle pikemminkin askel oman tien löytymisessä kuin ammatillinen päämäärä. Lopulta löytyi hyvä keskitie henkisessä kasvussa, ja ilokin palautui vähitellen. Saija alkoi ymmärtää asioita syvemmin.

”Me kaikki olemme syntyneet henkisiksi ihmisiksi, eikä meidän tarvitse pyrkiä henkisyyteen. Koska en halua enää arvostella itseäni, en halua arvostella muitakaan. Tajusin, ettei minussa ole mitään vikaa, vaan olen hyvä tällaisenaan. Se valtava itseni ruoskiminen, jota olin tehnyt koko elämäni, alkoi väistyä ja tilalle tuli hyväksyminen.”

Oli vapauttavaa tajuta, että omat ominaisuudet, joita oli ennen pitänyt vikoina, olivatkin hyviä piirteitä.

”Minulla on vilkas mielikuvitus ja vahvoja mielipiteitä, ja nyt ymmärrän, että ne ovatkin rikkaus. Se, että unelmoin ahkerasti ja kyseenalaistan kaiken itseni ulkopuolelta tulevan, ei olekaan pahasta. Ja se, että olen joskus todella laiska, onkin suurinta rakkautta, mitä voin itseäni kohtaan osoittaa.”

Saija sanoo kadottavansa miellyttämisen haluaan koko ajan enemmän.

”Määrittelen itse oman arvoni, ja sekin on hyvä asia. Mutta ymmärrän myös, etten voi syyttää pahasta olostani muita, vaan vastuu siitäkin on aina minulla.”

”Kaiken ei tarvitse olla täydellistä”

Saija Kujanpään elämä on nyt aiempaa rauhallisempaa. Avoliitto päättyi, mutta ystävyys jatkuu. ”Suhtaudun asioihin entistä rennommin ja suvaitsevammin. Tämä on vain elämää, ei sen tarvitse olla kauheaa kärvistelyä. Ulkopuolelta tulevaa painetta ja arvostelua voisi olla vähemmän ja iloa enemmän.”

Oman luovuuden toteuttaminen tekee elämästä nautittavaa. Saija perusti haaveilemansa hyvinvointikeskuksen, ja uusia ideoita riittää. Villa Vapauden joogasali on sisustettu afrikkalaisittain ja seinät maalattu murretuin sävyin.

”Tärkeintä on edes yrittää tehdä sitä, mitä haluaa. Kaiken ei aina tarvitse olla niin täydellistä. Haaveet jäävät monesti toteutumatta, koska omat vaatimuksemme ovat liian kovia.”

Elämässä ovat aina läsnä kaikki tunteet. ”Hyväksyn sen, että tänään voi ahdistaa ja itkettää. Välillä olen edelleen liian ankara itselleni.”

Saija on oppinut, ettei puhu itselleen koko ajan tuomitsevasti. ”Kukaan ei puhuisi hyvälle ystävälleen niin julmasti, miten puhumme mielessämme itsellemme.”

Saija on opetellut tietoisesti jopa halaamaan. Elämä ei toki ole muuttunut kivuttomaksi. Ihmisten kommentit voivat yhä satuttaa.

”Reagoidessani johonkin kommenttiin ymmärrän nyt, että se osuu johonkin menneisyyden haavaan. Silloin yritän olla kiitollinen, että sain tilaisuuden käsitellä asiaa. Kommentti oli itse asiassa lahja. Me ihmiset olemme peilejä toisillemme”, sanoo Saija.

Kaikkiin elämän tapahtumiin ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi, miten niihin suhtautuu. ”Kaikki lähtee itsestä, oikotietä ei ole. Emme voi aidosti rakastaa muita, ennen kuin rakastamme itseämme.”

Itsensä rakastaminen ei vähennä rakkautta muita kohtaan. ”Emme voi lopulta pelastaa muita kuin itsemme, ja sekin on valtava helpotus”, sanoo Saija Kujanpää.

Teksti: Kirsi Hemanus, Kuvat: Petri Mulari
https://www.eeva.fi/jutut/terveys/selviytymistarinat/saija-kujanpaa-paasi-irti-suorittamisen-kierteesta-lopetin-itseni-ruoskimisen

"Eteenpäin!" sanoi mummo lumessa!

Viime ajat ovat olleet aikalailla omissa oloissa olemista. Tuntuu hyvältä kuulla vähemmän kommentteja ulkopuolelta ja enemmän itseltäni. Paljon aikaa on kulunut lenkeillä, ulkona, raikkaassa ilmassa. Joogaharjoitukset on tullut tehtyä kotona ja aloitinpa uutena harrastuksena afrikkalaisen tanssin. Ihan sika hauskaa! Keho saa liikettä ja hiki lentää!

Liian pitkään, ikuisena huolehtijana, olen ottanut vastuuta muiden hyvinvoinnista. Ajattelin oikeasti, että koska olen rohkea olemisessani, avoimuudessani ja kirjoituksissani, minun tehtäväni olisi jotenkin "muuttaa ihmisten ajatusmaailmaa" positiivisemmaksi, jotta kaikilla olisi hyvä olla, jotta maailmasta tulisi parempi paikka ja jotta elämä voisi olla jotenkin vähemmän kärsimystä ja enemmän iloista.

Vaan tiedättekö mitä?! Jokainen huolehtikoon itsestään ja elämästään. Minä en jaksa, enkä halua, eikä se ole millään lailla minun tehtäväni. Ei ole koskaan ollutkaan. Ennen halusin huomiota ja että minut jostain käsittämättömästä syystä nostettaisiin jollekin helevetin jalustalle, koska olen niin "rohkea". Että saisin kehuja siitä, miten jokin sanomani muutti jonkun maailman tai että hoitoni olisivat jollain lailla asiakkaan elämää mullistavia. Voi herran jumala näitä mielen temppuja! Ihan kuin minussa olisi jokin supervoima, jota asiakkaissani ei olisi?!

Asiahan on niin, että minä en energiahoidoissani enää "hoida" ketään. Vihdoin ja viimein hoidot eivät ahdista tai vie minusta energiaa millään lailla, vaan odotan innoissani jokaista kohtaamista, sillä olen äärimmäisen otettu ja nöyrä siitä, että saan olla läsnä asiakkaani omalla itseensä tutustumisen matkalla. Se on kuulkaa kiitollista hommaa, sanonpahan vaan!

Luulin myös, että Villa Vapauden missio olisi jokin elämää suurempi, upea, jokaisen elämää onnellisemmaksi tekevä. Puoli vuotta olen hakannut päätäni betoniseinään ja niin kova pää, kuin minulla onkin, sekin saa lopulta isot kuhmut ja halkeaa! Voiko enää uuvuttavampaa olla?!

Villiksen konsepti on nyt asettunut aloilleen. Vihdoin ja viimein. Tilavuokra tuntuu tosi oikealta, sillä nyt tilaan saa todella tulla ihan mitä vaan tekemistä! Jokainen vastaa omista tekemisistään ja tämä puolittaa oman työmääräni. Ah, sekin on valtava helpotus! Nyt kaikki on "korkeamman käsissä" eli joko Villa Vapaus lähtee lentoon tai sitten minua varten on tulossa uusia juttuja. Niin tai näin. Minulle käy kaikki!

