Silloin, kun alamme kääntymään sisäänpäin ja tutkimaan omaa tunnemaailmaamme syvemmin, eteen tulee hetkiä, jotka vaativat paljon yksinoloa ja hiljaisuutta. Olenhan purkamassa vanhoja uskomuksia itsestäni, eikä tätä prosessia voi tehdä kukaan muu kuin minä itse.
Yhteiskunnan näkökulmasta näyttäisi ehkä siltä, etten ole tuottava osa sitä. Moni saattaa ihmetellä vetäytymistäni yksinäisyyteen, pelkän olemisen määrää tai sitä, etten tunne oloani kovin aktiiviseksi. Luovuus ei virtaa, uusia ideoita tulevasta ei ole ja sisälläni on tunne, ettei yksikään ovi aukea, yritänpä sitten tehdä niin tai näin. Tavoitteita ei ole, eikä niistä ole mitään tietoa.
Näitä jaksoja voi tulla elämässä eteen useampia, vaikket olisikaan sisäisellä matkalla. Joskus asiat vain eivät tapahtu, vaikka kuinka yrittäisit. Silloin käy yleensä niin, että tuon tilanteen eteen kuitenkin tehdään ihan fyysisesti jotain. Yritetään löytää ratkaisu itsensä ulkopuolelta.
Esimerkkinä tästä voisin antaa vaikka työnhaun. Vuosia vuosia sitten olin hetken aikaa työttömänä ja lähettelin hakemuksia stressiin asti ilman lopputulosta. Viimein päätin, että nyt antaa hetken olla, sillä tämä ei tee enää itselleni hyvää, vaan enemmänkin hermo kiristyi ja ahdistus kasvoi. Siispä "päästin irti". Lopetin ja päätin pitää tauon. Vajaassa kahdessa viikossa, olin jälleen töissä.
Mutta jos kyseessä on oman sisäisen maailman muutos, se näyttää ulospäin siltä, ettei tee fyysisesti yhtään mitään, kun tosiasia on, että energeettisesti sisällä tapahtuu huimasti koko ajan! Tähän prosessiin jokaisella on omat metodinsa. Se voi olla reflektointi, meditointi, jooga tai kaikkien näiden yhdistelmä. Tai ei mikään näistä.
Edellisessä tekstissä kirjoitinkin hyväksymisen jalosta taidosta. Kun tämä nykyinen pysähtymisen jakso osui kohdalleni... Oi voi! Kipuilin asian kanssa todella paljon! Koin turhautumista, ahdistusta, halusin vastauksia. Reflektoin, mietin pääni puhki, koin huonoa omaatuntoa. Olinhan satavarma, etten vietä tässä vaiheessa kauaa, vaan seuraavat askeleet avautuisivat hyvinkin pian. Kunnes silmäni viimein avautuivat ja antauduin totaalisesti tälle vaiheelle elämässäni. Nyt olen rennompi. Mieleni on rauhallisempi ja luottamus asioiden järjestymiseen on huomattavasti suurempi.
Tämä vaihe ei ole helppo, mutta välttämätön. Kun vanhat tavat olla ja elää putoavat pois, mitä jää jäljelle? Tiedän miten toimia vanhoilla metodeilla, mutta uudessa en ole koskaan ollut, niinpä ainut mitä voin tehdä, on antaa asioiden kypsyä omaan tahtiin. Uusi näyttäytyy, kun on sen aika. Tätä prosessia ei vain yksinkertaisesti voi pakottaa tai kontrolloida millään tavalla.
Heille, jotka eivät ole lähteneet matkalle omaan sisimpäänsä, tämä voi näyttää oudolta. Itsekkäältä, laiskalta, masentavaltakin. Tuntuuhan se itsestäkin välillä tosi oudolta. Miksi mikään ei oikein innosta tai kiinnosta? Mikä minussa on vikana?
Liitän tähän videon, joka osui "sattumalta" eteeni Y-Tubessa ja se kuvaa oivallisesti näitä jaksoja. Siinä kuvataan perhosen syntymää. Ensin tuo perhosen toukka rakentaa ympärilleen suojan, jonka sisällä se saa rauhassa kehittyä ja muodostua. Jos tuota koteloa katsoo ulkoapäin, paljas silmä ei voi nähdä mitään liikettä. Mutta tuon kotelon sisällä tapahtuu todella paljon. Katso video tästä:
Nämä jaksot saattavat kestää viikkoja, kuukausia ja joillakin jopa vuosia. Mutta lopulta asiat aina ratkeavat ja järjestyvät. Tiukimmilla hetkillä hoen itselleni mantraa "asiat ovat järjestyneet tähänkin saakka, miksi ne eivät järjestyisi tällä kertaa?"
Me emme siis oikeasti voi olla koskaan jumissa, sillä energia ei ole koskaan paikallaan. Me emme voi aina nähdä kaikkia palapelin palasia, joita maailmankaikkeus meitä varten valmistelee. Ja kuten kaikkien palasten tulee olla kohdallaan sitten, kun asiat alkavat fyysisellä tasolla ilmentymään, tulee meidänkin olla henkisesti valmiita.
Näin ollen minun on vain annettava prosessin tapahtua omalla painollaan. Huomaan olevani ihan eri tilanteessa sisäisesti, kuin vielä muutama kuukausi tai edes viikko sitten. Tiedän ja tunnen, että sisäistä muutosta tapahtuu koko ajan ja kun on aika puskea ulos "kotelosta", teen sen sata varmasti. Vaikka miten pelottaisi tai jännittäisi. Ja vaikken tietäisi mitään muuta kuin yhden askeleen kerrallaan.
Enää en siis tuomitse ja säti itseäni, vaan yritän rentoutua parhaani mukaan. Nyt katson tätä prosessia ihan uusin silmin ja olen aika innoissani. Tämä on äärimmäisen mielenkiintoista!
Annan siis itselleni aikaa ja tilaa ja olen sosiaalinen silloin, kun energia siihen riittää. Muutoin annan itseni muuntautua sisäisesti omassa "kotelossani", omassa tilassani ilman pakottamista tai kiirettä ja miettimättä miltä se muiden silmissä näyttää. Tätä ei voi ymmärtää, se pitää itse kokea.
Tiedän löytäväni paikkani sitten, kun sen aika on. Kuoriutuuhan sieltä kotelostakin lopulta kaunis perhonen, eikö totta?
No comments:
Post a Comment