Huolehtija

Olen tainnut olla huolehtija jo pienestä pitäen. Pikku siskoni syntyi minun ollessani vajaa kahden vuoden vanha. Tämä suuri tapahtuma muutti tietenkin koko perheen dynamiikan. Isona siskona jouduin ottamaan vastuuta pienemmästä sisarestani. Hiekkalaatikolla leikkiessä, pohjaanmaan reissuilla, tarhaan viennit jne. Huolehtija minussa oli syntynyt.

Kun perheeseen syntyy vauva, meillä on ilman muuta vastuu huolehtia hänen tarpeistaan. Pienokainen ei vain yksinkertaisesti pysty tai kykene huolehtimaan itsestään. Pikku hiljaa tämä kuitenkin muuttuu. Pienen taidot kasvavat koko ajan ja hän oppii jatkuvasti lisää. On todella vaikea paikka tietää milloin lapsen on hyvä oppia tekemään asioita itse ja milloin vaadimme liikaa. Ehkä tässä mukaan tulee vanhempien intuitio ja puhdas maalaisjärki.

Minusta kasvoi huolehtija. Olen ikäni huolehtinut kaikista ja kaikesta. Olen astellut huoletta muiden "tonteille", sillä olen uskonut tietäväni parhaiten miten elämää pitää elää ja millaisia päätöksiä tulee tehdä. Huolehtijana olen ollut huolissani, että ihmiset eivät tee järkeviä ratkaisuja ja päätyvät näin onnettomiksi, satutetuiksi. Siispä olen sekaantunut ja neuvonut. Tyrkyttänyt loputtomasti omia mielipiteitäni ja yllättynyt sitten, kun niitä ei otetakaan kiitollisena vastaan. Itseasiassa ihan päin vastoin.

Mitä huolehtijan päässäni on siis liikkunut?

Huolehtijana suurin toiveeni on, että kaikki olisivat koko ajan onnellisia. Että varsinkin pienet sisareni tai oma tyttäreni eivät joutuisi kohtaamaan niitä elämän kipukohtia, joita meille kaikille eteen sattuu. Jos vain voisin suojella heitä elämän kolhuilta. Miksi oi miksi, he eivät noudata ohjeitani?! Lopulta, tarkoitusperäni ovat siis olleet hyvät. Olen aidosti uskonut, että tämä on sitä vilpitöntä rakkautta toisia kohtaan.

Samaa "toisen tontille astumista" on ihan varmasti tapahtunut myös pari- ja ystävyyssuhteissani. Olen ollut sata varma, että tiedän paremmin mikä on toiselle parhaaksi, sillä omassa päässäni olen uskotellut, ettei "toinen näe metsää puilta" ja minä näen kaiken paremmin, kun en ole kaikkien tapahtumien keskiössä. Suojeluviettini on ollut uskomattoman voimakas.

Huolehtijana ja hoivaajana halusin kovasti pelastaa myös tämän maailman ihmiset. Niinpä ajauduin tekemään kivi- ja energiahoitoja. Opettelin tulkitsemaan enkelikortteja. Ajattelin, että tätä kautta saisin muutettua ihmisten elämää. Tein hyväntekeväisyystempauksia täällä Gambiassa ja olin aina läsnä niille, jotka minua tarvitsivat. Usein olin todella väsynyt, enkä ymmärtänyt miksi. Olinhan antanut itsestäni kaiken minkä pystyin ja vielä muutamia prosentteja päälle.

Huoli. Miksi huolehdin? Pohjimmiltaan huoli on toisen näkemistä heikkona. Minussa asui uskomus, ettei toinen pärjää, jos en huolehdi ja ikään kuin "pidä jatkuvasti kädestä kiinni". En uskonut toisten kykyyn huolehtia omista asioistaan ja samalla voimakas suojeluvaistoni yritti estää ne elämän opit, joita toisen polulle on tarkoitettu. Sen sijaan, että olisin kannustanut jokaista kuuntelemaan itseään, uskomaan itseensä ja luottanut siihen, että kaikki menee juuri niin kuin kuuluukin, sekaannuin asioihin, jotka eivät lopulta kuuluneet minulle pätkääkään. Yleensä tarvitsemme OIKEASTI vain kuulevat korvat, emme neuvoja ja ohjeita. Ja jos tarvitsemme neuvoja, pyydämme niitä. Ja kun pyydämme, olemme valmiita kuulemaan ja ottamaan vastaan. Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin antaa neuvoni vaikka seinille, se on ihan yhtä suurta energian hukkaamista. Ei siis ihme, että väsyin niin kovasti.

Tämä kaikki huolehtiminen oli jälleen vain peili omaan itseeni. Kuka lopulta kaipasi huolehtimista ja huomiota? Pikku Saija. Joka oli pienenä jäänyt huolehtimista ja huomiota vaille. Oli siis aika kääntyä sisään päin sen sijaan, että keskitin kaiken energiani muiden pelastamiseen. Minun oli aika päästää irti huolehtimisesta muita kohtaan ja vihdoin ja viimein alkaa huolehtimaan pikku Saijasta.

Meillä jokaisella on oma sielun polkumme. Tämä on minun sydämeni totuus (jokaisella on omansa). Huolehtimalla toimin itse asiassa esteenä niiden asoiden tapahtumiselle, jotka tapahtuvat joka tapauksessa ja joiden kuuluukin tapahtua. Me olemme täällä oppimassa mitä rakkaus on ja sen vuoksi tiellemme lyödään milloin minkäkinlaisia pomppuja. Näin meitä yritetään herätellä itsemme rakastamiseen ja hyväksymiseen.

Kun olen aidosti läsnä toiselle, olen kuulolla, en äänessä. Vain me itse voimme tietää mikä on meille hyväksi. Siihen ei pysty kukaan muu. Meidät on niin hienosti ohjelmoitu kuulemaan kaikkea itsemme ulkopuolelta, että edelleen erehdymme luulemaan näitä omaksi totuudeksemme. Kun joku itseni ulkopuolta kertoo miten minun kuuluu olla ja elää, en joudu ottamaan vastuuta itsestäni täysin. Ja jos joku sitten meneekin pieleen, voin huoletta syyttää sitä, joka ohjeet ja neuvot antoi.

Huolehtijana ja maailman pelastajana pompin siis jatkuvasti muiden tonteilla, mutta yhtä lailla se, joka sallii tämän tapahtua, on vastuussa tapahtumien kulusta. Miksi sallin jonkun pomppia tontillani? Miksen aseta rajoja? Miksen uskalla ottaa vastuuta itsestäni?

Luojan kiitos olen viimein päästänyt irti huolehtimisesta ja toisten pelastamisesta. Suurin haaste minulle äitinä, oli päästää irti tyttäreni elämään sekaantumisesta. Onhan tahtotilani nähdä hänet aina onnellisena ja tyytyväisenä. Kun istuin tämän asian kanssa alas, esitin itselleni kysymyksen: "Luotanko äitinä siihen, että olen tehnyt kasvattajana parhaani ja hyvää työtä ja näin antanut lapselleni vahvat eväät itsensä huolehtimiseen?" Vastaus on kyllä. Jokainen vanhempi varmasti kokee, että olisi voinut tehdä jotain vielä enemmän ja vielä paremmin, mutta minä päätin nähdä tyttäressäni onnistujan, joka pärjää tämän elämän aallokoissa. Päätin nähdä hänet täydellisenä ihan sellaisena kuin hän on, kaikkineen. Ja sen sijaan, että jakelen neuvoja, olen läsnä, kun elämä sattuu ja tapahtuu. Ja kyllä, olen läsnä myös täältä Gambiasta käsin.

En siis näe enää ketään heikkona tai avuttomana, sillä meissä joka ikisessä asuu ihan samanlainen luomisvoima huolimatta siitä mistä tulemme ja minkä verran rahaa tai muita resursseja meillä on käytettävissämme. Kukaan itsemme ulkopuolelta ei kuitenkaan voi valjastaa näitä voimia käyttöömme, vain me itse voimme. Ja jokainen tekee sen omalla, ainutlaatuisella tyylillään.

Nykyään Saija huolehtii Saijasta ja antaa muiden huolehtia itsestään. Koska Saija kunnioittaa Saijaa, hän kunnioittaa joka ikisen ainutlaatuista elämänpolkua siihen millään tavalla sekaantumatta. Maailman pelastaja ja huolehtija minussa on haudattu ja voin kertoa, että olotila on keventynyt miljoona kiloa! Miten raskas huolehtijan rooli olikaan! Raskas, mutta tarpeen, jotta Saija uskalsi alkaa huolehtimaan itsestään muiden sijaan.

Jälleen kiitän kaikista näistä kokemuksista, sillä ilman huolehtimista, "huollettavia" ja "pelastettavia", en olisi tässä olotilassa, jossa tänä päivänä olen. Vapaana, läsnä tarvittaessa ja joka ikisen potentiaalin ja vahvuuden näkevänä.

Oppi tästäkin aiheesta jatkuu ihan varmasti lopun elämää, mutta jotain on sentään jo iskostunut paksuun kallooni. Aito, vilpitön rakkaus uskaltaa päästää irti ja luottaa. Muistan, kun joku joskus vertasi ihmissuhteita lintuihin. "Kun lintu istuu kämmenellesi, se tulee siihen vapaasta tahdostaan ja saa lähteä lentoon, kun siltä tuntuu. Ja se palaa kyllä takaisin, kun on sen aika ja jos niin on tarkoitettu. Ei pakotettuna, vaan rakastettuna ja vapaana". Näin ajattelen nykyään ihan jokaisesta ihmissuhteestani ja kuten rakas siskoni viisaasti sanoi: "kenenkään ei tarvitse olla mun kaa, eikä mun tarvi olla kaikkien kaa."

Siispä vapaa tahto, usko, luottamus ja rakkaus. Näillä mennään.

ps. Kirjoittajan huomio! Kaikki kirjoitukseni ovat omia pohdintojani, jotka pohjautuvat oman sydämeni ohjaukseen ja totuuteen. Sinun totuutesi voi olla ihan toisenlainen, joten kuuntele rohkeasti itseäsi! Ota itsellesi se mikä resonoi ja heitä muu romukoppaan! Itse olen kuitenkin kyseenalaistaja. Kyseenalaistan yleensä kaiken, myös omat ajatukseni ja vasta sen jälkeen voin todeta, että tässä hetkessä tämä tuntuu hyvältä. Ja sitten huomaan, että huomenna kaikki on toisin. Joten olen itselleni armollinen ja rakastan tätä piirrettä itsessäni ihan vilpittömästi. Tätä on osaltaan minulle "hetkessä eläminen". Ihania lukuhetkiä sinulle rakas ystäväni!