Siispä päästän irti siitä, että Villa Vapauden pitäisi olla jotain ihan uutta ja spektaakkelimaista. Että sen  pitäisi mullistaa tätä maailmaa jollain tavalla. Kuulkaa, ei sen tarvitse. Jokainen mullistakoon maailmansa ihan itse! Villa Vapaus on ihana, kaunis, tyhjä tila, joka on luotu kaikenlaista tekemistä varten. Sillä simppeli!

Ja nyt minun on aika miettiä, että mikäs se mullistaisi Saijan elämää. Nyt kun vanha painolasti ei enää aiheuta oireita, eikä estä minua millään tavalla. Nyt kun "mini me" on haudattu, itsearvostus on kohdillaan ja voinkin tehdä asioita, koska aidosti haluan, en näyttämisen halusta. Siinä sitä on minulle mietittävää hetkeksi aikaa. Seuraava missioni ei siis liitykään kehenkään sinuun, eikä edes Villa Vapauteen, vaan omaan itseeni ja se on nimeltään:
"What is my mojo?!"

Minä olen aina ollut utelias elämästä. Aina. Sen vuoksi olen hiihdellyt työstä toiseen, asuinpaikasta toiseen. Elämän nälkä on ollut mieletön! Jos minut olisi laittanut 20 vuodeksi samaan työhön, yhtä hyvin minut olisi voinut haudata elävältä. Niin se vain on. Ja niin se on vieläkin. Siispä vuosien paikalla olon jälkeen, vuosien itseeni tutustumisen jälkeen, on aika avautua jälleen elämän seikkailuille. Mihin ikinä ne sitten vievätkään. Ei voi tietää ja kun tätä ajattelen, minussa nousee ihan mieletön into pintaan. Aito innostus ja ilo, jota en ole pitkään aikaan kokenut!

Laulaminen on ainakin listalla, sen tiedän. Sen olen jättänyt vuosiksi ja nyt haluan aktivoitua sen suhteen. Matkustelu, BIG YES! Ja miljoonia muita juttuja, joista en vielä tiedä. Sen tiedän, että sydän huutaa BRING IT ON! Ja kuten Villis, minkään tekemiseni ei tarvitse olla täydellistä. Pääasia, että teen into pinkeenä ja nautin joka hetkestä! Pidän hauskaa erilaisten ihmisten kanssa ja nautin nautin nautin! Ps. Haen siis kitaristia, joka olisi valmis jammailemaan kanssani ja saisin kokeilla lauluani pitkästä aikaa - hyvällä pössiksellä ja fiiliksellä eli perfektionistit, älkööt vaivautuko. Ja pss. sinä kitaristi, myöskään sinun ei tarvitse olla täydellinen voidaksesi jammailla minun kanssani! Opetellaan yhdessä! Jos siis tunnet jonkun, joka voisi olla kiinnostunut, niin saa vinkata! Minä olen valmis aloittamaan vaikka heti!

Ja tästä pääsemmekin seuraavaan seikkaan. Nimittäin internet. Uh ja ah. Netti on ihana asia, todella. Kaikki on tässä nokan edessä koko ajan. Mutta. Viime aikojen vetäytyminen netin ääreltä on tehnyt todella hyvää ja olen huomannut, että minä tykkään enemmän fyysisistä ihmiskontakteista. Haluan siis jättää koneella vietetyn ajan vähemmälle ja elämän kokemisen enemmälle. Ulos torpasta ja ihmisten pariin! Luontoon, jätskille, skumpalle, tanssimaan, laulamaan, Villikseen siivoamaan, kahville rupattelemaan, ihanalle lounaalle tai aaaaaah, mä niin suosittelen, Flamingon Spahan! Tai ihan mitä vaan!

Blogini säilyy, koska tykkään välillä kirjoitella. En kuitenkaan väkisin, vaan vain silloin, kun minulla on itselleni jotain sanottavaa. Villiksen FB -sivu on tietysti aktiivisessa käytössä, mutta Villiksen ryhmä jää nyt tauolle. Se jää siis olemaan, sillä eihän elämästä koskaan tiedä, mutta toistaiseksi, sinne ei tule enää päivityksiä. Jostain on luovuttava, että jotain tulee tilalle.

Näin jatkuu tämän likan elämän matka kohti uusia elämän seikkailuja! Ihan täpinöissäni olen, vaikka vielä tässä hetkessä kaikki on kuten ennenkin. Paljon on omassa ajatusmaailmassani muuttunut ja tiedän jo, että ihan näillä näppäimillä, nämä uudet ajatukset saavat myös ulkoisen muodon ja tulevat todeksi elämääni. Tai hei, sitten ei! Joka tapauksessa, olen ihan fiiliksissä!

Elämä - astu sisään! Nyt oveni ja sydämeni ovat apposen auki!

Henkisyys vai itseeni tutustumisen matka?

