Tunnen itsestäni ihan joka ikisen kolkan. Ihan joka ikisen! Tiedän mistä tykkään ja mistä en. Osaan vetää rajat ja kuulen itseäni joka hetki. Uskallan vain olla, tekemättä mitään. En kritisoi, enkä tuomitse. Opettelen armollisuutta itseäni kohtaan koko ajan. En jaksa stressata mistään, sillä "vanhat" pelot ovat mennyttä. Pelko tulee olemaan aina läsnä, mutta nyt se kertoo minulle siitä, että jotain minulle tärkeää on tapahtumassa. Se ei siis ole enää rahan pelkoa tai hyväksytyksi tulemisen pelkoa. Tämä pelko tietää jonkin uuden tulemisesta. Se on enemmänkin jännitystä, sellaista sisäistä kihelmöintiä, jonka edessä olen innoissani.
Lähdin tälle matkalle noin 10 vuotta sitten. Se on todella pitkä aika ihmisen elämässä ja toisaalta näin jälkikäteen, se tuntuu lyhyeltä. Halusin ymmärtää miksi käyttäydyin ja reagoin erilaisiin tilanteisiin niin kuin reagoin. Miksi ajauduin kökköihin suhteisiin. Miksi join liikaa. Miksi olin ilkeä. Miksi minulle oltiin ilkeitä. Miksi olin niin levoton. Miksi minusta tuntui, etten kuulu mihinkään. Miksi tuntui, että olen erilainen ja erikoinen, että minussa olisi jotain vikaa. Tiesin jossain syvällä sisimmässäni, että minä en ole tätä. Tämä ei ole aito minä, vaan olin piilossa jossain pimeyden ja itseni pienentämisen vankilassa. Tiesin, että elämässä on olemassa parempi tapa elää ja olla, kuin se vanha, johon olin kasvanut ja tottunut.
Silloin, kun aloitin omaa sisäistä puhdistamistani, uskaltauduin viimein katselemaan menneisyyden reppuuni, joka meillä ihan jokaisella painaa selässämme. Tuon repun paino tuntuu ihan kehossa saakka. Kaikki tunnekokemuksemme ajoittuvat lapsuuden aikaan ja sieltä lähdin niitä pikku hiljaa purkamaan. Pikku Saija oli todella eksyksissä, hylättynä ja haavoittunut. Matkan varrella olen etsinyt apua milloin mistäkin ja kokeillut vaikka minkälaisia keinoja päästäkseni yhä lähemmäs ja lähemmäs itseäni. Olen vetänyt "henkiset överit", lillunut jossain yläilmoissa ja taas pamahtanut maan pinnalle. Nyt tiedän, että se kuuluu tähän prosessiin. Silloin kun aloitin, olivat kollektiiviset energiat ihan erilaiset kuin nyt. Nykyään tämä energia tukee huimasti jokaisen puhdistumista ja tämä tarkoittaa sitä, että prosessi helpottuu ja nopeutuu todella paljon.
Henkisyyden sijaan, kutsun nykyään tätä itseeni tutustumista puhdistumisen prosessiksi, sillä mehän olemme kaikki henkisiä niin kauan, kuin hengitämme. Puhdistuminen alkaa pikku hiljaa. Alamme kuoria menneen elämämme sipulia kerros kerrokselta, sillä jos meidät vietäisiin suoraan kipeimpiin kohtiin, me kuolisimme. Näin ollen tälle prosessille on annettava aikaa, rakkautta ja armoa. Eteemme tuodaan samoja kokemuksia eri ihmisten ja tapahtumien kautta niin kauan, kunnes tajuamme toimintakaavan ja mistä menneisyyden tunnetilasta se saa alkunsa. Saamme siis "lahjoja" kanssa ihmisiltä niin kauan, kun niitä tarvitsemme. Ennen kirosin näitä tapahtumia, nyt kiitän niistä sydämeni pohjasta. Ilman niitä en olisi tässä.Tämä on ollut ihanan moninainen, kipeä, keveä, yksinäinen ja yhteinen prosessi. Tätä ei voi sanoin kuvata, sillä vaikka minulla on ollut puhdistumiseni aikana muutamia rinnalla kulkijoita, meistä jokaisella on oma sielunpolkumme ja näin myös puhdistuminen on jokaisen kohdalla omanlaistaan, ainutlaatuista. Olen kyllä saanut tukea koko puhdistusmatkani ajan, mutta monta kertaa kyseessä on ollut minun ja itseni välinen asia, jossa kukaan muu ei pysty auttamaan. Näin ollen prosessi on vaatinut todella paljon omaa aikaa. Retriittejä itseni kanssa.