Kuulumisia....

Päätin lokakuun puolessa välissä. extempore, lähteä lomamatkalle Suomeen. Matka sinne kesti mukavat 42 tuntia, mutta tulipa siinä vietettyä aikaa ihanien ihmisten kanssa ja lopulta matka sujui Dakarin ja Lissabonin kautta oikein mukavasti. Vietin Suomessa ihanat kaksi viikkoa tavaten perhettä ja ystäviä. Olipas mahtava saada perspektiiviä kaikkeen täällä Gambiassa ja toisaalta tunnustella miltä tuntui olla Suomessa viiden kuukauden poissaolon jälkeen.

Kotimaa on kotimaa, eihän siitä pääse mihinkään. Kertaakaan minulle ei kuitenkaan herännyt tunnetta, että minun kuuluisi palata takaisin. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Se mikä tuli minulle yllätyksenä oli huomata, että palattuani Gambiaan kaikki tuntuukin yht' äkkiä "vanhalta". Ensimmäisen viikon nautin täysin siemauksin, olihan oma synttäriviikkoni. Mutta sen jälkeen huomasin toteavani, että minähän olen nähnyt tämän kaiken. Ihmetyksekseni huomaan miettiväni onko tällä maalla enää mitään uutta ja inspiroivaa tarjottavaa.

Ennen lähtöäni kuulin jänniä juttuja itsestäni. Että olen myynyt huumeita tai että vuosia sitten keräämäni rahat luokkahuoneiden rakentamista varten, käytettiinkin ex-mieheni viisumiin ja lentoihin. Olen kuullut arvostelua minusta ihmisiltä, joita en ole koskaan edes tavannut!

Ensi alkuun olin tietenkin pöyristynyt. Kateus. Voi mikä tauti! Tiedän tunteen, sillä olenhan itsekin kokenut joskus kateutta. Näin ollen istuin näiden juorujen aiheuttaman tunnekuohun kanssa alas ja mietin miltä minusta oli silloin tuntunut, kun tunsin kateutta. Ainut sana, joka nousi mieleeni, oli puute. Puute jostakin. Oli se sitten osaaminen, olotila tai tekeminen. Kun tunsin kateutta tunsin, että joku osaa minua paremmin, toisella on elämä enemmän hallussa tai joku oli minua onnellisempi. Tai jonkun kroppa oli parempi kuin itselläni. Kateus osui siis siihen kohtaan minussa, jossa tunsin itseäni kohtaan rakkaudettomuutta, hyväksymättömyyttä ja tätä tunnetta tuo joku itseni ulkopuolella minulle peilasi. Ja mikä mahtava lahja kateuden tunne itselleni oli. Ilman sitä en olisi niin sinut itseni kanssa tänä päivänä, kuin nyt olen. Sehän oli yksi syy miksi päätin tehdä muutoksia siihen miten näen itseni ja muut. Se oli yksi potku persiille matkalla itseni täydelliseen rakastamiseen ja hyväksymiseen.

Onneksi olen tajunnut, että taikasauva eämäni muuttamiseen on vain ja ainoastaan minulla. Voin pysyä kateellisena tai muuttaa sen itsessäni, josta olen kateellinen. Tai vain hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, sillä aina on joku osaavampi, parempi tai kauniimpi. Vai onko? Eikö kuitenkin ole niin, että jokainen meistä on tosiaan ainutlaatuinen. Ehkä kateellinen ei vain näe tätä täydellisyyttä itsessään. Vielä.

Näin ollen kiitän jokaista sinua, joka kerrot minusta tarinoita ja juoruja tai tunnet kateutta. Olet juuri antanut minulle suuren lahjan, jonka päätän käyttää polttoaineena loistaakseni omassa olemisessani vieläkin kirkkaammin. Sen sijaan, että lähden mukaan tähän negatiiviseen setvimiseen ja draamaan päätän, että minä aion elää elämäni edelleen positiivisena ja iloisena. Tiedän oikein hyvin mistä tulen ja mitä olen tehnyt. Muut saavat ajatella ja uskoa ihan mitä haluavat. Ne, jotka minua rakastavat ja ne jotka minusta tykkäävät, kysyvät minun versioni tapahtumista, ennen kuin tekevät minkäänlaisia päätelmiä minusta tai elämäni tapahtumista. Jatkan siis elämääni rohkeasti oman näköisesti, kuten olen tehnyt tähänkin saakka. Minulla ei ole mitään tarvetta nostaa itseäni kenenkään yläpuolelle, mutten suostu "sulautumaan tapettiinkaan" vain, jotta jollain toisella olisi hyvä olla.

Minä olen auki ja avoin ihminen. Minulla ei ole mitään salattavaa. Jaan omaa elämääni Facebookissa ja täällä blogissa silloin, kun siltä tuntuu. Kuullessani näistä juoruista päätin, etten suostu sulkemaan sydäntäni keneltäkään. En edes niiltä, jotka luulevat tietävänsä minusta jotain minua näkemättä tai niiltä, jotka puhuvat minusta pahaa selkäni takana. Minun ei tarvitse olla tieten tahtoen tekemisissä näiden ihmisten kanssa, mutta jos osumme nokakkain, saat osaksesi rakkauteni ja avoimuuteni ihan siinä missä kuka tahansa muukin.

En anna enää minkään estää itseäni elämästä oman näköistäni elämää. Jos reagoidut jostain, se on sinun juttusi, eikä kuulu minulle millään tavalla.

Viimeiset viisi kuukautta ovat olleet omaa aikaani. Olen tarvinnut ne minulle ja olen rakastanut hiljaista kautta täällä. Nyt, kun sesonki on alkanut ja rannat ja ravintolat täyttyvät turisteista, huomaan toteavani, että "tämä on nyt nähty". Rakkaus toista kotimaatani kohtaan on ja pysyy, mutta tunnen luissa ja ytimissä, että jonkin muutos on tulossa. Tai ehkä kyseessä onkin sisäinen muutos. Minä olen muuttunut, se on varmaa.

Ärtymys on minulle nykyään merkki siitä, että energeettinen linjaus ei ole enää kohdillaan. Ennen se merkitsi sitä, että jokin osui menneisiin kokemuksiini, mutta tänä päivänä kyse on siitä, ettei oma energiani siinä hetkessä täsmää kaikkeen ympärilläni olevaan. Ärtymys on siis merkki muutoksen tulemisesta ja/tai oman sydämen linjauksen tarkistamisesta. Ja tämä "ärtymys" ei ole enää ärsytys ärtymys, vaan hienoinen huomio. Aaa, minussa nousee ärtymyksen tunnetta, tsekataanpa linjaukset. Ihana ärtymys siis.

Mihin minua viedään seuraavaksi, saapi nähdä. Minulla ei ole vielä tässä kohti siitä mitään tietoa. Muutos tulee, kun on tullakseen ja se saa tulla ihan rauhassa. Jos paikan muutos on yleensä tullakseen. Sillä aikaa opettelen ensimmäisen kerran elämässäni olemaan kärsivällinen ja luottamaan 100 %:sti. En hötkyile, en yritä pakottaa tai kontrolloida mitään. En jaksa kuluttaa energiaani pähkäilyyn tai miettimiseen. Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan rauhassa mitä elämä tuo tullessaan. Minua saa ärsyttää, mutta se ei estä onnellisuuttani millään lailla.

Siispä levitän joogamattoni tänäkin aamuna, otan viereeni kylmän vesipullon ja asetun risti-istuntaan. Hengitän syvään sisään, nostan käsivarret sivukautta ylös ja sanon mielessäni "olen valmis, kaikki saa tulla". Käsivarret ylhäällä liitän kämmenet yhteen ja lasken ne sydämeni eteen. Näin kaikki minulle tarkoitettu on nyt viety sydämeeni siemeneksi tulevaa varten.

Naiseutta tutkiskellessa

Minulla on aina ollut sellainen uskomus, etten "osaa olla nainen". Nainenhan on sensuelli, laiha, korkokengissä, meikattu, isoissa näyttävissä koruissa, osaa flirttailla, uskaltaa lähestyä miehiä, haluaa ja tulee huomatuksi, osaa tanssia kuin ammattilainen jne. Tässä vain osa uskomuksista, joita minulla on ollut naiseuteen liittyen. Mutta nyt huomaan, että kaikenlaiset uskomukset alkavat pikku hiljaa murenemaan.

Mitä naiseus on minulle? Millainen minä olen naisena?

Ensimmäisenä minulle tulee mieleen juuri nämä ulkoiset uskomukset siitä millainen naisen pitäisi olla. Miten paljon painoarvoa laitetaan ulkoisiin asioihin ja jos et ole jonkinlaisten normien mukainen, oletkin yht' äkkiä ruma tai lihava tai huonosti pukeutunut ja niin edelleen. Mikä valtava ulkonäkö paine maailmassa vallitsee!

Eilen minua kohdeltiin kuin kuningatarta. Minulle tuotiin patja ja tyynyt, joiden sekaan sain sukeltaa meren rannalla. Reppuni kannettiin ja vesilasi tuotiin viereeni. Siinä, kaikessa tässä huolenpidossa kylpiessäni tajusin, etten ole oikein koskaan sallinut itseni olla nainen. On pitänyt olla niin reipas ja jaksaa loputtomiin, jotta tulisin hyväksytyksi. Reippaus ja kaiken kantaminen omilla hartioilla on ollut keino selvitä hengissä ja antanut tunteen siitä, että hallitsen elämääni.

Olen ollut ihana ja ilkeä, joskus jopa tuntenut itseni kauniiksi, useimmiten en. Minulla on pysynyt ruuvimeisseli kourassa, siinä missä vasarakin. En ole apua pyytänyt, enkä ole sitä mukamas tarvinnut. Olen aina kehunut, että "minä pystyn rakentamaan vaikka talon, jos niin haluan". Fysiikkani on ollut vahva ja näin olen ajautunut töihin, joissa saan toteuttaa tätä puoltani. Milloin oli kyse raskaista laatikoista, milloin rullakoista tai meikkitelineistä.

En ole milloinkaan osannut flirttailla, enkä ole tajunnut vihjeitä, jos joku mies onkin ollut minusta kiinnostunut. Se on kyllä pitänyt tulla paukkaamaan ihan päin naamaa. Olen aina ollut luonnonlapsi, joka viihtyy parhaiten ilman meikkiä ja ihan vaan lenkkareissa ja leggareissa. Siitä on jonkin mittapuun mukaan ollut seksikkyys kaukana. Ja nyt mietin, että mitä jos se onkin jonkun silmissä ihan äärettömän seksikästä?!