Facebook heitti nenäni eteen tänään muiston rippikuvastani. Ah, sweet 15! Tuo kuva muistutti minua siitä, miten olen nyt tietoisesti taivaltanut "henkistä tietä" yli 10 vuotta. Ja voi kuulkaa rakkaat, mä olen niin älyttömän kypsynyt koko "henkisyys" sanaan. Me olemme henkisiä, koska hengitämme ja that's it! Se, että joku on "henkinen" ja toinen ei, tuo valtavan kuilun ihmisten välille ja se jos mikä, ei todellakaan ole "henkistä"?! Ja kyllä! Minäkin nostin itseni jossain vaiheessa enemmän "henkiseksi", kuin muut, kunnes putosin siltä jalustalta persiilleni! Ja kiitän siitä joka päivä! Niin kauan, kuin henki pihisee, minä olet henkinen!
Minä päätin 10 vuotta sitten lähteä sisäiselle matkalle, tutustumaan siihen ainutlaatuiseen Saijaan, jota en ollut koskaan tavannut. Tästä oli ja on kyse, ei "henkisyydestä". Minä halusin tutustua minuun, sillä tiesin, että muiden uskomukset tai ajatukset minusta eivät olleet se totuus.
En tiedä oletteko te kokeneet niin, mutta minulle tulee usein kaikista "henkisistä" kirjoituksista ja videoista se mielikuva, että minussa olisi jotain vikaa. Olen ikään kuin 10 vuoden ajan yrittänyt koko ajan muuttaa jotain minussa, jotta en olisi niin huono, kun reagoin, niin kuin reagoin. Tai että minussa on oltava joku hullusti, kun en osaa olla Zen -tilassa koko ajan.
Ja yht' äkkiä se valtava paine muuttaa jatkuvasti jotain minussa, ei enää resonoi minulle lainkaan. Hyväksyn. Siinä se. Sana, joka muuttaa kaiken. Hyväksyn pahan oloni ja näin se menee nopeammin ohi. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen ja näin hyväksyn myös muut. Hyväksyn. Piste. Siinä minun "henkinen" opetukseni teille muruset!
Ja kun olen viimein oppinut tuntemaan itseni, niin se mikä on ehkä huvittavinta on, että ydin olemukseni ei ole muuttunut mihinkään, vaikka olen niin kovasti yrittänyt muuttua! Se mikä on muuttunut, on tieto siitä miksi reagoin asioihin, niin kuin reagoin. Uskallan vetää rajat ja sanoa ei. Uskallan kokeilla kaikkea hullua ajattelematta mitä muut siitä sanovat. Ja mikä parasta, tunnen nyt aidon Saijan paremmin kuin koskaan ja olen äärettömän ylpeä tuosta kauniista naisesta! Ja kyllä! Uskallan sanoa sen ääneen!
Tämä ihana kuva muistuttaa minua siitä, että pidän jalat tukevasti tämän maan kamaralla. Että tätä tämä elämä on. Ihan tätä. Ihanuutta, ärsyttävyyttä, naurua ja itkua. Ihania tilanteita ja vähemmän ihania tilanteita. Ei se siitä muutu rakkaat! Mehän olemme täällä oppimassa!
Olen pikku hiljaa jättäytynyt pois sellaisista ryhmistä, joista minulle tulee olo, että minussa on jotain vikaa tai että olisin jokin itselleni hyvän esteenä. Kirjallisuus on jäänyt pois, videoitakin katson tosi vähän. Minussa on jo kaikki. Vain minä tiedän mikä on minulle parhaaksi ja jos vien huomion itsestäni ulkopuolelleni, oloni on niin kökkö, että palaan kiireen vilkkaa kysymään Saijalta, että mitäs me tässä tilanteessa tehdään. Ja ei niin, ettenkö olisi tarvinnut joka ikistä kurssia, kirjaa tai luentoa, päinvastoin! Olen niistä jokaisesta todella kiitollinen! Enhän olisi näin vahvasti omassa voimassani ilman niitä!
Nykyään ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa saan olla oma itseni ja joilta saan oppia joka kerran, kun keskustelemme. Otan mielelläni ajatuksia vastaan, sillä minä haluan koko ajan oppia lisää itsestäni ja elämästä yleensä. Joskus sukellan liian syvälle ajatusten syövereihin, kunnes saan potkun takalistoon ja palaan taas siihen olotilaan, ettei tämä nyt niiiiiiiiin vakavaa ole.
Mutta haluan korostaa, että sinussa ei ole mitään vikaa! Jos haluat tutustua itseesi paremmin, niin siihen kannustan ehdottomasti. Tää on ihan parasta! Ja jos voisin antaa itselleni jonkin neuvon näin jälkikäteen, kehoittaisin ottamaan löysemmin rantein ja huumorilla. Joskus se peilikuva saa naurattaa!
Sinä olet kaunis! Sinä olet ainutlaatuinen! Juuri sellaisena kuin olet <3 ! Ihan niin kuin minäkin <3 !

Minähän olen kaunis!

Viime keskiviikkona olin lähdössä Villikseen palaveriin. Nykyään en meikkaa, jos ei tunnu siltä, mutta nyt tuntui, että haluan laittautua itseäni varten. Siispä vietin aamupäivän itseni parissa. Ajoin säärikarvat, laitoin kynsilakat ja suihkun raikkaana tukka kuntoon ja meikkiä naamaan. Sen jälkeen vaatekaapille ja miettimään mikä siellä minua kutsuu. Asu löytyi ja vielä kasa koruja minua koristamaan.

Kaiken tämän touhotuksen jälkeen - josta muuten nautin täysin siemauksin - astelin peilin eteen. Ja ei voi olla totta! Minä näin sen!! Ensimmäisen kerran elämässäni voin sanoa vilpittömästi, että minä näin oman kauneuteni! Minusta tuntui, että minä täytyin kokonaan tuosta kauneudesta! Ja kuulkaa, sillä ei ole mitään tekemistä meikkien tai ryppyjen kanssa. Tuo tunne oli jotain paljon suurempaa, kuin tuo maallinen, ulkoinen hössötys. Ihan käsittämätöntä! Minä olen kaunis!

Hyvä etten juossut ulos ja kiljunut sitä suureen ääneen! Niin hyvältä se tuntui!

En tiedä mistä menneestä minuun on iskostunut sellainen uskomus, että en olisi kaunis. Olen sitä miettinyt ja yrittänyt päästä sen uskomuksen lähteille erinäisin tavoin.

Muistan sellaisen vanhan tunteen, että istun paapan sylissä Kauhajoella ja tunnen hänen vilpittömän rakkautensa minua kohtaan. Muistan sen, miten hän näki jotain ainutlaatuista minussa. Miten hän rakasti minua koko sydämestään ihan sellaisena kuin olen. Ja sitten hän kuoli. Olin vain neljän vanha. Jostain muistin syövereistä mieleeni muistui se suuri suru, joka minussa on ollut piilossa tuosta tapahtumasta, joka mullisti koko elämäni ja hajotti turvaverkkoni miesten suhteen. Hänessä oli turva. Hän oli niin vilpitön rakkaudessaan, ilman odotuksia tai taka-ajatuksia. Ja sitten yht' äkkiä hän oli poissa.

Ehkä tuon suuren elämäntapahtuman jälkeen, minulta on puuttunut elämästäni ihmisiä, jotka olisivat samalla tavoin pystyneet rakastamaan minua ihan vilpittömästi, vain siksi, että olen sitä mitä olen. Ilman odotuksia, ilman kritiikkiä, ilman seksuaalisia jännitteitä. Ja ehkä silloin minussa lähti vääristymään tuo kuva itsestäni. Ettei minussa olisi mitään rakastettavaa, sillä kuolihan sekin ainoa, joka vilpittömästi rakasti. Hylkäsi.

Onneksi vihdoin ja viimein vuosia sitten päätin alkaa rakastamaan minua. Mistään päätöksestä en ole koskaan ollut näin onnellinen, sillä nyt tuijottaessani itseäni peilistä, näen jotain ainutlaatuista. Kaunista ja herkkää. En enää tarvitse kovuutta tai kontrollointia pitääkseni itseni kasassa. Olin joskus niin täynnä vihaa, se käytännössä piti minut hengissä ja nyt sekin on sulanut pois.

Olen yllättänyt itseni viime päivinä omalla toiminnallani. Olen uskaltanut sanoa sanoja, joita "vanha Saija" ei olisi koskaan uskaltanut sanoa pelätessään vastapuolen reaktioita. Nyt sillä ei ole ollut merkitystä. Olen uskaltanut laittaa sydämeni likoon, olla avoin ja haavoittuva, sillä viimein ymmärrän mistä puhutaan, kun sanotaan, ettei onni voi tulla itsen ulkopuolelta. Viimein minä ymmärrän tämän! Olen myös tehnyt päätöksiä, joita "vanha Saija" ei olisi koskaan pystynyt tekemään, siinä pelossa, että jäisi jostain paitsi. Vaan kun en jää enää. Niin kauan kuin Saija on Saijan kanssa, en voi jäädä mistään paitsi.

