Minä rakastan rahaa!

Jep. Raha. Kaikki sitä tarvitsevat, mutta väistämättä suurin osa sen olemassa oloa kiroaa. Mutta onko se kirous sittenkään? Eikö jokaikinen väline tässä maailmassa ole meitä varten? Eikö raha tai vaikkapa tupakka opetakin meille todella paljon itsestämme, omista uskomuksistamme ja peloistamme? 

Nyt, kun sisäinen maailmani tuntuu ehjältä ja kriitikko minussa on viimein hiljentynyt kokonaan huomaan, että itseni helliminen ja hemmottelu nousee tämän hetkiseksi teemaksi. Miten paljon aikaa ja energiaa me käytämme muihin? Miten paljon rahaa ja materiaa me annamme synttäri, - hää- ja rippilahjoina? Entä miten paljon uskallat käyttää rahaa itseesi? Usein käy niin, että vasta myöhemmällä iällä meissä herää terve itsekkyys, jonka nojalla uskallamme viimein käyttää omia rahojamme omien mielitekojemme toteuttamiseen.

Minä olen tuossa pisteessä nyt. Minä haluan hierontaan. Kasvohoitoon. Haluan uusia vaatteita. Haluan matkustella ja syödä ihania aterioita aina vaihtuvissa maisemissa. Uusi tunne on, että ensimmäistä kertaa koen olevani kaiken ihanan arvoinen. Minä ansaitsen tulla hemmotelluksi ja minulla on täysi oikeus satsata itseeni. Tässä on vain yksi mutta. Raha. Onko niin, että jossain alitajunnassani on vielä kasapäin rahaan ja rikkauteen liittyviä uskomuksia? Että, jos on rahaa, niin on jotenkin paha?

Raha on yhtä ristiriitainen aihe, kuin seksi ja siitä ollaan miljoonaa eri mieltä. Rikkaat tuomitaan ja köyhiä sympatisoidaan. Rikkaat ovat ahneita paskoja, jotka käyttävät yksityiskoneita ja näin saastuttavat ilmaa. On se jumalauta, että miljoona laitetaan hääkutsuihin ja jossain päin lapsia kuolee nälkään!

Omien isovanhempieni kokemukset sota-ajasta ja silloin vallinneesta pulasta kummittelevat vielä vahvasti mielessäni. Raha pitää ansaita kovalla työllä, eikä saa olla kiittämätön. Säästää pitää pahan päivän varalle ja nöyryys tulee säilyttää. Kerskua ei saa, eikä keneltäkään saa kysyä paljonko he tienaavat kuukaudessa. Jos saat, muista vastapalvelus, ettet jää mitään velkaa. Älä lainaa keneltäkään penniäkään, omillaan on toimeen tultava. Rahasta pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka tilin saldo näyttäisi mitä. Tai sitten on toinen ääripää. Olematonta rahaa tuhlataan ja velkakierteet ovat osa arkipäivää. Pikavippi on paras ystävä ja velaloilla kuitataan toiset velat. Raha on tabu, jota vihataan, kirotaan ja jonka puutteesta voivotellaan jatkuvasti. 

Huomasin oman sisäisen puheeni tässä pari päivää sitten, kun astuin sisään kirpputorille ja löysin muutamia ihania urheilutoppeja. Pieni pirulainen olkapäällä kuiskasi heti: "Älä nyt tuhlaa vähiä rahojasi! Ei sinulla ole rahaa!" Hetken seisoin toppien kanssa käytävällä. Koko satsi tulisi maksamaan neljä euroa! Silloin kuului toinen ääni: "Onko tililläsi rahaa?" Mielessäni vastasin kyllä. "Silloin sinulla on rahaa, eikö totta?" Wau! Totta! Kävelin kassalle ja lähdin innosta pinkeänä kotiin uusien toppieni kanssa. Olen toki ollut tietoinen rahaan liittyvistä uskomuksistani jo vuosia, mutta ensimmäistä kertaa todella huomasin, miten itselleni puhun ja hoen. 

Sain itseni verekseltään kiinni uskomuksesta, jota olen hokenut itselleni koko ikäni: "En voi, ei mulla ole rahaa." Vaikka olen ollut töissä ja tienannut hyvin eli tämä hokema ei missään nimessä ole ollut totta, mielessäni on asustellut puutteen ajatus. Rahojen säästäminen ja piheys ovat olleet ominaispiireitäni, sillä olenhan kasvanut ilmapiirissä, jossa aamiaiselta jääneet riisimurojen jämätkin löytyivät lättytaikinan seasta! Mitään ei heitetty pois ja kaikki säästettiin. Rahaa ei tuhlailtu, vaikka sitä olisi ollutkin ja aina etsittiin halvimmat vaihtoehdot kaupasta. Ei ihme, että suhde rahaan on nurinkurinen. 