Ennen näin "rumia" ihmisiä, arvostelin ja arvotin. Omaa arvottomuuttaan oli niin julmetun helppo peilata muista. Vaikka kehoni on aina ollut lähes täydellinen, en ole koskaan osannut sitä arvostaa. Olen pukeutunut löysiin paitoihin, jotka ihan varmasti peittävät takapuoleni. Naiseuteen on liittynyt valtava häpeä ja itsensä pienentäminen. Ja kun itselläni ei ollut kunnioitusta itseäni kohtaan, en tietenkään voinut olettaa sitä kumppaneiltanikaan. Paskaa on satanut parisuhteissa niskaan puolin ja toisin.

Täällä Gambiassa saan oivallisesti katsella naisellisuutta ja naiseutta. Naiset ovat vielä pitkälti alistettuja, mutta silti he kantavat kokoon, ikään ja rahaan katsomatta itsensä, minun silmissäni, äärimmäisen naisellisesti. Isot, mehevät pyllyt saavat näkyä, kuten kaikki muutkin muodot ja sukupuolten välinen kanssakäyminen on jotenkin mutkattomampaa kuin se, mihin itse olen tottunut.

Täällä huomaan itsekin pitäväni mekkoja ja tykkään, että hiukset ovat kauniisti. Kulma- ja valokynä ovat päivittäisessä käytössä, vaikka muutoin en meikkipussiin koske. Ihmettelen miten naiset voivat olla niin kauniita ja fressejä, kun itse tunnen olevani hikinen ja "rähjääntynyt" 24/7.

Kuulen kehuja joka päivä. Sekin on uutta. Ja ennen ajattelin, että joo joo, just. Mutta nyt tajuan, että oli feikkiä tai ei, nuo kommentit heijastavat omaa sisäistä maailmaani. Saan kuulla veljiltäni ja siskoiltani sen, mikä on jo totta omassa mielessäni. Nyt osaan ottaa nuo kohteliaisuudet kiitollisuudella vastaan.

Opettelen siis ottamaan vastaan huolenpitoa, kohteliaisuuksia ja halauksia. Opettelen lähestymään miehiä ilman pelkoa, joka minussa ennen jylläsi. Älkää kysykö mistä se johtui. Ehkä juuri tuosta tukahdutetusta naiseudesta, sillä minähän olin mieluummin "hyvä jätkä". Osaan vetää rajat siihen miten minulle puhutaan tai miten minua lähestytään. Minua ei saa koskea, jos en anna siihen lupaa. Oma voima naisena siis kasvaa koko ajan.

Tässä hetkessä naiseus ja naisellisuus ei ole minulle kuitenkaan mitään ulkoista. Se ei ole ryppyni tai vatsani. Se ei ole meikit tai hiukseni. Kaikki lähtee nyt sisältä käsin. Opettelen olemaan herkkä, opettelen antamisen ja vastaanottamisen tasapainoa. Minulle herkkyys on sitä, että uskallan rakastaa kaikkea ja kaikkia täydestä sydämestäni. Uskallan avata sydämeni vaikkapa ex-miehelleni ja kertoa hänelle miten paljon häntä rakastan huolimatta hänen reaktiostaan. Olen yhä enemmän ja enemmän sydän auki. Ja kaikki se mikä tapahtuu sisäpuolella, heijastuu ulos.

En enää yritä pakottaa itseäni johonkin naiseuden muottiin, jonka joku on joskus luonut. Olen luomassa omaa tapaani olla nainen ja se tuntuu ihan mahtavalta. Ja tiedän, että joku päivä eteeni tulee kumppani, joka näkee kaiken kauniin minussa. Ja kaiken vähemmän kauniin. Ja rakastaa silti, ehdoitta. Olen satavarma, että tässä maailmassa on mies, jolle en ole "liikaa" mitään.

Jatkan siis rauhassa tätä naiseuden tutkimusmatkaa. Ja ehkä se on niin, että tänään se on tätä, huomenna jotain ihan muuta. Sen tiedän, että ensimmäisen kerran nautin vilpittömästi siitä, että olen NAINEN, enkä "hyvä jätkä".

Hiljaiseloa

Eipä ole kovinkaan montaa kertaa tullut kaivettua tietokonetta kaapin uumenista esiin viime aikoina. Minulla ei siis ole ollut paljoakaan asiaa lukuunottamatta joitakin Facebook -ryhmäni päivityksiä.

Jokin minussa on muuttumassa uudeksi. Ennen koin tärkeäksi jakaa ajatuksiani ja olotilojani, polkuani itseeni, josko siitä vaikka olisi jollekin toiselle hyötyä. Minussa oli palava halu muuttaa maailmaa rakkaudellisempaan suuntaan ja halusin vilpittömästi auttaa kaikilla tavoin heitä, jotka olivat valmiita sukeltamaan sielunsa syövereihin tutustuakseen omaan, aitoon itseensä.

Mitä enemmän aloin "tulla omaksi itsekseni", sitä enemmän kasvoi rohkeus jakaa kaikenlaisia olotiloja joko täällä blogissa tai Facebookissa. Olen tehnyt kivihoitoja, intuitiivisia hoitoja, tulkinnut enkeleitä ja nähnyt edesmenneitä. Ja nyt ymmärrän, että tämä kaikki on ollut tarpeen omalla polullani. En olisi tässä, tällaisena ilman niitä. Olen tarvinnut kaiken tuon oman herkkyyteni ja tietoisuuden tasoni nostamiseen.

Viime ajat ovat olleet omaan, uuteen itseeni tutustumista. Mistä tämä Saija, joka nyt minua peilistä katsoo, tykkää? Mistä ei? Millainen tyyppi olen oikeasti? Ennen kaikkea mikä on minun totuuteni?

Katselen edelleen ajan energiapäivityksiä ja enkeliviestejä, mutta huomaan, että tämä kaikki jää koko ajan vähemmälle ja vähemmälle. Yhä enemmän käännyn Saijan puoleen, kun haluan vastauksia johonkin. Opettelen vahvasti luottamaan omaan sisäiseen ääneeni ulkopuolelta tulevan mölyn sijaan. Miten helposti sitä lähteekään mukaan kaikenlaisten videoiden ja kirjoitusten maailmaan. Jos joku sanoo, että on yhteistyön aika, niin onko minussa vikaa, kun itselläni niin ei ole? Tai kun jossain kerrotaan, että keskity ajattelemaan  positiivisesti, enkä juuri siinä hetkessä pysty tekemään niin?

Vain minä voin kertoa mikä on minulle hyväksi ja miltä minusta tuntuu. Ja yhä enemmän myös luotan omiin tuntemuksiini. Muistan, kuinka olen aina ollut "kateellinen" siskolleni, joka on niin auki kaikille ja kaikelle. Hän on ilman rajoituksia halannut aina ihmisiä ja osoittanut rakkauttaan niin tutuille, kuin tuntemattomille. Itse olen ollut paljon varovaisempi. Olen jo hyvin nuoresta pitänyt rajoistani kiinni, eikä minun tontilleni tultu. Ja olen koko ajan kokenut olevani jotenkin viallinen.

Nyt olen ymmärtänyt, että tämä on ollut sydämeni viisautta koko ajan. Minun ei tarvitse olla auki joka suuntaan. Ja itseasiassahan minä olen, olenhan äärimmäisen sosiaalinen ja halailen nykyään estoitta ihan kaikkia ikään, kokoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta. Olen siis muuttunut ja kateus siskoni avoimmuudesta onkin ollut minulle hyvästä, sillä ilman sitä tätä muutosta minussa ei olisi tapahtunut. Mutta. Edelleen olen tarkka siitä millaisten ihmisten kanssa vietän aikaani. Tällä tarkoitan pidempiä aikoja. En enää syytä siitä itseäni, vaan kiitän sydämeni viisautta, sillä tämä jos mikä on rakkautta itseäni kohtaan. Jos jonkun ihmisen lähellä en tunne hyvää oloa, otan välimatkaa. Aistin kaikenlaiset energiat koko ajan vahvemmin ja vahvemmin ja tämä tarkoittaa, että tunnen ne kehossa saakka. Tämä ei koske vain ihmissuhteita, vaan ihan kaikkea. Kaikki on energiaa ja ne tuntuvat erilaisilta. Jos olen energeettisesti "eri linjoilla" olevan henkiön kanssa tai jonkin tilan energia ei natsaa, tunnen sen äärimmäisen vahvasti. Fyysiset tuntemukset voivat olla väsymystä, pyörryttävää oloa tai jopa ihan fyysistä pahoinvointia. Illalla saatan saada valtavan hikikohtauksen, jonka kautta suodatan ulos kaiken päivän aikana kokemani energeettisen ristiriidan. Ei ole ihme, että olen jo pienestä pitäen pitänyt reviiristäni hyvinkin kiinni.

Monta kertaa olen puhunut itselleni, että älä nyt ole hullu! Eihän tällainen tunteminen voi olla totta, vaan mielen peliä. Mutta enää en voi ohittaa kehoni tuntemuksia. Minä vilpittömästi rakastan ja kunnioitan nykyään kaikkia ja kaikenlaista. Minulla ei ole tarvetta tuomita kenenkään polkuja, eikä puuttua niihin millään lailla. Minun tehtäväni on huolehtia minusta ja omasta hyvinvoinnistani ja tähän kuuluu selkeiden rajojen vetäminen ja oman herkkyyteni hyväksyminen osana minua.

Elämästäni on tippunut paljon ihmisiä pois. Jopa omaa perhettä. Mutta enää en tingi mistään. En minkään, enkä kenenkään kohdalla. Jos rakkaus ja välittäminen on molemmin puolista ja aitoa välittämistä, olet vilpittömän tervetullut elämääni. Mutta jos jokin ihmissuhde perustuu vain yksipuoliseen välittämiseen tai minuun otetaan yhteyttä vain silloin, kun tarvitaan jotain, silloin minun on aika päästää irti. En jaksa enää roikkua ja ylläpitää väkisin ihmissuhteita, jotka eivät tule ikään kuin luonnostaan, sillä kaikki mikä on tarkoitettu, tulee helposti ja luonnollisesti. Se on vilpitöntä ja siihen on vilpitön tahtotila. Kaikki muu saa jäädä.

Ja nyt kun olen saanut olla täällä toisessa kotonani aika rauhassa ja olen viettänyt paljon aikaa itseni kanssa huomaan, että tämä on ollut todella tarpeen, jotta löydän oman sisäisen totuuteni, joka päivä päivältä muuttuu vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Ja uskokaa vaan, että välillä olen vilpittömästi pelännyt joitakin päiviä, kun ei ole mitään suunnitelmia. Että taasko "joudun" viettämään aikaani yksin?! Itseni kanssa. Vielä näinkin monen vuoden sisäisen matkan jälkeen, olen huomannut pelkääväni yksin olemista, sillä silloin kaikki, jota olen yrittänyt piilottaa, saa nousta esiin. Niin ihmisriippuvainen olen ollut.