Aaaaah, haluaisin huutaa tätä olotilaa maailmalle, sillä jokin minussa on niin suuresti loskahtanut kohdalleen! Ymmärrän nyt kaikki sanonnat, joita olen koskaan kuullut, kuten "Onni ei tule itsesi ulkopuolelta" tai "Kauneus tulee sisältä päin" tai "Kukaan ei voi pelastaa toista". Ymmärrän kaikki nuo syvän tietoisuuden tasolla ja nyt ymmärrän myös sen, miksi tämä oman sisäisen maailmani puhdistustyö on ollut niin tarpeen. Kun mikään vanha ei voi enää painaa mieltäni alas tai saada minua reagoitumaan. Kun olen ihan puhdas taulu ja lähden jokaiseen päivään ihan kuin se olisi elämäni ensimmäinen. Kun mikään uskomus tai vanha tunnetila ei pysty enää vaikuttamaan minuun millään tavoin. Ne on kaikki putsattu pois! Ihan käsittämätöntä!

Kauneuteni on ainutlaatuista, ymmärrän sen nyt. Olen nähnyt sen muissa jo pitkään, mutta jostain syystä tuo näkeminen ei ole ulottunut itseeni saakka. Muistan yhden poikaystäväni menneestä, hänen sanansa. Yhtenä aamuna, kun olimme nousemassa ylös, hän katsoo minua ja sanoo, että olen kauneimmillani aamulla, tukka pystyssä, ilman meikkiä. Hän rakasti noita hetkiä minussa. Ja sanoi vielä, miten kiitollinen hän on, että hän - ei kukaan muu - saa olla se, joka näkee minut sellaisena, avoimena, puhtaana ja haavoittuvaisena. Silloin en osannut ottaa tätä lahjaa vastaan ihan koko sydämestäni, vaikka kiitollinen olinkin, mutta nyt ymmärrän mistä hän puhui.

Minulle oma naiseuteni on hyvinkin luonnollinen. Omasta mielestäni olen kauneimmillani, kun en ole niin viimeisen päälle laitettu ja pyörin joogatrikoissa villasukat jalassa kotona. Jokin aika sitten minut meikattiin ja laitettiin vimpan päälle ja niin ihanaa, kuin se olikin, olin todella onnellinen, kun pääsin suihkuun ja kaikki se pakkeli huuhtoutui pois naamastani. Ja alta paljastui aito minä. Olen miettinyt, ettei minua kukaan mies huoli, kun olen tällainen Peppi Pitkätossu. En osaa meikata näyttävästi tai pukeutua kukkamekkoihin tai korkkareihin, kuin ihan satunnaisesti. Minä en vaan kerta kaikkiaan istu mihinkään muuhun muottiin, kuin itse luomaani. Ja nyt ymmärrän, että se oikea kumppani näkee kyllä kauneuteni kokonaisvaltaisesti ja uskaltaa antaa minun olla sitä mitä olen.

Ei, kauneus ei ole rypyistä, irtoripsistä tai meikeistä kiinni. Se on jotain paljon suurempaa ja syvällisempää. Ja tämä ei nyt siis ole tuomio irtoripsiä tai meikkejä kohtaan! Se miten jokainen kokee kauneutensa, on jokaisen oma juttu ja se tulee todeta juuri niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Meikkaanhan minäkin ja varmasti vielä joskus tulen huitaisemaan irtoripset silmille!

Mutta oma totuuteni on se, että todellinen kauneus tulee todella sisältä käsin ja vaikka mikään ei fyysisesti, ulkoisesti muuttuisi, jokin kuitenkin muuttuu. Onko se sitten se sisäinen hehku, onnellisuus tai joku sisäinen rauha, joka näkyy koko fyysisessä olemuksessa? Näin uskon, kun sen nyt itsessäni näen.

Mikä ihana tunne! Kuten yksi ihana nainen rumpumeditaatiossa sanoi "Voisitko alkaa olemaan kaunis nyt, ettei sinun tarvitsisi elää yli 60 -vuotiaaksi, ennen kuin päätät tehdä niin?"

KYLLÄ! Minä päätän olla kaunis. Minä olen kaunis. Ja sydän tursuaa onnesta!

Ärsyttävää, kun ärsyttää

Mikä siinä on, että viimeisen viikon aikana on ärsytyksen tunne ollut koko ajan läsnä? Tuntuu, ettei semmoista 100 %:sta hyvää pössistä saa päälle sitten millään! On ikään kuin hyvä päivä, mutta ärsyttää. Ja toisaalta tuo ärtymys alkaa jo naurattaa, sillä niin puuduttavalta se tuntuu. Itseasiassa olen aika kyllästynyt koko olotilaan. Päätin siis nimetä tuon ärtymyksen tunteen, se tekee siitä hiukan kevyempää. Mikä sinun ärtymyksesi nimi on? Minun ärtymykseni nimi on Pena.

Tuo ärtymys taitaa olla kylässä aika monella tällä hetkellä. Sen huomaa paitsi omissa reaktioissa, myös ympäristössä. Pari päivää sitten jaoin Villiksen ryhmässä videon kiusatusta tytöstä. Se osui minussa vanhaan muistikuvaan kiusaajan roolista. Oi, miten se sattui! Mikä häpeä nousi pintaan. Ja suru. Siitä, että olen ollut kiusaaja ja aiheuttanut mielipahaa tosi monelle. Toisella puolella muistikuva kiusatun osasta, sillä senkin olen kokenut. Olipa siis onnenpotku, että tuo video tuli nokan eteen. Näin sain lopullisesti antaa itselleni anteeksi ja päästää viimein menneestä irti.

Tuon videon yhteyteen tuli tekstiä omien paskojen käsittelemisestä. Jälleen. Aihe tuntuu nyt olevan minulla pinnalla tosi voimakkaasti. Tuon tekstin syntyyn kirvoitti muutama tapahtuma ihan tässä lähiaikoina.

Tekstiä edeltävänä iltana tulin kotiin ihanalta päivälenkiltä. Pääsin kotiin ja kuulin ihan jumalatonta huutoa yläkerrasta. Koko pihapiiri kaikui. Ja sitä jatkui ja jatkui. Tuo mies huusi puhelimeen niin, että ajattelin hänen kohta räjähtävän! Ja samassa hetkessä mieleeni tulee oma tytär. Hän on työssä, jossa kohtaa tuollaisiakin asiakkaita melkein päivittäin. Kun asiakas hermostuu niin, että uhkaa tappaa tai pommittaa koko paikan säpäleiksi. Ja siellä tyttäreni pitäisi ottaa tuota kaikkea vastaan, koska saa siitä palkkaa? Niin ja tietysti tuntea olonsa turvalliseksi. Mun mielestä tämä on tosi pelottavaa!

Pari päivää ennen olin kastelemassa pikku pikku yrttipuutarhaani tuossa parvekkeella, kun kaksi autoa ajaa vastapäiselle kääntöpaikalle ja siihen pysähtyessään, toinen kuskeista alkaa huutaa kurkku suorana toiselle vilkunkäytöstä. Ajattelin jo, että äityykö tappeluksi. Niinkin pieni rike sai toisessa aikaan niin suuren ärtymyksen reaktion, että tuota rikkeen tekijää piti seurata kilometritolkulla toisen asuinalueelle!

