Eeva -lehti numero 10/2017

Saija Kujanpää pääsi irti suorittamisen kierteestä: ”Lopetin itseni ruoskimisen”

Saija Kujanpään päivät kuluivat aiemmin huolehtimiseen ja ankaraan työntekoon. Parisuhteet eivät kestäneet, koska Saija ei uskonut olevansa rakkauden arvoinen. Lopulta oli pakko pysähtyä ja kuunnella itseään.

Saija Kujanpää, 48, istuu keinutuolissa perustamassaan hyvinvointikeskus Villa Vapaudessa ja näyttää onnelliselta. Helsingin Oulunkylässä sijaitsevaan keskukseen tiivistyvät ne asiat, joihin hän uskoo. Se on paikka ihmisten kohtaamiselle, itsensä hoitamiselle, hyvinvoinnille, henkiselle kasvulle. Ja ennen kaikkea vapautumiselle.

Vapaus on Saijan mielestä äärimmäisen pelottavaa, sillä silloin ihminen joutuu ottamaan vastuun omasta elämästään, niin hyvistä kuin pahoistakin oloistaan.

”Ymmärrän hyvin, että ihmisen on vaikea pysähtyä miettimään, mitä hän oikeasti haluaa elämältään. Siksi moni jatkaa elämän suorittamista tukahduttaen samalla sisimmän äänensä”, Saija sanoo.

”Olemme niin tottuneet siihen, että joku itsemme ulkopuolelta ohjaa elämäämme ja kertoo, mitä meidän pitää tehdä.”

Ensimmäisen kerran Saija Kujanpää havahtui elämänsä kipukohtiin yhdeksän vuotta sitten, jolloin hän työskenteli menekinedistäjänä suuressa kosmetiikan maahantuontiyrityksessä. Vaikka työ oli palkitsevaa, Saija alkoi miettiä, oliko se sittenkään hänen juttunsa.

”Olen aina oppinut uudet asiat nopeasti, mutta karsastan rutiineja. Näivetyn, kun asiat alkavat toistaa itseään. Työsuhteeni ovatkin kestäneet enimmillään kaksi vuotta.”

Saija oli tottunut ajattelemaan, että hänessä on jotain vikaa, kun hän ei jaksa samaa työtä sen pidempään. Myös asunnot ja parisuhteet vaihtuivat muutaman vuoden välein. Saija vältteli pysähtymistä.

Tuolloin, vuonna 2008, Saijalla oli takana jälleen yksi huono parisuhde.

”Ajattelin taas, että syy oli minussa. Mutta huonojen kokemusten tarkoitus on herättää ihminen huomaamaan, että hän ansaitsee jotain parempaa. En vain itse uskonut siihen.”

Toipuva perfektionisti

Saija kasvoi jo lapsena neuvokkaaksi. Hän huolehti pikkusiskostaan, joka on häntä vuoden ja seitsemän kuukautta nuorempi. Vanhemmat olivat nuoria, vasta parikymppisiä.

”Vein pikkusiskoa päiväkotiin, ja matkustimme alle kouluikäisinä kahdestaan linja-autolla mummun luo Pohjanmaalle. En jäänyt pulmatilanteissa sanattomaksi. Jos tuli pissahätä, pyysin kuljettajaa pysähtymään seuraavalla pysäkillä.”

Saija oppi pärjäämään ja huolehtimaan muista.

”Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että se on aika ahdistavaa. Irti päästäminen tällaisista toimintatavoista on vaikeaa.”

Nuoruusvuosien avoliitosta Saijalla on tytär. Tytön syntyessä Saija oli kahdenkymmenenkolmen. Isovanhemmat hoitivat lasta paljon, sillä Saija eli tuolloin parhaita menovuosiaan.

Saija Kujanpää sanoo olevansa edelleen toipuva perfektionisti, suorittaja ja huolehtija. Hän on aina ollut kova tekemään töitä, paiskimaan niitä hampaat irvessä. Vaikka hän on ollut rohkea tarttumaan uuteen, sisimmässään hän on ollut valtavan epävarma.

”Olen pelännyt muiden reaktioita. En ole osannut ottaa vastaan neuvoja tai palautetta valinnoistani, sillä olen kokenut ne arvosteluna. Taustalla on ollut heikko itsetunto.”

Saija oppi piiloutumaan näennäisen vahvuutensa taakse.  ”Kenellekään ei tullut mieleenkään epäillä, ettenkö pärjäisi elämässä.”