Mikään ei ole ollut sattumaa. Tämä aika, jolloin ei ole mitään suunnitelmia tai aikatauluja. Vain aikaa ja todella vähän ihmisiä viemässä huomiota pois minusta. Jäljelle on jäänyt minä. Ja nyt. Ah, nyt. Nautin joka hetkestä. Koko ajan fiiliksieni jakaminen julkisesti vähenee ja vähenee. Jokainen löytäköön oman totuutensa itse. Ja täällähän minä olen, sydän auki silloin, kun impulssi tulee sinusta itsestäsi. Silloin tiedän, että olet valmis kuulemaan ja ottamaan vastaan. Silloin tiedän, että olet vilpittömän kiinnostunut minun kokemuksestani matkalla itseeni ja että siitä voi todella olla sinulle jotain hyötyä. Opettelen tietoisesti pois siitä, että minä sanelisin mikä sinulle on parasta ja ennemminkin olen rinnalla kulkijana, kun teet matkaa omaan itseesi. Sillä apuja me tässä hommassa tarvitsemme. Usein pelkkä kuunteleminen riittää, sillä kun avaa omia sielun saloja ääneen toiselle, aukeavat ne itsellekin.

Siispä vietän päiviäni itseni kanssa ja älkää nyt herran pieksut luulko, että minä täällä ihan yksin taivallan. Ei suinkaan. Tekemistä ja seuraa olisi ihan juuri niin paljon, kuin haluaisin. Olen turvassa, pidetty ja kaikki on hyvin. Mutta sen jos minkä olen nyt ymmärtänyt, että mikään itseni ulkopuolelta ei voi tehdä minua onnelliseksi. En aseta enää minkäänlaisia odotuksia kenenkään harteille. Minä olen täydellinen jo nyt ja jos elämässäni onkin ihania ihmisiä, he vain tuovat rakkaan ja ihanan lisämausteen jo täydelliseen elämääni. Sillä täydellistä se on, elämäni. Kaikkine tunteineen ja aallokkoineen, rentona ja vähemmän rentona. Ymmärrän viimein, että onneni ei tule urasta, aviomiehestä, rahasta, materiasta, suunnitelmista ja kontrolloimisesta.

Onni on tässä ja nyt. Kirjoittaessani tätä meren rannalla ilta-auringossa. Onni on kylmä vesipullo ja nuo komiat pojat, jotka tekevät iltareeniään tuossa nokan edessä. Onni on Antti Holman V-laulu tai JVG:n hehku. Se on aamujooga ja meditaatio. Aamukävelyt tai iltasalaatti hyvän leffan kera. Suklaa ja hyvä kahvi tai kylmä viinilasi. Onni on oman totuuden kuuleminen ja sen mukaan kulkeminen. Minun ei enää tarvitse olla esillä, sillä annan itselleni huomiota joka hetki. Onni on siis pieniä asioita. Uusia kohtaamisia, elämyksiä. Taksikyytejä, venekyytejä. Kuumuutta ja hikeä. Se on moskiittoja ja ihottumaa. Se on kaunis, uusi tukka ja kohteliaisuus tuntemattomalta.

Miten kiitollinen itselleni olenkaan, että aikoinaan päätin lähteä tutustumaan itseeni!

Tämä hiljainen kausi täällä on kertakaikkisen ihana. Saan viettää paljon aikaa paikallisten kanssa ja vaihdan ajatuksia päivittäin tuiki tuntemattomien kanssa. Kaikki turistikauteen liittyvä häslinki on vielä edessä päin ja totta kai sekin on tervetullut, kun sen aika on.

Päivät alkavat yleensä ilman suunnitelmia ja näin kaikenlaista pääsee tapahtumaan. Milloin löydän itseni Banjulista, milloin Bakausta. Yht' äkkiä istun ison mersun ratissa ja toisena hetkenä olen omalla joogamatolla harjoituksen parissa. Joskus pötköttelen puolille päiville kirja kourassa, joskus teen kauppareissun ja nautin lounaan omassa rauhassa uudessa kodissani. Milloin löydän itseni rannalta poikien kanssa grillaamasta ja toisena hetkenä vaihdan ajatuksia elämästä siivoojan kanssa.

Yli kolme kuukautta on vierähtänyt kuin siivillä. Olen jatkuvasti yhteydessä Suomeen, mutta en kaipaa sinne juuri nyt. Kuuntelen koko ajan itseäni, sillä vaikka olen vuokrannut asuntoni nyt puoleksi vuodeksi, en anna sen estää minua lähtemästä, jos sydän antaa sellaisen käskyn.

Voimaantuminen. Se on ainoa oikea sana kuvaamaan sitä mitä nyt koen. Ja tämä omaan voimaan astuminen tuntuu ihan sika hyvältä!

Be the "God"

Religion. God. Faith. Prayers. Hope. Savor.

No matter what church you belong to, at the end, from this sacred place of god, we all look for peace, hope and something to save us. Someone to guide us. We put our hope to this force, to this something, that we believe in, this something that we believe is existing "outside" of us. We pray and hope that eventually this great force will change our life from suffering to bliss and we finally have peace in our hearts, minds and lives. We read the bible, we listen the sermon, we pray. And we pray.

But. What if god is not something or someone outside of us?

I hear so often how people talk that things in this earth have to change. We need to start to love each other more, respect each other more and forget about the skin colour, what religion you represent or how much money you have. The point is, WE JUST TALK ABOUT IT. But what are we actually DOING in our everyday lives to change things?

So what if YOU ARE GOD? What if really there is nothing outside of you, but everything is already inside. God made us all as his image, didn't he? This is what all the religions are saying. So if that's the case, why are we killing each other? Why you are not loving first yourself and then your neighbors? Where does all the hatred come from? If this black man is the image of god, just as the white man is?

You are god. You are the creator. This is how we were created. We all have the powers of him/her inside of us. Every thought, every action is your act of power and creation to this world. It is your contribution to this world. When is it that we realize that the change starts from us?

You are god, so start acting like one! No more blaiming everybody else for your life events. No more putting blame on anybody, not even yourself.

God does not judge. God is love. That's it. And since you are god, you are love. In this world of fear we just have forgotten it. We chase money, fame and fortune. We steal, we kill, we cheat, we are cold, heartless, we lack symphaty for others, we are angry, we beat our kids and each other. Is this what god would do? Is this what love would do?

I am god. I am the creation of god. So I want to praise that. I want to respect that. And finally start to act accordingly.

Don't come to me to talk about god, unless you start to act like god. Don't come to me to talk about love, unless I see the love you are talking about in your everyday actions. Don't talk to me about "we are one", unless I see it in your everyday life. Don't talk to me about gods words, unless you take them in action. Because untill you do, it is all just a fake. Just words.

You are god (love). You have all the powers that he/she has. So start using them!

It is very very easy to talk and talk and talk. But until these words are taken into action, they are just words. Just bla bla. Nothing else. Just bla bla without any value what so ever. You can pray and pray and pray until your knees hurt, but untill you bring your prayers into action, it is just a prayer.

You can easily say to someone "I love you", but it doesn't mean nothing unless you SHOW it through your actions. Would you believe me, if I told you "I love you" and then next minute you see me hitting you, cheating you or leaving you? No, right?!

Yes, we all talk about the change we want to see in this world. We talk and talk and talk. But this is the time for action.

Face your fears! Look deep into the dark side of yourself! Ask yourself why I am getting upset, why am i so afraid to listen to my heart? Why do I listen something outside of me? How in the world would it be possible that someone else would know what is best for me?! Why do I blame others for the things that are happening in my life or the things that I do? Isn't it me who is living my life - so it must be me, who is making all the choices too, right?

To understand that you are god, the creator, brings in huge responsibility. If you think about god for a second, what would he/she do? Would he kill, blame, shame, judge, betray, fight, be upset and angry? Would he?

No. Never! God (love) accepts everything and everyone. He created all of us to be different, so that we can learn more about ourselves. He brought us cigarettes, alcohol, drugs, so that we could learn more about ourselves. He brought us different kind of politics and religions, so that we could learn more about ourselves. He brought us different kind of animals and plants, so that we could learn more about ourselves.

And now, it is our job to see, how much we respect others, the animals and the nature (= ourselves). What ever action you do to others, is a straight reflection of the love you have for yourself. That's just how it is. If you say "fuck you" to this one, at the end, you are just saying it to yourself. If you can not give a one single compliment to another, it is only you that you can not give a compliment to. If you blame someone for your life, it is only you who you are blaming. If you judge someone, at the end, it is only you who you are judging.

But if you love, fully, it is you who you love! And it will flow right back at you - even million times more! You get, what you give. It is as simple as that.

So please. Start being the god (love) you believe in. Every action you take, you can think first "What would god (love) do?" "How would god (love) react on this situation?" "What would god (love) say?"

Be the change you want to see. It all starts from you. Stop hiding behind the bible or church and finally see how powerful you are! Or sit in the silence of the church and feel the power of god (love) inside of you. Take it in and then bring it out and in action!

Being god (love) doesn't mean that we have to see things the same way. Or that we have to hang around people we don't feel connected to. Or that we all need to have pets. Or we all have to go to the same church. Or think alike in politics. No. But god (love) respects all of this. No matter what you believe in or how you see life. God (love) respects and accepts. That's all. And our job is to see that we are among the people who truly love us and wish us good. Who lift us up and wants to see us grow and get stronger.

So please. Be god (love). The times of "talk" are over. It is time for action. Be the change you are talking about. Lead the way for your kids and they will follow. Be an example for you family, friends and community. Be bold and brave. Be god (love). It is time.

Vain elämää

Onpas kuukausi mennyt nopeasti! Hupsista vaan ja huomaan, että on jo Heinäkuu! Paljon on ensimmäiseen kuukauteen tapahtumia mahtunut. Osan kanssa istun hiljakseen hengitellen vieläkin, sillä ne eivät ole olleet ihan helppoja nakkeja.