Luojan kiitos, sain itseni kiinni tuosta sisäisestä puheesta. Ja nyt päätän tietoisesti kääntää puheen positiiviseksi. Raha on itseni rakastamista! Mitä enemmän minulla on rahaa, sen parempi! Raha tulee helposti ja vaivattomasti! Minä rakastan rahaa!

Sain myös itseni kiinni rikkaiden tuomitsemisesta ja tajusin heti, että niin kauan, kuin tuomitsen heidät (tai kenet tahansa), olen kiinni vanhoissa ajatusmalleissa. Sitä mukaa, kun hyväksyntä itseäni kohtaan kasvoi, kasvoi se myös muita kohtaan. Myös rikkaita. Mitä helvettiä se minulle kuuluu mitä kukakin tekee rahoillaan? Olen kateuttani tuominnut rikkaat, sillä en ole itse USKALTANUT ja SALLINUT itseni rikastua! Siispä olin sitä mieltä, että kaikki rikkaat ovat paskoja, eivätkä ajattele muuta kuin itseään. Noh, tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Olipa sitten kyseessä rikas tai köyhä, aina löytyy hyviä ja vähemmän hyviä tyyppejä. 

Sitä mukaa, kun uusi sisäinen maailmani vahvistuu ja mitä enemmän opin tuntemaan itseäni, sitä enemmän haluan rahaa. Ihan rehellisesti, minä haluan rikastua. Minä haluan niin paljon rahaa, ettei minun ikinä enää tarvitse miettiä koko asiaa. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan, etten koe tästä minkäänlaista syyllisyyttä. 

En ole koskaan ollut materialisti, eikä auton koolla tai vaatemerkeillä ole ollut minulle minkäänlaista merkitystä. Eikä näin ole vieläkään. Enemmän on kyse siitä, että viimein uskallan satsata itseeni. Haluan antaa itselleni kaiken mitä halajan. Se ei ole keltään pois. Ei edes niiltä nälkää näkeviltä lapsilta. Mitä jos on niin, että jos maailmassa olisi enemmän tietoisia, itseään aidosti rakastavia ihmisiä, joilla olisi runsaasti rahaa? Olisiko maailma silloin parempi paikka elää? 

Juuri nyt keskityn siis tietoisesti muuttamaan sisäisiä mantrojani rahan suhteen. "Minulla on varaa!" "Minä rakastan rahaa!" Ja yllättävää kyllä, jokin rahastressi helpottaa. Tottahan toki olen paininut tämän asian parissa jo vuosia. Olenhan minä putsannut niin paljon myös rahaan liittyviä uskomuksia ja pelkoja pois. En ole enää vuosiin viettänyt unettomia öitä rahan vuoksi. Olen reissannut ja rakentanut uusia koteja milloin mihinkin ja aina rahaa on jostain siunaantunut. Jonkinmoisen vapauden olen tässä asiassa siis jo saavuttanut. 

Mutta nyt lähdetäänkin ihan uusille leveleille, sillä minä haluan PALJON rahaa! Miljoonia, triljoonia! Haluan uida rahassa ja tuntea sen tuoksun. Haluan avata verkkopankkini ja ihastella tilini saldoa yhä uudelleen ja uudelleen. Olen jo saanut kokea ja oppia mitä on olla köyhä. Nyt on aika oppia jotain uutta. On aika oppia miltä tuntuu olla rikas!

Siispä jatkan sukellusta omaan sisimpääni ja puhdistelen rahaan liittyviä uskomuksia. Minä en ole syntynyt tänne kärsimään, vaan elämään ihanaa ja täyteläistä elämää. Ja raha on yksi vapauden muoto. Raha on yksi itseni rakastamisen muoto. Siispä BRING IT ON! Minä rakastan rahaa ja raha rakastaa minua!

Olen ylpeästi työtön!

Olen huomannut, että tietty sama ajatuskaava toistuu mielessäni, olenpa sitten täällä koti-Suomessa tai Gambiassa. Ensi alkuun on tosi mukavaa nähdä tuttuja naamoja ja koluta tuttuja biitsejä tai metsiä.