Nyt istuessani tässä sohvan pohjalla, koneeni ääressä, tunnen huimaa kiitollisuutta. Miten rohkea olenkaan! Olen aidon ylpeä itsestäni ja siitä, että olen rohkeasti jatkanut tätä matkaa, jonka muut ovat ehkä tuominneet, jota kaikki eivät ole ymmärtäneet ja jota on ollut helppo arvostella ulkoapäin. Että olen uskaltanut asettaa itseni elämäni ykköseksi ymmärtäen, että vasta sieltä käsin, voin aidosti ja vilpittömällä rakkaudella, olla jotain muille.
Nyt millään ulkoisella ei ole enää väliä. Ei muiden mielipiteillä, eikä sanomisilla. Olen myös jättänyt ulkoiset vahvistukset eli sosiaalisen median, kurssit, kirjat ja videot pois, sillä minä tiedän jo. Kaikki tieto ja taito on minussa. Tätä sisäistä viisautta ei mikään paperinpala, diplomi tai oppikirja voi opettaa. Jos mieltä painaa jokin, otan puhelun ystävälle ja se riittää.
Ja mitä enemmän puhdistun, herkkyyteni kasvaa koko ajan. Aistin koko ajan enemmän ja enemmän kollektiivisia energioita, itse asiassa kaikenlaisia energioita. En kuitenkaan enää väsy muiden energioista, eivätkä ne tarraa enää minuun kiinni. Minua ei voi kenenkään toisen energia enää väsyttää, eikä ahdistaa. Voin olla missä vaan ja kenen kanssa vaan, eikä tunnu missään! Se on ihan mieletön tunne! Olen vapaa!
Suomeen tuloni jälkeen yritin istuttaa itseni vanhoihin kuvioihin ja unohtaa toisen puolen, joka pitää sisällään muun muassa energiat muista ulottuvuuksista. Halusin vain olla normaali ja kuulua joukkoon. Voi voi. Onneksi on ahdistus! Kiitos ihana ahdistus, joka aina lopulta ohjaa minut jälleen oikealle polulle. Aiemmin ahdistus oli minulle merkki siitä, että minussa aktivoitui jokin lapsuuden tunnekokemus, mutta nyt se on merkki siitä, että olen poikennut "harhateille" omasta totuudestani ja on aika muuntaa suunta takaisin sydämen ohjaukseen. Tätä minä siis olen. Jalat maan päällä tallusteleva, perus suomalainen "Pirkko", jolla on valtavat sisäiset voimat ja uskomaton herkkyys energioille. Minulle kaikki tämä on täysin normaalia ja niin kauan kuin kielsin tämän puolen itsestäni, en taatusti ollut aito, oma itseni. Nyt olen. Satasella!Huomaan, että kaikki tunnetilat säilyvät puhdistuksesta huolimatta. Eli kyllä! Tunnen vihaa, surua, ahdistusta, iloa, rakkautta ja pelkoa. Ymmärrän nyt, että ne tulevat aina olemaan osa ihmisen elämää, eikä niistä tarvitse pyrkiä pois. Jostain syystä sain "vanhoista henkisyyden opeista" sen käsityksen, että minun pitäisi pyrkiä pois ns. "negatiivisista tunnetiloista", kuten viha tai pelko ja että olen "valmis", kun pystyn aina kääntämään toisen poskeni, olemaan aina iloinen ja positiivinen ja laitetaan kaupan päälle vielä kiitollinen. Ei herran pieksut! Me olemme syntyneet tänne maan päälle kaikkien näiden tunnetilojen kanssa, eivätkä ne ikinä meistä lähde. Se, että tunnemme näitä kaikkia, ei tee meistä yhtään parempaa tai huonompaa ihmistä. Mutta puhdistumisen edetessä, ne ovat muuttaneet muotoaan. Pelosta ja ahdistuksesta mainitsinkin tekstissä jo aiemmin. Nyt, jos tunnen vihan tunnetta, se on minulle merkki siitä, että minua kohdellaan huonosti. Ehkä alentaen tai epäkunnioittavasti. Viha siis kertoo minulle, että olen ehkä tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei ole minulle hyväksi juuri nyt ja on aika päästää irti. Ei sen kummempaa. Eli jälleen, itseni rakastaminen nousee ykköseksi ja vain minä voin pitää itsestäni ja rajoistani huolen.