"Saastutatko sinä tätä maailmaa lisää vai putsaatko sitä? Sinun vastuullasi on oma sisäinen maailmasi, ei kenenkään muun. Ihan samalla tavoin kuin otat vastuuta maapallon hyvinvoinnista. Sisältä käsin ulospäin. Jos jokainen ihminen siivoaisi omat sisäiset jätteensä, silloin myös ulkoinen jätteen määrä pienenisi." - Echart Tolle -

Pomolla oli ärtymys kylässä ja hän kettuili töissä. ärsynnyin suunnattomasti. Ärsyyntyneenä menin kauppaan, jossa ärjyin kassalle, koska hän oli niin hidas ja sain odottaa jonossa iän kaiken. Tästä ärsyyntyi kaupan kassa, joka meni kotiin ja ärsyyntyneenä purki pahan olonsa mieheensä, joka ärsyyntyi tästä. Mies lähti pelaamaan jalkapalloa ja purki oman ärsyyntymisensä haukkumalla tuomarin pataluhaksi. Tästä ärsyyntyi tuomari, joka kotimatkalla purki ärtymyksensä naiseen, joka ei kerännyt koirankakkoja ruohikolta. Tästä ärsyyntyi nainen, joka kotona purki ärtymyksensä lapseensa. Tästä ärsyyntyi lapsi, joka seuraavana päivänä tarhassa, purki ärsyyntymisensä tarhantätiin. Jne, jne, jne. Niin kauan, kun emme käsittele näitä ärtymyksiä, tuo "saaste" leviää ja jatkaa leviämistään.

Yksi ärtymyksen vertauskuva oli mielestäni hieno. Tämä on Michael Singerin näkemys asiasta; Kuvittele, että sinulla on piikki käsivarressasi, jonka olet saanut siihen vuosia sitten orapihlaja-aitaa leikatessasi. Et uskalla poistaa sitä, sillä tiedät, että se sattuu älyttömästi. Se on ollut siinä jo niin pitkään ja se on tosi syvällä. Siispä olet vuosikausia pikku hiljaa rakentanut elämääsi tuon piikin ympärille. Katsot tarkasti, ettei mikään vaate osu siihen tai ettei kukaan kosketa sitä, sillä jos sitä koskettaa, se sattuu. Ärjyt jokaiselle, joka sitä hipaiseekin, sillä se sattuu niin pirusti!

Kuvittele nyt, että tuo piikki onkin mennyt kokemuksesi, jossain kaukana omassa historiassasi. Se, joka sinuun on istutettu, ei ole sinun omasi, satutti ja pelotti ja jossa koit ehkä itsesi uhatuksi, olosi turvattomaksi. Ei ole ihme, että rakennamme elämämme tuon piikin ympärille!

Vaan entäpä, jos uskaltautuukin poistamaan tuon piikin? Millaista elämä olisi sen jälkeen? Voi olla, että piikki on sen verran syvällä, etteivät omat voimat riitä sen poistamiseen. Tai sinulla tekee pahaa katsoa tuota piikin kohtaa ja tarvitset jonkun, joka auttaa poistamaan sen? Mitä jos sen sijaan, että kuluttaa miljoona kiloa energiaa tuon piikin suojelemiseen, ärjyy jokaiselle, joka sitä koskee ja oma olotila on raskas ja negatiivinen, nyppäisi piikin pois, vaikka se hetkellisesti sattuisikin. Miltä se käsi nyt tuntuu?

Hetken siinä on ehkä herkkä kohta, sillä totta kai arven parantuminen vie hetken aikaa. Mutta sen jälkeen? Kun ei tarvitsekaan enää käyttää koko hereillä oloaikaa tuon piikin suojelemiseen? Ei tarvitse unettomia öitä suojellakseen kättä, ettei piikin kohtaan vain satu. Ei tarvitse välttää uimista tai saunaa, koska käsivarsi ei voi enää tulehtua? Voit pukea päällesi minkä tahansa puseron, sillä piikki, joka ennen rajoitti asuvalintojasi, onkin nyt poissa? Sinun ei tarvitse ärjyä muille, kun he koskevat, vaan he saavatkin halata sinua ihan rauhassa, sillä piikki on poissa, eikä sitä tarvitse enää varoa. Miltä tällainen vapaus tuntuisi?

Eräs ihana viisas selitti ärtymyksen näin: R(är)syke = Rakkauden syke. Kun ärsyynnyt, rakkaus haluaa lisää tilaa. Sallisitko siis lisää neliöitä rakkaudelle ja antaisit tuon ärsykkeen (piikin käsivarresta) tulla näkyväksi ja siten vapautettavaksi?

Olen itse vedellyt omia piikkejäni pois jo vuosia. Jos piikki on ollut liian syvällä, olen hakenut siihen apua. Ja niin teen edelleen. Ehkä joogaan, ehkä lähden metsään kävelylle. Joskus menen energiahoitoon, joskus juttelemaan jonkun kanssa. Kirjoittaminen on yksi näistä apukeinoista. Olen myös tehnyt tietoisen valinnan jakaa kirjoituksiani. Kirjoitan kuitenkin aina MINULLE - ITSELLENI. Näin tulen näkeväksi omista ärtymyksistäni (piikeistäni) ja saan tällä tavoin avaamalla (kirjoittamalla) puhdistettua niitä pois mielestäni ja kehostani.

Minulle on kommentoitu avoimesta jakamisestani. Enkö pelkää, että ihmiset ärsyyntyvät ja suuttuvat? Enkö pelkää yritykseni menestyksen puolesta? Että kukaan ei tule, kun olen niin avoin?

Arman Alizad sanoi viime keskiviikkona näin: "Älä ärsytä vain 80 %:sesti, ärsytä 150 %:sesti. Silloin tiedät, että olet asian ytimessä ja jokin muutos saa voimaa tapahtua."

Oman elämäni ja kirjoituksieni jakaminen on täysin tietoinen valinta. Voi olla, että saat niistä uusia näkökulmia tai sitten ohitat ne ja jatkat muihin juttuihin. Jos joku ärsyyntyy kirjoituksistani, olen siitä todella otettu. Se on hyvä asia!

Olen itse oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan omia ärsytyksiäni, sillä silloin tiedän, että joku vanha paska se vaan puskee ulos ja hyvä niin. Annan mielelläni sen tulla ulos, sillä jälleen olen vapaampi ja rakkaus saa minussa lisätilaa.

Joskus ajattelen sitä niin, että kun synnyin olen ollut ihan puhdas, valkoinen taulu. Sitten alkoi tulla uskomuksia ja kommentteja ja jokainen niistä lisäsi mustaa väriä tauluuni. Kunnes tauluni olikin ihan musta. Kun 10 vuotta sitten päätin alkaa vetelemään noita omia piikkejäni pois, joka ikinen kerta, kun yksi piikki lähti, sain värittää jonkin kulman tuosta mustasta taulusta valkoiseksi. Puhtaaksi. Mustaa on vieläkin ja voi olla, etten tässä elämässä saa tauluani valkoiseksi koskaan. Mutta se on täysin ok, sillä näen jo, että taulussani on jo enemmän valkoista, kuin mustaa! Minä olen siis voiton puolella! Ja koska olen niin sitoutunut poistamaan noita piikkejä, valkoinen väri lisääntyy jatkuvasti.