Gambiassa nautin sosiaalisuudesta, naiseudestani, vapaudestani, luonteeni äänekkäästä ja värikkäästä puolesta, kun taas Suomessa rakastan raikasta, puhdasta ilmaa, luontoa ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Gambiassa asettuminen valmiiksi kalustettuun asuntoon käy nopeammin, mutta täällä Suomessa asunnon etsiminen, tarvittavien astioiden ja muiden kodin tavaroiden hankkiminen, vie hiukan enemmän aikaa. Lopulta, ja tämä tapahtuu nopeasti, kaikki on kasassa ja minä istun sohvallani. Toimeettomana.

Olin sitten kummassa maassa tahansa, jokin suuri ja tumma iskee minuun kuin tuhannen kilon kivimörikkä. Alkupäivien ja viikkojen ihana keveys vaihtuu raskaaseen ja mitäänsaamattomaan olotilaan. Tämä on ollut jännä ilmiö huomata ja nyt viimein päätin pysähtyä sen äärelle. Mistä on kyse?!

Ensimmäinen ajatus on sosiaalisen elämäni muutos. Se, että olen niin paljon yksin ja elämäni on siltä osin muuttunut todella paljon. Ennen elämäni oli täynnä ihmisiä, tapahtumia ja tekemistä. Kävin kursseilla ja koulutuksissa. Jumpissa ja saleilla. Jos asiat junnasivat liian pitkään paikallaan, luovuuteni avulla keksin varmasti ratkaisut tilanteeseen. Nyt suurin osa ihmisistä on tippunut pois, muutamia lukuunottamatta. Ja ne asiat, jotka ennen kiinnostivat minua, eivät enää vedä puoleensa.

Vaikka olen oppinut olemaan yksin ja nautin siitä, sosiaalisen verkoston puuttuminen on suuri asia kenelle tahansa. Kyllä minä kaipaan joskus tyttöjen iltoja tai kävelylenkkejä kaverin kanssa. Välillä on myös turhauttavaa, kun mikään ei vedä puoleensa, ei puhuttele ja toisaalta ei vielä saa kiinni uusista intressien kohteista. Mutta tilanne on mikä se on ja olen oppinut hyväksymään sen sijaan, että pakottaisin mitään tapahtuvaksi. Mutta ehdottomasti, tämä on minulle iso muutos.

No sitten mieleeni nousi rutiinit. Kuinka ne pitkästyttävät minua. Tekemättömyys ja samojen asioiden toistaminen päivästä toiseen tekevät minusta robotin, joka toistaa asioita automaattipilotilla. Mutta totuus on, että vaikka luulin vihaavani rutiineja, minä oikeasti tykkään niistä. Ne tuovat minulle sitä turvallisuuden tunnetta, jota en muutoin "hetkessä elämisen" elämässäni saa. Minusta on ihana keittää aamulla kahvit ja napata Marie -keksi paketti mukaan ja asettautua viltin alle sohvalle. Minulla ei ole kiire mihinkään, vaan saan heräillä ihan rauhassa. Rakastan rauhallisia aamuja! Näitä aamuni ovat täynnä myös Gambiassa. Ja joskus rikon rutiinit aikaisella aamulenkillä lähimpään metsään tai kirmaisemalla rannalle. Menen siis fiiliksen mukaan. Muuten päiväni rakentuvat milloin mitenkin. Saa olla rutiineja, kunhan silloin tällöin keksin jotain, joka rikkoo normaalin päivän kuviot. Ei, olotilani raskaus ei johdu siis rutiineista. Olen huomattavasti enemmän sinut rutiinien kanssa, kuin ennen.

Onko kyse sitten rahasta? Siitä, etten saa tasaista kuukausituloa, joilla sitten toteuttaa elämäni unelmia. Kyllä, joskus raskas olotila johtuu siitä. Mielessäni teen itsestäni köyhän työttömän, joka ei pysty ostamaan edes puseroa itselleen. Totuus on kuitenkin ihan toinen. Tähän päivään saakka olen saanut kaiken mitä olen TARVINNUT. Minä olen tehnyt valinnan jo aikapäivää sitten ja muuntanut omaisuuttani rahaksi jo useita vuosia. Vapauteni on tärkeämpää, kuin säästöjen säilyttäminen tilillä. Ja jossain syvällä sisälläni asuu valtava luottamus. Jos kaikki muutkin asiat elämässä järjestyvät, miksi eivät raha-asiatkin?!