Puhdistukseni on siis suoritettu loppuun ja se tuntuu hyvältä. Olen sinut kaiken menneen kanssa, eikä se määritä minua enää millään lailla. Menneessä ei tarvitse roikkua, eikä siihen tarvitse palata. Kaikki roolit, uskomukset ja tarinat itsestäni on heitetty romukoppaan. Minä elän elämääni itseäni varten ja siihen saa tulla ihmisiä ja tapahtumia silloin, kun niiden on aika tulla. Mitään pakottamatta, mitään suuremmin suunnittelematta. Kuunnellen itseäni, aistien impulsseja ja energioita.
Kun olen vapaa, ei minulla ole enää tarvetta kontrolloida ketään tai odottaa keneltäkään mitään. Jokainen saa olla sitä mitä on, ihan omalla tavallaan. Minulla ei ole mitään tarvetta muuttaa ketään tai antaa kenellekään elämän ohjeita. Välitän kaikista ihmisistä elämässäni, tutuista ja tuntemattomista, mutten enää huolehdi tai murehdi. Minä luotan. Luotan jokaisen ihmisen omaan kykyyn huolehtia itsestään ja uskon, että joka ikinen tietää parhaiten itse mikä on heille parhaaksi. Itseasiassa huomaan, että mitä vähemmän "olen kiinnostunut" muiden elämästä, sitä useammin minuun otetaan yhteyttä. Sillä kaikissa ihmissuhteissa vallitsee vapaus ja luottamus. Ne, jotka vilpittömästi haluavat olla kanssani, tulevat kyllä, kun sen aika on. Ei ole tarvetta laskea päiviä tai tunteja, milloin on viimeksi nähty tai soiteltu. Ollaan vaan vapaina kaikki tyyni!
Ensimmäistä kertaa tunnen miten olen astumassa sille elämänpolulle, joka on minulle aidosti tarkoitettu. Kun olen uskaltanut kyseenalaistaa ja puhdistaa itsestäni kaiken vanhan, saa uusi minulle oikea polku puhjeta täyteen kukkaansa. Ja ensimmäistä kertaa minulla ei ole kiire minnekään. En hötkyile, enkä pakota mitään tapahtuvaksi. Opettelen siis kärsivällisyyttä. Sillä oppia tämä on, elämä. Se ei lopu koskaan, ei niin kauan, kuin minussa henki pihisee. Mutta nyt otan opit innolla ja ilolla vastaan, olivat ne sitten haastavia tai vähemmän haastavia. Sillä ei ole enää merkitystä. Ja vaikka olen herkkä kaikenlaisille energioille, minulle on äärimmäisen tärkeää pysyä maadoittuneena tähän ihmiskehoon, johon olen saanut kunnian syntyä. Se on niin suuri lahja, etten ole sen arvoa osannut tähän mennessä arvostaa.
Elän siis omasta näkökulmastani katsottuna ihan tavallista elämää. Ilman paineita, itseäni ja sydäntäni kuunnellen. Avoimena kaikille ja kaikenlaiselle, tuntien kuitenkin rajani. Miellyttämisen tarve tai itseni pienentäminen on historiaa. Kaikki muutos ei välttämättä ole ulkoista, enhän enää tavoittele mitään itseni ulkopuolelta. Muutosta kuitenkin tapahtuu koko ajan väistämättä ja minä otan sen avosylin vastaan, sen sijaan, että vastustaisin sitä millään lailla.
Suojamuurit on murrettu ja se tuntuu hyvältä. Uskallan olla haavoittuvainen ja avoin. Ja kun näen hyvän kaikessa, hyvää saan. Viimeisiä vanhoja rippeitä on minusta vielä riisuttu, mutta ne eivät enää tunnu missään. Naurattavat lähinnä vaan: "ah, toikin vielä, okei!" Muistan joka päivä, etten voi tehdä "vääriä valintoja", sillä niin tai näin, "kaikki on elämälle ok".
Huima sisäinen tunne. Valtava voimaantuminen. Ja mikä fiilis viimein tavata aito oikea Saija!