Ja tämä ei tarkoita, etteikö Pena (ärtymys) kävisi kylässä tai etten hermostuisi mistään. Voi voi, totta kai! Ero on ehkä siinä, että nyt olen tietoinen siitä, että kyseessä on MINUN juttuni, MINUN prosessini ja MINUN PENANI (ärtymykseni) ja otan siitä täyden vastuun, eikä minun tarvitse enää usuttaa Penaa muiden kimppuun.

Mietin miksi tämä aihe on nyt itselläni niin pinnalla ja totuus on se, että mun mielestä on ihan epistä, että minä tietoisesti revin piikkejä pois ja sisäinen saasteen määräni pienenee koko ajan ja sitten muut eivät tee sitä, vaan kaatavat edelleen paskaa milloin kenenkin niskaan. Jopa niin pitkälle, että ihmisiä räjäytellään pitkin maailmaa kappaleiksi?!

Myös se on mielestäni ihan kamalaa, että me ollaan tultu siihen pisteeseen, että me ollaan kokonaan unohdettu, että se, jolle huudat puhelimessa, se jonka uhkaat tappaa, se jolle huudat liikenteessä tai kaupan kassalla, on jonkun tytär, äiti, sisko, mies, veli, mummi tai pappa. Se on jonkun toisen maailman rakkain ihminen ja näin ollen se voisi olla sinun maailman rakkain ihminen!

En jaksa enää yrittää aivopestä ketään mihinkään. Jokainen ottakoon vastuun itsestään. "You deal with your shit, I deal with mine". Olen tullut siihen tulokseen, että ainut mitä voin tehdä, on oma osuuteni. Teen oman työni itseni kanssa ja ehkä näin tuon omalla esimerkilläni rauhaa maailmaan, sillä ainakin täällä on nyt yksi tyyppi, joka on päättänyt olla kaatamatta paskaa kenenkään niskaan. "Yhdestä pisarasta tulee lopulta valtameri" ja niin edelleen. Ja keskityn pitämään oman sisäisen rauhani yllä, kun ulkopuolella räiskyy.

Viime päivät, ehkä viikotkin ovat olleet siis hiukan ärsyttäviä. Pena kyläilee ahkerasti. Piikkejä pukkaa pihalle. Niiden kanssa täällä siis pyörin ja ärsyynnyn ja kettuunnun. Puhun niistä, kirjoitan niitä auki. Juuri nyt ei purista, eikä kiristä. Ei harmita, ei ketuta. Oho, eikä Penakaan näytä olevan kylässä!

Parasta tässä kaikessa on se, että kun noita omia piikkejä, sisäisiä saasteita on tietoisesti lähtenyt poistamaan ja tyhjentelemään, niin vaikka Pena olisikin kylässä, minulla on silti hyvä päivä. En jää enää noihin kökköihin olotiloihin kiinni. Sallin, että ketuttaa ja Penakin heiluu tuossa vieressä, mutta heilukoon sitten! Joka päivä on silti hyvä päivä. Penan kanssa tai ilman.

Maailman yksinäisin

Ei auta. Pakko avautua ja ehkä sitä kautta kaikki aukeaa itsellenikin. Ehkä saan teiltä rakkaat lukijat apua tähän dilemaan, joka mieltäni painaa.

Nimittäin minusta tuntuu, että elämällä omaa rauhallista elämääni, olemalla oma itseni, ärsytän, suututan ja etäännytän ihmisiä koko ajan ympäriltäni. Tässä hetkessä, tässä ajassa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäisemmäksi, kuin nyt. Antakaahan, kun avaan tätä hiukan lisää.

Olen vuosia sitten päättänyt sitoutua Saijaan. Olen tehnyt tietoisen päätöksen ottaa täyden vastuun omasta elämästäni, teoistani ja sanoistani. Olen tehnyt sisäistä putsaustyötä jo vuosia. En ole katsonut vain valoisia puoliani, vaan olen myös uskaltautunut pinnan alle, ihan niihin pimeimpiinkin nurkkauksiin. Penkonut, istunut esiin tulevan kanssa. Itkenyt, ahdistunut, ollut yksinäinen, raivonnut, ärsyyntynyt. Iloinnut, rakastanut, nauranut ja hömpötellyt.

Olen siis 110 %:n tietoinen kaikista puolisani. Olen katsonut peiliin sen miljoona triljoona kertaa. Ruoskinut itseäni tekemistäni virheistä, kunnes olen vereslihalla. Tiedän tasan tarkkaan missä on ollut opin paikat ja missä olen toiminut oikein. Voi siis sanoa, että mitään sellaista ette voi minusta kertoa, jota en jo tiedä. Voin päättää muuttaa omilla ajatuksillani kaikki ne tekemiset, ominaisuudet ja ajatukset, jotka haluan muuttaa. Aina en halua, sillä hyväksyn itsessäni kaikki värisävyt.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen siitä millaista elämää haluan elää. Haluan irti draamasta, märehtimisestä, paskan puhumisesta selän takana ja negatiivisuudesta. Minä olen siis märehtinyt, urputtanut, puhunut paskaa selän takana, ryypännyt, ollut marttyyri ja uhri. Olen kokenut kaiken tuon ja tiedän minkä olotilan se saa aikaiseksi. Siispä olen päättänyt valita toisin.

Se mitä haluan, on pienen pieni elämäni, jossa olen vähään tyytyväinen. Kun aurinko paistaa tai syön hyvää ruokaa. Kun saan lukea hyvää kirjaa tai mussuttaa karkkia kotisohvalla Netflixin seurassa. Olen päättänyt valita sisäisen rauhan ja hyväksyä itseni ja muut kaikenlaisena. Jumalattoman ruoskimisen sijaan, olen päättänyt olla itselleni armollinen. Antaa itselleni anteeksi, jos mokaan tai teen jotain äkkipikaista, joka on itselleni hyvin luonteenomaista. Jokainen saa elää elämäänsä juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo, se ei kuulu minulle. Se on jokaisen oma valinta, kuten tämä pienen pieni ja rauhallinen elämä on minulle.

Olen myös tehnyt tietoisen päätöksen, etten enää halua olla kenenkään sylkykuppi tai roskakori.
Minulle on siis enää ihan turha syytää omia pahoja olojaan, vihan tunteitaan tai ärtymyksiään. En suostu enää syyllistymään tai syyttelyn kohteeksi. Jos itselläsi on paha päivä, käsittele se tai keskustellaan siitä, mutta minä en suostu kettuilun kohteeksi johonkin, josta en edes tiedä. Minun älykkyyttäni ei tarvitse testailla ilkeyttään, enkä minä aio enää suostua minkäälaiseen kiusaamiseen. Minun tekemisiäni ei tarvitse arvostella ja arvottaa. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä asioista, mutta keskinäinen kunnioitus on minulle tänä päivänä must. Olen kilttinä tyttönä ottanut kaikkea tätä vastaan lähes 50 vuotta, jotta minua ei hylättäisi ja nyt minun mittani on täynnä.