Energiatahti maailmassa kiihtyy kiihtymistään. Se on kuin tornado, joka nostaa pintaan ihan kaiken, joka ei ole enää linjassa sydämemme ohjauksen kanssa. Ja uskokaa rakkaat, tämä on meneillään meillä kaikilla tiedostat sitä tai et! Joka ikistä meistä herätellään nyt oman totuuden kuulemiseen ja sydäntietoisuuden heräämiseen. Olotila voi olla aika paska, jos et uskalla pysähtyä kuulemaan tätä ohjausta ja toimi sen mukaan. Tämä aika vaatii todella suurta rohkeutta. Tsemppiä siis meille jokaiselle! Oma sisäinen puhdistumiseni on nyt menossa jossain niin syvällä, etten itsekään enää tiedosta kaikkia niitä pelkoja, joita pintaan nousee. Päällimmäisenä ovat kuitenkin olleet yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet. Ei sillä, etteikö näitä tunnetiloja olisi käsitelty jo aiemminkin. On toki, mutta kunnes puhdistuminen on saatettu loppuun, näitä tunteita esiin nostavia tilanteita tuodaan eteeni yhtä varmasti, kuin tuo saakelin kukko kiekuu tuolla naapurissa joka aamu kello viisi!

Gambia on aina ollut minulle ystävällinen ja hyvä. En ole joutunut kohtaamaan kovinkaan montaa huijausta, eikä minulta ole koskaan varastettu mitään. Entinen mieheni oli hyvä mies ja paikalliset ystävät ja sukulaiset ovat olleet aivan ihania. Jos onkin sattunut niin, että olen tipauttanut puhelimeni taskustani, se on palautettu välittömästi, kun tajusin sen kadonneen ja soitin puhelimeeni. Eikä löytäjä halunnut edes löytöpalkkiota, jonka olisin ilomielin maksanut! En siis voi sanoa mitään pahaa toisesta kotimaastani, vaan olen nöyrän kiitollinen kaikista niistä ihanista ihmisistä, joihin voin tänäkin päivänä luottaa ja tukeutua. Jos olenkin ollut negatiivinen ja maan vastainen, se on ollut oman väsymykseni ja stressini eli mieleni tuotosta. Sillä tottahan se on, että vielä muutamia vuosia sitten vannoin, etten ikinä enää astuisi jalallani Gambiaan. HAH! Siitäs sain!

Noh, viime päivinä muutama yllätys on kuitenkin tullut vastaan. Vuosien tuttavuuden jälkeen huomaan, että nämä ihmiset eivät olleetkaan lainkaan sitä mitä luulin. Molemmat kolahtivat aika lailla. Viimeisin tempaus eniten, sillä olin jotenkin asettanut oman turvallisuuteni toisen harteille.

Vuosien varrella olen luopunut turvaverkoistani pikku hiljaa. Ensimmäiset olivat vuonna 2011 vakituinen työ ja kiinteä kuuukausipalkka. Nyt, kun olen luopunut kodistani Suomessa, jättänyt toistaiseksi perheeni ja ystävänikin sinne ja täällä olen jälleen ns. vieraalla maaperällä, jossa valkoisena naisena saan onnekseni tai ikäväkseni paljon huomiota, luotin tähän pitkäaikaiseen ystävääni, jonka uskoin pitävän minusta huolta. Kuljetukset, kauppareissut, security jne. Minulla oli jotenkin sellainen ajatus, että kun hän on läsnä, minulla ei ole mitään hätää ja arkielämä olisi jotenkin mukamas helpompaa. Tämä on jännä asia, sillä minähän tiedän hyvin, miten arki täällä toimii. Minä tiesin tasan tarkkaan mihin olin tulossa ja miten hommat hoidetaan. Miksi siis laskin tuon raskaan turvallisuuden viitan tämän yhden henkilön harteille? Oliko niin, että kun kerran olin niin "rohkeasti" luopunut ihan kaikista turvaverkoistani, minun oli pakko pitää kiinni kynsin ja hampain edes yhdestä turvallisuustekijästä?!

Olen kuullut useasti, että turvallisuus on meissä itsessämme. Että se ei ole ulkoisissa asioissa. Tämä resonoi itselleni eli syvällä sisälläni sydämeni tietää sen olevan totta. Mutta nyt kyse onkin siitä, että se ei ole vielä kolahtanut tuonne "mielen päälle". Vähän sama kuin että meille hoetaan, että pitää olla kiitollinen. Kyllä, olenhan minä, mutta tunnenko tuon tunteen oikeasti vai onko se vaan sanahelinää?
Itselleni tuo aito kiitollisuuden tunne on jo kolahtanut mielenkin päälle, sillä se on jotain niin valtavaa ja voimakasta, että siinä pääsee itku. Ja tuo kiitollisuuden tunne tulee jostain tosi syvältä! Tuo kiitollisuus tekee nöyräksi elämän edessä ja silloin todella ymmärrän miten hyvin asiani ovat. Se tunne, se on se juttu. Voin hokea iän kaiken jollekin "rakastan sinua", mutta ilman tunnetta nuo sanat voisivat yhtä hyvin olla "haluatko kahvia". Tämä on minun totuuteni, jollekin toiselle se voi olla ihan jotain muuta.

Kun ystäväni otti ja lähti, enkä ole hänestä sen jälkeen kuullut, putosin jonnekin valtavaan yksinäisyyden ja turvattomuuden kuiluun. Täällä minä olen, "mukamas yksin" maassa, jossa elämä valkoisena naisena on "mukamas haastavaa". Näin mieleni on asian minulle esittänyt.

Kaksi päivää meni aika hissukseen. Itkukohtaukset olivat sydäntä raastavia ja jostain syystä sain lohtua isän ja minun tekemistä biiseistä, joita kuuntelin ripiittinä sängyllä tai rannalla maatessani. Lapsuuteni ja ehkä koko elämäni on lopulta tainnut olla aika turvaton, mutta nyt on tullut aika heittää nämä uskomukset roskiin. Tiedän sen. Mutta koska haluan olla itselleni armollinen, annan näiden tuntemuksien nyt vaan olla, pakottamatta yhtään mitään. Hengittelen ja menen hetken kerrallaan. Sadekauden ensimmäinen myrsky ajoi kotiin rannalta ja ikään kuin "pakotti" olemaan itsekseen ja kohtaamaan kaiken sisälläni mylvivän. Itkin, nukuin, otin lasin viiniä ja itkin taas. Laitoin omat lauluni soimaan ja suljin silmäni. Tunsin itseni tosi tosi väsyneeksi. Sinä yönä nukuin 12 tuntia!

Pahin tunnemyräkkä on nyt takanapäin. Ihan vielä en voi sanoa, että nämä kaksi vahvaa uskomusta olisivat viimein kolahtaneet tuonne "mielen päälle", mutta lähellä se on. Ja ihan vaan, jotta muistaisin, että kumpikaan näistä tunteista ei ole totta, olen tavannut "sattumalta" ystäviä, joita en ole nähnyt vuosiin ja joiden kanssa nyt sovimme innoissamme tapaamisia. Minulle siis halutaan jatkuvasti osoittaa, että minulla ei ole mitään hätää ja että olen turvassa. Minun ei tarvitse miettiä yksinäisyyttäkään, sillä kun yksi lähtee, toinen pääsee tilalle. Olen niin syvästi kiitollinen näistä ihanista kohtaamisista, joita saan kokea päittäin myös ihan tuntemattomien kanssa.

Toissa päivänä otin paikallisen "linja-auton", kun halusin kylille ja oi mitkä keskustelut saimmekaan aikaiseksi tuon ihanan kuskin kanssa. Maahanmuuttoviraston virkailija meni suunnilleen mutkalle, jotta minun vuoden viisumini saadaan maanantaina kuntoon, sillä normaalisti sitä ei myönnetä kuin vasta kolmen kuukauden oleskelun jälkeen. Täällä omassa ihanassa asunnossani koen turvaa ja nukun yöni oikein hyvin. Ihmisiä on koko ajan ympärillä ja eilenkin meillä oli täällä isot synttärijuhlat, joista nautin täysin siemauksin. Toissa päiväinen kotimatkani kesti melkein kaksi tuntia - matkaa oli vajaat kaksi kilometriä - sillä kohtasin jälleen tuttuja, joiden kanssa jäin suustani kiinni. Vaikka olen asunut täällä aiemmin niin monta vuotta, koskaan en ole kokenut tällaista yhteyttä paikallisiin. Olen tästä liikuttavan onnellinen!

Kiitän siis sydämeni pohjasta näitä ihania, vanhoja ystäviäni, jotka minut "pettivät"! Ilman heitä en olisi tullut näkeväksi, että turvattomuus ja yksinäisyys ovat vain mielen harhaa, eivätkä ole totta millään tavalla. Minä olen turvassa, ihanien ihmisten ympäröimänä ja niitä pukkaa elämääni koko ajan lisää. Rakastan näitä yllätyksellisiä kohtaamisia ja sitä avun määrää, jonka olen viime päivänä kokenut.

Ei. Minä en ole koskaan yksin, enkä turvaton. Minun sisäinen maailmani heijastaa ulkoista maailmaani ja niiden, jotka eivät ole linjassa oman energiani kanssa, kuuluukin lähteä, jotta ne jotka ovat, saavat tilaa tulla. Minun ei tarvitse kuin olla ja elää elämääni ja kaikki tämä hoidetaan puolestani. Kaikki nämä tapahtumat saavat ja niiden kuuluukin kolahtaa, sillä muuten en tulisi näistä uskomuksistani ja peloistani näkyväksi, enkä näin ollen voisi luopua niistä.

Minä olen turvassa. Minä en ole koskaan yksin, vaikka olen yksin. Nöyrän kiitollisena valmistaudun uuteen päivään ja saapa nähdä mitä ihanaa se tuo tullessaan. Minä olen valmis "what ever it is".

Elämäni suurin irtiotto!

Maaliskuisen Gambian reissun jälkeen on tapahtunut paljon ja todella lyhyessä ajassa. Tässähän meinaa ihan pienen tytön pää mennä sekaisin. Vain kaksi kuukautta siitä, kun palasin edelliseltä reissulta ja täällä minä jälleen istun. Gambian lämmössä, omalla parvekkeella, tietokone nokan edessä. Ilma on tällä hetkellä kertakaikkisen ihanteellinen ja nautin täysin siemauksin. Asunto sijaitsee paikallisten asumusten keskellä kolmannessa kerroksessa, joten tuulenvire on aina läsnä ja näkymät kattavat yli kattojen. Iltaisin tähtitaivas valaisee terassiani, joten voiko enää ihanampaa meditaatiomuotoa olla, kuin istua iltapimeällä, katsella tähtiä ja kuunnella kaikkia ympäriltä kuuluvia ääniä.

Tiesin jo Gambiasta koti Suomeen lähdettäessä, että minun oli tarkoitus tulla Suomeen vain järjestelemään asioita kuntoon. Tiesin nimittäin, että minulla oli edessäni elämäni suurin irtiotto.