Kunnianhimoa löytyi, vaikka raha ja materia eivät sinänsä merkinneet paljoa. Status tai titteli oli tärkeä sen vuoksi, miltä se näytti muiden silmissä.

”Minua ei saanut halata”

Työhön ja kaiken kontrollointiin keskittyvä elämä sai Saijan aiemmin vahtimaan myös fyysistä reviiriään tarkasti. Hän oli sisäisesti jäykkä kuin rautakanki.

”Minua ei saanut halata. Itse halasin harvoin ketään, en edes omaa tytärtäni vauvavuosien jälkeen. Sitä minun on ollut jälkikäteen vaikea hyväksyä. Vaikka meillä on aina ollut läheiset välit, minusta tuntuu, etten ole ollut fyysisesti hänelle läsnä ennen kuin vasta nyt.”

Liikuntaa Saija harrasti tietenkin suorittamalla viitisen kertaa viikossa. Lajit olivat rajuja, kuten spinning ja nyrkkeily.

Parisuhteet ajautuivat nopeasti ongelmiin. Niitä väritti mustasukkaisuus, molemminpuolinen pettäminen ja henkinen väkivalta.

”Koska keskinäistä kunnioitusta ei ollut, puhe muuttui haistatteluksi. Nyt kun ajattelen sitä, se järkyttää ja kertoo huonosta olosta. Olin niin mustasukkainen, että kumppanin viiden minuutin myöhästyminen sai minut hälytystilaan. Yritin pitää toista häkissä.”

Saija ei luottanut miehiin eikä pohjimmiltaan siihenkään, että hän voisi olla rakkauden arvoinen. Mutta hän ei osannut lopettaa huonoja suhteita, hylkäämisen pelko oli niin suuri.

Kunnes vuonna 2008 Saija havahtui kysymään, miksi hänen seurustelusuhteissaan toistui aina sama kaava. Miksi hän suostui kynnysmatoksi sekä parisuhteissa että työelämässä?

”Kun ihmiselle kerääntyy tarpeeksi huonoja kokemuksia, keho tai mieli alkaa oireilla ja pakottaa pysähtymään. Minun kohdallani mieli ja sydän tajusivat, että jonkin oli elämässäni muututtava.”

Prosessi oli hidas. Saija otti ensiaskelia itseensä tutustumisessa.

”Itsensä äärelle pysähtyminen on hyvin pelottavaa, kun siihen ei ole tottunut. Jotain kuitenkin liikahti eteenpäin.”

Uusi alku Gambiassa

Kova työnteko jatkui, ja Saija siirtyi myyntiedustajaksi ja lopulta aluemyyntipäälliköksi. Kesällä 2011 hän tajusi olevansa totaalisen uupunut. Kyseessä oli jo kolmas loppuun palaminen.

”Tarvitsin etäisyyttä ja aikaa vain itselleni. Irtisanouduin työstäni ja lähdin kahden matkalaukun kanssa Afrikkaan, Gambiaan. En tiennyt, kuinka kauan olisin siellä. Jo kotoa pois muuttanut tyttäreni rohkaisi minua lähtemään, mikä tuntui hyvältä.”

Saija oli lomaillut Gambiassa useita kertoja, ja hänellä oli siellä tuttuja. ”Minulle oli tullut siellä ensihetkistä alkaen kotoisa olo, tunsin kuuluvani sinne.”

Ensimmäiset kaksi kuukautta Afrikassa Saijan oli tarkoitus olla tekemättä mitään. Mutta suorittaja ei osannut vain olla. ”Minulle tuli pakottava tarve päästä vaikka lapioimaan hiekkaa”, Saija kertoo nauraen.

Saija aloitti työt suomalaisnaisen yrityksessä. Vähän myöhemmin Saija perusti omat nettisivut ja alkoi järjestää turisteille retkiä ja hyväntekeväisyystempauksia. Ystävyyssuhde paikalliseen mieheen syveni pikkuhiljaa rakkaudeksi.

Tämä rakkaus oli aivan muuta kuin mihin Saija oli tottunut. Se oli niin vilpitöntä, ettei sitä voinut ymmärtää.

”Miehelläni oli valtava kunnioitus itseään kohtaan, eikä hän koskaan miettinyt, mitä muut ajattelevat hänestä.”