Otetaanpa seuraavaksi käsittelyyn tekemättömyys. Minulla ei ole mitään "järkevää tai yhteiskunnallisesti" merkittävää tekemistä. Päivät menevät flowssa ja kulloisenkin mielialan mukaisesti. Joskus haluan nähdä ihmisiä, siispä nappaan junan Helsinkiin tai kävelen lähimmälle rannalle. Voi olla, että lenkki suuntautuu kahville ja jätskille. Tykkään myös katsella Netflixiä kotona viltin alla ajasta riippumatta tai sitten sytytän kynttilät ja teen olohuoneestani oman joogastudion. Milloin maistuu kunnon hikijumppa, milloin ihana aktiivinen jooga. Jotenkin huomaan päivän päätteeksi, että ollaan jo illassa ja näin on taas yksi päivä kääntynyt iltaan, että humahti!

Ei, minä olen onnekas, että saan viettää päiväni juuri niin kuin tahdon. Kuinka moni meistä lopulta haluaisi juuri tätä?! Olen jo vuosia opetellut vain olemaan ja sehän on meidän suomalaisten perussynti. Oleminen. Gambiassa en koe siitä niin suurta syyllisyyttä, mutta Suomessa ajaudun huomaamattani syyllisyyden tilaan. Kuinka monta kertaa olen kuullut muiden suusta, etteivät he osaisi vaan "olla" ja että "tulisi hulluksi", jos ei olisi tekemistä. No rakkaat, voin kertoa, että olin itse ihan samanlainen. Olinhan niin tottunut tekemiseen ja suorittamiseen. Siitä kertoo alkuvuosien pysähtymisen harjoitukset ja harjoittelenhan olemista edelleen. Se tekeminen istuu minussa niin syvällä. Mutta ei, loppupeleissä olen ihan sinut olemisen kanssa.

Raskas olotila voi kuitenkin syntyä osin tästä olemisen keveydestä. Yhteiskunnan silmissähän minä en ole mitään, kun en ole töissä. Kuinka moni minulta kysyy työsuunnitelmistani ja olenko hakenut niitä. Siispä, käskystä hyvä herrasväki, minä olen hakenut töitä. Mutta ei vain natsaa. Ennen olisin kokenut itsetunnossani valtavan viillon. Mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa tällä työkokemuksella. Nyt, huokaan helpotuksesta! Yes, ei natsannut taaskaan! Sillä rakkaat lukijat, minä tykkään juuri nyt, tässä hetkessä, olla työttömänä. 

Töiden hakeminen. Se tekemättömyyden paine. Se, että olen vieläkin yrittänyt istua johonkin vanhaan muottiin, johon en kertakaikkiaan enää istu. Kuvittelenko olevani jotenkin muiden yläpuolella tai parempi muita. En. Kärsinkö joskus tekemättömyydestä ja sosiaalisen yhteisön puutteesta. Kyllä. Mutta suurimmalta osin olen tyytyväinen elämääni ja elämäntilanteeseeni. Vain ulkopuolinen paine on saanut minut tuntemaan oloni raskaaksi. Nyt on aika päästää siitä irti. Muiden ihmisten ja tämän yhteiskunnan odotuksista ja ajatuksista. Jos joku on sitä mieltä, etten ole arvokas osa tätä yhteiskuntaa, niin ongelma on sen jonkun, ei minun. 

Totuus on, että minä en halua töihin! En halua töihin, joista maksetaan minimi palkka, josta ei jää eläämisen kustannusten jälkeen mitään käteen. Kyllä, olisin valmis tekemään mitä vaan. Itsetuntoni ei ole enää kiinni titteleistä, mutta sen verran itseäni rakastan, että haluan tekemisistäni kunnon korvauksen. Jos minä annan elämästäni 21 päivää kuukaudessa työnantajalle, joka maksaa arvokkaasta panoksestani ja ajastani 8 €/ tunti, sanon ei kiitos. 

Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Yrittäjät yrittävät perse ruvella. Oi että, miten raskasta ja vanhanaikaista, mutta niin kauan, kuin me emme asetu vastustamaan tätä systeemiä, mikään ei muutu. Voi olla, etten yksin saa aikaan minkäänlaisia muutoksia yhteiskunnassamme, mutta ainakaan en ole osa vanhaa "orjakulttuuria". Ja voi olla, että tulee päivä, jolloin minulla ei ole vaihtoehtoja. Mutta niin kauan kuin voin sanoa EI, sanon ei. Ja ehkä lopulta, kun jaksan olla kärsivällinen, keksin jälleen jonkin oman idean. Idean, joka tuo minulle iloa. Ja rahaa. 

Juuri nyt heittäydyn täysillä ja ilman syyllisyyttä oloneuvottareksi. Millä minä tulevassa elän, ei voi tietää! Mutta siitä en ihme kyllä stressaa suuremmin. Kaikki järjestyy kyllä! Sillä aikaa minä elän vapaata elämääni ja olen ylpeästi työtön!