Ensimmäisenä mielessäni olivat kuitenkin tyttäreni häät, jotka ajoittuivat Toukokuun loppuun. Häät saatiin hoidettua kunnialla ja ne olivatkin ihan valtava rakkauden ja ilon juhla. Kaikki nauttivat olostaan, sillä näissä juhlissa ei jäykistelty. Kahvikuppineuroosit sai siis heittää romukoppaan! Häiden jälkeen sitä leijui useita päiviä jonkinlaisessa ihanassa lempeyden kuplassa ja tuntuu, että kovimmatkin kundit pehmenivät tämän suuren tunteen, nimeltä rakkaus, edessä. Kiitollisena muistelen tätä vieläkin, kun tässä istun ja ajattelen tuota juhlapäivää!

Saman aikaisesti olin tehnyt ison päätöksen, sillä vappuaattona irtisanoin asuntoni. Tiesin vain, että näin kuuluu nyt tehdä, jotta voin lähteä eteenpäin entistä vapaampana.

Alkoi koko irtaimiston myyntiprosessi.

Olen vuosien varrella luopunut tavarasta jo moneen kertaan, liikkuvaista sorttia kun olen. Nyt oli kyse kuitenkin isommasta asiasta. Olin nimittäin päättänyt luopua ihan kaikesta: huonekaluista, astioista, pyyhkeistä, lakanoista, pyörästä, autosta, vanhoista valokuvista jne. Ihan kaikesta niin, että jäljelle jäi kolme laatikkoa ja yksi iso matkalaukku varastoitavaksi.

Voitte kuvitella mikä tunneskaala mielessäni myllersi tämän prosessin aikana. Ymmärsin todella syvästi mikä valtava turvallisuuden tunne tavaraan ja omaan kotiin liittyy. Olen aina luullut olevani vapaa sielu, mutta nyt minulle tuli todella näkyväksi se, että minäkin olen tarvinnut nämä turvatekijät. Jotta tunnen "kuuluvani jonnekin" ja että minulla on "oma turvapaikka", johon palata reissuilta. Ja nyt oli aika luopua näistä kaikista!

Kävin vanhoja valokuvia läpi, itkin, nauroin ja muistelin näitä ihania hetkiä rakkaiden kanssa. Näin kuvia ystävistä, joita en ole tavannut enää vuosiin. Näin sukulaisia, jotka eivät ole enää läsnä tässä elämässä. Kävin läpi tilanteita, tunnetiloja tuolta ajalta, ihmisiä ja asioita. Kiitin ja siunasin jokaisen. Ja sen jälkeen päästin irti. Kaikesta kuului nyt päästää irti, sillä lopulta, tuollahan ne sydämessä ovat. Muistin kätköissä, josta voin aina halutessani kaivaa ne esiin.

Omaisuuden myynti tuntui hyvältä, vaikka totta kai pelkokin nosti päätään. Mitä helvettiä olin tekemässä? Eihän minulla ollut minkäänlaista tietoa tulevasta tai siitä miksi näin piti tehdä. Tiesin vain, että näin se nyt on ja näin sen kuuluu mennä. Ja sen tiesin, että tyttäreni häiden jälkeen, lähden Suomesta yhden matkalaukun kanssa.

Sitä mukaa, kun tavara väheni, vapauden tunne lisääntyi. Josko en ole ymmärtänyt sitä turvallisuuden määrää, joka tavaraan tai kotiin liittyy, en ihan varmasti ollut ymmärtänyt myöskään sitä, miten tuo kaikki sitoo paikalleen ja tuo vastuun taakkaa elämään. Tai siis tässä kohtaa elämää se tuntui ennen kaikkea "taakalta", niin kiitollinen kuin ehdottomasti kaikesta olenkin. Ennen olin vannoutunut omistusasuntojen kannattaja, kunnes muutamia vuosia sitten uskalsin päästää tästä ajatuksesta irti ja siirryin vuokralle. Se tuntuui vapauttavalta, sillä nyt vastuu kaikesta asuntoon liittyvistä asioista olikin jollain muulla.

Vuosien saatossa jotain minussa on siis vapautunut lisää, sillä nyt jopa vuokra-asunto minun omistamine tavaroineen tuntui "taakalta" Pelon tunteiden jälkeen tunsin siis käsittämätöntä keveyttä ja vapautta!

Tässä siis olin. Kesäkuun alussa. Uuden edessä. Koti oli tyhjennetty, avain luovutettu, auto jatkanut matkaa hyvään perheeseen ja minä istuin autossa tyttäreni vieressä käsilaukku kädessä, sen hihnoja puristaen. Aikamoinen fiilis voin kertoa.

Muutaman yön vietin tyttäreni luona sohvalla majaillen, kunnes oli aika lähteä kohti lentokenttää. Elämäni tähän saakka suurin seikkailu oli alkamassa. Ei siksi, etten tietäisi mihin olin menossa, vaan siksi, etten tiennyt yhtään, milloin palaan tai palaanko. Ja jos palaan, niin mihin palaan!

Nyt tässä terassilla istuessa, lintujen laulaessa ja tuulen vireen heilutellessa hiuksiani, tunnen vain suunnatonta onnellisuutta. Joudun jälleen toteamaan, että mistään en mitään tiedä, mutta se ei haittaa pätkääkään. Ensimmäiset viikot ovat menneet ollessa, ikään kuin toipuessa koko tuosta suuresta irtipäästämisen prosessista, joka kesti vain kaksi kuukautta!

Olen onnellinen asunnossani, jossa en omista muuta kuin vaatteet päälläni. Olen onnellinen, että siivous hoidetaan, lakanat vaihdetaan, pyyhkeet tulevat talon puolesta, samoin astiat. Kokkaamme ystävien kanssa pienessä keittiössäni tuoretta kalaa iltaisin, jonka nautimme salaatin ja hyvän viinin kanssa. Tanssiessani lasten kanssa tuossa oman kadun kulmalla, hymyni on niin leveä, että se riittää valaisemaan koko kulmakunnan. Istuessani rannalla varjon alla ja kuunnellessani aaltojen ääntä, huokaisen ja hymyilen jälleen. Istuessani lukemassa terassillani, silmäni nousevat vähän väliä nauttimaan ilman lämmöstä ja maisemista. Tehdessäni joogaharjoitustani pienessä olohuoneessani, hengittelen syvään ja hymyilen. Elämä on simppeliä ja ihanan kevyttä. Vaikka tunnetiloja pukkaa tietenkin, sillä niitä pukkaa aina, päällimmäisenä on koko ajan onnellisuuden tunne. Juuri nyt näin on hyvä. Tässä olen, hengitän ja nautin hetkestä. Nukun pitkään ja hyvin murehtimatta rahaa tai tulevaa.

Minusta pidetään hyvää huolta, ympärilläni on koko ajan ihmisiä, mutta saan aina omaa tilaa, kun sitä tarvitsen. Elämä maistuu elämältä.

Vasta nyt, juuri tässä, uskallan olla aidosti sitä mitä olen. Siis ihan aidosti, oikeasti värikkäänä, omana itsenäni, enää mitenkään itseäni pienentämättä. Ja kyllä, minähän olen asunut täällä aiemminkin, mutta jokin on niin suuresti muuttunut. Minä olen muuttunut! On kuin näkisin kaiken ihan uusin silmin, freesinä. Asiat, joita ennen täällä asuessa kirosin, saavat nyt vain hymyn huulille. Juu ei, meillä ei ole ollut vettä, eikä sähköä neljään päivään. En jaksa ottaa tästä kierroksia. Netti toimii tai ei toimi, ihan sama sekin. Nautin tuoreita mangoja joka päivä ja saan ihanaa inkiväärimehua kotiovelle tuotuna. Mikä hätä minulla siis on?!

Juuri nyt on näin, huomisesta en tiedä. Enkä itseasiassa edes halua tietää. Antaa elämän yllättää, sillä se tekee tästä minun elämästäni suuren seikkailun. Siispä lähden lähikauppaan hakemaan aamuleipäni, vaihdan kuulumiset ja hyvät huomenet naapurien kanssa ja istun autuaana kahvikuppini kanssa terassilleni. Istun, olen ja nautin. Ja tunnen vahvasti joka solullani, että olen elossa!

Oman sisäisen Guruni voima!

Kylläpäs tämän ajan energia nostattaa pintaan kaikenlaisia tuntemuksia; väsymystä, ärtymystä, hillitöntä iloa, surua, häpeää, rauhaa, naiseuteen liittyviä asioita, lapsuuden tuntemuksia jne. Tämä energia pukkaa pintaan ihan kaiken alitajunnassa piilossa olleen. Hyvä niin, sillä minä olen 150 % sitoutunut minuun. Bring it on!

Sitä mukaa, kun puhdistus etenee eli kun vanhat rajoitukset ja uskomukset, muiden tuntemukset, ajatukset ja kommentit puhdistuvat minusta huomaan, että kaikki mikä ennen oli "normaalia", alkaa tuntua vanhalta. On vaikea löytää resonointipintaa mistään ja se tekee olon välillä erilliseksi, jopa yksinäiseksi. Toisaalta, kun puhdistusprosessi etenee, vanhojen tunteiden tilalle tulee rauhaa, uudenlaista keveyttä ja iloa.

Minusta on poistunut kaikki vanha näyttämisen halu, kunnianhimo, urasuuntautuneisuus, kaikki ulkonäköön liittyvät paineet, muiden pelastamiseen liittyvät tunteet, kaikki ajatukset siitä mitä muut ajattelevat. Oman elämäni selittäminen vähenee koko ajan ja tätä vielä harjoittelen, sillä vasta nyt ymmärrän, että jos minun pitää selitellä, en ole vielä ihan sinut tilanteeni kanssa ja hän, jolle minun täytyy selitellä, ei hyväksy minua tai elämäntapaani täysin. Tästä olen jo tietoinen ja siispä tämäkin on puhdistumassa ja jää siis jossain kohtaa kokonaan pois. Mahtavaa!

Tämä puhdistumisprosessi, jota ennen kutsuin "henkiseksi poluksi" on ollut osin äärimmäisen rankka ja yksinäinen prosessi. Tuskallinenkin. Tämä siksi, että kukaan muu ei voi tehdä tätä puhdistusta puolestani. Vain minä voin tietää mitä ja miten olen asiat elämässäni kokenut. Minusta löytyy tunnetiloja, joita olen kantanut sisälläni kaikki nämä vuodet ja joista en ole ollut tietoinen lainkaan. Nämä tunnetilat ovat aiheuttaneet olotiloja, joita olen luullut omikseni, mutta jotka todellisuudessa eivät ole sitä olleet.