Saijalle se oli ensimmäinen kokemus parisuhteesta, joka perustuu molemminpuoliselle kunnioitukselle. Silti hänestä tuntui, ettei hän pystynyt ottamaan vastaan niin valtavaa rakkautta. ”Minä en voinut ymmärtää mieheni rakkauden määrää. Ja jossain vaiheessa se alkoi ärsyttää.”

”Tulin hyväksytyksi tällaisena”

Gambiassa vierähti lopulta kolme vuotta. Vuosiin mahtui valtavasti opetuksia.

”Afrikassa elämää elettiin päivä kerrallaan. Se oli mielettömän suuri opin paikka minulle, joka olin tottunut hakemaan hyväksyntää tekemisen kautta, en myöhästynyt koskaan ja tein aina kaiken lupaamani ja enemmänkin.”

Järisyttävin kokemus Saijalle oli tulla täysin hyväksytyksi, ilman ehtoja.

”Kukaan ei kysynyt, mikä ammattini oli. Ei ollut väliä, minkä näköinen olin, mitä minulla oli ylläni tai olinko meikannut. Minut otettiin vastaan sellaisenaan.”

Oli häkellyttävää nähdä, miten elämää voi elää hetkessä. Kaupasta ostettiin lusikallinen voita tai yksi tupakka kerrallaan.

”Kukaan ei voi tietää, mitä kahden tunnin kuluttua tapahtuu. Emmehän mekään täällä tiedä huomisesta, mutta elämme silti koko ajan joko menneessä tai tulevaisuudessa.”

Vaikka gambialaisetkin stressaavat rahasta, on heillä syvä luottamus elämään.

”Ihmiset ajattelevat, että kun ruoka tuli tänään nenän eteen, kyllä se huomennakin tulee. Ei ole väliä, mistä tai miten.”

Lisäksi yhteisöllisyys suojaa.

”Gambialaisessa kulttuurissa olisi hyvin epäkunnioittavaa syödä yksin. Kaikki jaetaan läsnäolijoiden kesken. Jos joku kuorii appelsiinin, hän tarjoaa siitä ensin kaikille muille ja syö itse viimeiset palat.”

”Koko maailmaa ei voi pelastaa”

Liitto avomiehen kanssa jatkui. Vasta lähes kahden vuoden seurustelun jälkeen Saija ymmärsi, että suhde oli hänelle henkilökohtaisen kasvun paikka.

”Minun oli selvitettävä, miksi en rakastanut ja hyväksynyt itseäni. Toiseen ihmiseen ei voi sitoutua ennen kuin sitoutuu itseensä.”

Meillä elämän eri osa-alueisiin liittyy valtavasti kieltoja. Saijan mielestä ihmiset on ajettu kuin pieneen laatikkoon. Aika Gambiassa auttoi häntä vapautumaan.

”Toki elämä siellä oli myös omalla tavallaan sekasortoista. Toisen aikaa tai yksityisyyttä ei kunnioitettu.”

Myöhästyminen oli hyväksyttyä, ja lounastunnilla saattoi ottaa nokoset työpöydän ääressä.

Retkien järjestämisessä matkailijoille oli omat vaikeutensa: pikkubussin kuljettaja saattoi soittaa humalassa aamuseitsemältä, kun hänen olisi tunnin kuluttua pitänyt olla noutamassa asiakkaita.

Köyhyys oli sydäntä särkevää. Saija jakoi lapsille Suomesta lahjoituksena saatuja leluja ja vaatteita. Kouluille kerättiin rahaa. ”Välillä oli pakko sulkea silmät, sillä koko maailmaa ei voi pelastaa. En osaa sääliä ketään. Mieluummin kannustan ihmisiä itse miettimään, mitä he haluavat tehdä, ja apu annetaan koulutuksena tai työkaluina.”

Miellyttämisen mysteeri

Kolme vuotta sitten Saija ja hänen miehensä päättivät muuttaa Suomeen. Paluu ei ollut helppo. Saija tajusi paenneensa Afrikkaan lähtiessään asioita, joita ei ollut uskaltanut kohdata. Nyt oli pakko.

”Minun oli käytävä läpi kaikkien ihmissuhteideni olemusta, että pääsisin lähemmäksi omaa sisintäni.”

Saija alkoi tehdä sisäistä työtään hyvin tietoisesti. Tunteiden kanssa työskentely oli raskasta mutta palkitsevaa. Pian Saija äärilaidan ihmisenä ”hurahti” henkiseen kasvuun ja alkoi oman luonnehdintansa mukaan suorittaa sitä. Siitä tuli ahdistavaa.