Jos jokin minussa tai sanomisissani ärsyttää, se on sinun juttusi, ei minun. Silloin on aika katsoa peiliin ja ottaa vastuu omista tuntemuksista. Niin minäkin teen, ihan joka päivä. Tietoisesti. En siis syyttele enää ketään oloistani, vaan otan täyden vastuun kaikista olotiloista, jotka jokin itseni ulkopuolelta tuleva ärsyke minussa herättää. En suostu enää kenellekään "äidiksi", huolehtimaan, eli ottamaan vastuuta kenenkään hyvinvoinnista tai tekemisistä. Tein sitä vuosia ja paino hartijoilla oli tuhansia kiloja!

Miksi minusta siis tuntuu, etten ole koskaan aiemmin ollut niin yksin, kuin tällä hetkellä? Kun entinen kiltti tyttö alkaakin ottamaan vastuuta elämästään, eikä suostu enää kenenkään pahojen olojen areenaksi, alkavat ihmiset ympäriltä kaikkomaan. Kun olen vihdoin ja viimein alkanut kunnioittamaan itseäni ja sen vuoksi asetan selkeitä rajoja, jään yksin. Kun yliteni ei voi enää talloa tai päälleni oksentaa pahaa oloaan, jään yksin. Ja tätä en ymmärrä. Selittäkää nyt herran jumala joku minulle tämä?!

En hakkaa mummoja kadulla, en haistattele tai huuda raivoani turuilla ja toreilla. Haluan nähdä joka ikisen tässä maailmassa menestyvän, onpa tekeminen sitten mitä tahansa. En enää arvostele tai arvota. En tule katsomaan sekaista kotiasi, tulen katsomaan sinua. Jos syyllistyt sekaisesta kodistasi, se on sinun juttusi, ei minun. Minulle sinä olet se juttu, ei sekainen kotisi. Ja kuitenkin minä olen se, jota aletaan välttelemään tai yhteys katkeaa kokonaan. En arvostele baarireissujasi. Jos se on sinun juttusi, so be it. Jos syyllistyt omasta juhlimisestasi, se on sinun juttusi, ei minun. Jälleen, minulle sinä olet se juttu, ei baarikeikkasi. Mutta yllättäen, minä olen se, joka jälleen jää lehdelle soittelemaan. Jos syyllistyt, kun et pääse tapaamiseen, sekin on sinun juttusi, ei minun. Minun tahtotilani on vain viettää aikaa kanssasi. Jos et pääse paikalle ja sinulla on paljon asioita tarjottimellasi, se on minulle täysin ok. Toisen kerran sitten. Ja kuitenkin, minun harteilleni lankeaa tuo syyllisyyden taakka. Saan jälleen tuntea miten minua syytetään, että olen syyllistänyt. Ja yllättäen, jään kuin nalli kalliolle.

Ymmärrättekö rakkaat minkälaisen painon harteilleni asetatte? Miten ihmeessä minä voin olla vastuussa satojen ihmisten hyvinvoinnista tai ärtymyksistä?! Miten voi olla, että minulle ei riitä anteeksiantoa tai armoa?

Kyllä, minä mokaan. Opin ja opettelen. Ja rakkaat, minä olen näistä hyvin tietoinen ja otan opikseni jokaisesta tapahtumasta. Jos olen mokannut, osaan pyytää anteeksi. Olen nöyrä siinä mielessä. Minua ei enää haittaa olla väärässä. En ole täydellinen ja toisaalta, olen itselleni täydellinen juuri sellaisena kuin olen. Olen edelleen äkkipikainen, äänekäs, avoin, puhelias. Puhun auki kaiken mikä mielessäni on, jotta se ei jää tuonne mielen ja kehon perukoille makoilemaan. Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että hyväksyn sen, ettei kanssani tarvitse olla, jos ei halua. Kuten minun tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka eivät vilpittömästi halua minulle hyvää.

Ja kun nyt luit tämän tekstin ja jos syyllisyys tai ärtymys tai mikä tahansa tunne koputtaa olallesi, niin muista, minä en syytä enkä syyllistä ketään. Minulle kelpaat juuri sellaisena kuin olet, teet sitten mitä teet ja olemalla juuri sitä mitä olet. Minun sydämeni on niin suuri ja rakkauteni niin ääretöntä, että siitä riittää kaikille ja kaikenlaisille.

Ehkä koen tässä hetkessä itseni yksinäiseksi. Olen kuitenkin onnellinen ja hyväksynyt sen, että niin se sitten tässä hetkessä on. Ja silläkin riskillä, että minut hylätään, julkaisen tämän. Sillä lopulta, mitä minulla on enää menetettävää? Minähän koen jo itseni yksinäiseksi.

Ja täysin rehellisesti, minä tiedän, ettei tuo yksinäisyys ole totta. Että se on vain tunnetila tässä hetkessä, sillä ympärilläni on valtava joukko ihania ihmisiä, jotka sydämestään haluavat minulle vain parasta ja jotka ovat tukenani joka hetki. Ja kun heitä katson, niin silloin kiitän itseäni siitä, että olen uskaltanut asettaa rajat siihen miten minua kohdellaan. Että olen uskaltanut päästää irti ihmisitä, jotka eivät halua minulle hyvää ja näin tehnyt tilaa niille, jotka haluavat.

Tässä pienen pienessä maailmassani on kaikki hyvin. Yksinkin.

Itsensä rakastaminen versus itserakkaus (itsekkyys)

Silloin, kun aloin tietoisesti huolehtimaan itsestäni huomasin, että oma mieli laittoi pahasti hanttiin. Koin voimakkaasti, että olen itsekäs, jos asetan itseni kaikkien ja kaiken edelle. Että se tekisi minusta jotenkin itserakkaan. Tämä on uskomus, joka istui minussa kuin tatti! Tämä uskomus juontaa varmasti juurensa vanhempiini, isovanhempiini ja sieltä käsin vielä pidemmälle ja pidemmälle. Onneksi tuo uskomus on nyt rikkoontumassa ja yhä useampi tulee näkeväksi itsensä huolehtimisen tärkeydestä. Kuinka monta burn out:a minunkin piti käydä läpi, ennen kuin tajusin, ettei itseni huolehtimattomuudessa ollut mitään järkeä!

Itserakkaus on kuitenkin toinen sana itsekkyydelle ja tämä on aivan eri asia, kuin itsensä rakastaminen eli itsestään huolehtiminen.

Miten itse koen nämä kaksi asiaa. Minulla on näistä kahdesta termistä monta eri ajatusta.

Itsekäs rakastaminen asettaa kaiken vastuun omasta olemisesta, omista ratkaisuista ja olotiloista toisen harteille. Minä olen joko aina ottanut tuon vastuun harteilleni, huolehtija kun olen tai antanut vastuun itsestäni toiselle. Ja metsään ollaan menty!

Miellän itsekkyyden myös empatian ja sympatian puutteeseen. Itsekkyys ei tunne myötätuntoa muita kohtaan. Ehkä itsekkäänä ihmisenä otan enemmän karkkia itselleni, kuin miettisin jääkö niitä muille. Menen aina itse ensin ovesta katsomatta kenen sormille ovi perässäni napsahtaa, eikä minulle tulisi mieleenkään pitää ovea auki takana tulevalle. Kohteliaat sanat, kuten kiitos ja anteeksi puuttuvat ehkä sanastosta kokonaan. Itsestään selvyys voi olla itsekkyyttä. Itsekkyys näkyy myös kunnioituksen puutteena muita kohtaan. Kunnioituksen puute voi olla tapa, jolla puhuu muille tai tapa, jolla käyttäytyy muita kohtaan. Tämä kaikki kertoo henkilön omasta kunnioituksen puutteestaan itseään kohtaan.