Tässä kohtaa, ennen kuin jatkan sisäisen guruni voimasta, haluaisin kommentoida ns. "henkistä polkua". Se kuulostaa minusta todella vanhalta. Me olemme henki = henkisiä, kun synnymme tähän ihmiskehoon. Niin kauan kuin hengitän, olen henkinen. Koko elämämme on siis henkistä polkua, jolla ei ikinä voi tehdä virheitä tai vääriä valintoja. Tällä polulla ei myöskään ole epäonnistumisia tai onnen potkuja. On vain sarja tapahtumia, jotka kaikki ovat olleet "elämälle ok" ja jotka olen tarvinnut ollakseni nyt sitä mitä olen. Minulle "henkinen polku" on siis koko elämän käsittävä polku ja osana sitä on tämä tietoinen "puhdistumisprosessi", jonka avulla olen viimein tullut näkeväksi (ja kuulevaksi) omasta sisäisestä Gurustani.

Sitä mukaa, kun vanha puhdistuu minusta, sisäinen Guruni voimaantuu ja voimaantuu. Se uskaltaa kyseenalaistaa ihan kaiken, myös omat ajatuksensa. Mikä mieletön rohkeus tässä Gurussa onkaan!

Sisäisen Guruni tapa "keskustella" kanssani, on tunne. Miltä minusta tuntuu? Kun olen jossain tai jonkun kanssa. Miltä minusta tuntuu siinä ollessa ja sen jälkeen. Nämä tunnetilat vastaavat Guruni kysymykseen siitä mikä on minulle parhaaksi. Joskus se kyselee "mitä rakkaus tekisi", sillä kaikki Guruni päätökset perustuvat rakkauteen, vaikkei se siinä hetkessä siltä tuntuisikaan. Mutta jälkikäteen huomaan, että näin on joka ikinen kerta.

Minun Guruni on äärimmäisen voimakas. Ja nyt en puhu suorittavasta voimasta - läpi vaikka kiven ja kannon - vaan voimasta, jossa uskaltaa olla auki, avoin ja haavoittuvainen ja herran pieksut, mikä voima tässä on! Minun Guruni tuntee vastuunsa omista tunnetiloistaan ja kohtaa sydän edellä kaiken. Hellästi, mutta päättäväisesti Guruni on katkonut tukiverkkoja, joita ennen tarvitsin. Suurella rakkaudella hän on pikku hiljaa näyttänyt minulle, että minussa on kaikki ja ettei minun tarvitse enää kysyä keneltäkään mitä tehdä, vaan luottaa omiin tunteisiini. Se tuo eteeni ne ihmiset, videot ja blogitekstit aina silloin, kun tarvitsen vahvistusta tuntemuksilleni. Bless her!

Uskomatonta on miten paljon Guruni jaksaa! Se ei luovuta, vaikka trust me, testattu on! Epäilty, pelätty, vihattu ja kirottu. Sisäinen taistelu mielen ja sydämen välillä on ollut joskus todella hurjaa ja taisteluiden jälki ei ole ollut kaunista katsottavaa. Mutta siinä tuo seisoo. Ylväänä, lempeänä ja täynnä niin suurta rakkautta, etten ole sellaista koskaan kokenut. Saan vapaasti tuntea ja olla sitä mitä olen. Mitään sellaista en voi tehdä, että tämä Guru minut hylkäisi. En kertakaikkisesti yhtään mitään!

Siispä kiitän. Kiitän sydämeni pohjasta tuota pientä ääntä, joka on ohjannut minua koko ikäni minun sitä edes tajuamatta. Mikään ei ole ollut sattumaa. Ei yksikään ihminen tai tapahtuma. Joka ikinen askel ja sana on ollut Guruni rakkautta minua kohtaan ja pikku hiljaa se on johdattanut minua kohti sitä missä nyt olen. Se on väsymättä seisonut rinnallani itkiessäni öisin tai nauraessani niin, että vatsaan sattuu (ja meinaan tukehtua yskänkohtaukseen).

Kiitän kaikkia niitä tukipilareita, joihin olen saanut nojata elämäni ja puhdistumisprosessini aikana ja joista olen nyt yksitellen saanut päästellä irti. Nyt oma sisäinen Guruni on niin voimakas, että se pitää minut pystyssä. Tämä tuntuu mielettömän hyvältä ja turvalliselta. Aika ajoin mieleni vastustelee Guruni ohjeita edelleen, mutta niin se taitaa tehdä siihen saakka, kun henki minussa pihisee. Lopulta käy kuitenkin aina niin, että ohjaajan penkillä istuu tuo vahva, täynnä rakkautta oleva tyyppi. Ja on se uskomatonta miten se aina johdattaa minut juuri sinne missä minun on paras olla.

Minun Guruni pyytää luottamaan elämään, nauttimaan siitä ja hyväksymään kaiken. Se ei arvota, eikä arvostele ja samalla pyytää pitämään terveet rajat. Se haluaa minun olevan oma itseni kaikenlaisena ja muistuttaa jatkuvasti, että olen kaiken rakkauden arvoinen. Se rakastaa minua täydestä sydämestään ja on antanut elämänsä minun ohjaamiseeni ja tukemiseeni.

Näillä mennään. Tässä elinikäisessä liitossa. Omassa voimassamme. Yhdessä, käsi kädessä, luottaen, rauhassa, ilossa ja nauttien. Ja mitä suurimmassa rakkaudessa.

KUNDALINI YOGA MEDITATION TO TRUST:

https://catalystyogi.com/kundalini-yoga-meditation-to-trust/

Mielen vapautumista

Vietin huikeat kolme viikkoa töissä toisessa kotimaassani Gambiassa ison ryhmän kanssa. Kurssin nimi oli "armeliaisuuden matka omaan itseen". Nyt täällä Suomessa omalla kotisohvalla saan istua ja pureksia noiden menneiden viikkojen tapahtumia omassa rauhassa ja ajan kanssa.

Tunnen koko kehossani, että Gambiaan jäi paljon vanhaa ja mielen vapaus lisääntyi huimasti. Miten sitä vanhaa kökköä ja uskomuksia riittääkin aina vaan, vaikka olen tätä tietoista polkua itseeni taivaltanut jo vuosiakausia!

Ensimmäisenä mieleeni nousee miellyttäminen. Miten sitä on taipunut sen tuhannelle mutkalle, jotta en vaan suututtaisi ketään. Jotenkin oma voima on nyt kasvanut siihen mittaan, etten enää välitä. Saat ajatella minusta ja tekemisistäni ihan mitä haluat. Se on sinun juttusi, ei minun.

Toinen iso asia on kaikenlaisen hyväksyminen. Ihan kaiken. Sillä kun hyväksyn, kenet lopulta hyväksyn? Itseni! En jaksa enää tuomita, kritisoida, arvottaa ja arvostella. Se tuntuu kehossa kireytenä, pääkipuna, ahdistuksena ja ärtymyksenä. Olen niin onnellinen tästä! Miten vapauttavaa! Mikä fiilis, kun unohtaa muut ja keskittyy omaan elämäänsä täysillä! Siihen mikä tuottaa minulle iloa. Siihen miltä minusta tuntuu. Ja siihen missä ja kenen kanssa minun on hyvä olla. Nykyinen mottoni onkin: "muut eivät kuulu minulle, vain Saija kuuluu Saijalle". Olen siis viimein hyväksynyt itseni ihan täysin ja tästä olen ihan suunnattoman kiitollinen!

Kolmanneksi huomaan oman sisäisen matkani tuloksia ulkoisessa maailmassani. Rakkaus ja hyväksyntä ovat lisääntynyt ympärilläni. Kun minä aidosti hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, tapahtuu se myös itseni ulkopuolella. Tänä päivänä olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka nyt vilpittömästi hyväksyvät minut kaikenlaisena. Muut ovat jääneet ja sen olen hyväksynyt. Se on ok. Saan kiitosta, kehuja ja arvostusta. Rakkautta siis kaikenlaisissa muodoissaan. Minulla on loistavat tukiverkot, joiden kanssa saan olla oma itseni ja avata mieltä painavat asiat. Näin ne nousevat näkyviksi ja hajoavat universumin tuuliin, eivätkä jää painamaan mieltä tai kehoa.

Tässä hetkessä opettelen vastaanottamaan rakkautta sen kaikissa muodoissa. Opettelen kuulemaan kehut ja kiitokset itseäni mitenkään väheksymättä. Opettelen ottamaan vastaan huomionosoitukset ja jopa ihan fyysiset lahjat, joita niitäkin satelee sieltä täältä, sillä näin ulkoinen maailmani kuvastaa rakkauteni määrää itseäni kohtaan. Eikö ole ihan mahtavaa! Ja eihän tämä ole vain ulkoisen maailmani juttu, vaan hellin itseäni ihan joka päivä jollakin tapaa. Rakastan itseäni ihan täysillä, enkä suostu enää tinkimään siitä milliäkään. Olen jokaisen ihanan ruuan, hieronnan, joogaharjoituksen, kampaajakäynnin, halauksen tai mikä se milloinkaan onkaan, arvoinen!

Näitä mieleeni nousseita asioita on todella paljon, mutta mainitsen tässä vielä kiitollisuuden. Aidon, koko kehossa tuntuvan tunteen, jota ei pysty sanoin oikein edes kuvaamaan.

Muistan hetken, kun istun yksin hiljaisella rannalla matkan viimeisinä päivinä. Tarvitsin aikaa itselleni ja ilmoitin ryhmälle, että aamiaisen jälkeen en ole sen päivän aikana käytettävissä. Pakkasin rantakamat, otin taksin hotellin ulkopuolelta ja ajoimme jonkin matkan päähän hiljaisemmalle rannalle, jossa tiesin, että saan olla ihan rauhassa.