”Luin kymmeniä oppaita, ja rahaa kului tuhansia euroja kursseihin ja retriitteihin. Mutta ne kaikki olivat tarpeen, että löytäisin oman polkuni.”

Saija kävi myös joogaopettajakoulutuksen, mutta se oli hänelle pikemminkin askel oman tien löytymisessä kuin ammatillinen päämäärä. Lopulta löytyi hyvä keskitie henkisessä kasvussa, ja ilokin palautui vähitellen. Saija alkoi ymmärtää asioita syvemmin.

”Me kaikki olemme syntyneet henkisiksi ihmisiksi, eikä meidän tarvitse pyrkiä henkisyyteen. Koska en halua enää arvostella itseäni, en halua arvostella muitakaan. Tajusin, ettei minussa ole mitään vikaa, vaan olen hyvä tällaisenaan. Se valtava itseni ruoskiminen, jota olin tehnyt koko elämäni, alkoi väistyä ja tilalle tuli hyväksyminen.”

Oli vapauttavaa tajuta, että omat ominaisuudet, joita oli ennen pitänyt vikoina, olivatkin hyviä piirteitä.

”Minulla on vilkas mielikuvitus ja vahvoja mielipiteitä, ja nyt ymmärrän, että ne ovatkin rikkaus. Se, että unelmoin ahkerasti ja kyseenalaistan kaiken itseni ulkopuolelta tulevan, ei olekaan pahasta. Ja se, että olen joskus todella laiska, onkin suurinta rakkautta, mitä voin itseäni kohtaan osoittaa.”

Saija sanoo kadottavansa miellyttämisen haluaan koko ajan enemmän.

”Määrittelen itse oman arvoni, ja sekin on hyvä asia. Mutta ymmärrän myös, etten voi syyttää pahasta olostani muita, vaan vastuu siitäkin on aina minulla.”

”Kaiken ei tarvitse olla täydellistä”

Saija Kujanpään elämä on nyt aiempaa rauhallisempaa. Avoliitto päättyi, mutta ystävyys jatkuu. ”Suhtaudun asioihin entistä rennommin ja suvaitsevammin. Tämä on vain elämää, ei sen tarvitse olla kauheaa kärvistelyä. Ulkopuolelta tulevaa painetta ja arvostelua voisi olla vähemmän ja iloa enemmän.”

Oman luovuuden toteuttaminen tekee elämästä nautittavaa. Saija perusti haaveilemansa hyvinvointikeskuksen, ja uusia ideoita riittää. Villa Vapauden joogasali on sisustettu afrikkalaisittain ja seinät maalattu murretuin sävyin.

”Tärkeintä on edes yrittää tehdä sitä, mitä haluaa. Kaiken ei aina tarvitse olla niin täydellistä. Haaveet jäävät monesti toteutumatta, koska omat vaatimuksemme ovat liian kovia.”

Elämässä ovat aina läsnä kaikki tunteet. ”Hyväksyn sen, että tänään voi ahdistaa ja itkettää. Välillä olen edelleen liian ankara itselleni.”

Saija on oppinut, ettei puhu itselleen koko ajan tuomitsevasti. ”Kukaan ei puhuisi hyvälle ystävälleen niin julmasti, miten puhumme mielessämme itsellemme.”

Saija on opetellut tietoisesti jopa halaamaan. Elämä ei toki ole muuttunut kivuttomaksi. Ihmisten kommentit voivat yhä satuttaa.

”Reagoidessani johonkin kommenttiin ymmärrän nyt, että se osuu johonkin menneisyyden haavaan. Silloin yritän olla kiitollinen, että sain tilaisuuden käsitellä asiaa. Kommentti oli itse asiassa lahja. Me ihmiset olemme peilejä toisillemme”, sanoo Saija.

Kaikkiin elämän tapahtumiin ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi, miten niihin suhtautuu. ”Kaikki lähtee itsestä, oikotietä ei ole. Emme voi aidosti rakastaa muita, ennen kuin rakastamme itseämme.”

Itsensä rakastaminen ei vähennä rakkautta muita kohtaan. ”Emme voi lopulta pelastaa muita kuin itsemme, ja sekin on valtava helpotus”, sanoo Saija Kujanpää.

Teksti: Kirsi Hemanus, Kuvat: Petri Mulari
https://www.eeva.fi/jutut/terveys/selviytymistarinat/saija-kujanpaa-paasi-irti-suorittamisen-kierteesta-lopetin-itseni-ruoskimisen