Olen miettinyt myös paljon huolehtimista. Muista huolehtimista. Näen senkin nykyään jotenkin itsekäänä, sillä silloinhan en luota toisen henkilön pärjäämiseen lainkaan. Näen toisen heikkona ja epävarmana tekemään itselleen oikeita valintoja. Otan vastuun toisen elämästä, joka ei oikeastaan kuulu minulle lainkaan.

Vuosia "astelin muiden tonteilla" ja perustelin sen sillä, että ulkopuolisena näin mukamas selkeämmin miten jonkun piti elämäänsä elää. Ja sitten ihmettelin, kun koin vastustusta ja vastarintaa, suuttumusta ja kaunaa. Olin niin pienestä pitäen huolehtinut ensin sisarestani ja sitten pikku hiljaa kaikesta ja kaikista. Huolehtiminen oli siis minulla "selkärangassa". Luulin, että tämä on rakkautta! Huolehdin, koska rakastin niin paljon ja halusin, että kaikilla olisi hyvä olla! Tämä vei itseltäni paljon energiaa ja kuten sanottu, koin todella paljon vastarintaa. Kun viimein tajusin päästää irti huolehtimisesta tuntuu, kuin tuhat kiloa olisi otettu hartioiltani! Ja kappas vaan, aloin huolehtimaan itsestäni!

Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän, ettei minulla ollut mitään oikeutta puuttua kenenkään elämään, ei edes oman tyttäreni. Enhän itsekään sietäisi sitä muilta! Tyttäreni kysyy kyllä, jos tarvitsee apua tai tukea. Minä olen mielelläni hänelle läsnä, kuuntelevana korvana ja olkapäänä, kun hän sitä tarvitsee. Nykyään en kuitenkaan juuri kommentoi, jos minulta ei kysytä. Kuuntelen vaan ja höpöttelen omia kuulumisiani. Ja muutoin minun tehtävänäni on huolehtia itsestäni ja omasta elämästäni.

Kummallisesti rauha on laskeutunut maahan. Ei enää turhia riitoja, eikä ristiriitoja. Hän saa tehdä omat ratkaisunsa, se on hänen elämänsä ja minä kunnioitan kaikkia niitä, niin kuin kunnioitan omiani. Harvoin tulee enää edes mieleen kyseenalaistaa hänen valintojaan, sillä niin paljon luottamus on kasvanut. Luottamus siihen, että hän tietää mitä tekee ja jos joskus tuleekin notkahduksia, niin kuin elämässä aina tulee, ne ovat oppeja, jotka on hänelle tarkoitettu. Äidin rakkaus ei ole kadonnut mihinkään, ihan päinvastoin. Tuntuu, että rakastan tytärtäni koko ajan enemmän ja enemmän, kun huolehtiminen ei aja minua hänestä etäämmäs. Olen hänestä niin suunnattoman ylpeä! Paras lahja siis, jonka voin tyttärelleni antaa, on jatkaa itsestäni huolehtimista, itseni rakastamista.


Olen siis päästänyt irti muiden huolehtimisesta. Tämä vei aikaa ja vaati tietoista, sisäistä työtä. Olen läsnä ja tukena, kun minua tarvitaan, mutta muutoin jokainen saa tehdä juuri niin kuin itsestään hyvältä tuntuu. Ja tämä tuntuu oikein hyvältä. Tämä jos mikä, on itsestään huolehtimista - itsensä rakastamista. Pähkinänkuoressa, muiden elämä ei kuulu minulle. Minä kuulun minulle. Piste.

Mitä sitten on itsestään huolehtiminen - Itsensä rakastaminen? Sen tiedän ainakin, että se on ensiarvoisen tärkeää. Miten ihmeessä minulla olisi antaa mitään itsestäni muille, jos en ensin pitäisi huolta omasta jaksamisestani. Jos en huolehtisi rajoistani ja kunnioittaisi itse itseäni.

Minulle itsestäni huolehtiminen on itseni hemmottelua. Sallin itselleni hoitoja, hyvää ruokaa ja juomaa sekä minua tukevien ihmisten seuraa. Itsensä rakastaminen tarkoittaa minulle myös sitä, että vietän aikaa ihmisten kanssa, jotka vilpittömästi haluavat olla kanssani, eivätkä tee sitä velvollisuudesta. Itseni rakastamista on se, että olen tekemisissä ihmisten kanssa, jotka pystyvät tukemaan minua 100 %:sti kaikessa mitä teen, enkä jaksa enää kuunnella negatiivisia kauhuskenaarioita siitä mitä voisi ehkä tapahtua.

Olen hyvin kontaktissa ja linjassa sydämeni kanssa ja vaikka kaikki tekemiseni eivät aina tuntuisi muiden silmissä järkevältä tai ymmärrettävältä, en voi enää antaa sen vaikuttaa minuun. Minun on tehtävä niin kuin minusta hyvältä tuntuu. Jokainen meistä katsoo tätä elämää omien kokemuksiensa kautta ja reaktiot ovat sen mukaisia. Minä olen aina ollut aika peloton, enkä voi muuttua pelokkaaksi jonkun toisen mieliksi tai vaikka jonkun toisen maailma siitä kuinka heilahtaisi. Hyväksyn sen, että se mikä minulle on helppoa, voi toiselle olla todella iso juttu.


Jatkan siis tällä itseni rakastamisen tiellä, on se muoto sitten mikä tahansa. Kun teen näin tunnen, miten sydämeni täyttyy rakkaudesta kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Minulle itseni rakastaminen on siis itseni kuuntelemista ihan kaikessa. Mitä puen päälleni, mitä syön tai juon, mitä kosmetiikkaa käytän, kenen kanssa vietän aikaani ja miten, missä. Olen aina tavoitettavissa rakkailleni - läheisilleni ja ystävilleni, kun he sitä tarvitsevat, mutta jätän heidät rauhaan, jos kanssani oleminen ei tunnu hyvältä. En jaksa enää pakottaa mitään tapahtuvaksi, vaan elämä saa soljua rauhassa ja tuoda tullessaan sen minkä kuuluukin. Uskomatonta puhetta entiseltä kontrollifriikiltä!

Koska pidän itsestäni huolta, muistan myös kiittää itseäni kaikista näistä oivalluksista ja opeista, jotka huomaan elämässäni. Jälleen, itsestäni huolehtimista parhammillaan.

Totuus on, että itsensä rakastaminen - itsestään huolehtiminen on jokaisen henkilökohtainen asia. Minulle se on kaikkea yllä mainittua ja varmaan miljoona muuta asiaa, joita en muistanut mainita. Vain sinä tiedät mikä on sinulle parhaaksi.
Minulle se on tässä hetkessä kuppi teetä ja kynttilänvalo <3