Jätin tavarat rantatuolille ja lähdin kohti meren aaltoja. Mikä pauhu, mikä voima! Aikani tallustelin hitaasti ihan veden rajassa, kunnes päätin istahtaa rantahiekalle kuuntelemaan aaltojen kohinaa. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta matkan aikana, kun minulta pääsi kiitollisuuden kyyneleet, mutta tässä oli jotain uutta. Tunsin miten koko sisäinen olemukseni laajeni ajatellessani menneitä päiviä ja kokemuksia. Ja itku tuli niin voimalla, ettei sitä voinut mitenkään pidätellä. Tämä kiitollisuus oli jotain niin syvää, etten ole sellaista ehkä ennen kokenut. Kiitollisuus itselleni omasta rohkeudestani. Siitä, että uskalsin vuosia sitten lähteä tutustumaan itseeni ja että viimein tuo "työ" tuottaa niin upeaa tulosta. Helpotuksen tunnetta siitä, että kaikista epäilyistä huolimatta, oma sisäinen viisauteni on jaksanut viedä minua eteenpäin kohti tätä mielenrauhaa. Kiitollisuus kaikesta siitä rakkaudesta, jota sain matkan aikana kokea niin ryhmän, kuin paikallisten - jopa itselleni tuntemattomien - ihmisten osalta. Kiitollisuus siitä, että luottamus elämään on kasvanut niin huikeisiin mittasuhteisiin. Tieto siitä, etten voi missään hetkessä tehdä vääriä valintoja, vaan ihan kaikki on tarkoituksen mukaista. Elämälle kaikki on ok, tein niin tai näin. Ja syvä kiitollisuus siitä, että viimein näen kaiken armeliaisuuden silmin ja ruoska, jolla olen itseäni vuosikausia huidellut, on hävinnyt taivaan tuuliin!

Tämä on mielemme maailma. Kaikki, ihan kaikki mitä mielessäni liikkuu, muuttuu todeksi ulkoisessa maailmassani. Näin yksinkertaista se on. Ja kun minä päätän rakastaa ja hyväksyä itseni ihan kybällä, saan kongreettisen kokemuksen tästä ulkoisessa maailmassani. Kaikki sellainen vanha, kuten toisista pahaa puhuminen selän takana, kenenkään kiusaaminen, toisten elämän vatvominen, negatiiviset kommentit, arvostelu, arvottaminen, kaikenlaisen vastustaminen, hyvä tai paha jne. putoaa pois. Sillä todella, ketä lopulta arvostelisin? Joka ikinen tilanne ja ihminen elämässäni on vain peili itseeni ja vain minä voin päättää, millaista kuvaa haluan peilistä katsoa ja millaista "elokuvaa" haluan elää.

Siispä antaudun rakkaudelle. Mikä rauha minussa vallitseekaan. Ymmärrystä ylempi tieto. Mistään en mitään tiedä, mutta se ei enää pelota millään lailla. Elämästäni on tullut elävä meditaatiohetki, jossa hengittelen rauhassa ja sallin asioiden tapahtua, kun on oikea aika. En pyri pois ikävistäkään tunteista, vaan sallin ihan kaiken olla, sillä juuri ne hetket ovat niitä kaikkein parhaita. Olen, hengitän, luotan ja sallin. Ja rakastan ihan kybällä!

LOVE AND ACCEPT YOURSELF - WITH 11 MIN MEDITATION

https://www.youtube.com/watch?v=pQKKWeayXMs

Unelmia todeksi

Facebookissa surffaillessa eteeni putkahtaa vähän väliä viestejä kuten "ala elää unelmiesi elämää nyt", "kaikki unelmasi ovat käymässä toteen", "älä enää epäile, vaan ota rohkeasti askeleita kohti unelmiesi elämää" ja niin edelleen. Sama teema toistuen.

Ja nämä fraasit herättivät minussa monia tunteita. Ensinnä mieleen nousi ahdistus, sillä minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Ei niin minkäänlaista. Ja kyllähän minun nyt jo "pitäisi tietää". Totuus on, että minulla ei ole urasuunnitelmia ja minusta tuntuu, että kaikenlainen kunnianhimo on kadonnut kokonaan. Minulla ei ole enää näyttämisen halua, ei enää tarvetta todistella itselleni, että olen hyvä tekemällä paljon ja koko ajan, olemalla kiireinen tai tekemällä jotain ihan valtavaa, joka muuttaa koko ihmiskuntaa. Mikään ala ei kiinnosta, kun tuntuu, ettei ole asiaa, jota en olisi jo tehnyt. Tuntuu ikään kuin siltä, että "kaikki on nähty".

Entinen minä halusi auttaa muita voimaan paremmin ja olin varsinainen maailman pelastaja. Nyt minulla ei ole mitään mielenkiintoa tähän. En halua tehdä minkäänlaisia hoitoja kenellekään, en tehdä yhtään tulkintaa, enkä antaa yhtään neuvoa.  

Näistä viesteistä minulle tulee myös jostain syystä sellainen tunne, että minussa tai minun elämässäni olisi jotain vikaa. Ikään kuin en jo eläisi unelmieni elämää? Ja miten mielenkiintoista on, että aina, kun puhutaan unelmista tai haaveista, ne mielessäni liittyvät uraan ja työelämään?!

Meidät on kasvatettu suorittavaan yhteiskuntaan, jossa opetetaan, että olet hyvä ja hyväksyttävä vain tekemällä koko ajan ja paljon. Laiskuus on syntiä ja oleminen pahinta kaikista. Siispä vanha suorittaja minussa on nostanut päätään. Itseasiassa siitä asti, kun Villa Vapauden toiminta loppui. Mieli heittelee ilmaan syyllistäviä ajatuksia, kuten "kyllähän sinun nyt jo pitäisi tietää mitä tehdä", "millä meinasit elää", "pitäähän sinulla joku työ olla", "mieti mitä oikeasti haluaisit tehdä", "milläs maksat vuokran" ja niin edelleen. Oi, sitä turhautumisen määrää, kun mukamas tiesin, että totta kai jotain täytyy tehdä, että eihän sitä olemalla itseään elätä. Ja samaan aikaan käy valtavaa kamppailua sisimmässään, kun mikään ei nyt vaan kiinnosta.

Annan siis ajatusteni ja ahdistukseni olla ja viimein mieleeni nousee valtava kiitollisuus, sillä ymmärrän, että  itseasiassa elän jo unelmieni elämää. Minun ei tarvitse kiirehtiä ruuhkabusseihin tai liikenteeseen aikaisin aamulla, vaan saan nauttia aamukahviani useamman tunnin ikkunasta ulos tuijotellen tai kirjaa lukien. Minun ei tarvitse miettiä mitä laittaisin päälleni, vaan saan kulkea joogatrikoissani ja tuulihousuissani ja kokea oloni rennoksi ja kotoisaksi. Minun ei tarvitse meikata ja laittaa tukkaa joka päivä, vaan saan olla ihan sellaisena kuin olen. Saan lähteä päivälenkille silloin, kun minua huvittaa ja syödä mihin aikaan vaan. Saan elää hetkessä suunnittelematta juurikaan elämääni minuuttia pidemmälle. Allakassani ei ole minkäänlaisia merkintöjä. Saan tavata ystäviäni päivisin ja istua tuntikausia parantamassa maailmaa. 

Ja yht' äkkiä tajuan. En vilpittömästi sydämestäni, ainakaan tässä hetkessä, halua tehdä yhtään mitään. Minä en enää halua tienata tai ansaita rahaa. Kuulostaa hullulta, eikös?! Mutta näin se on. Minä en halua mennä töihin, josta tienaan pikkuisia pennosia joka kuukausi. Minä en halua enää raataa jonkun toisen eteen, joka ei ole edes kiitollinen työpanoksestani ja olen korvattavissa heti, jos siihen on tarvetta. Olen kyllästynyt antamaan omaa energiaani sellaisille tahoille, jotka eivät sitä millään tavalla arvosta. Minä en enää pysty myymään itseäni. En sitten millään! 

Siispä tunnustan itselleni rehellisesti. Minä en halua tehdä töitä. Ainakaan tässä hetkessä. Haluan jatkaa tätä vapaata elämää, jonka olen itselleni luonut. Haluan matkustella ja ottaa käyttööni koko tämän maailman leikkikentän. Haluan nauttia elämästä niin kauan, kuin fyysisesti siihen pystyn. En halua rajoittaa enää mitään omalla mielelläni, "ei se ole mahdollista", "mistä saat rahat", "millä sitten elät ja maksat vuokrat" ja niin edelleen. Ja ihan kaikessa tekemisessäni johtolankana on ilo. Teen sitä mikä tuottaa minulle iloa!

Minä en tiedä. En vain yksinkertaisesti tiedä. Mutta päätän luottaa. Luottaa siihen, että saan elää juuri niin kuin haluan ja että elämä kantaa. Olen, hengittelen ja luotan. 

Toinen rehellisyyden hetki on, kun ymmärrän, että siinä missä ennen keskitin fokukseni muiden hyvinvointiin, nyt tuo fokus on vain ja yksinomaan minussa. Minun unelmani liittyvät vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiini. Olen jo tai vasta 49 -vuotias ja totuus on, että lähtö voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Varmaahan on, että kuolema korjaa meistä jokaisen jossain vaiheessa. Siispä haluan herätä joka aamu uuteen päivään kiitollisena siitä, että olen elossa ja voin tänäänkin tehdä kaikkea ihanaa. Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen ydintäni myöten, että minun ei tarvitse oikeasti tehdä mitään, ansaitakseni miljoonia ja kaikkea hyvää mitä elämällä on tarjota. Minun ei tarvitse raataa tai myydä itseäni halvalla. Ainut mitä minun tarvitsee on olla. Olla vaan ja kaikki muu seuraa perässä. Uskoa ja luottaa elämän ihmeisiin. Unohtaa kärsimys ja elämän taistelu. Antaa ajatuksen "elämä on helppoa ja yksinkertaista" upota vieläkin syvemmin mielen sopukoihin. Uskoa ja luottaa, että kaikki todella on mahdollista ja että olen kaiken hyvän arvoinen. Uskallan haaveilla suuria ja jonkun mielestä mahdottomia. 

Minä en tiedä. Minä en tiedä mistään mitään. Olen vain ja luotan. Juon aamukahvini rauhassa auringonpaistetta ja pakkasia ihaillen ja luotan. Käyn kahvilla ystävieni kanssa ja luotan. Ostan ihanan lounaan ja syön sen kaikessa rauhassa kotisohvalla ilman kiirettä mihinkään ja luotan. Ja kyllähän minussa jokin suuri rauha ja sisäinen luottamus on, sillä minä en yöllä heräile miettimään rahaa tai stressaamaan tulevasta. 

Elämä on tässä ja nyt ja hyvältä tuntuu. Tämä vapaus. Ihana olemisen tila, jossa en koe enää milliäkään syyllisyyttä tekemättömyydestäni tai vain olemisestani. Tämä olemisen tila, jossa otan syli auki vastaan elämän tarjoamia herkkupaloja kokematta itseäni pätkääkään itsekkääksi. Tämä valtava luottamus elämään. Ohjaksista irtipäästäminen, vaikka en mistään mitään tiedä, enkä osaa vastata mielen realistisiin "millä tai miten" -kysymyksiin. Sillä totuus on, että minähän elän jo unelmaani todeksi. Ihan joka päivä.